Maijantyttären matkassa

Sain taannoin yhteydenoton vaasalaiselta Ola Österbackalta. Yhteistyömme seurauksena kirjoitan hänen kirjoittamastaan kirjasta blogijutun. Kirja julkaistiin alkujaan Österbackan äidinkielellä ruotsiksi nimellä Maijasdotter (2020) ja suomennos julkaistiin 2022 nimellä Maijantytär. Kirjan on suomentanut  Liisa Kovero. Kirjan päähenkilö, Alina, on alkujaan suomenkielinen, mutta elämän matkassa hänen kielitaitonsa laajenee ja niinpä hänen jälkeläisensä ovatkin ruotsinkielisiä.

                     

Kirja on kertomus Österbackan isänäidistä, Alina Maijantyttärestä, joka syntyi Soinissa 1878. Alinan elämä aikalaisten silmissä oli tuomittu, ennen kuin ehti alkaakaan, sillä hänen äitinsä synnytti tytön isättömänä. Maija, Alinan äiti, sai kaikkiaan neljä äpärälasta ja avioituu lopulta itsellisen leskimiehen, Jaakon kanssa, joka on puolittain invalidi lapsuusiän palovamman vuoksi.  Säädyllistä tarinaa ei oltu luotu kestämään, sillä sekä Maija, että lapsi kuolivat jo odotusaikana. Alinan äidin kuoltua Jaakko lohduttautuu juomalla ja Alina joutuu pakenemaan pienten sisartensa kanssa moneen otteeseen. 

Kirjan ensimmäisessä osassa  liikutaan Soinissa. Erikoisuutena suomennoksessa on hyödynnetty  Soinissa puhuttua murretta, jonka  kielentämisessä on ollut tukena Annikki Rannanpää. Murteella kirjoitettu teksti elävöittää kieltä kovasti. 

Kirjassa käydään kivalla tavalla läpi entisaikojen työtapoja. Niitä on kiva lukea ja nuoremmille lukijoille entisajan työnteko ehkä aukaisee silmiäkin. 

"Kun heinä oli niitetty, sen annettiin olla päivä  kuivumassa ja sitten se käännettiin ylösalaisin ennen kuin  se laitettiin haasioihin. Usein naiset hoitivat heinien kääntämisen. Miehet löivät  seipäitä maahan, laittoivat poikkipuita niihin ja nostivat sitten heiniä seipäille."

Kirjan kuvauksista heijastuu hyvin, kuinka työnjako entisissä agraariyhteisöissä luonnistui. Jokainen kynnelle kykenevä osallistui töihin taitojensa mukaan. Sukupuoliroolit säätelivät työnkuvia.  Myös kuvaukset koulusta ovat kiinnostavia. Koulua käytiin kiertokouluna muutaman viikon verran vuodessa. On myös kiinnostavaa lukea  yli  sadan vuoden takaisesta rippikoulusta. Kiehtovia ajankuvia ja vaikka niistä kerrotaan yksilötasolla, lienee suurimmalla osalla aikalaisista niistä samankaltainen kokemus. Muutoinkin kirja kuljettaa hengellisiä asioita mukanaan, mikä sopii hyvin ajan henkeen. 

Kirjan tarinat kuljettavat lukijaa Alinan mukana paikasta toiseen. Tapahtumat ovat totta, mutta toki kirjailija on käyttänyt fiktiivisyyttä tukena, koska  ei voi tietää, kuinka kaikki tarkalleen on tapahtunut. 

Tarinassa käy hyvin ilmi, kuinka raakalaismaista äpärälapsien elämä oli. Osaansa ei voinut valita. Sama häpeä seurasi lapset synnyttänyttä äitiäkin.  Kohtalona oli olla hylkiö muiden silmissä.  Ihmiset käänsivät päänsä pois ja suhtautuivat halveksien. Silti kirjassa käy hienolla tavalla ilmi, kuinka rakkaita isättömät sisarukset olivat Alinalle ja Maijalle. Alina, Milja, Alviina, Senja...Heidät vain oli tarkoitettu syntymään!

