Kesäyö, ensimmäinen

Yksi vuoden odotetuimpia päiviä. Lapset pukevat jo aamuvarhaisella itsensä juhliin. Kopisevia kenkiä, rimpsuhelmoja, kravatteja ja kiiltonahkakenkiä. Jännityksen voi aistia ilmassa. Onni, kesä, toiveet haaveet, vapaus...Tulevaan kesään asetetaan paljon unelmia. 

Kelloni soi 06.30.Pelkään aina, että en herää  ajoissa. Olen toivottoman aamu-uninen. Kollegani tapaavat juhla-aamuina varmistella viestein minulle, olenko varmasti herännyt. Olen vastuussa säestyksistä juhlissa, joten olisi katastrofi, jos nukkuisin onneni ohi. Onneksi ikinä ei ole niin käynyt.  Kerran tosin auto hyytyi matkalle, mutta sitä ei kai lasketa...

Tänään  juhla alkoi jo  aamukahdeksalta omien oppilaideni kevätjuhlassa. Minulle kevätjuhla on kuin koko elämän keväät. Rakastan kevätjuhlia. Muistan itseni pienenä, arkana tyttösenä, joka juhli kevättä polvisukissa ja  salsahameessa. Todistuksella ei niin ollut minulle väliä. En vieläkään oikein ymmärrä, miksi...

Myöhemmin ylioppilaslakkia fiilistellen vuonna -86 yöhämärissä parhaiden kavereiden kanssa. En ollut koskaan huippuoppilas, mutta kirjoituksissa ylitin itseni ja sain  hyvät paperit, vaikken edes lukenut...Oikeastaan tosi noloa. Mihin olisin pystynyt, jos olisin valmistautunut, tajunnut asettaa itselleni tavoitteita? Reaaliin luin vähän biologiaa ja psykologiaa. Mustana hevosena vastasinkin uskontoon ja historiaan ihan yleistiedolla -seitsemän kysymystä uskonnosta, kolme hissasta. Aivan nappi kysymykset minulle - kaikki! Silloin se oli vielä mahdollista vaihtaa aineita...

Minulla ei ollut opiskeluun silloin sisäistä paloa. Se tuli vasta aikuisena. Silti olen enemmän kuin kiitollinen niille alakoulun opettajille, jotka osasivat lukea aran tyttösen minän taakse ja  valjastaa hänet vuosi toisensa jälkeen näyttämölle. Pidän sitä oikeastaan ihmeenä. Edelleen. Ja samalla toivon, että näkisin sen jokaisen oppilaan sisäisen palon myös ja osaisin kannustaa ja asettaa oikeat sanat oikealla hetkellä. 

Tänään sain olla mukana kolmissa juhlissa. Kaksi valmistui ylioppilaaksi, kolmas ammattititutkintoon. Juhlia olisi ollut enemmänkin, mutta jouduin rajoittamaan ne näihin lähipiirin juhliin. Päällimmäisenä kaikista juhlista jäi mieleen onni, toiveet, haaveet, unelmat, tyytyväisyys tehtyyn työhön. Vanhempien ylpeys lapsistaan. Tästä on hyvä jatkaa elämää eteenpäin...

Suven ja kaiken ihanan innoittamana laitan tähän tämän päiväisistä juhlista  erään kevätjuhlakappaleen. Olen niin iloinen, kun sain pianoni kaveriksi nuoren kollegan soittamaan kitaraa...Sori heikko äänitys, mutta näillä nyt mennään:)))

Vietän ekaa lomailtaa kotona. Poika, pian 17,  kävi kalastamassa ja palasi sitten kotiin. Hänen parhaat kaverinsa valmistuivat tänään ja ovat etäämpänä juhlimassa. Lapsenlapseni, seitsenkuukautinen,  on  meillä yökylässä.  Tuhisee jo yöuntaan.  Olen onnellinen... 

Käy niinku Käläviällä...ja muuta osuvaa

Olen sananlaskufriikki. Minulla on muistikirja, johon olen keräillyt oman sukuni lähtemättömiä sananparsia. Lähinnä järviseutulaisen  isäni muistelemia. Isän kielelliset kyvyt pääsevät sananparsissa verrattomaan loistoon. Niitä löytyy joka tilanteeseen.  Siellä on monta sellaistakin helmeä, joita  edelleen panttaan - ovat olleet omien esivanhempieni käytössä.  Tai ainakaan en ole kuullut niitä missään muualla. Tai sitten isä on kehitellyt ne kaikki:))) Voisin jopa uskoa senkin... Haaveilen, että  joskus vielä pääsisivät julkaisuksi asti, siksi en niitä  julkisesti raaski kertoa:)...

Aamulla kuulin Popedan Sukset - biisin ja sain sieltä innotuksen tämän kertaiseen blogipäivitykseen.  Aika moni on varmaan kuullut biisin rallatuksen "Ja nyt jätkä se kuokka tänne tai käy niin kuin Kälviällä."  P.Mustajärven ja M. Sundqvistin riemukas lyriikka. 

No mitenkäs siellä sitten kävi? Sitäpä nyt tutkimaan. Ja samalla muitakin samalta seudulta löytyneitä sananparsia. 

