Vapaussodan muistomerkki Lohtajalla - mitä on patsaan tarinan takana?

Sattuma on hämmästyttävää. Kuskaan nuorimmaista ja minulle jää  odotteluaikaa. Hetken mielijohteesta ajelen lauantai-iltana Lohtajalle. Lumet ovat lähes sulaneet ja se taas mahdollistaa paremmin blogikuvausten tekemisen. 

Illan lopuksi ajaudun Lohtajan kirkon pihalle. Pidän kirkkomaan pihapiiristä. Käveleskelen kevätillassa. On hiljaista. Vain pari kävelijää etäämpänä tiellä. Mutta kirkkomaalla saan olla omassa rauhassa. Kuvailen  vanhoja muistomerkkejä. Huomion kiinnittää iso muistopatsas, jossa on seitsemän  miehen nimet. Huomaan, että heidän kuolinvuosi on 1918. Kuvan patsaan ja kotona lähden tutkimaan asiaa lisää. Muistan toki, että olen sivunnut aihetta aikaisemminkin.Patsaan nimistä viisi on kuollut Hauholla, kaksi muualla;  Sanfrid Kluukeri on menehtynyt Kämärällä ja Antti Vuolle Mouhijärvellä. 

Tässä kirjoituksessa keskityn muistokiveen ja viiden miehen kohtaloon Hauholla. Sata vuotta sitten. Hauhon taistelussa 28.4.1918 kaatuivat lohtajalaiset Elias Hanhisalo, Herman Kivistö, Rikaarti Pentinmikko, Juho Puutio ja Eino Vähä-Erkkilä.

Muistokivessä mainitaan viiden miehen kuolinpaikkana Hauho vuonna 1918. Googlaamalla selviää, että Hämeenlinnan kupeessa oleva Hauho kuului Suomen punaisimpiin alueisiin Kansalaissodan aikana.

Niin kutsuttu Hauhon taistelu oli yhden päivän aikana käyty taistelu Suomen sisällissodassa. Osapuolina oli punaiset vastaan valkoiset, joita tuki Saksan Itämeren-divisioona. Määrällisesti punaisia tiedetään taistelussa olleen noin 5000-6000, kun valkoisia oli 300 ja heidän tukenaan 60 saksalaista. Valkoisten ja saksalaisten tavoitteena oli yrittää vallata Hauhon kirkonkylä. 

Hauholle oli saapunut Länsi-Suomesta paennut useita tuhansia käsittävä punaisten kolonna, jonka kulkureitti eteni Lahden kautta kohti Itä-Suomea. Keski-Pohjanmaan II reservipataljoona oli ennen Hauhon taistelua kulkenut kapteeni Hjalmar Södermanin komentamana Etelä-Hämeessä. Lauantaina 27.4.1918 pataljoonalle tuli käsky hyökätä aikaisin sunnuntaiaamuna Hauhon kirkonkylään. Tavoitteena oli lyödä siellä olevat punakaartilaisjoukot. Nämä punaisten joukot olivat vetäytymässä idän suuntaan hävittyään edeltävän taistelu Hämeessä. Vaikka voi kuvitella osapuolien määrällisen epäsuhdan ja hyökkäyksen mielettömyyden, ei sotilaalla ole juurikaan muuta vaihtoehtoa kuin noudattaa saamaansa käskyä.

Valkoisten pataljoona saapui iltayöllä Hovinkartano -nimisen maatilan pihaan muutaman kilometrin etäisyydelle Hauhon kirkonkylästä. He majoittuivat tilan sivurakennuksiin yöksi. Tilalla he tapasivat sinne jo aikaisemmin majoittuneen saksalaisosaston. Saksalaisia johti kenraalimajuri Wolf. Tällä prikaatin 11. polkupyöräkompanialla oli mukanaan kevytvetoinen vuoristotykki.