Alina unelmoi jo nuorena Amerikkaan matkustamisesta. Siellä ei tunnettaisi isättömän taustoja ja olisihan kiehtovaa matkustaa myös junalla ja laivoilla. Mutta rahattomana on aloitettava lähempää. Pian rippikoulun käytyään Alina päättää ottaa 11-vuotiaan siskonsa mukaan matkaansa. He lähtisivät tuttavan perässä  Kaustiselle. Matka Soinista taittuu Alajärven, Vimpelin ja Vetelin kautta määränpäähän pääasiassa kävellen.  Nuorin elossa ollut sisko jää vaarin luokse Soiniin.

Kirjan toisessa osassa elämä kuljettaa Alinan  Kortjärvelle. Pikkusisko pestataan  Alaveteliin. Alina on hyvä työihminen, mutta lähtö Amerikkaan polttelee mielessä. Alina säästää kaiken liikenevän ja löytääkin pian matkalle  kanssaan mukaan  Lydian. 

Kolmas osa vie Alinan lopulta Amerikkaan. Siellä Alina tunnetaan kirjanpidoissa nimellä Lena Andern - nimethän muuntuivat useinkin matkalla.

"Nyt Alina sai ensivaikutelman suurkaupungin vilinästä. Joukko erilaisia ihmisiä, keltaisia, mustia, valkoisia, ja  kaikilla oli kiire. Alina ei koskaan aiemmin  ollut nähnyt tummaihoista. Täällä heitä oli monia. Ja niin korkeita taloja! Ne  olivat niin korkeita, että aurinko meni pois näkyvistä."

On kiva lukea kirjaa, se kuulostaa kovin tutulta, vaikken ole Alinan elämään lähemmin koskaan tutustunutkaan. Alinan piikavuodet Kortjärvellä pitävät sisällä itselleni paljon puolituttuja nimiä. Samoin tuttuja nimiä löytyy uudelta mantereeltakin. 

Alina työskentelee aluksi piikana, mutta etenee  boarding houseen - täysihoitolaan herrasväen  työntekijäksi. Päivät kuluvat lautasliinoja taitellen,  ruokasalissa tarjoillen ja vuoteita sijaten sekä pyykkiä pesten. Alina saa kirjeessä sisareltaan Miljalta kuulla, että rakas vaari Soinissa on kuollut 71 vuoden ikäisenä. Myös Milja muuttaa 16 vuotta täytettyään Amerikkaan Alinan lähetettyä hänelle matkarahat ja näin sisarukset jälleen tapaavat. Alina huomaa kuitenkin etääntyneensä siskostaan.

Yllä: Alinan amerikanarkku. 

Alinan passi on lähes viiden vuoden reissun jälkeen umpeutumassa ja hän päättää palata Suomeen. Matka-arkku pullistelee tavaraa. Kotiseudulla odottelee Matts, jonka kanssa Alina on solminut lupauksen palaamisestaan. Alinaa vain kovasti huolettaa, kuinka talollisen poika suhtautuisi, kun saisi kuulla, että hän on äpärälapsi. Kirjan neljäs osa kuljettaa Alinan Kokkolan aseman kautta takaisin Kortjärvelle. Matts on häntä vastassa ja rohkenee pian kosia häntä.

"-Mulla on asia, josta mun pitää puhua. En ole tienny, miten sanoisin. 

Matts alkoi hermoilla. Oliko Alina lupautunut jollekin toiselle? Ehkä hän oli alkanut odottaa lasta?

-Sinähän et tiedä mitään mun vanhemmista, jatkoi Alina. Minä en tiedä, kuka mun isä on, nyyhkytti Alina. Ja oon niin kamalan surullinen, kun en tiedä.

Nyt se oli sanottu. Alina ei uskaltanut katsoa Mattsia. Hän istui hetken ja mietti."

Morsiuslahjaksi Alina saa Mattsin vuoleman rukinlavan. Mattsin vanhemmat suhtautuvat lopulta kunnioittaen piikatyttöön, koska hän on osoittanut kunnollisuutensa ja pätevyytensä. Ja onhan hänestä New Yorkissa  kuoriutunut hieno nainen. 

