Mikä on se maa
nyt, jota tänään juhlitaan?
Lippu salkoon nostetaan,
ja sitten hurrataan.
On Suomi meidän maamme,
me sitä hoitakaamme,
että siellä kasvaa voivat lapsemme.
Minulle tarjoutui kollegani kanssa upea tilaisuus matkata koulun 1. luokan kanssa vaikuttavaan ja kauniiseen Suomi 100-juhlaan Kokkolan ruokaravintolaan, Rossoon. Erityisen upeaksi juhla muodostui, kun samaan juhlaan oli kutsuttu myös sotaveteraaneja Kokkolasta.
Rosso oli ideoinut kauniin juhlan kokkolalaisille sotaveteraaneille, joiden keski-ikä on jo lähes 93 vuotta. Kun siihen lukuun liitettiin 7-vuotiaita ekaluokkalaisia, saatiin muodostettua lasten ja veteraanien voimin SUOMI 100!
Poikkeuksellisesti julkaisen myös oppilaiden kuvia blogissani, koska sain siihen heidän vanhemmiltaan sekä kuvaustoivomuksia että -lupia.:) Kiitos tästä!
Oppilaat olivat valmistautuneet opettajansa, Tarja Saarela-Savolaisen ohjaamina jo ennakkoon juhlaan tehden jokaiselle veteraanille oman Suomen lipun. Olipa muistettu myös Tasavaltamme presidenttiä, Sauli Niinistöä ja rouva Jenni Haukiota kuvakoosteen muodossa. Nämä ihastuttavat piirrokset maamme isästä ja äidistä Lennu-koirineen ja lastenvaunuineen tulevat sykähdyttämään lahjan muodossa presidenttiparia Rosson eteenpäin toimittamina.
Tässä alla erään ekaluokkalaisen taideteos presidenttipariskunnasta uuden elämänvaiheen kynnyksellä. :) Ensi keväänä, kun ruoho jo vihertää, on elämä näin onnekkaan oloista!
Tästä oli hyvä jatkaa itse juhlaan.
Keskipohjanmaan konservatorion opiskelijatrion soittaessa kaunista taustamusiikkia astelimme kabinettiin. Meidät vastaanotti Osuuskauppa KPO:n toimitusjohtaja Kim Biskop sekä ravintolapäällikkö Tiina Huopana.
Kun tärkeät kutsuvieraat - sotaveteraanit ja oppilaat - oli saateltu pöytiin istumaan, oli kuplivien alkumaljojen ja tervetulotoivotusten aika.
Lapsille kupliva oli vihreää Herra Hakkaraisen päärynälimonadia. Hieno lasi mykisti pienet juhlijat ja joku totesi "Hmmm, maistuu aivan kuin olisi jotain limsaa..." Aikuisemmat saivat kilisyttää lasejaan alkoholittoman kuohuviinin saattelemina.
Tiina Huopana ja Kim Biskop toivottivat kunniavieraat sydämellisesti tervetulleiksi. Kaikkiaan yhdeksän sotaveteraania ja sotaorpoa oli saapunut paikalle saattajineen.
Maamme itsenäisyyden luojat, sotaveteranit saattajineen, istuivat kabinetin keskellä, oppilaat löysivät paikkansa salin molemmista laidoista. Pääsimme nauttimaan alkupaloista - lapsille porkkana- ja kurkkutikkuja sekä melonia, aikuisille kanttarellikeittoa ja Maalahden limppua. Olipa niin hyvää, että en muista koska olisin yhtä maistuvaa keittoa syönyt. Ja lapset olivat innoissaan maistuvista ja värikkäistä annoksistaan. Kukaan ei moittinut ruokaa...
Kanttori Markku Hekkala esitti kuulijoille kauniin Topeliuksen kirjoittaman laulun "Kesäpäivä Kangasalla." Pieni poika pöydässäni sanoi "Tuo täti tuolla pyyhkii silmäkulmiaan."
" ... Oi taivahan pyhä Herra, sä isäimme armias!
Ah, kuink' on sun maasi kaunis, kuink' ihana taivahas!
Sä järveimme säikkyellä suo lempemme tulta vaan!
Oi Herra, intoa anna ain' maatamme rakastamaan!
Oi Herra, intoa anna ain' maatamme rakastamaan!..."
Kokkolan sotaveteraanit ry:n puheenjohtaja Johannes Cederberg piti juhlapuheen, jossa hän kertoi, ettei itse ollut sodassa, koska ikää oli 4 vuotta liian vähän. Hänelle oli kunnia päästä edustamaan tällaiseen juhlaan. Cederberg kertoi puheessaaan, että Kokkolassa on vielä elossa noin kahdeksankymmentä sotiemme veteraania, joiden keski-ikä lähentelee jo 93 vuotta. Nyt juhlassa mukana olleet veteraanit olivat sotamme nuorimpia mukana olleita. Cederberg korosti, kuinka lapsissa on tulevaisuutemme. Samalla hän kertoi olettaneensa, että juhlassa saattaa olla melkoista vipinää ja meteliä, kun paikalla on koululuokallinen oppilaita ja hämmästeli kovasti, kun lapset istuivat yhtä rauhassa kuin aikuisetkin. Nuorimmasta vanhimpaan kaikki hallitsivat juhlaetiketin!
