Marian hautausmaa, osa II

Tällä kertaa luvatusti jatkamme Marian hautausmaan opastettua kierrosta!

Alla olevaan  hautakiveen sisältyy tarina rullaluistelijasta. Jackson  Haines oli alunperin amerikkalainen luistelija ja balettitanssija. Kerrotaan, että Kanadassa oli luistelukarnevaalit, joihin Jackson osallistui. Jackson pyysi ennakkosuosikilta kolikkoa lainaan ja sai hyvin töykeän vastauksen. Jackson kuitenkin yllättäen voitti koko kisan. Hän sai palkinnoksi medaljongin, jossa oli timantteja sekä 100 dollaria rahaa.

 Se oli ovi kuuluisuuteen ja Jackson Haines tunnetaankin luistelun kuninkaana. Suomeen Haines saapui 1875, kun hän oli matkalla Pietarista Tukholmaan. Jackson tapasi Suomessa kokkolalaisen naisen, johon rakastui. Viimeisen näytöksen Jackson luisteli Vaasassa, jonne hän saapui tapaamaan ihastustaan. Täällä Jackson harmillisesti vilustui ja sairastui keuhkokuumeeseen.

Pitkäaikaisen sairastelun jälkeen Jackson kuoli Kokkolassa 23.6.1875. Alemmassa kuvassa Klaran, eli ihastuksen  hautakivi. Kivet ovat vierekkäin. Kerrotaan, että Jacksonin haudalle tuotiin aina valkoinen kukkakimppu...

Hautausmaan takaosassa,lähellä  takaporttia, sijaitsee Halkokarin kahakassa vuonna 1854 menehtyneiden yhdeksän englantilaissotilaan hauta. Hautakivessä on ruotsiksi muistoteksti, joka vapaasti käännettynä menee tähän tapaan:"Rukoilkaa kaatuneiden ihmisten puolesta.. Täällä ei enää kysytä olivatko he ystäviä vai vihollisia. He menivät pois sodan melskeestä tuntemattomaan  maahan. Heidän muistoaan kunniottaen."

Itse kahakan alusta kerrotaan, että englantilaiset aikoivat polttaa kaupungin ja kun tiedustelujoukot saapuivat Kokkolan edustalle, he kysyivät,olisiko Kokkola siihen suostuvainen...Eipä tietenkään ollut. Tiedustelijat palasivat omiensa joukkoon todeten "Pojat, saimme röyhkeän vastauksen, tästä taitaa tulla sota!" Englantilaisilla oli kaiken kaikkiaan yhdeksän barkassia ja heidän kerrotaan olleen hieman huolimattomia sotilaita.

Kokkolalaiset saivat osan sotilaista vangeiksi ja samana iltana järjestettiin järjestettiin Raatihuoneella tanssit, jonne myös englantilaiset sotilaat pyydettiin  mukaan. Tarjottiin ruokaa ja juomaa sekä kapteeni Wallinin vaimo leipoi juhliin vaaleaa leipää. Hän oli asiasta kiinnostunut skotlantilaisen syntyperänsä vuoksi.

Hautausmaan takaosassa on myös muistomerkki muualle haudattujen muistolle.

Huomiota herättävän kookas hautakivi on Pohjanpalon sukuhaudassa. Onpa sukuhauta muutoinkin melko erikoinen, sillä isossa muistokivessä komeilee ainoastaan sukunimi. Yksittäisiä, pieniä hautakiviä sukuhaudassa on paljon.

Alunperin Pohjanpalojen sukunimi oli Friis. Friiseillä oli iso konepaja, jossa valmistettiin kirkonkelloja sekä uunien ja kamiinoiden luukkuja. Aluperin toimittiin Kalajoella, mutta 1800-luvun lopussa siirryttiin Ykspihlajaan, Kokkolaan. 1900-luvulla konepajassa työskenteli 250 työntekijää.