Yllä:Mattsin ja Alinan  kihlakuva.

Kuulutuksia otettaessa Alina on päässyt eroon entisestä nimestään eli  Maijantyttärestä ja kirkonkirjoihin hänet merkitään  vihkiessä Alina Antintytär Katajamäkenä Kortjärven kylästä. Kaikki mennyt, johon Alina itse asiassa oli täysin syytön, oli nyt papin toimesta merkitty anteeksiannetuksi. 

Minulla on  yhteiset, kaukaiset juuret kirjailijan ja hänen mummonsa kanssa, kuulummehan molemmat Keisarin sukuun. Siksikin kirja oli kiinnostava lukea. Alina sai kaikkiaan yhdeksän lasta puolisonsa Matts  Österbackan kanssa. Myös Kokkolanseudulla asuu Alinan jälkipolvia. Näin se maailma meitä kuljettaa. 

Kiitos vielä Ola Österbacka kirjan jakamisesta minulle! Voin lämpöisesti suositella kirjaa elämänkerroista, paikallishistoriasta tai laajemminkin Suomen historiasta kiinnostuneille, sillä se kantaa mukanaan loistavasti naisen elämää sadan vuoden takaisessa Suomessa. Pidin myös kovasti visiitistä kirjan matkassa Amerikkaan, koska sinne on omiakin esipolvia mennyt. Kirjan kuvaukset matkasta oli asiantuntevasti kirjoitettu. Jäin  isosti kirjan luettuani miettimään, kuinka valtaisia vaikutuksia ihmisten päätöksillä on heidän jälkeläistensä elämään. 

Jos kiinnostuit, kirjaa pääsee mainiosti tilaamaan  esimerkiksi TÄSTÄ linkistä klikkaamalla! Aika kiva luettava vaikkapa  isäinpäivä- tai joululahjaksi!

Isovihan kauhuja ja paloveroja seudullamme 1714

Pitkästä aikaa pääsen kirjuuttelemaan itseäni niin kovasti koukuttavista Isovihan aikaisista tarinoista. Kamalia, julmia tarinoita, mutta sen  verran sykähdyttäviä, että juutun näihin kerta toisensa jälkeen. Nyt löysin sähköisen version Kustaa Vilkunan teoksesta "Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. "

Olemme vuodessa 1714. On syksy kolmesataakahdeksan vuotta sitten. Tuon ajan sodan mukaisesti venäläiset kasakat ryöstivät maan asukkailta kaiken mahdollisen arvokkaan ja surmasivat vastaan tulleet tai ottivat vangikseen. Suomesta pakeni kaikkiaan noin 30 000 ihmistä Ruotsiin Isovihan julmuuksia. Syksystä 1714 kesään 1715 myös metsiin ja takamaille oli piiloutuneina asukkaita vihollisilta piileskellen.

Yllä: Muistomerkki Kaarlelan kirkon pihassa kohdasta, jossa on Isovihan aikana ollut kirkko. 

Ne  harvat ihmiset, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet Kokkolaan, pelkäävät, että kasakat polttavat ja tuhoavat kaiken, mitä saatavilla olisi. Näin oli käynyt hetkeä aiemmin esimerkiksi Pietarsaaressa.  Niinpä kaupunkilaiset päättävät tarjota kaupungin portille saapuneille kasakoille paloveroksi kaiken liikenevän, esimerkiksi  tapulin- ja raastuvankellot. Palovero tunnetaan myös nimellä sotavero. Se tarkoittaa vihollisen valtaamilta alueilta  verona otettavaa omaisuutta. Ajatuksena oli, että kun vero oli maksettu, ei  vihollinen sytyttäisi taloa tai kylää tuleen. 

Anomuksen  paloverosta esittää kaupunginviskaali Johan Kallström yhdessä vanhan rengin kanssa. Kasakat pistävät heidät kuitenkin hengiltä. Venäläiset tunkeutuvat saman tien kaupunkiin nostaen kaupunkiin johtavan nostosillan ylös, jotta kaupungin läheisyydessä piileskelleet suomalaisjoukot eivät pääse   häiritsemään rosvoamista ja tuhotyötä. 