Puhetta kuunnellessani ja levollisen oloisia veteraaneja katsellessa vierähti muutama liikutuksen kyynel silmäääni. Oma isoisäni
kuoli sodassa 29-vuotiaana Marsalkka Mannerheimin 75-vuotisjuhlakulkueesta palatessaan. Isoisäni veli haavottui ja kuoli vammoihinsa myöhemmin. Toinen veli, vain 23-vuotias - oman poikani ikäinen- katosi, en vieläkään tiedä, mikä oli hänen lopullinen kohtalonsa. Voi vain kuvitella perheen tuskan. Jäljelle ei jäänyt perheestä montakaan ja sodan myötä muuttui niiden jäljelle jääneidenkin elämä.
Tästä linkistä pääsee lukemaan isoisäni murheellisen tarinan.
Rosson vitriiniin laitettavaksi ojennettiin myös sotaveteraanien kunniaviiri.
Minulle on lapsesta saakka kerrottu tarinoita edesmenneistä, sodalle elämänsä uhranneista hyvin kunnioittavasti. Vaikken ole heitä tavannutkaan, he ovat minulle rakkaita. Siksi tuntui todella arvokkaalta saada istua nyt näiden sotaveteraanien kanssa yhdessä. Arvostan sitä, että jälkipolvet saavat tietää, mitä tapahtui sotien aikana, millaisia ihmiskohtaloita tapahtumat eteen heittivät. Sotaveteraaneja on enää vähän - vuosi vuodelta aina vain vähemmän. Meillä on vielä tovi aikaa pitää yhteyttä heihin. Heidän elämänsä on ollut erilainen, koska he jäivät sodasta eloon, mutta helppo se ei ole ollut. Sota on matkannut mukana läpi elämän - halusi tai ei. Tämän hetken haluan mieleeni tallettaa ja toivon, että se jää myös oppilaiden mieleen erityisenä muistona ja hetkenä, jolloin menneisyys ja nykyisyys ojentavat kättä toisilleen.
Juhlapuheen jälkeen konservatorion trio esitti meille jälleen musiikkia. Useita musiikkihelmiä, aloituskappaleena oli tuttu "Kalliolle, kukkulalle." On aina hienoa kuulla musiikille omistautuneita, tasokas musiikki kruunaa juhlan!
Oli vuorossa pääruoka. Keittiöpäällikkö saapui kertoman meille meny´n. Hienosti malttoivat lapset odottaa ruokia eteensä. Sinivalkoiset juhlaservetit aseteltiin tavan mukaan syliin. Sovittiin, että odotetaan, kunnes koko pöytäseurueella on ruoat, sitten vasta aloitetaan. Joku lapsista sanoi, että ei ole koskaan aikaisemmin ravintolassa odottanut muita. Ei ollut tästä käytössäännöstä kuitenkaan moksiskaan. Kukaan lapsista ei hätäillyt. Ja tietysti aterioitiin haarukoiden ja veitsien kanssa. Hienoa, että näitä tapoja harjoitellaan päivittäin koulussa. Mistäpä sitä koskaan tietää, missä pöydässä tulevat presidentit istuvat....
Lasten lautasilla koreili iso annos nakkeja, lihapullia, ranskalaisia perunoita, ketsuppia, tomaattia ja melonia. Aikuisempaan makuun tarjoiltiin porsaan sisäfileetä, kermaista pippurikastiketta, parmesaaniperunakakkua ja lämpimiä kasviksia. Mmmm. Tätä nyt illalla kirjoittaessani iskee uusi nälkä, vaikka päivällä oli ähky. Lapsilla oli mielenkiintoisia huomioita ravintolasta. Eräs poika ihmetteli, miten tarjoilijoilla voi olla taito kantaa isoa lautaspinoa yhdellä käsivarrella. Ammatitaito, sitähän se....
Ruokailun jälkeen oli aika ykkösten astella areenalle. Oppilaamme esittivät laulun "On Suomi meidän maamme." Ja voi, kuinka hienosti laulu raikasi! Ekaluokkalainen vieressäni totesi laulun jälkeen "Sehän meni jopa paremmin kuin harjoiteltaessa!" Olen ylpeä ja iloinen, että koulussamme panostetaan musiikkikasvatukseen keskimääräistä enemmän. Työtä on tehty kovasti ja on ilo huomata, että se on kantanut hedelmää. Tästä saimme kuulla myös monta ihastelevaa kommenttia. On mielestäni myös upeaa, että lapsille tarjoutuu mahdollisuuksia esiintyä. Tulevaisuuden maailmassa sitä taitoa edelleen tarvitaan.
