sunnuntai 30. huhtikuuta 2023

Metson kanssa liikenteessä

Voi hyvät hyssykkäiset taas! Mietin päivemmällä, mistä tänä viikonloppuna blogiini kirjoittaisinkaan. Inspiraatiota etsien  lähdin ajelemaan metsäautotielle. Näinkin monikymmenpäisen kyyhkysparven, jota aion valokuvata. Päätin vain ensin ajaa metsäautotien kääntöpaikalle...

No ne suunnitelmat muuttuu nopeaan joskus. Tien vierustassa äkkäsin ukkometson. Metso soitimella - sellaiseen törmää sentään aika harvoin. Pakko oli pysäyttää auto. Siippa oli kyllä parisen viikkoa sitten kertonut nähneensä samaisen tien  vierustassa yksinäisen metson pyrstö levällään. 

Seurailin auton lasi alas veivattuna ukko-polon epätoivoiselta näyttänyttä kevätmenoa. Se kärvisteli nuorehkossa männikössä ypöyksin. Ei  aavistustakaan toisista metsokukoista, koppeloista puhumattakaan. Ei tainnut käydä viuhka, ajattelin. 
 

Päätin  kuitenkin napata muutaman  kuvasen, vaikka otus vähäsen etäämpänä olikin. Niinpä nousin ulos autosta, hiipparoin autoni taakse piiloon  ja näpsin kännykällä kuvia kohti  risukossa ja tien laidalla  teputtelevaa metsoa.  Metso ei reagoinut minuun mitenkään ja ajattelin poistuvani yhtä vaivihkaa pois, kuin olin paikalle saapunutkin. 

Mutta  kääk, metso lehahtikin lentoon ja  juoksi loppumetrit kohti minua. Tiesin entuudestaan (heh, mulla on metsästystutkinto suoritettuna...), että metso saattaa joskus soidinaikana käyttäytyä arvaamattomasti. 
 
Niinpä juoksin autoon minkä jaloistani ennätin ja olin enemmän kuin helpottunut, kun  ennätin istahtaa autoon ja paiskata oven turvallisesti kiinni. 


Mutta sittenpä tulikin ongelma. Metso nimittäin hyppäsi konepellilleni ja asettui siihen kuin kotiinsa konsanaan. Toljotin hämmentyneenä ja soitin siipalle, että täällä tuijotellaan silmästä silmään metson kanssa. Siippa panikoi, saisiko konepellin naarmuille. Totesin, etten taida mennä katsomaan.


Raotin ikkunaa sen verran, että kuulin metsokörilään ääntelyn ja örinän. Naksahduksia ja siiven leuhahduksia. Se oli tosimeiningillä kanssani!

Tämä metso oli niin sanotusti soidinkiihkoissaan. Sillä ei näytä olleen onnenkantamoisia tämänkeväisessä koppelotinderissä. Se ei ilmeisestikään ole saanut purettua aggressioitaan kilpakosijoiden niskaan, joten paremman puutteessa se päätyi mustaan Subaruuni. 


Istuin kuin tatti paikoillaan rattini takana ja seurasin osallisena huikeaa esiintymistä. Kaikeksi onneksi metso teputteli pois konepelliltäni ja tarrasi kiinni pyyhkijänsulkiin. Ajattelin mielessäni, että eipä ainakaan konepelti niin naarmuuntuisi. 

Seurasin otuksen kärvistelyä - olimme noin puolen metrin päässä toisistamme. Onneksi välissämme oli tuulilasi. Metso intaantui hakkaamaan jykevällä nokallaan tuulilasia ja minuun iski kauhu. Ei ole kokemusta, millaista paukutusta lasi kestää, meneehän se säröille lentävistä kivenmuruistakin.  Entä jos lasi rikkoontuisi ja metso leuhahtaisi  autooni?  Loppukevääni menisi pää paketissa. Mietin myös jo hikikarpalot otsalla, miten seisoisin vakuutusyhtiön luukulla selittämässä rikkoutunutta lasia ukkometson raivonpuuskassa tapahtuneeksi. Luonnosta vähän vieraantuneempi ei uskoisi...


Keinot linnun karkottamiseksi olivat vähäiset. Toki ahdistuin jo ajatuksesta, että lintu jotenkin loukkaantuisi tässä hässäkässä. Se puristautui tiukasti pyyhkimensulkiin kiinni. Noh - sulka kuin sulka, ehkä lintu epätoivoisena ajatteli niin.