Pohjanpalot olivat yhteiskunnallisesti aktiivisia ja  heidän kotiansa voidaan sanoa kulttuurikodiksi.

Matti Pohjanpalo perusti köysitehtaan, joka myöhemmin tuhoutui salamaniskusta alkaneesta palosta. Pohjanpaloilla oli huvila Ykspihlajan Friisin saaressa. Kun he irtisanoivat työntekijöitään, he etsivät heille samalla myös uuden työpaikan...

Alla olevassa kuvassa on  Marian uudempi kappeli, jota käytetään lähinnä muistotilaisuuksissa.






Siunauskappelin läheisyydessä on sankarihautausmaa. Sankarihauta-alueelle on haudattu yhteensä 109 sankarivainajaa. Entisaikoina ajatuksena oli että kun hauta sijaitsee lähellä kirkkoa, se sijaitsee myös lähempänä Jumalaa.






Keskityimme yhden sankarivainajan, Paavo Kahlan tarinaan. Kahla oli Lohtajalta kotoisin ollut ylioppilas. Sieltä hän muutti Kokkolaan. Kahla toimi tiedustelulentäjänä.. Kerrotaan, että hänen lentokaverinsa oli kokematon ja niinpä he ajautuivat vihollisen puolelle. Lentäjä kuoli, mutta Kahla jäi yksin koneeseen ja mietti, yrittäisikö pelastautua hyppäämällä. Hypätessä Kahlan jalka takertui laskuvarjon naruihin,mutta hän pelastautui kuitenkin.

Kahla sai uroteoistaan Mannerhemiristin ritarin arvomerkin.  Lapin sota koitui kuitenkin lopulta Kahlan kohtaloksi. Kahlan kone ammuttiin alas Sirkassa. Ironista oli, että koneen alas ampuneet saksalaiset olivat aikaisemmin myöntäneet hänelle rautaristin...






Alla olevassa kuvassa on Maria hautausmaan vanha siunauskappeli.Tänne pysähdyimme lopuksi. Lukiolaistytöt Julia ja Aleksandra esittivät kaksi kaksiäänistä laulua hautausmaan kiertäjille.Lopuksi liityimme yhteiseen virteen "Päivä vain " heidän kanssaan.

 

Hieno kierros -kannattaa ehdottomasti osallistua näihin hautausmaakierroksiin  vaikka  ensi kesänä! 

LÄHTEET: Hautaustoimi. Kokkolan kaupungin historia, osa 4, s. 490. Marian hautausmaa.[http://www.kokkolanseurakuntayhtyma.fi/hautausmaat/kokkola/marian_hautausmaa_kokkola] Luettu 23.08.2012.

Marian hautausmaa, osa I

 

 

 

Elokuussa käväisin opastetulla kierroksella  Maria hautausmaalla. Monta kertaa olen hautausmaan vierestä ohitse ajanut, mutten koskaan käynyt muurien sisäpuolella.

Hautausmaa sijaitsee osoitteessa Laajalahdentie 34.

 

Jo etukäteen kerrottakoon, että tämänkertainen opas osasi kertoa tarinat mukaansatempaavasti, asiantuntevasti ja mielenkiintoisesti!

 

 

 

 

 

Vanhin osa hautausmaasta on otettu käyttöön 1810. Hautausmaata laajennettiin 1890. Uusia laajennuksia tehtiin vuosina 1914 ja 1941.

 

Nimensä hautausmaa on saanut Mariayhdistykseltä, joka aluksi ylläpiti aluetta. Vuonna 1927 se siirtyi seurakunnan hoidettavaksi.

 

Hautausmaan kiviaidat on aikoinaan tehty hätäaputöinä.