Punaisten joukkojen oli määrä jatkaa Hauholta matkaa itään päin. Mutta he kohtasivatkin sunnuntai-aamun alkajaisiksi polkupyöräkompanian, jossa oli sekä saksalaisia että valkoisia, jotka saman tien aloittivat tykkitulen. Punaisten varmistusketju reagoi tulitukseen rynnäköllä. Koska punaisia oli määrällisesti tuhansia enemmän, onnistuivat he ajamaan valkoisten joukot lähitaistelussa taaksepäin. 

Punaiset saivat hallintaansa valkoisten tykin ja konekiväärin. Tässä yhteydessä joko haavottui tai kaatui yli sata valkoista. Punaisten pääjoukko eteni kohti Syrjantakaa pitkin pikkutietä. Siellä sakasalaisten eskadroona (=ratsuväen perusyksikkö)  yllätti punaiset kahdella konekiväärillä sekä tykillä. Mutta myös saksalaisten kohtalona lopulta oli väistyminen punaisten tieltä. 

Valkoisten joukkuepäällikkö Jukka Melender oli kotoisin Ylivieskasta. Hän oli apealla mielellä kuten koko valkoisten joukkio. Pelko kuoleman uhasta oli todellinen. Miehet veisasivat Melenderin toiveesta virren "Jumala ompi linnamme. " Ahdistuneen yön jälkeen Keski-Pohjanmaan II reservipataljoona seisoi avoneliössä yösijansa pihamaalla kapteeni Södermanin kertoessa alkavasta hyökkäyksestä, sen tavoitteista. Söderman vetosi puheellaan valkoisiin ja kertoi odottavansa, että jokainen täyttää velvollisuutensa tulevissa taisteluissa.

                              

Hauhon sunnuntaiaamu poikkesi normaalista. Nyt eivät kivikirkon kirkonkellot kutsuneet tavalliseen tapaansa sanankuulijoita jumalanpalvelukseen. Kellon sijasta kuului  vain taistelun ääniä. 

Taistelu alkoi aamukuudelta. Käytiin kiivaita lähitaisteluita ja jo alkuvaiheessa kaatui muutamia valkoisia sekä komppanian päällikkö. Saksalaiset perääntyivät ja menettivät myös vuoristotykkinsä punaisille.

Saksalaisten vetäytyessä oli puolustukseen tullut aukkoja. Punaisten joukot vyöryivät voimalla eteenpäin. Pohjalaiset taistelivat valtavaa ylivoimaa vastaan. Punaiset onnistuivat eristämään valkoisten 2. komppanian asemat pataljoonasta. Kiivaiden lähitaisteluiden jälkeen valkoisten pataljoona sai käskyn vetäytyä.

Komppanian päällikön kuoltua otti pataljoonan adjutantti, luutnantti Aleksi Vuolle-Apiala 2. komppanian haltuunsa. Kun vetäytymiskäsky oli tullut, lähetti Vuolle-Apiala yhden miehistään viemään viestiä muulle komppanialle tilanteesta. Sotamies kuitenkin menehtyi luotien lävistämänä jo  parinkymmenen metrin päähän. Vuolle-Apiala päätti tällöin itse lähteä antamaan vetäytymiskäskyä komppanialle. Adjutantti pääsikin tulituksen läpi yli taistelukentän ja ennätti antaa vetäytymiskäskyn. Heti tämän jälkeen adjutantti lyhistyi maahan kolmen luodin lävistämänä hautausmaan vierustalle. 

