sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Lasinen muistotaulu

Tämän taulun pelastin appivanhempieni talon yläkerrasta muutama vuosi sitten. En ollut aikaisemmin sellaista nähnyt, mutta siippa totesi, että hänen lapsuudessaan Kokkolassa kylässämme samanlaisia oli jokaisessa talossa.


Olen nähnyt monentasoisia tauluja riippuen niiden tekijästä. Omaa tauluamme olen yrittänyt tutkia
lasin läpi ja ensin oletin, että taulun tausta on mustaa tervapaperia.Vaan eipä taida ollakaan, sillä oivalsin, että  tauluni laitaosista on lähtentyt taustaa pois ja näyttääkin niin kuin se olisi jonkinlaista mustaa maalia. En osaa sanoa mitä.  Tekstikohdat erottuvat hopeanvärisinä tinapapereina. Tekstit on ilmeisesti tehty jonkilaisella sabluunalla. 

Näkemäni taulut ovat olleet uskonnollisteemaisia. Siippa muisteli, että niitä oli sekä hopea- että kultatekstisinä. Omamme on hopealla, mutta siippani mummolassa Kälviällä oli kuulemma kultapaperille tehtynä. Tuossa alla olevassa kuvassa pääosa kuviosta on hopeapaperia, mutta koristelu kultapaperilla.


Tauluissa on ilmeisestikin maalattu lasilevy mustaksi paitsi kirjainten kohdilta. Oletettavasti nämä taulut on aivan 1900-luvun alkuvuosilta.

Kuinka ollakaan nyt kesällä kiersin lähtyskirpputorilla ja huomasin siellä myynnissä vastaavanlaisen taulun. Harmikseni en tajunnut kysyä, olisiko tiedossa, mistä se on myyntiin tullut.Taulun hinta olisi ollut naurettavat 5 euroa
.

Netistäkin bongasin muutaman vastaavan taulun,Niiden tekstitykset tosin olivat suomeksi. Nekin hengellisaiheisia, paitsi oli joukossa yksi hääonnittelutauluksi tehty, jossa oli  teksti" vihkiäismuistoja 19.9. " ja  päivämäärän lisäksi hääparin nimet hopeatekstinä. 

Olisi kiinnostavaa saada näistä tauluista lisää tietoa!



sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Kasakkakivi Karhissa

Jos jonkin blogipäivityksen eteen olen joutunut tekemään ylimääräistä työtä, niin tämän! Päätin kirjoittaa Lohtajan  Karhin Kasakkakivestä jo reilu vuosi sitten. Ajoin Karhin kylätien silloin  pariin otteeseen, eikä kiveä näkynyt. En tiennyt yhtään mistä etsiäkään ensin. En vain onnistunut löytämään itse kiveä kuvatakseni sitä.



Vaan ekasta turhasta yrityksestä ei pidä lannistua. Lopulta näin vanhan kuvan kivestä ja oivalsin, että kivi on niin lähellä kylätietä, että se on pakko huomata, kun seuraa tienvarsia. Minulla oli jopa kartta apunani - tosin en tiedä, auttoiko, koska en siitäkään löytänyt kiveä. 

Menneenä kesänä ajelin Karhin kylätien taas  kahteen otteeseen läpi. Kyseessä on siis tie  nimeltään Yhdystie 7715.  Viisitoista kilometriä pitkä tie määritellään kulttuuriympäristön ja maiseman vaalimisen kannalta tärkeäksi alueeksi.  Eipä edelleenkään löytynyt. Karhin kasakkakivestä tuli minulle suorastaan pakkomielle - se on löydettävä!


Kotin palasin ärtymystä puhkuen - tie on niin mutkikas, että en voinut jättäytyä auton kanssa tiensyrjään tai ajaa muita kulkijoita hiljempaa tien tukkona.   Siipalle ärhentelin kotona, että seuraavalle reissulle hän  lähtee kuskiksi, jotta ennätän seurailla itse maisemia. Sanoi, ettei lähde. Voitte kuvitella pohjalaisakan sisuuntumisen - ennenkin on kohteet itse löydetty!