 

 

 

Kokkolan kaupungin historiassa, osassa 4, kerrotaan, että kirkkoneuvosto päätti palkata haudankaivajan hautausmaalle vuonna 1899. Haudankaivajaksi otettiin ainut paikkaa hakenut, työmies A.T. Goutelle. Vuosipalkka oli 50 markaa. Lisäksi haudankaivaja sai periä jokaisesta kaivetusta ja täytetystä haudasta 4 markkaa. Haudankaivajan käyttäminen oli vapaaehtoista...

 

Pääportin lähistöllä on suuri kivipaasi, jonka yläosassa on kuvattuna  sotilaita. Kiveen on kirjoitettu   useamman  sodassa kuolleen nimi. Osa heistä oli vasta koululaisia...

 

Onnekkaasti saimme hyvin asiantuntevan ja sujuvasanaisen matkaoppaan kierroksellemme. Opas kertoi, että edellisenä kesänä hän oli valinnut esiteltäväksi enemmän naisten hautoja, tänä kesänä

 tasa-arvon vuoksi keskittyisimme miespuolisten hautoihin. Lisäksi opas naurahti, että onhan hyvässä kierroksessa aina paikkansa myös rakkauskertomukselle...

 

 

 

Aloitimme kierroksen hautausmaan etureunassa olevalta kookkaalta muistomerkiltä. Sukuhaudassa lepää Mannerheiminaukiolla aikanaan rautakauppaa pitänyt Alfred Björklund. Hänellä oli myös tukkukauppaa Kannuksessa, Vetelissä ja Pihtiputaalla. Alfred vei tervaa ja toi Kokkolaan sokeria,  kahvia, tupakkaa ja sekahedelmiä. Hän toimi myös kaupunginvaltuustossa, kirkkoneuvostossa sekä monissa johtokunnissa. Alfred lienee ollut ahkeruutensa lisäksi  harvinaislaatuinen  ja hyväsydäminen ihminen. Hän teki lahjoituksia vanhainkodeille. Työntekijät saivat itse ottaa palkkansa kassasta. Kerrotaan hänen todenneen työntekijälleen " Ota mitä tarvitset, en minä ole koskaan kieltänyt sinua ottamasta.

Vuosi sitten Vanhankaupungin  kierroksen bloggauksessa mainitsin apteekkari Gustav Libeckin. Gustavin hauta on aidattu rautataoksin. Hänen  isänsä oli merikapteeni ja äiti kirkkoherran tytär. Gustavilla oli Isollakadulla, nykyisen Maximin kiinteistön paikalla, laboratorium, jossa tislattiin ja keitettiin lääkkeitä. Apteekkariksi hän opiskeli Tukholmassa. Gustavin kaikki viisi lasta kuolivat lapsina. Hän perusti rahaston ja korkorahoilla perustettiin myös köyhäinsairaala, joka sijaitsi Mannerheiminaukiolla olevan rakennuksen yläkerrassa. Sairaala tunnettiin nimellä Libeckin sairaala. Vuonna 1932 sairaala siirrettiin Mariankadulle, jossa edelleen toimii samanniminen sairaala. Myös Gustav Libeck tunnettiin lämminsydämisenä miehenä,joka ymmärsi yhteisen hyvän ennen omaa itseä.

Knapen sukuhaudassa lepää Ernst Viktor Knape. Hän oli Isokadulla asunut lääketieteen tohtori ja silmälääkäri. Knape oli pidetty lääkäri ja iloinen seuralainen. Ernstin isä oli nimismies. Myös hän lepää sukuhaudassa. Ernst kirjoitti runoja arjesta ja vuodenajan vaihteluista, teki laulunsanoja sekä soitti viulua ja piti pelimannimusiikista. Knape valittiin vuonna 1918 suojeluskuntien ensimmäiseksi ylilääkäriksi. Hän oli kuitenkin luonteeltaan herkkä ja muuttui kaipaavaksi, ikävöiväksi, lopetti soittamisen ja eristäytyi.