                              

Myös 22-vuotiaan ylivieskalaisen  joukkuepäällikkö Jukka Melenderin kohtalona oli menehtyä Hauhon taistelussa. Kerrotaan, että hänen äitinsä näki enneunena miehen kertomassa kuolemasta  jo ennen tapahtunutta. Harmaapukuinen sotilas oli seisonut  yöllä äidin sängyn päädyssä ja pyörittänyt  rautapäädyn messinkinuppia samaan tapaan kuin pojallaan oli tapana ja  lausahtanut "Minä kuljetan kuolleita ja käyn heistä ilmoittamassa. " Kun aikanaan sana pojan kuolemasta saapui taloon, viestin toi Jukan tuttava, rautatievirkalija Ragnar Köhne. Hän oli sattumalta nähnyt tiedot tapahtuneesta työpaikkansa lennättimestä.  Äidin ensimmäiset sanat olivat olleet  "Sinä tulit ilmoittamaan Jukan kuolemasta."

Taistelu kesti kaikkiaan vain tunnin verran ja päättyi siis punaisten voittoon. Kaikkiaan valkoisilta menehtyi 60 miestä. Lisäksi kymmenia haavottui ja osa miehistä otettiin myös sotavangeiksi. Saksalaisista sai surmansa yhdeksän ja punaisiakin menehtyi 74. Kevään rapaamilla teillä kiirehti valkoisten lisäksi kodeistaan pakoon lähteneitä kokonaisia perheitä. 

Lohtajalaisia menehtyi siis viisi. Heistä Eino oli 23-vuotias maanviljelijä ja ryhmäpäällikkö, talokkaan poika Juho 26-vuotias sotilas, talokkaan poika Elias oli 19-vuotias ryhmäpäällikkö ja talokkaan poika Rikaartti 30-vuotias sotilas. Ainut naimisissa ollut oli suutari ja sotilas Herman, joka oli kuollessaan 26-vuotias. 

Muistomerkki Lohtajan kirkkomaalla on julkaistu 1921. Sen on suunnitellut Germund Paaer. Hän valmistui ylioppilaaksi 1905 opiskellen myöhemmin Teknillisessä korkeakoulussa ja Helsingin yliopistossa. Paaer toimi Taideteollisen keskuskoulun opettajana. Hän oli myös Kalevala Korun ensimmäinen pääsuunnittelija. Paaer tunnetaan mm. pilapiirroksistaan sekä Kihniön kirkon alttaritaulun maalauksesta. Teoksen nimi on "Minä seison ovella ja kolkutan."

Huhtikuinen ilta on kaunis. Linnut visertävät  kevään toiveikkuutta läheisissä puissa. Auringon kulta laskeutuu kirkkomaan ylle.  Sata vuotta sitten sinne laskeutui vain surun säteitä.



Graniittisen ja jykevän muistokiven keskiössä on sotilasasuinen mies kumartuneena rukousasennossa, ase selässään ja yllä teksti "Lepäämme kuuliaisina isänmaamme laeilla."

Muistomerkille on varmaankin aikaisemmin päivällä tuotu havuseppele. Kivijalustan päällä olevassa lyhdyssä palaa kynttilä. Valkean ruusukimpuun mukana on saateteksti "Eino-enomme muistoa kunnioittaen."  Hienoa, että vielä muistetaan!

LÄHTEET:


Germund Paaer. [https://www.tietaa.ovh/Osata/fi/Germund_Paaer] Luettu 29.4.2018.


Hauhon 1918 kulttuuripolku. [http://www.hamewiki.fi/wiki/Hauhon_1918_kulttuuripolku] Luettu 28.4.2018.


Hauhon taistelu. WikiVisionally. [https://wikivisually.com/lang-fi/wiki/Hauhon_taistelu] Luettu 29.4.2018.


Kapinanaikaan Hauholla, 28. huhtikuuta 1918.[ https://hauho1918.blogspot.fi/2018/04/kapinanaikaan-hauholla-28-huhtikuuta.html?m=1] Luettu 28.4.2018.


Sanansaattaja. Hauhon taisteluun liittyvä sukutarina vuodelta 1918. Kirjastovirma. [http://www.kirjastovirma.fi/ylivieska/juurikosken_partaalla/sanansaattaja] Luettu 28.4. 2018.