Versioita käläviäläisten kohtalosta  on näämmä monia. Löydän kaivaessani tiedon, että Popeda olisi napannut tämän lauseen lyriikkaansa sen jälkeen, kun  ajoivat kolarin keikkamatkalla jossain Kälviän tienoilla, mutta Ylen jutussa  Pate Mustajärvi vakuuttaa, ettei se pidä paikkaansa.   

Joissakin lähteissä on tieto, että sanonta juontaisi juurensa aina Isonvihan aikaan. Silloinhan Kälviällä oli kovia taisteluja. Eli  jospa heille kävi kuin Kälviällä taistelleille? Kälviältähän vietiin aika lailla vangeiksikin asukkaita venäläisten matkaan. Tai voisihan se toisaalta kertoa jostain voitokkaastakin tapahtumasta, kuten Kasakkajärven hyökkäyksestä tai Valkiasuon voittoisasta kahakasta. 

Yllä: Kasakkajärvi Ruotsalossa

Osa versioista on ilmeisetikin hieman pilke silimäkulmassa kerrottuja. Näitä samankaltaisia versioita on useampiakin, tässä pari :

Eräs vanhemmanpuoleinen naisihminen oli ollut  marjassa, kun häneen siinä mättäillä pyllistellessä oli   käyty yllättäin käsiksi takamuksesta päin ja karjaistu isoon ääneen "nyt   hame korviin ja äkkiä tai käy niin kuin Kälviällä!"  Mitäpä siinä tilanteessa muuta;  nostaa hame kauhunsekaisin tunnelmin  korviin ja päästää mettämies hommiin.  Ettei  vaan kävisi niin kuin Kälviällä. Mettämiehen  saatua hommansa loppuun,  nainen rohkeni aukaista suunsa ja kysäisi, että kuinka siellä Kälviällä oikein kävi.  Miekkonen  oli  jo menossa poispäin ja huusi "mä jäin siellä iliman."

Toisessa versiossa talon renki oli ihastunut  saman talon  piikaan. Rohkaisuryypyn avittamana hän eräänä iltana rohkaistui tunkeutumaan aittaan, jossa piika oli jo nukkumassa. Piika ei niin kovin intaantunut renkipojan vierailusta ja tämä alkoi käydä rengille selväksi rivien välistä. Viimeisenä oljenkortenaan renki ärähti piialle :

- Jos et anna niin käy niin kuin Kälviällä!
Piika  moista tietysti kovin  säikähti ja toimi pelko persuksissa rengin toiveiden mukaan.

Seuraavana aamuna rohkeni piika kysäistä:
- Mitä siellä Kälviällä sitten kävi?

Renki pälyili ympärilleen nolona ja naurahtaen tokaisi:
- En saanut!

Lisäpäivitys 24.6.2019:

Ja tämän blogipäivityksen julkaisun jälkeen saan kuin saankin sähköpostiini mielenkiintoisen mailin. Nurmijärveläinen Tero Arteli kertoo oman versionsa Popedan laulun sanojen synnystä. Se menee näin:

"Popedan sukset biisin huudahdus: "Nyt se kuokka tänne tai käy niinkuin Kälviällä" tarina. Tarkat päivämäärät ovat jo unohtuneet. Olimme parin kaverin kanssa 80-luvulla ajelemassa Harley-Davidsoneilla vähän siellä sun täällä. Kuulimme että tuttu bändi Popeda esiintyisi illalla Rusko-Pirtillä Vihdissä. Popedan porukka oli tuttu ja ajelimme paikalle hyvissä ajoin. Meidät otettiin mukavasti vastaan ja pian istuimme keikka-bussissa juttuja kertoillen. Siellä kerroin tämän Kälviä-aiheisen vitsin ja se upposi todella hyvin. Mustajärvi suunnilleen kieriskeli lattialla, kun Kälviällä jäi saamatta. Seuraavan kesän hitti olikin sitten tämä Sukset. Tätä vitsiä olen usein kertonut, koska äitini suku on Kälviältä."

Mielenkiintoista, kiitos Tero!

Yllä: Aittarakennus Rödsön Silakassa. 

Kälviän Jatkojoella puolestaan oli  merkittävä laivanrakennuspaikka, Herrainholma. Joskus tuollaisille laivatelakoille eksyi oppimattomia onnenonkijoita, jotka olettivat laivanrakentamisen olevan helppoa hommaa. Niinpä tuolta laivanrakennuspaikalta on peräisin lausahdus:”Tekee kuin harakka pesää keskellä kesää Holmanrannalla.” Harakan pesähän saattaa näyttää melkoiselta risuhäkkyrältä. Itse asiassa harakan pesä on loppujen lopuksi varsin taidokkaasti tehty luomus ulkonäöstä huolimatta - ainoastaan nuoremmilta harakoilta se ei aina kuulemma niin onnistu! Mutta onhan pesänrakennus jo sinällään aina mittava urakka...

Yllä: Herrainholman seutua Kälviällä

Jonkinmoista naapurikuntarakkautta lienee  seuraavassa käläviäläislähtöisessä sanasutkautuksessa "Nyt syödään niin että yksi Ullavalla kuolee." Tätä yritin miettiä, enkä oikein muuta keksinyt, kuin että käläviäläiset syövät niin palijon kuin napa vetää tai sielu sietää ja toiset jää tyystin iliman ruokaa, jos siltä tuntuu. Viis siitä, miten ullavalaiset porskuttaa.  En tiedä, miltä aikakaudelta sanasutkaus on peräisin, mutta olihan ainakin nälkävuodet Ullavassa  1800-luvun loppupuolella erittäin kovat. Ruokaa ei ole aina ollut liioiksi.  Onneksi kyseiset kunnat liitettiin myöhemmin samaan yhteyteen Kokkolaan. Josko sitten vähän ruoan tasajako helepotti. 