Ei muuta kuin uudelleen matkaan - tietysti yksin. Vesisadetta ja lauantai-ilta. Se oli pelastukseni. Tiellä oli liikennettä tavallista vähemmän. Ajaa surruutin kolmeakymppiä. Maastohan  tien vierustalla on jo itsessään kivikkoista, koska se lienee vanhaa merenpohjaa. Silti tiesin, että kivi sijaitsee fyysisesti aivan tien vieressä. Mikään ihan littana kivi se ei voisi olla.

Lopulta tärppäsi - juuri siinä kohdin, jossa edellisellä kerrallakin tutkin maastoa. Ajoin auton metsätielle sivummalle parkkiin ja lähdin kävellen paikalle. Juuri niin kuin arvelinkin. Kiven eteen oli kasvanut koivikkoa, jota ei kukaan ollut kiven edestä raivannut muutamaan vuoteen. Voisi jo pian joku siitä vastaava trimmata kiven taas näkyväksi. Muuten on vaikea mieltää reittiä kulttuurireitiksi.

Hyppäsin ojan yli. Ja oi, sitä autuuden tunnetta, kun  näin, että kivessä oli kuin olikin muistolaatta!

Ojanvierustalle tullessa  pieni,  tumma kyltti vilkahtaa kiven etuosassa. Sekään ei erottunut tieltä katsoessa.


Mikko Himanka on kirjoittanut artikkelin  Karhin kasakakivestä Lohtajan joulu-lehteen 1968. Sen mukaan esikuntakapteeni Olof Mellenius on tehnyt aikoinaan muistinpanoja  aiheesta. Jostain syystä Mellenius on maininnut tapahtuman vuosiluvuksi 1788. Siinä lienee virhe, sillä kaiketikin tapahtumat liittyvät Suomen sotaan seuraavan vuosisadan alkuun. Tuohon edellä mainittuun aikaan ei kasakoita  ollut alueella. 


Siinä se lopultakin on !
Teksti kyltissä menee näin:

"KASAKKAKIVI

Perimätiedon mukaan Erkki Erkinpoika Anttila ampui kesällä 1808 tämän kiven takaa Karhin taloja ryöstelleen kasakan hyljepyssyllä.
Kasakka haudattiin lähelle suon laitaan.
Kiveä on pienennetty.

Lohtajan kunta 1984. 2004. "


Minulla on  kuin voittajan tunne - tunnen olevani kuin suurikin löytäjä Loikkaan ojan yli ja kierrän kiveä. Kivi on ehkä jonkin verran yli  parin metrin korkuinen En tiedä kuinka paljon suurempi se on aikaisemmin ollut. Ilmeisesti kiven sijainti välittömästi tien läheisyydessä on pakottanut joskus pienentämään kiveä. Harmi. 


Mikko Himangan kirjoittamassa Lohtajan joulu- lehden  artikkelissa kerrotaan tapahtuma selkeänä kokonaisuutena. Artikkelissa mainitaan, että tapahtunut sai alkunsa noin  seitsemän ryssän virstaa Kyrölän majatalosta. Kyrölä on ollut kestikievari Lohtajalla, Wiirilinnan artikkelissa vuodelta  1969 se mainitaan nykyisten Hanhisalon talojen paikkana. 

En ole aikaisemmin kuullut puhuttavan ryssän virstasta, joten ensin sitä mielenkiinnosta selvittämään. Jostain nappaan tiedon, että ryssän virsta on noin metrin verran eri kuin ruotsin virsta. Sitten selviää, että virsta on alun alkaen ollut Venäjän keisarikunnassa pituusmitta, jonka tarkka pituus on siellä ollut 1066,80 kilometriä. Vastaava virsta Suomessa on 1068,80 m ja ruotsin virstaa on puolestaan käytetty  vuodesta 1827 tarkoittamaan  neljnnespeninkulmaa. 