Kasakkajoukot ovat saapuneet pappilan kautta ratsastaen kaupunkiin. Kun tuhoaminen vain jatkuu, päättää muutama  talonpoika uudelleen tarjota  venäläisille joukoille paloveroa. He tarjoutuvat järjestämään pidot. Talonpojat ovat nimittäin löytäneet  rovastin tyhjille jääneen pappilan ruoka-, viina- ja liköörikätköt. He kattavat pappilan kirjaston pöydälle hulppeat tarjoilut ja rientävät vastaan vihollisia kasakoiden karauttaessa pappilan pihamaalle. 

Kasakat eivät lämpene tarjoilulle, vaan jatkavat matkaansa kaupunkiin, kun ovat ensin piesseet talonpojat. Talonpojat ovat niin kipeitä ja voipuneita, että ryhtyvät lääkitsemään itseään paloveroksi tarkoitetulla viinalla ja liköörillä.

Viholliset poistuvat etäämmäksi muutamien päivien ajaksi. Pitäjänkirjuri Thomas Laiberg on ahdistunut ja hädissään  näkemistään tuhotöistä, kidutuksista ja surmista. Hän päättää koota pitäjäläisiä neuvonpitoon. 

Laiberg esittää talonpojille, että nyt olisi parasta heittäytyä tsaarin armoille ja yrittää laatia venäläiselle esivallalle anomuskirjelmä. Taivutteluista huolimatta talonpojat eivät lämpene Laibergin ehdotukselle. He eivät halua allekirjoittaa asiakirjaa. 

Laiberg päättääkin laatia salaa yksin asiakirjan. Hän varustaa sen sinetillä ja lähtee asiakirjoineen venäläisen esivallan luokse. Kasakkapartio kuitenkin tavoittaa hänet pian matkaan lähdettyään. Kasakat tiedustelevat, millä asioilla pitäjänkirjuri mahtaa olla liikkeellä. Laiberg selventää asiaansa ja  ojentaa kirjeensä kasakoille, jotka repivät sen palasiksi. Lainberg otetaan kasakoiden vangiksi ja hänet ilmiannetaan esikunnalle kivekkäänä. Kivekkäällä tarkoitetaan venäläisten vihaamaa sissiä. Tuo kivekäs -nimitys juontaa juurensa   päällikkö Kivekkääseen, jonka johdolla oli Inkerinmaalta tehty partioretkiä muutamaa vuotta aiemmin Venäjän puolelle. Päällikkö Kivekäs tuli niin kuuluisaksi, että kansa rupesi nimittämään uskaliaita partiomiehiä kivekkäiksi, joskus myös sisseiksi. Thomas Laiberg piestään pahanpäiväisesti. Kasakat pitivät häntä pitkään köysiin sidottuna. 

En tiedä, kuinka pahasti Laiberg loukki itseään tuossa kohtelussa. Joka tapauksesessa Thomasista tulee isä Maria-tyttärelleen vuonna 1723 Palon kylässä Domarsin talossa. Vaimona Thomasilla mainitaan tuolloin toisessa liitossa Brita Scherping. Lapsi on heidän ensimmäisensä. Isä-Thomas kuoli tyttären ollessa vasta 3-vuotias ja toisesta liitosta jäi isättömiksi kaksi nuorempaa tytärtä, kuten myös ensimmäisen liiton kaksi tytärtä. Toisen liiton kaksi nuorimmaista menehtyivät kuitenkin pienokaisina ja Maria elelee kaksistaan äitinsä kanssa, kunnes avioituu Neristaniin Johan Backmannin kanssa ja muuttaa sinne äiteineen päivineen 22-vuotiaana. Johan Backman omistaa Neristanissa kaksi taloa ja pariskunta asustelee siellä vuoteen 1750 saakka, jolloin äiti-Brita on kuollut ja pariskunta muuttaa Alaveteliin Bastubackaan. Siellä Maria elelee vielä 17 vuotta, joista kaksi viimeistä vuotta leskenä. Hänen kaikkiaan kahdeksasta lapsestaan aikuisiksi asti varttuu kaksi tytärtä. 

