Syksyinen meren ranta harmaine kallioineen on karun kaunis. Tällä kertaa meri osoittaa tyyneytensä.
Lehdet tippuvat kuitenkin rannan tuntumassa muita puita aiemmin tuulien hyväillessä ne irti.
Kotipihan omenia. Sieltä ne vilkuttavat minulle kirpakanpunaisina. Tänä vuonna niitä tuli paljon ja ensiluokkaisen isoja ilman ensimmäistäkään reikää tai rupea. Minulle tuli jossain vaiheessa suorastaan paniikki, mihin laitan kaikki omenat. Tämä syksy on ollut yksityiselämässäni rankka, eikä ensimmäisenä sijalla to do - listallani todellakaan olleet omenat. Mietin jo syötänkö kaikki metsän kauriille.
Mutta Whatsup-rinki laulamaan ja omenille löytyikin monta innokasta ottajaa. Loput vein oppilailleni. Aloitettiin usempi aamu omenia syöden. Lähiruokaa parhaimmillaan. Yksi oppilas sanoi, ettei tiedä mitään parempaa kuin open kylmät omenat. Toinen kysyi, voinko tuoda seuraavanakin päivänä. Ja kolmas kertoi kotiin mentyään kertoneensa äidilleen, kuinka paljon ope toi omenia.
Omenia poimiessani kurkotin kohti yläoksia. Käteni kohtasi erikoiselta tuntuvan omenan. Nokkela lintu oli ennättänyt paikalle minua ennen. Nopeat syövät hitaat.
Tämä kuva taitaa olla Lohtajan rannoilta. Veneestä tuskin on enää vesille, mutta siitä viis. Se on löytänyt ihanan paikan vanhuusvuosikseen.
Pihlaja on minulle monimerkityksellinen puu. Kun muinoin täytyin pyöreitä, istutin pihanlaitaani juurikin pienen pihlajan - oli kamala vesisade, mutta kun olin päättänyt, että se istutetaan juuri silloin, niin mikäs auttoi...Siippa jurputti, mutta olin hyvin tyytyväinen aikaansaannokseen. Pihlajan voima on sen vaihtuvuudessa eri vuodenaikoina. Osaisipa itse olla yhtä monipuolinen ja lähes puhjeta kukkaan vuodenaikana minä hyvänsä.
Syksyn karuus näkyy ruskeaksi kääpertyvissä lehdissä. Se on kuin vanhuus. Olen istunut kesän lopusta saakka läheiseni sairaalasängyn vierellä joka ilta. Vanhuus on arvokas, vaikka pelko lehtien lopullisesta varisemisesta yksi kerrallaan tavoittamattomiin on jatkuvasti läsnä. Syötän läheiselleni vellin joka ilta, lopulta peittelen hänet, puristan kädestä ja toivotan hyvää yötä. Minulle - ja uskoakseni lähimmäisellenikin - merkityksellisiä hetkiä. Nyt rankkaa, mutta tiedän, että näin sen pitää mennä. Viimeiseen lehteen saakka.
Sitten Kälviälle. Pienen järven ranta, jossa seisoin yksin ja katsoin kylmää tyyneyttä. Veet ovat hetken hiljaa, jotta syksyinen peilikuva mahdollistuu.
Eikä riitä, että rannan puut hehkuu kultaa, niin käy myös vesistöjen kaisloille. Jostain kaislojen seasta kuuluu sorsan ääni, yritän kurkkia sinne sun tänne, mutta eipä tule esiin. Jostain kumpuaa mieleen kaunis mollilaulu "Miten villisorsan valitus soi kaislikossa öin..."
Metsäautotielläkin on omanlaisensa tunnelma. Tämäkin olisi varmaan elämys monelle. Kävellä hiekaisella tiellä yksin puiden peittäessä tienoot. Mutkan päässä odottaa aina uusi, loputon maisema - ja uusi mutka.
Sienet pistävät syyslakkinsa päähän ja nostavat hattunsa ylväästi ylös. Olen huono sienien tunnistaja, mutta kauniit värit kyllä bongaan niistäkin.
Suorastaan huumaannun tätä kärpässienestä, joka lymyilee koivikon alla. Jos joku olisi sattunut paikalle, olisi luultavasti luullut minun lyhistyneen rannalle . Sieni oli todella vaikeassa paikassa kuvata. Onneksi ketään ei tällä kertaa tullut.
Pidän vaahteroiden lehtien muodosta. Monena syksynä olen kerännyt näitä kuvistunneille ja tehnyt niistä yhtä jos toistakin oppilaiden kanssa. Aivan täydellisiä! Kun olin pikkutyttö, keräsimme näitä äidin kanssa. Äiti osti apteekista glyserolia ja näitä säilöttiin.
Talletettiin. syksy maljakoihin. Piti oikein googlata, muistanko oikein - ja kyllä muistin.
Jopa maassa lehdet näyttävät kauniilta. Tällä kertaa tuijan lehtien kanssa kilpaa makoillen.
Metsä on salaperäinen syksyllä. On helppoa palauttaa mieleen syksyisen metsän tuoksu.
"Syksyisen tuulen soivan nyt kuulen, kuu katsoo taivaaltaan", lauletttiin jossain alakouluaikaísessa laulussa. Minulla oli verrattomat musiikinopettajat alakoulussa - lauluvarantoni niiltä ajoilta on valtavat. Suurimman osan lauluista osaan edelleen ulkoa.
Kivi kuorrutettuna vihreällä sammaleella. Näin lokakuussa siitä tulee tietysti ensimmäisenä mieleen Aleksis Kiven runoilema orava, joka makoilee sammalmättäällä. Kova kivi on saanut pehmoisen pieluksen.
Poistun metsistä ja merten rannoilta. Matkalla kaupungin halki jarrutan ja ajan auton sivuun. Jokin sykähdyttää minua juuri tässä kohtaa katua. Mustatakkinen kulkijakin sopii siihen kuin suunniteltu.
Konservatorion kulmilla olen usemapana viikkona ihastellut näitä puita.
Eipä viereisen kaupan aitanäkymä paljon edelliselle häpeä. Yksi katkennut aitalauta puhuu inhimillisyyden puolesta - kenenkään ei tarvitse olla ihan täydellinen.
J.V. Snellmannin patsas kylpee sekin väriloistossa. Näin syksyn kunniaksi voisi istuttaa tuonne kivelle muutakin kuin muovisen puun kaveriksi...
Katu on kaunis. Iltapäivän tunteina se on lähes autio.
Huristelen kaupungista pois Neristanin, vanhan kaupungin kautta. Sielläkin olisi paljon kuvattavaa, mutta minulla alkaa jo olla kiire muualle.
Ensi viikko on koulujen syyslomaviikko. Muutaman päivän lepo tuntuu ruhtinaalliselta. Samat arjen kuviot jatkuvat lomallanikin. Loma on silti enemmän kuin odotettu. Vielä loppuun kerron valonpilkahdukseni viime viikolta.
Oppilaiden tehtävänä oli kirjoittaa englanniksi, mikä on heidän unelma-ammattinsa. Ehkei alla olevasta ihan enkun opea tule, mutta olin NIIN otettu ainakin kolmesta alimmaisesta yritelmästä..Siinä jos missä näkyy open työnkuva. Mulla on maailman paras ammatti mulle - ei ehkä helpoin, mutta mulle mielekkäin. Niin hyvä fiilis jäädä lomalle!
Hyvää ja kaunista lokakuuta sinulle!