Meillä on kyllä kotona siipan 30 vuotta sitten metsästämä metso täytettynäkin, mutta olihan se kuitenkin huikeaa seurata lintua paraatipaikalta! Nähdä jok`ikinen kiekura höyhenpuvussa, dramaattisen komea pää ja täydellinen pyrstö levällään. 








Mutta kun aikaa kului, olisin jo mieluusti jo  soitellut erovalssia lintukandinaatilleni. Se vain ei suostunut häipymään. Yritin kaasutella tyhjäkäynnillä, kiihdyttää autoa eteenpäin, mutta ei. Siinä se tönötti. 




Kun lintu taas siirtyi konepellille, päätin kaasuttaa. Se hyppäsikin alas auton nokalta, mutta asettautui naputtelemaan autoni eturengasta. Yritin kaasuttaa ja peruuttaa moneen otteeseen, mutta ei! Lintu oli kuin liimattu renkaani vieressä. En tohtinut raottaa ovea, jotta olisin voinut nähdä, tohdinko ajaa eteenpäin, vai ajaisinko lintu-reppanan ylitse. Mietin jo mahdollista metsästysrikosta linnun yliajamisesta...se tästä nyt enää puuttuisi! 



Välillä otus suhahti auton keulan  edessä, mutta vaikeahan sinne on ohjaajan paikalta käsin nähdä. Kun olin aikani tööttäillyt ja kaasutellut tyhjäkäynnillä ja lintu vain ei osoittanut merkkiäkään poistumisesta, päätin ajaa kylmästi nasta laudassa eteenpäin. 

Harmi, ettei ollut toista kuvaajaa paikalla, sillä metso juoksi ensin autoni rinnalla ja sitten perässä pitkän tovin. Olin todella helpottunut, kun soidinleikkimme loppui ja pääsin pakenemaan paikalta. 

Onneksi linnulle - se selvisi kukkotappelustamme ehjin nahoin ja toivoakseni vielä jostain löytää oikean koppelon kaverikseen!

sunnuntai 23. huhtikuuta 2023

Unissasaarnaaja Irene Hirvi

Tämä päivitys lähti liikkeelle, kun kuuntelin Arpan uutta levyä. Siellä on kappale  "Maailman hitain biisi", joissa mainitaan nainen nimeltä Irene Hirvi. 

Kolme vanhaa ikkunaa tuli viime yönä uniini
Ne kysyi soitanko bändissä, vastasin, soitanpa tietenkin
Yks kertoi nimeksensä Irene Hirvi, toinen sanonut ei sanaakaan
Kolmas oli ruvella kulmistaan, se oli antanut mennä taas, ja lauloi

Tää on maailman hitain biisi, sen nyt laulan mä sinulle
Niinku etana tai kilppari, oli mikä oli tää on sinulle

Ne kysyy lähdenkö heidän matkaan, sanoin ei tulis kuuloonkaan
Mä oon kiinni aamusta iltaan ja mä nukun kun mua nukuttaa
Sain heiltä muistoksi mandoliinin joka soi täällä vieläkin
Siihen on kaiverrettu Irene Hirvi kaunein tikkukirjaimin, ja mä lauloin

Tää on maailman hitain biisi, sen nyt laulan mä sinulle
Niinku etana tai kilppari, oli mikä oli tää on sinulle

-Aaro "Arppa" Airola; Maailman hitain biisi-

En aluksi  rekisteröinyt mitenkään kappaleesta naisen nimeä, kunhan fiilistelin ja kuuntelin hyvää musaa. Oletin, että sanoituksessa on kuvitteellinen nimi.   Mutta sitten samalla viikolla selailin vanhoja sanomalehtileikkeitä. Kuinka ollakaan, siellä tuli vastaan sama Irene Hirvi. Mietin, missä olen törmännyt aiemmin tähän nimeen. Sitten muistin.  Pieni googlailu avasi asian. Taas tosi mielenkiintoinen juttu kaatui eteeni kuin sattuman sanelemana! Olen koukuttunut Irene Hirven tarinaan. 

Irene Hirvi oli lohtajalainen unissasaarnaajatyttönen, joka saarnasi 11-vuotiaana kuukauden ajan kotonaan - pääasiassa vuoteesta käsin, mutta myös muutamia kertoja pihamaalla. 

Yllä: Suomen kuvalehdessä 24.6.1939 julkaistu kuva unissasaarnaajasta. Kuvaaja V. Hanni. 