Thomas Laiberg oli syntynyt 1684. Hän kuoli vasta 1727, joten tämän ikävän tapahtuman jälkeen hän eli vielä useamman vuoden. 

Yllä: Kuolinmerkintä Kaarlelan kuolleiden kirjassa alkuvuodesta 1727. 

LÄHTEET: 

Johnson, S. Historisk  tidskrift för Finland.  Historiska föreningen. 2012:3,  329-330. [file:///C:/Users/kivim/Downloads/3510-79-PB%20(2).pdf] Luettu 23.10.2022. 

Palovero. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Palovero] Luettu 23.10.2022.

Topelius. Maamme kirja: 165. Kajaanin linna ja kivekkäät. Wikiaineisto. [https://fi.wikisource.org/wiki/Maamme_kirja:_165._Kajaanin_linna_ja_kivekk%C3%A4%C3%A4t] Luettu 23.10.2022

Viha. Kustaa, H.J.Vilkuna. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Suomalaisuuden kirjallisuuden seura. Helsinki. 2005.  [https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/182978/HT229_opt.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 23-10.2022. 

Syyslomalla rauhoittumassa

Tarvitsen omaa aikaa. Se on keinoni palautua kaikesta arjen rumbasta. Nyt alkoi syyslomaviikko, mutta tässä on kaikenlaista extraa. Olin haaveillut historiapainotteisesta tekstistä, mutta juuri nyt ei aika anna sille tilaa.

Pitkospuilla kulkiessani pysähdyn. Joku metsän elävä on tehnyt jätöksensä pitkospuulle. Siinä näkyy, kuinka tämä joku on nautiskellut aikaisemmin karpaloita viereiseltä suolta. 

Mulla on juuri 4 vuotta täyttävä epeli täällä kanssani lomailemassa koko viikon. Ja eipä siinä mitään, mutta kun meidän keittiöremonttikin sattui lopulta myös juuri tähän ajankohtaan. Nyt on keittiöstä kaapit irrotettu, huomenna lähtee vanha lattia. Sitten uutta ehoisampaa lattiaa tilalle ja jossain vaiheessa toivottavasti saadaan ne uudet keittiön kaapitkin paikoilleen. Ja sitten vielä sama juttu apukeittiöön. No asennoidun, että vietän aikani kotona - se on ihan jees, mutta kaappien tyhjennyksistä en niin tiedä. 

Saavun järvelle. Lintujen äänet ovat valtaisat. Jo ennen sinne saapumista tiedän, että siellä on joutsenia  - mutta kuinka paljoin, se on yllätys!

Lähimpänä on lintuperhe; isä, äiti ja neljä harmaakylkistä poikasta. Muita poikasia ei järvellä lintujen  joukossa näy. 

Katselen aukealla suota. Siellä täällä mäntyjä.  Mutta suurimmaksi osaksi puutonta. Saappaat ovat tarpeen. 

Siellä, täällä on karpaloita. Itse asiassa myös useita saappaan jälkiä. Joku on viikon aikana käynyt poimimassa karpalot. Syön kuitenkin kaikki näkemäni ja marjoissa  maistuu syksyinen kirpeys.  

'

Etäämpänä näen laudan. Ihmettelen. Se on oudossa kohdassa. Mietin, onko se osa pitkospuita. No ei ole. Oivallan, Se on osa omaa perintöveneeni penkkiä, joka katosi vuosi sitten. Ärsyttää.  Toin aikoinaan perintöveneeni eläkepäiviksi Päiväjärvelle. Se sai vuosia viettää arvoisaansa eläke-elämää, mutta parina viimeisenä vuonna sen osa oli myös kokea kovia. Tämä penkki katosi ja kesän aikana myös kolmet airot katkaistiin. Itse soudin kesän aikana  vain kerran. Silloin tein päätöksen -venhon loppueläkepäivät on sukuni omistuksessa. Esikoiseni entisöi siitä itselleen veneen. 