Mikä on se maa
nyt, jota tänään juhlitaan?
Kasvanut on kansa, jota
kunnioitetaan.
On Suomi meidän maamme,
me sitä hoitakaamme,
että siellä kasvaa voivat lastenlapsemme.
Mikä on se maa
nyt jota tänään juhlitaan?
Valmis on se aina myöskin
muita auttamaan.
On Suomi meidän maamme,
me sitä hoitakaamme
että siellä kasvaa voivat
lastenlastenlapsemme.
Laulun jälkeen tarjoilu jatkui. Lapset odottivat kovasti vaniljajäätelöä ja mansikkakastiketta. Sille on kuulemma täydessä vatsassa ihan erillinen lokeronsa. Eikä tainnut yksikään Suomi-lippuinen jälkiruokakulho jäädä tyhjentymättä. Vesi kielelle herahti myös aikuisille tarjotusta vanilja- pannacottasta mansikkakastikkeella kahvin tai teen kera. Mmmm...
Paikalla oli myös kuvaajia, taustaalla ammattikuvaaja Anne Yrjänä tallentamassa ikimuistoisia hetkiä.
Takavasemmalla käsityöliike Katariinan ja Keski-Pohjanman liiton edustajat.
Eikä siinä vielä kaikki. Maukkaan ruoan lisäksi idean äiti, Rosson työntekijä Hannele Hansson, kertoi tämän Suomi 100-projektin syntyvaiheista. Orastava idea juhlasta käynnistyi jo puolitoista vuotta sitten ja nyt sitä oli hyvä hetki toteuttaa Rosson vastaremontoidussa ruokaravintolassa. Yhteistyökumppaneiksi lähtivät Rosson mukaan käsityöliike Katariina, painotalo Antti Välikangas sekä seurakunta. He yhdessä haastoivat vapaaehtoiset ihmiset kutomaan 10 e hintaisen neulepaketin, jonka langoista tehtiin sinivalkoisia Suomi 100 vuotta -huiveja. Valmiit huivit oli pakattu näyttäviin lahjapakkauksiin tekijöidensä signeerauksella varustettuina.
Nämä huivit toimitetaan jokaiselle Kokkolassa asuvalle sotaveteraanille sekä juhlavuonna 2017 ensimmäisen luokan aloittaville oppilaille. Upeaa! Lisäksi kaikki kutsuvieraat saivat tilaisuudessa kauniin Suomi 100-pinssin, jotka tietystikin aseteltiin välittömästi rintapieltä koristamaan.
Ihastuttavaa oli, että juhiin kutsutut olivat nähneet vaivaa pukeutumisen ja huolitellun olemuksen eteen. Helmiä, helyjä ja juhlakampauksia,solmioita, kravatteja ja pikkutakkeja...
Tilaisuuden lopuksi nousimme kajauttamaan ilmoille Maamme -laulun.
Sitten vielä kokoonnuttiin Kauppakeskus Chydenian aulatiloihin yhteiskuvaan Suomi 100-hengessä sotaveteranien ja 7-vuotiaiden kera. Tämä on niitä ikimuistoisia kuvia, joita ei enää muutaman vuoden päästä ole edes mahdollisuutta tallentaa. Suomen rakentajat ja tulevaisuus. Oikea aarre kuvaksi.
Juhlan huipennukseksi sain vielä mahdollisuuden jutella erään sotaveteraanin kanssa ja ottaa kuvan hänen kunniamerkeistään. Minulle vaikuttava hetki. Luulen, että hänellekin.
Mikä on se maa
nyt, jota tänään juhlitaan?
Lippu salkoon nostetaan,
ja sitten hurrataan:
On Suomi meidän maamme,
me sitä hoitakaamme,
että siellä kasvaa voivat
lastenlastenlastenlapsemme.
(laulu: Pentti Rasinkangas)
Lopuksi oppilaille jaettiin vielä Suomi 100-ilmapallot. Muutama (pallo) karkasi oven avattuamme taivaan tuuliin - vaan niinhän niille aina tuppaa käymään. Olisi kiva tietää, minne asti karkailleet pallot tiensä löysivätkään...
Tässä vielä Rosson portailla fiilistelemässä juhlan jälkimainingeissa ja poseeraamassa KPO:n toimitusjohtajalle, Kim Biskopille.
Kiitos Rossolle upeasti järjestetystä juhlasta, erityiskiitos kaikille mukana olleille juhlahengen luomisesta sekä kiitos myös koulumme puolesta, että saimme olla osallisina näin hienossa ja arvokkaassa tilaisuudessa.