Kirkkomusiikkilehdessä vuodelta 1939 on kiinnostava kuvaus Irene Hirvestä. Artikkelissa kerrotaan Professori Aarni Voipion  haastatelleen ja laulattaneen  radio-ohjelmassa nuorta unissasaarnaajaa. Voipio kuvailee Hirven horrostilan saarnatessa olleen  verraten kevyt. Hirven ääni esimerkiksi oli samanlainen kuin valvetilassa ja hän kertoi muistavansa saarnansa normaalitilaan palattuaan. 

Irene makasi saarnan aikoina sängyssään, mutta hänen kuvaillaan saarnatessaan ollessa olleensa taivaassa, pois omasta ruumiistaan.  Irenen  sielu tuntui olevan Vapahtajan luona kruunu päässä kuin unessa. Tilan kuvaillaan olevan kuitenkin paljon tavallista unitilaa voimakkaampi. 

Erikoista kyllä - Irene Hirven horroskohtaukset kestivät vain  alle kuukauden ajan. Väkeä hänen saarnojaan kuuntelemassa oli satoja,  parhaimmillaan jopa tuhat ihmistä. Irene saarnasi yleensä sängyssään, mutta kun kuulijajoukko kasvoi tuhatpäiseksi, siirrettiin kodin pihapiiriin keinutuoli, josta  käsin hän saarnasi kuulijajoukolleen istualtaan. Tuolloin hänen kerrotaan saarnanneen kuusi kertaa saman päivän aikana. Sanomalehtiartikkelissa kerrotaan tytön maininneen, ettei paria viikkoa aikaisemmin ollut edes uskonut Jeesukseen. 

Irene kertoo näystään, jossa hän kulki Tyynellä valtamerellä laivassa pikkuveljensä kanssa. Irene kuvailee, kuinka laivan sisältä nousi paholainen, joka käski Irenen kiusata ihmisiä, vaikkei hän halunnutkaan. Irene kertoi enkelin seisseen vieressään taistellen vihollista vastaan, mutta Irene kuvailee olleensa paholaisen puolella. Lopulta enkeli kuitenkin voitti ja Irene kertoo kääntyneensä hänen puolelleen. Kirkkaan valon ilmaannuttua ympärilleen korkeuksista Irene tajusi uskovansa Jeesukseen. Irene kertoo, että hän saapui taivaaseen, jossa Jeesus alkoi puhua hänelle. Irene kertoo nähneensä tuttuja kuolleita ihmisiä, muun muassa naapurin edesmenneen emännän. 

Irene kuvailee olleensa aluksi portinvartijana taivaassa, mutta päässeensä myöhemmin sisälle, samoin kuin myös  helvettiin Jeesuksen taluttamana. Irene kertoo taivaan ovessa lukevasta tekstistä, jota ei osata lukea helvetissä eikä taivaassa, mutta Irenelle teksti on kerrottu: "Jeesuksen Kristuksen Jumalan pojan veri puhdistaa meitä kaikista synneistä." Hirven kerrotaan nostaneen sängystä päin oikeaa kättään silloin, kun hän puhui taivaasta ja vastaavasti vasenta kättään puhuessaan helvetistä. 

Hirven kertomuksissa on kiinnostavia ajatuksia, kuten että taivaassa olevat vanhemmat saavat taivaassa rukoilla lastensa puolesta, mutta eivät  saa surra heitä. Jotenkin kaunis ajatuksena...

Kerrotaan, että monet pitivät tytön puheita leikkinä mutta kuultuaan häntä, kävivät kovin vakaviksi. Tyttöä pidettiin Jumalan ilmestyksenä. Irene Hirven tyypillinen puhe sisälsi usein Siionin kanteleen virren  nro 546.  

Hirvi kertoi tapaavansa Jumalan vasta, kun hän kuolisi 13-vuotiaana. Saarnojen väliajoilla tyttönen kirmasi ikäistensä lasten kanssa pihamaalla, mutta tiesi tarkalleen, milloin uusi saarna alkaisi. 

Irene Hirvi julisti taivaallisia näkyjä muutaman viikon ajan kesällä 1939. Näyt loppuivat äkisti, kun joku oli aikeissa ryhtyä rahastamaan nuoren unissasaarnaajan näyillä. 