Peitso on ollut jo kestikievareidensa vuoksi merkittävä paikka Kälviällä 1700- ja 1800-luvuilla. Siksi varmaan kansan suuhun on vääntynyt monia sananparsia nimen omaan tältä seudulta. Kun aikoinaan muutin miniäksi kokkolanseudulle, oli ensimmäisiä suvussa kuultuja sanontoja tämä seuraava (heh, ja joo, anoppini on lähtöisin Kälviältä...) "Meni vituiks ku Peitson  (Peihton) kinkerit."  Olin vaikuttunut, reps!  Tämänhän voi tietysti käsittää ainakin kahdella tavalla, joita en taida lähteä sen kummemmin nyt avaamaan:) Kieltämättä silti hieman huvitti, kun menneenä talvena luin Kälviän seurakunnan  tapahtumakalenterista , että Peitsolla on kinkerit...Siinä on jo kinkerinjärjestäjällä asenne kohdillaan!

Muitakin hupaisia sanontoja liittyy Peitsoon. Miltäpä kuulostaa "Maku on mennyt ko Peihton makkarasta." Tai vähän eri muodossa "Mehunsa menettänyt ko Peihton makkara." Tietysti huolestuttavaa, jos niin on käynyt, kun kyseessä on kuitenkin ollut sekä kestikievari, hollitalli, että myös postitalo ja makkaraa on varmastikin ollut tarjolla aina matkalaisille. Mikäs on, jos ei makkara maistu? Tuo kuulostaa oikeastaan aika kuvaavalta sanasutkaukselta, jonka voisi ottaa esille tilanteessa jos toisessa, kun ei oikein yllä fiiliksiin. 

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Niin tuumi ainakin lohtajalainen tokaistessaan: "Kyllä liha on hyvää, sano lohtajalainen kun Peihton veräjän suussa vasikanhäntää jyrsi." Ja mikäs siinä, kyllä ruoka kuin ruoka hyvältä maistuu, etenkin jos on reissun päällä. . 

Peitson mäellä kyytiä odotteleville hollimiehille oli tietysti  varattava olinpaikka sisätiloista. Peitson mäellä se oli  erityinen hollitupa. Hollituvissa aikaa tapettin ja makoiltiin huoneita kiertävillä raheilla. Voi vai kuvitella elämää ja iltapuhteen viettoa yhteistilassa syntisine kortinpeluineen  ja jopa tanssahteluineen. Voidaan varmaan puhua jopa elämänkoulusta. Ainakin, kun silmäilee seuraavaa sananpartta "Syrjäkylän tyttö ei ole naimakelpoinen, ellei hän ainakin kerran elämässään ole käynyt Peitsolla. " Kyllä siinä nuorten neitosten maalimankuva on kertarykäisystä laajentunut!

Kälviäläinen kirkkoväärti ja seksmanni oli Hattu-Mattina tunnettu mies. Hattu-Matilla oli  tytär,jonka tiedetään lausahtaneen "Lakki se on hattukin, ku harvoin näkee." Hattuja Kälviän raitilla tuskin järestään menneinäkään aikoina näkyi. Lakki kuin lakki, sepä se! Mutta mailiini kolahtaa lisätietoa tästä Hattu-Matistakin, josta en itse löytänyt tietoa enempää.  Yllämainitulla Tero Artelilla on lisätietoa tähänkin, sillä onhan hänen äitinsä suku lähtöisin Kälviältä...  

 "Hattu-Matti taas on isoisäni isoisä, Matti Matinpoika Uusitalo, joka eli 1822-1899 ja oli todella sexmanni ja kirkkoväärti. Tyttären lausahduskin lienee totta. Se löytyy myös Erkki Tantun kirjoista."

Kiitos Tero hienoista täydennyksistä, nyt pystyy etsiytymään Hattu-Matinkin jäljille!

Osa sutkautuksista kuvaa jonkin tietyn väestön luonnetta. En tiedä, millaisia kellonkäyttäjiä Penttilän väki nykyään on, mutta joskus muinoin lienee ollut  hieman vaikeuksia aikatauluissa pysymisessä, sillä sananlasku toteaa "Ei Penttilästä oo ennenkään kirkhon kerijetty." Liekö sitten ollut kovin työläs talo vai onko väki ollut viime tingassa matkaan lähteneitä, en tiedä!

"Kiiltää ja klaassaa ko Hakunin Miian munat", kertoo ilmeisestikin siitä, että Hakunnissa ollaan oltu tarkkoja  tuotteista ja   munamarkkinat on olleet hyvässä huudossa kyläläisten keskuudessa. Sain lisätietoa Outi Järveltä, joka täydensi, ettei Hakunnin Miia suinkaan ollut mikään tyttönen, vaan oikealta nimetään Jeremia Hakunti;  nimen loppuosa "Miia" oli hänen kutsumanimensä. Aina oppii uutta.:))

Porkon poika puolestaan tuskin on niin isoja kulkuväyliä pihapiirissään tarvinnut, eikä hommat muutenkaan ole olleet ihan viimosen päälle. Vai miten tulkitsitte sanonnan "Kyllä siittä pääsee, sano Porkon poika ko porthaalle paskansi." Ainakin optimisti, jos ei muuta!