Tulvatuulella

Tulvien tulo ja veden virtaaminen herättää Lakeuksien tytön. On ollut kiire viikonloppu, mutta tätä keväistä luonnonnäytelmää en voi jättää väliin. Lauantai-iltana ajelen Rödsön sillan luo. Luonto näyttää jännästi kaksi puoltaan. Vesi on virrannut siten, että jäät seisovat kuin parkkipaikalla  paikoillaan odottaen sillan "maanpuoleisella" puolella. 

Vain viiden metrin päässä tästä - sillan "merenpuoleisella" puolella  on kuin toinen joki. Ei jäitä vedessä virtaamassa juurikaan. 

Jäisellä puolella voi nähdä, kuinka vesi on noussut.  Rannan puut kahlavat vedessä.

Seuraavana päivänä  ajan Perhonjoen sillalle fiilistelemään. Tie Vitsarista Rödsöön on suljettu. Jossain kohdassa vettä on  tiellä. Ihmisiä virtaa paikalla. Viileä tuuli hyväilee kevätmieltä, mutta onneksi aurinko paistaa. 

Perhonjoen sillalla ei jäätä ole enää  nimeksikään. Jäät ovat lipuneet jo tästä ohitse.

 Siellä täällä  rannan tuntumassa on yksinäinen jäälautta. Matka päättyi rantatörmälle.

Myös jokunen puu rannan läheisyydessä on kaatunut ohi  rynnivien jäiden voimasta.

Tämä jäänmurikka jatkaa kulkuaan virran viemänä kunnes sen on aika sulaa. Sitten sen määränpää on olla osa vettä.  Virta vie äärettömän nopeasti.

 Vastarannalla näyttää aivan kuin joku olisi lapioinut jäälohkareet pois vedestä. On niillä uskomaton voima, että tuonne päätyvät.

Tässäkö määränpää?

Jos aikaa olisi ollut enemmän olisin uppotunut kuvailemaan jäälohkareita...Mutta riensin pojan luokse maalaustalkoisiin. Antaa veden ja jäiden virrata omaa vauhtiaan!:)

Kokkolan kaupungin toinen kirkko

Toinen Kokkolan kirkko keskustassa  oli puinen ristikirkko. Se  valmistui 1877. Kirkon oli suunnitellut Theodor Granstedt.  Kirkkoon mahtui noin 1000 henkeä. Tämän  kirkon pienoismalli löytyy muuten nykyisestä Kokkolan kirkosta!

Mutta kirkolla oli huono kohtalo. Kirkossa syttyi tulipalo  loppiaisyönä 1958 5-6 aikaan aamulla. Pakkasta oli tuolloin peräti -24 astetta. Ilmeisesti syttymissyynä oli lämmitys. Tuli eteni hyvin nopeasti. Kun palokunta saapui paikalle, , olivat liekit jo ennättäneet valloittaa kirkon koko alapohjan, joka oli sammalpeitteinen. Liekit kohosivat kirkkosalin sisälaudoitusten välissä olevien kanava-aukkojen sekä  hirsisten ulkoseinien kautta nopeasti  suoraan ullakkoa ja kellotapulia kohti. 

Kokkolan kaupungin historiassa, osa V, on hyvin havainnollistava kuvaus palomestari N. Saarelta tulipalon kokemisesta:

"Kirkkosali oli vajaan sadan vuoden aikana maalattu useampaan keraan. Nyt maalikerrokset sulivat ja  valuivat saarnastuolin puoleisella seinällä, kun tulenlieskat purkautuivat seinälautojen raoista. Kirkkosali oli hetken aikaa ihmeellisen kirkas. Sinne tulvehti happea avoimesta ovesta.  Katsoin ovesta vielä viimeisen kerran kirkkosaliin.  Näin ihmeen selvästi Johan  Erik Lindhin   maalaaman kauniin  alttaritaulun "Kristus ristillä" vuodelta 1819. "



Yllä: Kokkolan vanhan kirkon (1877–1958) alttari. Kuva lainattu täältä.