Unissasaarnaaminen on professori Voipion määritelmän mukaan hengellistä puhetta, jota puhuja pitää ihmeelliseltä näyttävässä ja epätavallisessa, jakautuneessa sieluntilassa., joka tila ei kuitenkaan ole yliluonnollinen. Se on toimintaa, joka erinomaisella mainostusarvollaan  voi avata  monenkin  kuulijan korvat  saarnatulle sanalle ja siten tuottaa siunausta. Mutta se on samalla vaarallista toimintaa, koska puhujalla on erikoisen suuret kiusaukset  päähänpistoihin ja hengelliseen keinotteluun ja kuulijoillakin kiusaus oikean ja väärän jumalallisuuden sekoittamiseen. 

Kirkkomusiikkilehden tallenne Irene Hirven virrestä.  

Irene Hirvelle on pystytetty muistokivi Lohtajalle. Tein kovan työn selvitellessäni, missä kivi sijaitsee. Onneksi löytyy avuliaita lukijoitani, jotka kykenevät selventämään asiaa jos toistakin.  Tarkemmin ottaen muistokivi  löytyy Marinkaisista  erään talon pihalta. Paikka on sama, missä Irene Hirvi asui ja saarnasi. Eräs lukijani kertoi, että ensimmäisen koronakesän tietämissä pidettiin seurat Hirven silloisen  asuinpaikan pihapiirissä, missä siis muistokivikin sijaitsee. Tuossa tilaisuudessa oli myös esitelty lehtileikkeitä Irene Hirvestä. Nykyiset asukkaat eivät ole Irene Hirven sukulaisia. Muistokivi näkyy etäältä tielle, mutta itse teksti on luettavissa ainoastaan pihan suunnasta. Siksi en lähtenyt sitä kuvaamaan. 

Yhteyshenkilöni (joka ei halunnut nimeään esiin) kertoi Irene Hirven kuolleen noin vuonna 2006 Keravalla tai siellä päin ainakin. Hänellä on lapsiakin elossa ja heille Irene Hirven iso rooli oli ollut yllätys, kun he vierailivat esi-isiensä mailla muutama vuosi sitten. No, ainakin tuli nyt tietoon se seikka, ettei Irene Hirvi sitten kuollutkaan 13-vuotiaana. 

Blogini lukija yllätti minut hulppeasti valokuvalla, joka on nykyään hänen omistuksessaan. Olen todella otettu tästä uniikista, aiemmin julkaisemattomasta kuvasta. Kiitos tästä vielä tuhannesti!💓

Yllä: Kuva yksityisalbumista. Irene Hirvi saarnaamassa kesällä 1939. 

Tämä yllä oleva kuva on siis kuvattu Irene Hirven saarnatessa. Taustalla näkyy varmaankin  se keinutuoli, josta käsin hän saarnasi silloin, kun väkeä oli enempikin paikalla. Ilmeisestikin tämä kuva on otettu päivänä, jolloin oli useampikin saarna.

En ole perehtynyt tarkemmin Irene Hirven taustaan, mutta Österbottningen-lehdessä kerrottiin Irenen Liisa-äidin kuolleen jo ennen saarna-aikaa ja isän, joka ei huolehtinut tyttärestään, asuneen muualla. Samaisessa lehden artikkelissa kerrotaan Irenen joutuneen Libeckin sairaalaan Kokkolaan edeltävänä toukokuuna. Lääkäri Peder on tuolloin kertonut Irenellä olevan hermostokohtauksia, joiden vuoksi hän on puoliksi tiedottomassa tilassa. Sairaalassa levossa ollessaan Irenen vointi kohentui vähitellen. Viimeisinä sairaalaolopäivinä kohtaukset loppuivat tyystin, mutta lääkäri Peder totesi niiden alkaneen sanomalehdistä luettuna uudelleen.  Hän mainitsi myös Lohtajalla huolestuneiden ihmisten halunneen saattaa Irene Hirven uudelleen sairaalaan, mutta se ei ollut mahdollistunut tilanpuutteen vuoksi. 

Teisko-Aitolahti-nimisessä lehdessä Irene Hirven kerrotaan sijoitetun  kunnan puolesta erääseen  taloon. Kaiketikin tuohon, joka näkyy yllä  valokuvassa Irenen saarnatessa. Talo omisti tuolloin Juho Hyyppä. Irene Hirvi on syntyjään Lohtajan Väliviirteeltä, mutta joutui kunnan huoltoon jouduttuaan siirtymään Lohtajan Marinkaisiin. 

Yllä: kuva Kaleva-lehdessä Irene Hirvestä. 