 

Seuraavaksi saavumme koristeellisen hautakiven luo. Tähän on haudattu merikapteeni Carl August Forsen. Hautakivestä selviää myös ruotsinkielisen tekstin avulla, että kumpuun on haudattu neljä Carlin pikkulasta, joita ei ole sen tarkemmin mainittu nimillä. Tyypillisesti näissä 1800-luvulta olevissa hautakivissä on mainittu vainajan ammatti. Teksteistä huokuu myös vahva uskonnollinen luottamus. Kuolema ei ole kaiken loppu, edessä on valoisa tulevaisuus. Tässä hautamuistomerkki edestä...

Tässä sama muistomerkki takaa kuvattuna...

Seuraava sukuhautakivi kätkee sisäänsä sen luvatun rakkaustarinan. "Emma"-niminen nainen pukeutui aikalaisten silmin erikoisesti. Hän käytti mustia ja harmaita 1700-/1800-luvun alun vaatteita vielä 1800-luvun lopulla. Hän ei hankkinut uusia asuja, vaan kulki äitinsä ja isoäitinsä vaatteissa. Puhkesi yllättävä romanssi. Emma oli jo kuusikymppinen, häneen silmänsä  iskenyt suomenkielinen Johan Paananen vasta kolmikymppinen. Ympäristössä puhuttiin epäillen, oliko romanssin takana rakkaus vai raha. Usein myös ohitse kuljeskelevat lapset ilkkuivat pariskunnalle.  Emma sairastui, ja Johan osoitti hänelle pyyteetöntä rakkautta valvomalla sairasvuoteen äärellä. Hän ei päästänyt ketään muita Emman lähellekään. Ihmiset pohtivat,yrittääkö saada perinnön itselleen... Romanssi loppui, kun Emma kuoli 1904. Pääsivätpä edes yhteiseen hautaaan...

 

 

 

Seppämestari Christian Lindqvist toimi myös kaupungin taloudenhoitajana ja palomestarina.Hänet tunnettiin tiukkana rahanvartijana, mutta lopulta hän ärtyi omasta vähäisestä palkastaan. Christian pyysi palkankorotusta, koska väitti, ettei tule palkallaan toimeen. Korotusta ei myönnetty, vaan työhön etsittiin uutta työntekijää. Muita halukkaita ei kuitenkaan löytynyt, joten Christian jatkoi työssään. Kerrotaan, että Christianilla oli hyvä ja selkeä arkistointimenetelmä: hänellä oli kaksi naulaa seinässä; toisessa oli maksamattomat laskut, toisessa jo maksetut.

 

 

 

Seuraavaksi erikoisen näköinen hautakivi. Kyseessä on laivurisukuun kuuluneen Julius Wiklundin hautakivi. Kerrotaan hänen itse tuoneen tämän murtuneen pilarin merimatkoiltaan.

 

 

 

Seuraavaksi uudempi hautakivi, jossa lepää lento-onnettomuudessa kuollut maaherra Antti Pohjonen. Lentoturma tapahtui vuonna 1978 ja kaikki koneessa olleet 15 henkilöä menehtyivät, kun kone putosi järveen. Suurin osa koneessa mukana olleista oli  merkittäviä politiikan ja talouselämän vaikuttajia.

 

Muistan muuten itsekin, kun tätä turmaa uutisoitiin aikanaan. Olin silloin vielä alakoululainen. Omalla silloisella  kotipaikkakunnallani oli samalla viikolla uuden koulurakennuksen vihkiäisjuhla ja  koulussa supistiin, että maaherra Pohjonenkin oli ollut aikeissa osallistua koulumme juhlaan...Tuntui oudolta: lapsen mielellä ajattelin, että maaherrankin piti näkemän ryhmäni esittämän  lootuksenkukkatanssin, mutta nyt hän ei sitten sitä nähnytkään ...Ihmeelliset ja omakohtaisesti koetut asiat jäävät mieliin...

 

Hautakiven on paikalle järjestänyt Amerikan sukulainen...