Palossa tuhoutui paljon arvokasta kirkkotarpeistoa. Kirkossa oli lähes vastavalmistuneet 42-äänikertaiset, saksalaisen Walckerin urkutehtaan rakentamat urut, jotka tuli ahmaisi kitaansa. Samoin kirkon historiallisestikin arvokkaat kynttiläkruunut, suurin oasa lampeteista, koristeellinen saarnastuoli ja kirkonkellot tuhoutuivat kuten myös hautausmaan kartasto.

Yllä: Kokkolan toisen kirkon pohjapiirrustus. Kuva lainattu täältä:

Kokkolan Martat olivat lahjoittaneet  kirkkoon  ryijyn paloa edeltävänä päivänä. Ryijy oli silloin myös vihitty käyttöön. Myös ryijyn kohtalo oli tuhoutua tulipalossa.  Onneksi sentään  vanhat, vielä silloin käytössä olleet  kaksi messukasukkaa onnistuttiin pelastamaan sakastista samoin kuin punainen  alttarin polvistumistyyny. Myös tilikirjat ja 1600-luvulle yltävät Kokkolan hautakirjat saatiin onnekkaasti pelastettua.

Talvisista olosuhteista johtuen tulipalo ei päässyt leviämään  vieressä olevaan vanhaan kaupunkiin, Neristaniin, joka aikojen saatossa on kokenut jo useamman tulipalon. 

Kirkon läheisyyteen oli rakennettu juuri valmistunut seurakuntatalo, jota pystyttiin hyödyntämään kirkkosalina  kaksi seuraavaa vuotta. Tosin saliin mahtui ainoastaan 250 henkeä.

Uutta kirkkoa alettiin suunnitella lähes välittömästi. Mietittiin myös muita paikkoja kirkolle kuin nykyinen. Esimerkiksi Länsipuistoa. Seurakuntalaisten keskuudessa ilmeni kuitenkin niin voimakasta vastarintaa kirkon paikan vaihdolle, että  kirkko päädyttiin lopulta rakentamaan samalle tontille, kuin kaksi aikaisempaakin kirkkoa. Uuden kirkon rakentamistyöt alkoivat jo kesällä 1959. 

LÄHTEET:

Kokkolan kaupungin historia, osa V. 2016, s. 506-507. 

Kokkolan suomalainen seurakunta. Kokkolan kirkon historiaa. [http://www.kokkolansuomalainenseurakunta.fi/tilat/kokkolan_kirkko/kokkolan_kirkon_historia] Luettu 10.1.2016.

Ville Valkama. "Ja kasvaa kuin riivattu" Kokkolan rakentaminen vuosina 1945-1976. Pro gradu - tutkielma 2013. [http://herkules.oulu.fi/thesis/nbnfioulu-201401161026.pdf] Luettu 22.2.2015.

Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Kokkolan_kirkko] Luettu 10.1.2016.

Wikiwand. Kokkola kirkko. [http://www.wikiwand.com/fi/Kokkolan_kirkko] Luettu 10.1.2015.

Uutta harrastusta pukkaa -vai...?

Meidän perheen miehet ovat saaneet isänperintönä sukupolvia jatkuneen metsästysharrastuksen. Nuorena minulle tämä maailma oli aika vieras, kun ei kotonani  ollut metsästystä harrasteltu.  Mutta kaikkeen tottuu. 

Meidän perheen elämä jaksottuu aika lailla sen mukaan, mitä luonnossa milloinkin tapahtuu. Toukokuun uroskauriiden jahti, loppukesäinen herneiden syöttö joutomaalla kyyhkyille, sitten elokuinen kyyhkysjahti aloittaa uuden syyskauden. Sitä seuraa sorsastus, metsäkanalinnut, joiden vuoksi täytyy tehdä  erillinen  metsästysreissu Lappiin saakka valtion maille. Syyskuussa päästään jänistä jahtaamaan.  Hirvijahti sitä edeltävine koeammuntoineen jatkaa syksyä rapeasti. Valkohäntäpeuran jahtaus, kettujahti, haittaeläinten loukutus..., ja jos ei kevään korville enää muuta riitä, niin aina voi lähteä villisikajahtiin Viroon...Tuossa listaa, mitä meidän perheessä  vuoden aikana tapahtuu. 