Ihana kierros. Ilta painaa jo päälle. Kävelen hiljakseen autoni luo. Olipa rentouttavaa!

Kaupunginkaarti

Erästä aikaisempaa tekstiä kirjoittaessani tuli vastaan nimitys "kaupunginkaarti." Asia oli minulle entuudestaan vieras, joten päätinpä sitä vähän tutkiskella. 

Kaupunginkaarti tunnetiin myös nimellä porvarikaarti. Ei ole tiedossa, milloin kaarti oli perustettu, mutta ensimmäinen maininta siitä löytyy jo vuodelta  1674. 

Kokkolan seudun historiassa kaupunginkaarti mainitaan Isonvihan jälkeisinä aikoina, kun järjesteltiin kuningas Adolf Fredrikin vierailua Kokkolaan vuonna 1752. kaupunginkaarti oli ilmeisesti sammunut Isovihan vuosina, mutta rauhan palattua kaarti elvytettiin uudelleen toimintaan. Kaartia ryhdyttiin jopa varustamaan asein ja edustavien pukujen kera. Haluttiin myös liittää siihen ratsuväen osasto. 

Kun kuningas Adolf Fredrik saapui Kokkolaan kesäiltana 31.7.1752, olikin kaupunginkaartin ylväs ratsuväenosasto uudenkarheissa  univormuissaan vastassa kuninkaan saattuetta Kaarlelan  kirkon  luona, paraatiasennossa seisoen, miekat paljastettuina  tien oikealla puolella. Ja kun kuningas yhdesssä ratsuväenosaston parijonon kanssa saapui kaupungin  keskustaan Isollekadulle, oli Raatihuoneen torilla kaupunginkaartin jalkaväki jo odottamassa saattuetta siellä. 

Kahdentoista ratsumiehen  kerrotaan seisseen vartiossa karbiinilamput käsissään kuninkaan yöunta vartioiden nykyisen Chydeniuksenpuiston kohdilla.

LÄHTEET: Kuningas Adolf Fredrikin vierailu. Kokkolan kaupunki. [https://www.kokkola.fi/meresta_noussut_kaupunki/ruotsin_vallanaika/vapauden_aika/kuningas_a_fredrikin_vierailu/fi_FI/kuningas_aadolf_fredrikin_vierailu] Luettu 8.3.2020. 

Kokkolan kaupungin  historia 1-2,  s. 144-145.

Kokkolanseudun puumerkkejä

Nyt perehdytään puumerkkien mielenkiintoiseen historiaan! Puumerkki sanana tulee lähes suoraan ruotsin sanasta "bomärke,", joka tarkoittaa asumus- tai talonmerkkiä. Puumerkkien käyttö perustuu ikivanhaan oikeustapaan. Sitä käytettiin omistussuojana  ja sillä katsottiin olevan lain antama suoja. Jo niinkin aikaisin kuin  keskiaikaisessa Ruotsin maanlaissa on mainittu puumerkin väärinkäytön rikollisena. Väärentäminen tuomittiin siis yhtä rikollisena kuin meidän aikoinamme nimikirjoituksen väärentäminen. 

Usein näkee puumerkkejä vanhoissa huonekaluisssa. Olikin tapana, että puumerkein varmistettiin omistajuus irtaimiston haltijana. Vuoden 1798 oikeuskauden määräyksessä  puumerkein varustetussa asiakirjassa tuli olla kahden todistajan  nimet. 