En tiedä, millainen on ollut siippani isoisä - seppämiehiä ja tunnetusti letkeä suustaan. Käsittääkseni ihan työteliäs mies, mutta lienee osannut arvostaa myös suvipäivien suloisuutta ja lepoa.  Anoppi tässä taannoin kuvaili ihanaa kesäpäivää Pauli-isänsä sanoin "On vain, niin ku Rimmen seppä niityllä." Mikäpä olisikaan sen ihanampaa. Kyllä ne sen jo ennenkin ties!

 Yllä: Rimmen Paulin entinen niitty...tässäköhän hän mahtoi kesäpäivinä makoilla?

LÄHTEET:

Kokkola.fi. Kestikievarien aikaan II. [https://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/kestikievarien_aikaan2/] . Luettu 26.5.2019.

Vanha Kälviä. Sanontoja Kälviältä. [http://www.vanhakalvia.fi/Sanontoja.htm] .Luettu 26.5.2019.

Suomi24.fi. Kävi niin kuin Kälviällä.[https://keskustelu.suomi24.fi/t/8181845/kavi-niin-kuin-kalvialla]. Luettu 26.5.2019.

Yle Uutiset. Käy niin kuin Kälviällä, lauletaan tunnetussa biisissä, mutta mitä Kälviällä oikein kävi? [https://yle.fi/uutiset/3-10336368] Luettu 26.5.2019.

Wikiquote. Suomalaisia sananlaskuja. [https://fi.wikiquote.org/wiki/Suomalaisia_sananlaskuja] Luettu 26.5.2019.

Pyöveli Lento Lohtajalla

En tiedä, mikä pyövelien ammattikunnassa kiinnostaa. Yksi iljettävimmistä töistä, mitä ihmisen osalle voi koitua. Ehkä psykologinen puoli asiassa kiehtookin enemmän. Ammattinimike itsessään  on peräisin jo keskiajalta. Keskiajalla ihmishenki ei ollut arvostettu. Rangaistuksia jaeltiin ankaralla kädellä perustuen Mooseksen lakiin. 

Kuva yllä   Lohtajan mestauskiven tienoilta. 

Kuolemanrangaistus oli yleisesti käytössä ollut rangaistusmuoto. Pyöveli-sana tulee ruotsin kielen sanasta bövel ja tarkoittaa alun perin paholaista. Pyövelin tehtävänä oli rikollisten kiduttaminen, itsemurhaajien hautaaminen ja kuolleiden eläinten korjaaminen kaduilta. Lisäksi pyöveleiden tehtäviin kuului tuomioiden täytäntöönpano.

Suhtautuminen pyöveleihin oli karttelevaa ja kammoksuvaa. Kukapa olisi tahtonut olla pyövelin kaveri! Aikalaiset kammoksuivat pyöveliä, vaikka hän vain suoritti  hänelle määrättyjä tehtäviä - toimi kuin virkamies. Hyljekseminen koski myös pyövelien perheitä. Kirkossa pyövelin ja lähisuvun paikka oli takarivissä ovensuussa. Pyöveliä ei haluttu naapuriksi, parempi oli kiertää  kaukaa ja pelätä. Pyövelin lapsiakaan ei haluttu kavereiksi.

Mestaamisesta ei saa kaunista tarinaa. Jos siis tuntuu, ettet kestä lukemaasi, vaihda sivua...Tapoja mestata oli monia. "Siistein" tapa oli kaulan katkaisu piilukirveellä. Piilukirves on lyhytvartinen ja leveäteräinen, lähinnä hirsien veistämiseen kehitelty kirves. Rajumpia tapoja olivat rikollisen kivittäminen,  polttaminen tai elävältä hautaaminen sekä  teilaaminen, missä rikollinen sidottiin käsistä ja jaloista pyöreään renkaaseen eli teilipyörään. Pyövelin tehtävänä oli murskata luut ja jäsenet ja   lopulta lopettaa kärsimykset iskemällä päähän. Ruumis  pilkottiin osiin. Rikollinen jätettiin näytteille teilipyörään varoittamaan muita ihmisiä rikollisesta toiminnasta ja sen seuraamuksista.

1600-luvun rangaistukset olivat hyvin yksioikoisia. Vaihtoehtoina oli sakko, ruoskinta tai kuolemanrangaistus. Useista rikoksista tuomittiin kuolemaan. Oli parasta, että paha poistettiin yhteiskunnasta. Samalla kuolemantuomio toimi pelotteena  muille kansalaisille. 

Usein pyövelit olivat itse  - etenkin Keski-Euroopassa  - entisiä rangaistusvankeja, jotka vapauduttuaan ajautuivat pyöveleiksi. Suomessa työ pohjautui enemmän alun perin vapaaehtoiseen valintaan, mutta siitä oli erittäin vaikeaa päästä erilleen. Maine seurasi mukana. Ainut vaihtoehto oli muuttaa kauas alkuperäisiltä asuinsijoilta, mikäli halusi puhdistaa maineensa. 

Kuva: Lennon tila Ruotsalon ja Marinkaisten kylien välissä on paikallaan edelleen. 