                                   

Siippa ja esikoinen ovat tosiaan olleet näissä touhuissa niin kauan kuin muistavat. Perheen juniori on astetta nörtimpi, eikä ole niin kokenut näitä omakseen. Mitä nyt sorsastukseen saattanut huvikseen  lähteä seuraksi ekana metsästyspäivänä. 

Mutta  isien malli seuraa kai mukana. Poika kun täytti 15 vuotta, oli metsästystutkinnosta puhetta. No, lähistöltä ei löytynyt metsästyskurssia hakemallakaan ja homma silloin jäi. Ollaan pidetty kotona edellytyksenä sitä, että kurssi pitää käydä, vaikkei se pakollinen ennen tutkintoa olekaan. Kun ollaan tekemisissä järeiden aseiden kanssa, ei turvallisuusnäkökulmia koskaan tule nostettua liiaksi esille. 

Tänä talvena seurasin silmä kovana, löytyisikö metsästyskurssia kummallakaan kotimaisella kielellä tarjottuna. Lopulta sellaisen bonngasinkin. Ja suomeksi. Kynnyskysymykseksi koituikin sitten, ettei pojalla ollut touhusta innostunutta kaveria kurssille mukaan. Istuttiin keittiön pöydän ääressä ja mietittiin. Lopulta nostin käteni pystyyn "Minä tiedän yhden!" Päät kääntyivät puoleeni kysyvän näköisinä. "Minä lähden mukaan. " Syvä hiljaisuus. 

Pari viikkoa myöhemmin  tepasteltiin pohjan kanssa metsästyskurssille. Se on nykyään 12 tunnin mittainen kurssi, jossa läpikäydään metsästyslainsäädäntö,  aseet, riistaeläimet ja rauhoitetut eläimet sekä eettisen metsästyksen kiemurat. Jos voi tuntea, että ei ole omalla maallaan, niin voitte vain kuvitella, kuinka tunsin..Ovensuussa sanoin kurssia pitäville "Tulin vain pojan kaveriksi. " Sain hyvin kannustavia kommentteja ja helpotuksekseni huomasin, etten ollut sentään ihan ainoa nainen porukassa. Ja seura kurssilla oli mitä mainiointa!

                              

Täytyy sanoa, että kurssin anti oli hyvä. Opin monia asioita, joista on suunnaton hyöty työssänikin ympäristöoppia ajatellen. Sen lisäksi luokkani oppilaat seurasivat innosta pinkeinä kurssini etenemistä. 

Kurssiin liittyy kirjakin, mutta  vähän  nolona  kerron, etten hankkinut sitä. Olisi ollut saatavilla myös sähköinen materiaali. Päätettiin pojan kanssa, että kuunnellaan sata lasissa itse kurssilla ja  tehdään netistä löytyviä ilmaistehtäviä. Jos ei päästä läpi, niin ei tämä meidän elämää kaada. 

                                

Olen nykyään innokas oppija, mutta tunnustan, että  usein edelleen  menen sieltä, mistä aita on matalin. Pari tuntia ennen kokeen alkua  päätin ottaa haltuuni lintujen tunnistamisen. Joku fiksu olisi paneutunut hommaan ehkä pikkasen aikaisemmin. Niitä lintuja ynnä muita metsän elikoita kun riittää ja tunnistus on aika haasteellista. 