Mistä sitten kumpusivat puumerkkien aiheet? Idea  merkille saattoi syntyä oman ammatin kautta. Moni puumerkeistä on tulosta ihmiskunnan pitkäaikaisesta kanssakäymisestä aikojen saatossa. Aivan varhaisimmilla merkeillä on yhteys myös uskontoon. Yleisin niin kutsutuista taikamerkeistä on hakaristimuoto, joka on todistetusti peräisin seuduillammekin jo rautakaudelta. Vasta toisen maailmansodan aikana se liitettiin  valloittajakansan käyttöön. Yksi hyvin tavanomaisista puumerkkimuodoista on ollut myös viiskantamerkki, joka saatettiin liittää ruumisarkkuun tai riihen  ovenpieleen, jotta vainaja ei tulisi öisin häiritsemään elossa olevia

Alla: Kälviän kruununmakasiinin puumerkkejä. Ne ovat rrakennuksen kivijalassa - mikä työ onkaan ollut niihin kaivertaa puumerkit ennen rakennuksen kivijalan luomista!

Puumerkkien käyttö väheni muuten vasta 1950-luvulla. vanhin Suomesta löydetty puumerkki on ilmeisesti löydetty Ulvilan hautausmaalta. Merkki on on kyetty yhdistämään 1200-lukuun!

Alla: Tankarin kirkon puumerkit. Näitä löytää Tankarin kirkosta puupenkkien virsikirjatelineistä. Aika veikeän näköisiä, en öle selvittänyt niiden haltijoita. 

Länsisuomessa puumerkit ovat olleet sidoksissa ennemminkin taloon kuin asukkaisiin. Usein merkki säilyi, vaikka talo vaihtoi omistajaa. Usein talokaupan mukana seurasi irtaimistoa, jota olisi ollut työlästä muuntaa toisen puumerkin alle. 

Jos taas kantataloa jaettiin suvun kesken, usein vanha merkki jäi  talon uudelle omistajalle ja siitä erkaantuneet talot herkästi kehittivät vanhaan puumerkkiin jonkin uuden asian. Myös naisella saattoi olla oma puumerkki, vaikka näitä vähemmän tuleekin vastaan. Etenkin,, jos kyseessä oli talon omistava leskinainen. 

Oman sukuni puumerkit Etelä-Pohjanmaalla ja Satakunnassa ovat aikojen saatossa suurimmaksi osaksi kadonneet. Isäni suvussa tulipalojen myötä kun taas äitini suvussa moni asiakirja on kylmäpäisesti tuhottu ei-niin-tärkeänä tai asiakirja on kokonaan puuttunut - välillä ehkä tarkoituksellisestikin. Siippani ruotsinkielisessä  suvussa Kokkolassa - tai silloisessa Kaarlelassa -   kaikki asiakirjat taas on pedantisti tallella vuosisatojen ajalta. Varmaan tämä kertoo jotain tilanpitäjien tunnollisuudestakin. 

          

Sain jokunen vuosi sitten anopiltani lahjaksi ison kasan suvun vanhoja asiakirjoja. Mikä mieletön lahja - sukututkija ei voisi innostua mistään juuri enempää!  Minua hieman pelottaa omistaa niitä - pelkään, että jotenkin onnistun ne tuhoamaan. Ne pitäisi kaikki järjestelmällisesti ainakin valokuvata. Olen vuosien saatossa avannut kirjekasan kolme kertaa. En koskaan pääse selvyyteen kaikkien asiakirjojen luonteesta. Siellä on kauppakirjoja, todistuksia, tilakirjoja, perunkirjoja, ruotusopimuksia, lippusia, lappusia...

Tänään avasin yhden pumaskan. Asiakirjat ovat monelta eri vuosisadalta. Ruotukirjat vanhimpia, mutta niitä en tänään ennättänyt kuvaamaan. laitan tähän kuvia muutamista suvun asiakirjoista - tai siis niissä olevista puumerkeistä. 

Yllä: Jacob Jacobsson Huchtala ja Maja Johansdotter sekä todistajana Matts Johansson, jonka sukunimestä en ihan ole varma. 

Asiakirja on vuodelta 1806. Jacob Jacobsson  oli syntynyt 1749 ja kuoli pari vuotta tämän puumerkin jälkeen vuonna 1806. Hänen vaimonsa Maja  Johansdotteroli tyttönmeltään Wässe/Wässi.  Hän oli syntynyt 1750. Maja kuoli 1819. Jacob ja Maja olivat pojanpoikani esivanhempia kahdeksan sukupolvea häntä aiemmin. Molemmilla puolisoilla näyttää olevan sama puumerkki. 