Jotta pääsemme paremmin kiinni pyövelin elämään, tutustutan teidät  henkilöön, joka toimi Pohjanmaan lääninpyövelinä. Tosin hänestä ei tiedetä kovinkaan paljoa.  Juho Kuronen (käytetty myös nimeä Kuroinen) oli sama mies kuin Juho Lento. Juho asui Lohtajalla.  Hänen isänsä, Maunu Kuroinen, oli alkujaan savolainen, joka saapui 1600-luvun alussa  Lohtajan Marinkaisiin. Hän sai Marinkaisissa haltuunsa Lennon tilan, jonka vuoksi hänen poikansakin tunnettiin myöhemmin nimellä Juho Lento. Juho oli ilmeisesti naimisissa, mutta hänen puolisostaan ei ole säilynyt tietoja. Sen sijaan tiedetään, että hänellä oli ainakin Matti Lento -niminen poika, jonka tiedetään olleen elossa ainakin vuosien 1594-1650 välissä. 

Juho oli Pohjanmaan ensimmäinen lääninpyöveli. Hän aloitti pyövelin virkansa vuonna 1635 toimi tässä työssä aina vuoteen 1659 saakka eli 24 vuoden ajan. Pohjanmaan lääninpyövelin virka-alue oli erittäin laaja. Raja kulki Kemistä Kajaaniin ja eteläisimmässä osassa aina Ilmajoelle saakka. 

Vuonna 1635 pyövelin vuosipalkka oli 36 hopeatalarin suuruinen. Lisäksi pyöveli sai maksun jokaisesta teloituksesta kulloisenkin taksan mukaisesti. Vaikka pyöveli oli läänin virkamies oli hän hirmuisen työnsä myötä hyljeksitty henkilö, koko perhettä kohtaan asuinympäristössä suhtauduttiin kammoksuen.

Juholla oli kuitenkin perhettä. Oletettavasti useampiakin lapsia, mutta heistä tiedetään nimeltä ainoastaan Matti, joka avioitui Kirsti Mikontyttären kanssa. Pyövelin virka kuitenkin katkesi Lennon suvussa Juhoon. Ei ole tietoa, miksi hän tähän työhön ajautui.

Kuva yllä: Lohtajan  mestauskivi. 

Tiedetään, että Kainuussa oli kaksi pyöveliä. Kajaanin linnassa toimi  ensin pyövelinä  Juho Maununpoika Kuronen/Lento, joka siis asui Marinkaisissa  ja Ristijärvellä asui  myöhemmin Yrjö Heikinpoika Reinikainen. 

Ei ole varmuutta, työskentelikö Juho linnasta käsin, mutta hänen pyövelin aikansa ajoittui vuosille 1635-1653. Saattaa olla, että Juho toimi pyövelinä myös Oulusta käsin, josta teki matkoja toimeen pannen tuomioita.


Pyövelin virka ei ollut kovin hyvin palkattu, mutta ehkä sillä toimeen tuli. Reinikaisen ainakin  tiedetään saaneen peruspalkan lisäksi  ruoskimisesta 4 hopeatalaria ja itsemurhan polttamisesta vähän yli 5 hopeataalaria. Pyöveli saattoi itse määritellä taksansa. Lisäksi pyöveli viljeli maitaan ja sai siitä lisätienestiä. 

Kurosen/Lennon jälkeen seurasi pyövelinä Yrjö Heikinpoika Reinikainen, josta tiedetään jo enemmän. Hän sai pyövelin viran 1665. Ei tiedetä, oliko pyöveleitä lainkaan  ajanjaksolla 1653-1665. Reinikaista ei haluttu asukkaaksi Kajaaniin, ja hänelle osoitettiin asuinpaikka Ristijärven Oikarilasta, Vattuniemestä. Yrjö oli lähtöisin Turusta. Jo hänen isoisänsä Perttu oli pyöveli. Myös Yrjön isästä tuli pyöveli. Syynä oli se, että hän halusi pelastaa vaimonsa Riitan, joka oli tuomittu pieksettäväksi kaakinpuussa ja karkotettavaksi  Turusta varkausrötöstensä vuoksi. Kun Heikki-isän vointi heikkeni,. pyydettiin Yrjöä hänen virkansa perijäksi.  Jo kihloissa olleen miehen työsuhde kuitenkin purkaantui pian, koska hän aiheutti juovuspäissään paljon vahinkoja. Yrjö sai kuolemantuomion. Hovioikeus kuitenkin lievensi tuomiota kaakinpuussa ruoskimiseksi ja karkotti Yrjön pois Turusta. Isänsä kieltäydyttyä ruoskinnasta, sen suoritti pyöveli Grels Jaakonpoika. Kaksi linnan knihtiä kuljetti Yrjön Helsinkiin ja sieltä aina Venäjän rajalle. Pari vuotta myöhemmin Yrjö valitaan pyövelin virkaan Kainuussa, koska Pietari Brahe on päättänyt perustaa sinne pyövelin viran. 

Kajaanin linnassa työskenteli myös nimikkeeltään profossi. Hänen tehtävänsä oli poliisia vastaava; ottaa rikollisia kiinni ja toimittaa tyrmään, toimia piiskurina. Hän toimi tehtävässään 1653-1658 ja oli nimeltään Perttu Havar. Pyövelin työasu Kainuussa on ilmeisesti ollut jonkinlainen essu tai nahkaliivi, joka esti veren pärskeiltä.