 

 

Jatkoa hautausmaakierroksen tarinoihin luvassa seuraavassa postauksessa!


LÄHTEET: Hautaustoimi. Kokkolan kaupungin historia, osa 4, s. 490. Marian hautausmaa.[http://www.kokkolanseurakuntayhtyma.fi/hautausmaat/kokkola/marian_hautausmaa_kokkola] Luettu 23.08.2012.

Talviverkkokalastusta merellä

Pitkän tauon jälkeen täällä taas!
Tänään lähdemme talviselle merelle! Viime aikoina on useammasta paikasta saanut lukea, kuinka verkokalastus on nykyään lähinnä vanhojen miesten hommaa. No,  oma esikoiseni on jo vuosia kulkenut sukulaismiehen matkassa talviverkkoja laitellen, joten kyllä tämä taito vielä on  joillakin hanskassa -eikä se sukulaismieskään ihan ikämies ole:)

Tällä kertaa lähdin kokemaan verkkoja poikieni kanssa. Pakkasta oli -10, onneksi ei tuullut. Pahimmillaan verkoilla käynti talvisaikaan on tosi hyistä hommaa...


Saavuimme autolla meren rantaan, missä kimpsut ja kampsut olivatkin valmiina. Talvikalastajan varusteisin kuulu monenmoista; kairaa, jääsahaa, narua... Silloin kun verkot ovat kauempana rannasta, käy kulku perille vaivattomimmin moottorikelkalla. Tällä kertaa kokemamme verkot olivat niin rannan tuntumassa, että mukaan riitti täyteen ahdettu  ahkio.

Verkkoja oli useampia. Päätimme kokea vain kolme verkollista, koska päivä oli jo hämärtymässä. Verkot löytyivät hyvin merkittyjen oksien avulla.

Kun reikä oli kairattu auki, alkoi aukon suurentaminen jääsahalla.

Sitten kauhottiin jäämoska pois reiästä...

Jääkalastus on kylmää puuhaa. Poikakin taituroi suurimman osan ajasta avokäsin...

Ensin kiinnitettiin naru jään alta rautakoululla esille vedettyyn verkon päähän.

Narua täytyy vetää esille runsaasti jään pinnalle, jotta verkkoa saadaan vedettyä vastavuoroisesti  esiin...

Ja sitten varsinaiseen kalastukseen!

Tällä kertaa kaloja nousi heti esille...

Uskomattoman näppärästi näyttää käyvän kalojen verkosta irrotus, kun sen osaa! Poika totesi, että vaikeammin irtoavien kiiskienkin irroitus sujui näppärästi, kun käsissä ei ollut enää kylmyyden vuoksi suuremmin tuntoa:)

Verkko nousee liukkaasti vedestä.

Lasten mielikuvitus on valtaisa -nuorimmaiseni hihkui innosta, kun esille nousi aikuisten roskakalana pitämä "räkäkiiski." Poika totesi, että hän halua suudella sitä:))) Hoivaili koko kalastuksemme ajan kiiskenpoikasta...

Kunnon  saalistakin nousi...siikoja ja ahvenia! Tällä kertaa kokemissamme verkoissa ei ollut ainuttakaan lohta tai madetta. Edelliskerralla mateita nousi yli kymmenen...Madehan on mitä mainioin kala juuri tähän aikaan vuodesta. Ruotsinkieleisillä on vanha sanonta, jonka mukaan made on syötävillä silloin, kun kuukauden nimessä on r-kirjain; eli september, october, november, december, januari, februari, mars, april...

Päivä alkoi laskea mailleen. Merta on kaunis katsella - talvellakin. Ääretön näkymä rauhallisella merenselällä...

Suurin osa saaliistamme oli tällä kertaa roskakaloja. Kolmesta verkollisesta tuli lahnoja, särkiä ja kiiskiä lihalaatikollisen verran:/

Antoisa kokemus tämä talvikalastuskin -ei voi muuta kuin suositella!