Tässä alla asakirjassa näyttää olevan samainen Maja Johansdotter sekä lisäksi Abraham Jacobsson ja Abraham Abrahamsson. 

Abraham Jacobssonilla on samainen puumerkki kuin veljellään ja veljenvaimollaan yllä. Abraham Abrahamsson on puolestaan Abraham Jacobssonin poika ja hänellä on jo omanlaisensa puumerkki. Abraham Abrahamsson Huchta oloio syntynyt 1780 ja isnsä Abraham Jacobsson 1747. Hän oli kotivävynä Prestillä ja myöhemmin maanviljelijänä samalla tilalla. 

Vuodelta 1864 Matts Johansson Heikilä. Merkki on selkeä muunnelma aikaisemmista sukupolvista. Merkki on vuodelta 1864. 

Alla olevassa asiakirjassa on itselleni tuntemattoimia nimiä yläreunassa. Henric Johansson ja Anders Mattsson kuitenkin.  

Alimmaisena on Anders Korp. Lienee Korpilaisten sukua? En ole ennättänyt läpikäymään näitä asiakirjoja, joten niiden asiayhteys on toistaiseksi ontuva ja siksi nimiä on vaikea tunnistaa. 

Alapuolen asiakirjassa on vedetty henkseleitä asiakirjatekstien päälle useamman kerran. Ilmeisestikin päivitetty versio asiakirjasta on aina päivitetty samaan paperiin - ainakin 4 kertaa. Puumerkin kuittaajana on Eric Jacobsson Heikelä. 

Alempi asiakirja on melkoinen sutaisu. Teksti on muita sekavampaa eiköä niin siistiä. Bongaan sieltä kuitenkin nimen Johan Ericsson Witick puumerkkeineen. 

Vuoden 1810 asiakirjassa on Abraham Hucktalan nimi ja tämän lisäksi uusi pumerkki todistajalta: Henrik Johansson Måttinen. Hän ei liene ainakaan lähisukua. 

Tässä alla olevat kaksi jälleen samaa suvun samanlaista puumerkkiä. Hauskaa katsoa, että niissä oikeasti näkyy kirjoittajiensa erilainen kädenjälki!

Todistajana näyttää olevan Anders Fredriksson Majabacka.  Asiakirja in vuodelta 1850.

Tässä alaopuolen asiakirjassa on jälleen samoja nimiä kolmen henkilön kuittaamana. Taitaa olla kyseessä äoitinsä perunkirja tekstistä päätellen.  Todistajina matts Mikelson Korpe omine puumerkkeineen ja Matts h'Hauchtonen af dito eli käsittääkseni samasta paikasta. 

Vielä löytyy uutta - todistajana vuoden 1836 asiakirjassa on Eric Jacobsson Hejkilällä Matts Eriksson Kykyri. 

Vielä kerran törmään  lähessamaan Huchtalan puumerkkiin- se on Anders Huchtalalla. Yläosan tähtikuvio vain on muuttunut ristiksi.   Ylempänä mainitaan ilmeisestikin aviopari Abraham ja Anna Lillpeitso, jos nimen oikein tulkitsin näin kuvasta...

Heilläkin keskenään samanlaiset puumerkit. 

Pahnanpohjimmaisessa kuvissani on vielä Anna Elisabeth jauhtosen ja Abraham Matsson Kottkan puumerkit. Heilläkin näkyy erot kädenjäljessä. Alimmaisena asiakirjassa on  todistajana Maria Andersson Junttilan yksinkertainen risti-puumerkki. 

Näissä riittäisi tutkittavaa ja pähkäiltävää pidemmäksikin aikaa!

LÄHTEET: Sukututkimuksen asiakirjaopas - väestöhistorialliset arkistolähteet. Päivi Happonen. Mikkeli 2004. [https://katiha.xamk.fi/Karjalatk/downloads/Sukututkimuksen_asiakirjaopas_Happonen.pdf]