Pyöveli-Juhon elämästä ei siis ole paljoa yksittäistä tietoa saatavilla. Sen tiedän, että pyövelin jälkeläisiä elää edelleen melko lailla etenkin täällä rannikkoseudulla. Kaikki varmaankaan eivät ole edes tietoisia esi-isänsä taustasta, mutta senkin tiedän, että jokuselle asia valkeni  vasta vähän aikaa sitten.... 

Lisää paikalliseen pyöveliin liittyen voit lukea täältä. Ja pyöveli-Juhon  sukuhaarasta löytyy tietoa vaikkapa täältä!

LÄHTEET:
Geni. [https://www.geni.com/people/Yrj%C3%B6-Heikinpoika-Reinikka/6000000026451287156] Luettu 19.5.2019. 

 Kainuun kaksi karmaisevaa pyöveliä. Yle Kainuu. [https://areena.yle.fi/1-1311365] Luettu 15.04.2018.

LÄHTEET: Suur-Lohtajan historia,  I-osa, s. 66.

Esiäitieni matkassa

Näin äitienpäivänä ajattelen äitejä, esiäitejä. Millainen on ollut minun esiäitieni matka? Tiedän lopultakin heistä varsin vähän, mutta aina sentää jotakin...

Yllä oleva kuva on otettu Evijärvellä kunnan ensimmäisestä äitienpäiväjuhlasta  nuorisoseuran talolla 21.5.1922. Kuva on minulle tärkeä. Muistan katselleeni sitä pikkutyttönä monen monituista kertaa mummoni kanssa.  Tämä on ainoita kuvia, jossa mummoni on kameratallenteissa. Tulipalo tuhosi lähes kaiken irtaimen vuonna 1952. Jostain syystä tämä kuva säilyi. Isäni muuten  kertoi äskettäin, että kun vanhempani olivat ensimmäistä kertaa menossa lääkärineuvolaan minua odottaessaan, paloi tuo yllä ollut rakennus. Että kovinpa oli dramaattiset alkumetrit...

Kuvassa on Vieno-mummoni, isäni äiti 6-vuotiaana Hän istuu eturivissä vasemmalla valkea huivi päässään. Hänen vieressään on isoäitini äiti, Hilda. Hilda on synnyttänyt neljännen lapsensa vain puolitoista kuukautta ennen kuvanottoa. Viides lapsi syntyy  vuoden kuluttua. Kuvauksesta puolitoista vuotta myöhemmin Hilda kuolee keuhkokuumeeseen 40-vuotiaana. Ennen kuolemaansa Vieno-mummoni herätettiin yöllä hyvästelemään äitinsä, keitettiin vielä kahvit ja sitten Hilda -äiti nukkui pois.  Mummoni, hädin tuskin 7-vuotias, vastasi paljon perheen neljästä nuoremmasta, kun isä oli päivät maatilan töissä. Isänsä ei  avioitunut uudestaan. Mummoni kertoi  yleensä vain onnellisia asioita lapsuudestaan - kuinka leikki käpylehmillä ison kiven päällä tai kuinka juotatti pienintä veljeään lehmän sarvesta tehdyllä tutinkorvikkeella. 

Vieno-mummon elämä oli muutenkin kova. Hän saatteli hautaan puolisonsa vain 26-vuotiaana, eikä enää avioitunut uudelleen. Sota teki hänestä lesken ja kahden sylilapsen yksinhuoltajan. Mummoni oli pakotettu muuttamaan takaisin lapsuuskotiinsa. Siellä hän eli seuraavat vuosikymmenet autellen maatalon töissä  poikamiesveljeään, joka oli minulle myöhemmin vaarinkorvike.  Muutaman vuoden kuluttua tuhoutui  vanha, iso maatalo tulipalossa - hyisimmän talven aikaan, mummoni syntymäpäivänä. Isäni pelasti Vieno - mummoni palosta 10-vuotiaana. Talosta säilyi vain perunakellari. Isä heräsi  alituisiin painajaisiin monta vuotta joka yö  tuon jälkeen. Unessa tuli aina saartoi hänet. 

Vieno-mummoni oli minulle erityisen tärkeä. Hän oli ainut isovanhemmistani, jonka olen koskaan tavannut. Hän hoiti minua  siitä lähtien, kun olin 2-kuukautinen. Äitiysloma oli silloin lyhyt ja äidin piti palata työhön pankkiin. Isäni oli viikot reissuhommissa. Jos nyt mietin, mikä on tärkeintä, mitä mummoni jätti minulle, on se tietynlainen nöyryys ja vaatimattomuus muita ihmisiä kohtaan, työn arvostus ja ylipäätään  kaiken ympärillä olevan hyvän arvostaminen.

                             

 Yllä: Vasemmalla isän äidin äitini Hilda ja oikealla hänen äitinsä Maria, eli isän äidin äidin äitini. Hildan kuoleman jälkeen Maria kävi autelemassa Vieno-mummoni sisaruskatrasta silloin tällöin. Mummot ovat tärkeitä. Mariasta en tiedä juuri mitään muuta kuin että hän syntyi Vetelissä ja avioitui Evijärvelle. Iso osa Marian lähisuvusta muutti Amerikkaan, eikä yhteyttä heidän jälkipolviin ole pidetty. 