Tarina Melleniuksen muistiinpanoissa (jotka opettaja Juho Leppälä on myöhemmin kopioinut), menee näin:

Neljä kasakkaa saapuu kesäaikaan ratsastaen pohjoisesta päin. He pysähtyvät Anttilan talon luo Karhissa ryöstäen yhtä ja toista arvokasta tavaraa. Kolme kasakkaa lähtee jo talosta saaliineen pois neljännen jäädessä vielä Anttilaan. Kasakka ryöstää vielä ahnneuksissaan  ainakin kuparikastrullin ja lähtee sitten pihassa odottaneen harmajan ratsunsa kanssa muiden kasakoiden perään. Kasakan täytyy liikkua hitaasti, koska hänellä on kuljetettavana paljon tavaroita hevosen selässä ja satulassa. Hän jää toisista paljon jälkeen, 

Samaan aikaan Anttilan ryöstetyn talon isäntä, joka on myös  hylkeenpyytäjä, lataa ryöstöstä suivaantuneena hylkipyssynsä ja lähtee pyssyineen oikomaan suoraan Typin talon kautta  peltojen yli  ison kiven taakse väijymään pian paikalle saapuvaksi tiedettyä kasakkaa. Tuo kivi tunnetaan nykyisin Kasakkakivenä. 

Kasakka lähestyy kohti kiveä ja kiven takana väijyy Anttilan isäntä Erkki Erkinpoika ja pösäyttää kasakkaa hyljepyssyllään ampuen. Kasakka putoaa välittömästi tielle tavaroineen. Hevonen puolestaan pysähtyy laukauksesta eikä näytä edes säikähtäneeltä. Liekö sitten tottunut laukausten ääniin. Anttilan isäntä ottaa matkaansa hevosen ja raahaa kuolleen kasakan  pienen suon laitaan mehtään, kun Erkki on paikalle tulleiden apujoukkojen kanssa saanut ensin tyhjennettyä kasakan taskut varastetuista tavaroista. Onkohan kellään tietoa, onko kasakan hauta suolla vielä nykyään?

                   

Hevosen Erkki Erkinpoika vie Sorron  niitulle ratsastamalla, jossa hän piilottelee ja säilyttää sitä koko kesän ajan. Vasta syksyllä,   sodan  jo loputtua, hän tuo hevosen kotia.  Muut varastetut tavarat - kuparisen kastrullin, sormuksen, hopealusikat ja muut hevosen päälle lastatut tavarat Erkki Erkinpoika vie takaisin kotiinsa. 

Tämä Suomen sodan ajalta taltioitu tarina on kulkenut sukupolvelta toiselle. Arvostan kovasti yleensäkin perimätietoa historiankerrontana. Tarina heräävät henkiin silloin itsestään ja kun tarinoinnissa on ollut omakohtaiset tunteet mukana, ne säilyvät antoisina historianlähteinä. Tämän kertomuksen ensimmäisenä tallentajana paperille tiedetään olleen Matti Herlevi vanhempi vuonna 1877. Hän puolestaan  oli tarinan kuullut isältään.

Olen kuvittelevanani, että Erkki Erkinpoika Anttila piileskeli ehkä juuri tuossa alla olevan kuvan kiven syvennyksessä. Siitä olisi varmaan ollut erinomainen paikka tähystellä kenenkään huomaamatta. Ja jos Suomen sodan aikana on ollut yhtä massiivinen pusikko kiven edessä, niin melko mahdotonta väijyjää on ollut huomata.


Lohtajan syntyneiden luettelossa Erkin vaimona mainitaan Brita Jacobsdotter. Lapsina ainakin Maria, Eric, Jacob, Eric, Brita, Johannnes, Abraham, Anna sekä kaksoset Johannes ja Maria. Osa lapsista on kuollut pieninä. 