Tenttipapereita on kolmea erilaista; A, B ja C. Riippuu tuurista, minkä  testistön milloinkin tentissä saa. Pojan kanssa saatiin eri paperit. Tutkintoon kuuluu  kirjallinen koe, jossa on 60 monivalintatehtävää. Näistä 15 on kuvallisia lajintuntemustehtäviä ja kaikki muut sanallisia monivalintatehtäviä. Lajintuntemusosioon oli aikaa varattu 15 minuuttia, kaikkineen tenttiä sai tehdä  puolitoista tuntia. Hyväksytyksi tuleminen edellyttää , ettei virheitä ole enempää kuin kahdeksan. Tentti ei ole mikään läpihuutojuttu, vaan iso osa tenttijöistä ei yleensä pääse ekalla kerralla läpi. Jostain luin juuri, että vain noin neljäsosa pääsee eka kerralla läpi. 

Kun koepaperit sitten oli tarkistettu, repesin. Pääsin läpi! Ja vielä niin, että taisin tehdä tenttijöiden pohjat sillä kerralla: ainoastaan 2 virhettä! Vähän jäi harmittamaan, että olisin ampunut uivelon ekana sorsastuspäivänä, sillä se on rauhoitettu. Paljonkohan olisi ropsahtanut sakkoja? Onneksi tämäkin nyt iskostui mieleeni ja lopun elämääni muistan uiveloa suurella kunnioituksella.:)

Poika ei päässyt ekalla kerralla läpi ja minulla oli vähän tyhjä olo. Minä pääsin, enkä edes tarvitse korttia. No, tästähän tuli  tuttavapiirissä isomman luokan naurunaihe. Siippa tosin tuntui olevan ylpeä saavutuksestani ja lähti hetimmiten  nettiin surffailemaan, millaisen aseen rouvalle hankkisi. Apua!

Pojan tenttiminen olikin varmasti minua haasteellisempaa. Teki tutkinnon suomeksi, vaikka on koulunsa käynyt ruotsiksi. On oppinut lintujen nimetkin  koulussa ruotsiksi. Ehkä hieman puolikielinen olo...Mutta kyllä vaan poikakin pääsi tentin jälkeeni läpi - jos mahdollista, niin vielä vähemmällä lukemisella...

Koulussa pääsin brassailemaan tuloksellani. Kysyin oppilailtani, mitä luulette, miten open kävi.  2/3 nosti kätensä sen merkiksi, että pääsin ekalla läpi, loput olivat jyrkästi toista mieltä. Kun kerroin tulokseni, sain kovat aplodit ja tyttö etupenkistä huusi "Tiesi, että pääset, sinä tiedät niin paljon asioita!":))) Heh, ainakin joku uskoi...

Pääsiäisenä hiihtelemässä Poroluodossa

Voisiko olla  upeampaa, kuin pitkät pääsiäispyhät ja aurinkoinen  sää! Sain tietää, että merelle Poroluodon ympäri oli tehty latu-ura. Sehän oli ihan pakko päästä kokemaan!

Kuva lainattu täältä.

Survaisin sukset jalkaani ja menoksi. En oikein tiennyt, mistä pääsisin lähimpää  ladulle, joten ensimmäiset parisataa metriä Päiväniemestä  käsin  lykin jonkinlaista umpihankihiihtoa. Tosin hanki kannatteli yllättävän keveästi.

 Rödsön suunnasta eteeni aukenikin koskematonta hankea  halkova upea latu. Kunnolla  uurrettu latu on muuten kaunis!  Lähdin seuraamaan latua ja kiersin Poroluotoa Maapään puolelta. 

Taivas oli täydellisen kauniin sininen. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Jostain etäältä kuului jo lokkien kirkunaa. Siellä täällä näkyi verkkokalastajien pyyntimerkkejä. Pari moottorikelkkaa päristeli kauempaa kiitäen ohi. 