Koska olen innokkaasti tutkinut DNA-juttuja, olen saanut isäni testien kautta selville hänen äitilinjansa haploryhmän. Se on H13a1a1d1. Kun seuraan kirkonkirjojen avulla isäni äitilinjaa, löytyy seuraavat urheat naiset:

1. Vieno Kuivasniemi s. 1916 Evijärvi
2. Hilda Pitkäsalo s. 1883 Evijärvi
3. Maria Leviäharju s. 1851 Veteli
4. Brita Löija s. 1817 Veteli
5. Margareta Löija s. 1796 Veteli
6. Carin Virkkala, s. 1765 Kaustinen
7. Lisa Huntus, s.1734 Kaustinen
8. Margareta Backala s. 1699 Veteli
9. Anna Storcaino, s. 1662 Veteli
10. Brita Bastubacka, s. 1636
11. Carin Bastubacka n. 1594 Veteli

Carin on siis vanhin isäni äitilinjan naisista, jonka syntymä- ja kuolintiedot löytyy kirkonkirjoista. Tästä taaksepäin ei  pääse. Näissä naisissa on useampi hyvin pitkän elämän elänyt. Mielestäni yli 90-vuotiaaksi asti  eläminen aikavälillä 1662-1752 on jo saavutus sinänsä!

Sitten vähän etelämmäksi Suomea. Kuvassa on äitini. Ihana ja herttainen  harmaahapsi. Kuvassa hän on avaamassa oman äitinsä lapsuuskodin ovea. Päivä oli meille molemmille erityinen. Iso maatila ja sen näyttävät rakennukset on äidin serkun  perikunnan omistuksessa, serkun, joka ennätti kuolla muutamaa viikkoa ennen kauan suunniteltua  käyntiämme. 

Äitini lapsuus oli karu. Hänen Eeva-äitinsä menehtyi vaikeaan sairauteen, kun äitini oli vain 2-vuotias. Isän kanssa jäi neljä pientä lasta, yksi vielä äitiäkin pienempi Hänen isänsä avioitui pian uudelleen ja uuden äitipuolen mukana perheeseen tuli paljon uutta polvea. Äidin turva oli hänen isänsä, äitipuolen kanssa  oli enemmän kuin  vaikeaa. Äiti asuikin paljon tädillään, joka olisi halunnut adoptoida äitini. Äidin isä ei suostunut, vaan halusi yrittää hoitaa lapset itse. Äiti kertoo, kuinka muilla tytöillä oli kauniita vaatteita ja hänellä isän valitsemia miehisiä pukineita... Isän lämpö ja turva on silti jäänyt mieleen. Äitini muutti pois kotoaan jo 16-vuotiaana.  Isänsä kuoli pian sen jälkeen. Äidin kotiseutu on jäänyt minulle melko vieraaksi, vaikka meillä  siellä mökki olikin. Äidin kotitalossa olen päässyt käymään  vain satunnaisesti -  vähemmän kuin yhdessä kädessä on sormia...

Äidinäiti, Eeva, avioitui vasta iäkkäänä ja siksi lapset olivat pieniä hänen menehtyessään 40-kymppisenä. Eeva oli mestari tekemään käsitöitä ja aikaisemmat vuodet  hän auttoi sisartaan maatilan töissä ennen avioitumistaan. Äitini syntyi keskosena. Hänelle juotettiin kermaa, jota hän vahvistuisi. Omasta äidistään  äitini ei muista  mitään...

Äidin äiti, Ida, puolestaan, eli pitkän elämän. Kerrotaan, että hän oli lähtöisin köyhistä oloista ja elämä muuttui, kun hän avioitui.  Iida asui äitini lapsuuskodin lähellä ja kävi paljon hoitamassa äitiä ja sisaruksia, ennen kuin äidin  isä avioitui uudelleen. Äidillä on muistona lähinnä pesupäivät, kun Iida-mummo pesi häntä kovakätisesti  paljussa. Iida  eli lähes 90-vuotiaaksi. 

   

Yllä: Vasemmalla äitini äiti Eeva Miljaana, oikealla äidin äidin äiti Ida. 

Olen teettänyt myös omasta äitilinjastani haplotestit. Olemme haploryhmää H1a2. 

Äitilinjani puolestaan menee näin:

1. Marjatta Välineva s. Isojoki

2. Eeva  Kärki, s. 1905, Isojoki

3. Ida Lauri s. 1877 Kankaanpää

4. Amanda Lautaluoma s. 1850 Kankaanpää

5. Regina Mäkelä s. 1828 Kankaanpää

6. Anna Niinisalo s. 1786 Kankaanpää

7. Caisa Niinisalo s. 1766 Kankaanpää

8. Lisa Kantti s. 1748 Ikaalinen

9. Anna Bengtilä s. 1723 Isojoki

10. Margeta Penttilä, s. 1702 Isojoki

11. Maria Noukki s. 1681 Isojoki

12. Valborg Noukki, s. 1660 Isojoki

13. Margeta Noukki s. 1640 Isojoki

Listani neljä aikaisinta äitiä ovat hieman epävarmoja. Anna Bengtilään  kirjat ja kannet täsmäävät hyvin, mutta sitä ennen tiedot ovat osin hatarat. Olen  viimeisen vuoden aikana tehnyt kovasti töitä erään sukututkijan kanssa, jotta löytäisimme hänen kanssaan  yhteisen esiäidin. Meitä on tällä hetkellä 7 kpl  henkilöitä, joilla on tuo sama haploryhmä ilman yhtään geenimuunnosta. Kerronpa vielä mielenkiintoisena lisänä, että yksi heistä on kapellimestari M. Franckin äiti, jonka kanssa mailailin joulun tienoilla tästä asiasta kovastikin. Ajatella, että jossain joku oli meidän yhteinen esiäitimme...Olisi  mielenkiintoista saada selville hänenkin tarinansa!