Anttilan isäntä Erkki Erkinpoika (Erik Eriksson) kuoli 72 - vuotiana 21.7. 1841 Lohtajan Karhissa ja haudattiin maan poveen 25.7.1841. Kuolinsyyksi Erkille on mainittu antäpp eli jonkinlainen hengenahdistus tai salpaus. Erkki eli siis vielä 33 vuotta tapahtuneen kasakantapon jälkeen. 




Erkki Erkinpoika oli syntynyt  16.9. 1769 Lohtajan Karhissa,
hänen vanhempansa olivat Eric Henriksson Anttila ja Maria Johansdotter

Vielä tovin seurailen Erkki Erkinpojan jälkeläisiä kirjoista. Löytyy mm. tieto, että 
Jaakko Erkinpoika on syntynyt  29.11. 1795. Jaakon poika puolestaan on  
Erkki Jaakonpoika, joka on syntynyt 26.6.1817, vanhempina mainitaan Jacob Ericsson ja Anna Greta Johansdotter. Ketju varmaan jatkuu nykypäiviin saakka, oletan. 



Kivellä olisi niin paljon kerrottavanaan, jos se osaisi puhua...






Seison vielä tovin paikallani kiven takana.  Ohitse ajaa auto, josta ei selvästikään huomata minua. Kerrassaan oivallinen piilopaikka tämä lienee ollut silloin ennenkin. Mutta nyt kun väijytyksiin ei enää tarvitse mennä, toivoisi tämän pusikon tästä edestä ensi kesäksi väistyvän, jotta joku muukin muistokiven huomaisi!
'


Kasakkakivi tunnetaan myös nimillä Aleksanterinkivi ja Keisarinkivi. Perimätiedon mukaan venäläinen sotapäällikkö johti kiven päältä taistelua ja ratsasti hevosella kivelle sellaista vauhtia, että kavionjäljet jäivät kiveen (kivessä pyöreitä syvennyksiä). Hevonen ammuttiin, ja hevosen verestä jäi ruskeita juovia kiveen.




LÄHTEET:

Kokkolan kaupunki. Wiirilinna: Kestikievarien aikaan I, Keski-pohjanmaa- lehtin 7.2.1969. [https://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/kestikievarien_aikaan1/] Luettu 29.9.2019.

Kulttuuriympäristön palveluikkuna. Kokkola, Karhi, Kasakkakivi. [https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/mjreki/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1000003319] Luettu 9.5.2020.

Lohtajan joulu 1976. Mikko Himanka: Karhin kasakkakivestä, s. 10-11. 

Paikkakertomuksia Keski-Pohjanmaalta. Pohjanlahden Rantatie-hanke. Turun yliopisto 2011. [https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/72442/pohjanlahdenrantatiehanke_keskipohjanmaa_2011.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 15.12.2017. 

Porstua. Karhin kasakkakivistä. [http://www.porstuakirjastot.fi/items/show/37395] Luettu 24.9.2019.

Virsta. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Virsta] Luettu 29.9.2019. 

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Hyvää isäinpäivää!

Tänään  onnea kaikille isille! Iskä on halinsa ansainnut. Tässä oman luokkani poikien liikuttavia panostuksia isäinpäivään...

               

Iskät sai tänä vuonna sydämillä  täytetyn kortin...ja taitaa päästä  ajatuksissa ainakin  sydänilmapallon kyytiin:)

Sitte me värkättiin jokaiselle isälle karttapohjista  laatikot, pienet lipaskuutiot, joihin he voi kerätä pientä matka- tai karkkikassaa. 


Haasteellisinta  ja hauskinta tässä työssä oli saada raha-aukko soviteltua niin, että isät saa tipauttaa rahansa "Pottiin"... Isot jättipotit luvassa kaikille - ehkä:)) Idea ihan open oma...


Niin liikuttavia kortteja...


Meillä kotona isäinpäivä on nyt hieman heikosti juhlittu. Siippa on hirvijahdissa ja viettelen sitä yksikseni kotona. No, kakku maistuu toki...