Hiihdin  Poroluodon rantaa pohjois-itä-suunnassa. Aurinko  pisti posket punoittamaan. Ladulla ei näkynyt vielä juurikaan porkan pistoksia. Olisiko yksi tai kaksi  suksijaa mennyt siitä ennen minua. Vastaan tuli mies, joka kyseli mihin tämä upea latu johtaa. Kerroin, että  lunta näyttää halkovan useampi reitti - ehkä joku laduista vie Helluskarin suuntaan ja toinen Rödsön Mölleriin...

Kun saavuin  pohjoisimman  niemen  lähelle, nenään tulvahti  jostain etäältä harmaansävyinen nuotion tuoksu. Rannan kivet olivat saaneet valkean ja jäisen  kuorrutuksen ylleen.  Maisema oli vaikuttavan kaunis! Niemennokan kierrettyäni  häämöttikin jo  Poroluodon autiotupa. Sinne! 

Rannan tuntumassa  urheilijan näköinen mies pisti juuri suksiaan jalkaan. Hän kertoi olevansa Espoosta ja lomailevansa mökillään pääsiäisenpyhät. Mies oli lähtenyt hiihtämään päämäärättömästi ja jatkanut matkaansa sinne ja tänne, kun oli löytynyt  aina vaan uusia, upeita latuja. Mies oli  juuri grillannut makkarat ja nyt hän suuntasi mökilleen saunomaan. Sanoi vielä, että jos  on makkaraa mukana, niin vielä pääsisi samoille savuille grillaamaan. Ja toki makkarat oli mukana!:)

                                 

Poroluoto on kaunis kesällä, kun kalliot reunustavat kaupungin  autiotupaa. Mutta täytyy todeta, että kyllä talvinen luontokin saarella oli kaunis. Lunta riittämiin.  Ympäristö oli pääosin siisti - mitä nyt jokunen kaljatölkki oli  paiskottu  rumasti nuotion taakse. Keräsin ne reppuuni - ja hyräilin samalla mielessäni  lemppariartistini Vesalan laulua"...Mul on ehdotus; tee yksi ekoteko. Anna mun olla rauhassa vähän seko..." On hupaisaa, että ihmiset jaksavat raahata täydet tölkit mukanaan, mutta tyhjiä ei...

                               

Aina kaikille avoinna olevan taukotuvan  sisältä löytyi vieraskirja. Kirjoitin siihen nimeni.  Laskin kävijät.  Tämän päivän aikana oli ollut 70 vieraskirjaan nimensä kirjoittanutta. 

Saunan vierustassa keikisteli pieni kuusi. Sen oksilta riippui jääpuikkoja. Suloista! 

                                 

Saunassa joku  näytti saunoneen, Puusaunan tuoksu tulvahti vielä  himmeästi ilmoille ja  pienestä avannosta oli näköjään saatu saunavedet.

                                     

Pihan halkovaja pullisteli kiitettävästi  puita. Joku nuotiontekijä oli jättänyt raivostuttavan huolettomasti puuvajan oven selälleen ja pokasahan ruostumaan  sahapukin nokkaan. Pitäisi tuon verran tajuta edes...Ja kunnioittaa seuraaviakin kävijöitä. 

                   

Grillasin nuotion käryssä pari makkaraa. Joku oli  unohtanut sinappituubin penkille ja olin enemmän kuin iloinen siitä. Makunautinto oli suorastaan täydellinen. 

Takaisin palatessa kuulin joutsenten ääniä. Kolme valkeaa lintua halkoikin pian  sinistä taivaanrantaa. Mistä ne löytävät ravintoa näin lumisella säällä?

Kartasta laskettuna  reissulleni tuli pituutta 13 kilometriä. Sen verran sopiva urakka, että uni hiipi silmiin jo iltayhdeksältä.:) Auringon ja lumen uuvuttama. Ennenkuulumatonta kaltaiselleni yökyöpelille. Ehdoton suositteluni tämä hiihtokokemus,  ennen kuin vesi nousee jäälle ja kevät kurvaa  vauhdilla esiin!