Mitä olen oppinut äidiltäni? Äitini on perusolemukseltaan hyvin erilainen kuin minä. Minä olen perinyt enemmän  isän piirteitä niin ulkonäöllisesti kuin luonteeltakin. Äidin kanssa täydennämme toisiamme ja tulemme hyvin toimeen. Äiti tekee kaiken rauhallisesti ja suunnitelmallisesti, minä olen täysi vastakohta. Äidiltä olen oppinut maltillisuutta, sitkeyttä, työn ja  taiteiden arvostamista. Äitini on omaishoitaja. Hän elää rankkoja vuosia. Malja hänelle tänään!

Koska olen itsekin äiti ja fammu, toivon, että osaan  välittää jälkipolvilleni   kunnioitusta  meitä ennen eläneille, suvaitsevaisuutta tuleville ja  tasapainoisuuden ja hyvinvoinnin merkitystä osana tätä pitkää ketjua. 

Kirjoituksestani jäi  vielä uupumaan kaksi hyvin tärkeää äitilinjaa, mutta niistä joskus myöhemmin!

Lopuksi vielä kuva tältä päivältä. Siinä puolivuotias lapsenlapseni juhlistaa elämänsä ensimmäistä äitienpäivää.:))  Ruusunmarjasoseinen pusu äitinsä poskeen kruunasi kaiken...Oli kyllä liikuttavaa, kun pitkässä sukulaispöydässä istuessaan väen vängällä halusi juuri minun syliini. Teki sen hyvin selväksi.Olen saanut viettää hänen kanssaan paljon aikaa.  Siinä me istuskeltiin ja leikittiin körö körö kirkkoon. Parasta  isoäitiydessä on ehdottomasti kiireettömyys ja iän mukanaan tuoma varmuus. 

On siis kevät

Kevät näky olevan kontrastien aikaa. Toisaalla Viikin lehmät kirmaavat pitkän talven jälkeen  kevätlaitumille, toisaalla  pusketaan lumitöitä. 

Tapaan joka kevät katsoa netistä, kuinka nuo Viikin tutkimustilan lehemät utareet heiluen vilistävät laitumelle. Siinä on jotain liikuttavaa. Kevät toisensa jälkeen.

Samaan aikaan täällä meillä oli kunnon lumipyräkkä. Ei tullut otetuksi kuvaa, kun pyry oli sakeimmillaan, mieluummin kiiruhti pikapikaa sisätiloihin lämmittelemään. Myräkän laannuttua kuvasin seuraavana aamuna kotipihan perennapenkkiä. Sinnikkästi sieltä lumen seasta puskivat vihreät varret esiin. Ihme, jos mikään ei paleltunut!

Tämä on muuten niitä harvoja vuosia, kun olen saanut koko ison pihapiirimme haravoitua  jo huhtikuun puolella.  Nyt täytyy vain odotella, että lumi sulaa ja vehreys puhkeaa esiin.  Tai no, paikoitellen se jo pilkisteleekin mitä ihmeellisimmistä paikoista. Talon kivijalkaan on kasvanut rehevä ruohosipulimätäs!

Meri oli viime viikolla jo sula. Veimme  hätäisinä pikkuveneen vesille, Miehet kävivät kalastamassakin ja verkkoihin ui 30 kiloa siikaa ja ahventa. Vaan  soutukelit  lopahtivat aika äkisti. Eilen venesatamassamme näytti  tällaiselta:

Ja pojan  pihapiirissä puolestaan valkovuokot jo nostivat urheasti valkoisia  terälehtiään. 

Siipan kanssa ajeltiin metsäteitä ja etsittiin eläinten jälkiä, kun kerran lunta oli. Lumi mahdollisti selkeät jäljet. Tässä näyte kurjen astelusta.

                         

Ja tässä itse kurkipari pellolla tepastelemassa.

Viereisellä pellolla tepsutteli kuovi. 

Ja vähän matkan päässä oli kettu repolaisen jäljet. Toissailtana muuten kettu kurkki kotiimme. Seisoskeli parin metrin päässä olohuoneen ikkunasta. Varmaankin  toiveikkaana etsi maahan tippuneita koiran ruokia. Meidän uljaat vahtikoirat nukkuivat suloisesti kopeissaan, vaikka kettu oli heistä neljän metrin päässä. Ei kettua turhaan sanota viekkaaksi eläimeksi. Osasi hiipparoida pihaamme  sellaisesta suunnasta, että tuuli koiranhäkkeihin  nähden vastakkaisesta suunnasta ja koirat ei haistaneet tunkeutujaa lainkaan..

Kaikista varmin merkki saapuvasta keväästä on suloiset, vihreät hiirenkorvat. En koskaan kyllästy niitä ihailemaan.
'

Tervetuloa toukokuu joka tapauksessa!