Minulle paras lahja tuli toissapäivänä. Se oli yhteydenotto. Sain yhteyden Helsingissä asuvaan naiseen, jonka isovanhemmat ostivat sodan  aikana Lappajärvellä olleen isovanhempieni järvenrantatilan. Olimme molemmat aivan liekeissä uudesta tuttavuudesta.. Hän ei tiennyt talon tarinaa, oli etsinyt tietoja kauan, mutta kukaan ei tiennyt. Minä taas olen isäni kanssa etsinyt tietoja nykyisistä omistajista. 

Anopille lupasin, että kierretään hautausmailla viemässä kynttilät appiukolle ja anopin isälle. Nyt matkaan...



sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Isälleni...

Tämä on ollut minulle erityinen viikonloppu. Oletin, että blogipäivitys tältä viikonlopulta jäisi väliin. Kun olen stressaantunut, en pysty kirjoittamaan mitään. Aamulla tajusin, ettei tekstiä vain synny, enkä voi sitä silloin kirjoittaa. En voinut klikata mitään valmistakaan tekstiä  jullkiseksi. Isäni oli  loppukesästä asti palliatiivisessä hoidossa ja viimeisen viikon saattohoidossa. Tänään hän nukkui pois. Niin rakas isäni. Olin aina isäni tyttö. Olen edelleen. Ja ikuisesti. 

Minulla ja äidilläni oli onni olla paikalla, kun isä kirjaimellisesti vain hiipui pois. Sisareni ennätti paikalle  vain hetkeä myöhemmin. Lääkäri kysyi myöhemmin, onko kellään tietoa, milloin  kuolema tapahtui. Vastasin "19.02." Kaikki katsoivat ihmeissään, selitin että katsoin heti kelloa, kun ymmärsin. Isä olisi toiminut ihan samoin. Niin isän tyttö...

Isäni; vahva, sinnikäs, erityisesti kielellisesti erityislahjakas  isäni - loppuun asti. Olen miettinyt viime viikoina oikeasti, kirjoitanko hänestä kirjan. Hän ansaitsisi sen. Ja materiaali siihen minulla on jo valmiina, jos jossain vaiheessa sen vain  jaksan tehdä. Tosin en juuri nyt...


Tässä kuvassa olen 6-vuotias - isäni kanssa. Kuvassa isäni on minusta ylpeä.  Näen sen.  Ja ennen kaikkea nuo rakastavat kädet, joita vielä kylminäkin hyväilin. Kuvasta on siis. 46 vuotta, vähän ylikin. Äidin veljen, rakkaan, jo poisnukkuneen enoni ottama kuva vuodelta 1974. Katson noita rakastavia käsiå ja katsetta. Isä oli esikuvani. Isä halusi, että opin soittamaan pianoa, Opinkin, vaikka protestoin ensin pöydän alla mököttämällä, Isä tiesi, mitä oikeasti haluan, vaikka olinkin ujo, Olimme niin samanlaiset.  Olen niin kiitollinen.   Isänikin olisi halunnut oppia soittamaan, muttei koskaan saanut mahdollisuutta. Mielettömän musikaalinen isäni. Miksi minä sain mahdollisuuden ja hän ei? Isän kanssa opin myös sukurakkauden;-  teimme yhdessä  sukututkimusta. Olin alta 2-kymppinen, kun hän opasti minut siihen. Minä jatkan siitä, mihin hän jäi. Me jäimme.

Isä, kaikesta  kiitos. Aina.


ILTALAULU


Varjot kasvavat on tullut ilta
Nurmen kukat jo sulkeutuneet
Karja noudetaan pois laitumilta
Ja hiljaa ovat järvien veet.


Joskus pelkäsin, enää en pelkää
Tyynin mielin nyt ootan mä vaan
Ei heikolle käännetä selkää
Vielä portin mä nään raollaan


Ja kun viimeisen lauluni kuulen
Se on kaunis ja rauhallinen
Ehkä hiljainen hyräily tuulen
Taikka viserrys varpusen.


-Jouko Mäki-Lohiluoma-