Toimittaja Lakeus-lehdestä kuvaa matkaa saarnapaikalle näin:
-Oli hehkuvan lämmin päivä, kun astuimme hikiseen linjavaunuun.  Vaunu oli jo melkein täysi ja  ja useimmat vaunussa olijat olivat lähteneet  samalle pyhiinvaellusretkelle kuin me. Kuljettaja ilmoittikin, että Lohtajan Marinkaisiin on alkanut oikea kansainvaellus kaikilta suunnilta  ja linjavaunut ovat aina täynnä uteliaita matkustajia. Saavuimme  vihdoin perille ja ja muutamia satoja metrejä kuljettuamme varjoisaa metsätietä tulimme  tapahtumien keskipisteeseen.  Ihmisiä oli jo kerääntynyt melko runsaasti. Toiset istuivat nurmikolla, toiset kivillä ja kannoilla. Oli muutamia penkkejä ja alassuin käännettyjä silakkanelikoitakin istuimina. 

Sanomalehti Kalevassa toimittaja kertoo Irene Hirven kuvausta taivaasta:
-Siellä on tavattoman kirkasta, silmillä ei tahdo nähdä mitään. Vuoria, metsiä, niittyjä eikä merta näy. Siellä on hyvin suuri linna, johon kaikki mahtuvat.  Siellä syödään elämän leipää, joka on Jeesuksen ruumis. Siellä on suuri lähde, missä on Jeesuksen veri. 

Irene Hirvi on myös kuvannut toimittajalle, miten jokaista ihmistä varten on varattu taivaassa kruunu, niitäkin varten, jotka joutuvat kadotukseen, samoin valkoiset vaatteet. Kadotettujen kruunut jäävät sinne käyttämättöminä. Irene Hirvi kuvasi myös, kuinka taivaassa käydessään  asettaa Jeesus hänen kruununsa hänen päähänsä. Mutta se on vain matalasti painettuna hänen päässään, sillä vasta kuoleman jälkeen se painetaan pysyvästi päähän. Irene kuvaili kuitenkin, että hänen kruununsa loistaa joka käynnin jälkeen kirkkaammin, koska hänen uskonsa vahvistuu päivä päivältä. 

Sain myös mielenkiintoisen yhteydenoton muistokiveen liittyen Sarianne Lokasaarelta. Hän kertoi, että heillä oli aikoinaan koulussa ala-asteella piirustuskilpailu, jossa aiheena oli piirtää kruunu, joka sitten maalattaisiin Irene Hirven muistokiveen. Sariannen piirtämä kruunu voitti kilpailun ja se maalattiin kiveen. Sarianne kertoo olleensa mukana muistokiven julkistamistilaisuudessa. Hän arveli vuodeksi noin 1998. 

Sarianne kommentoi näin "Hassua kun siitä on jo tosi kauan, ja en edes muistanut, että hänen nimi oli Irene Hirvi, kun olin vielä lapsi silloin. Mutta kun luin kysymyksesi muistokivestä, niin piti heti googlettaa, että no oliko se Irene Hirvi se unissasaarnaaja, että olisiko siitä kyse. Muistan kruunua piirtäessä miettineeni, että sopivan yksinkertainen, mutta kuitenkin arvokas. 

Irene Hirvi kuoli 6.7.2008. Hieno ele hänen jälkeläisiltään, että kuolinilmoitukseen oli liitetty muistokiven kruunun kuva!

Olipahan jälleen kerran mielenkiintoinen asia avattavaksi!


LÄHTEET: 

Anonyymi yhteyshenkilö. Facebook-vastaus. 9.4.2023. Entä kuoleman jälkeen? Suomi24. [https://keskustelu.suomi24.fi/t/2045304/enta-kuoleman-jalkeen] Luettu 26.3.2023. 

Kaleva. 16.6.1939. No. 135. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2000471?term=Irene%20Hirvi&term=Irene%20Hirve%C3%A4&page=4] Luettu 10.4.2023. 

Keskipohjanmaa. 20.6.1939. N. 1000 henkilöä oli kuulemassa. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2023517?term=Irene%20Hirvi&term=Irene%20Hirven&page=1] Luettu 10.4.2023.

Lakeus. Lakeanportaan kynnykseltä. 23.6.2023. No 142. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2034659?term=Irene%20Hirvi&page=3] Luettu 10.4.2023. 

Mitä unissasaarnaaminen on? Professori Aarni Voipio. Kirkkomusiikkilehti. Suomen kirkon kanttori-urkuriyhdistyksen äänenkannattaja.  1.9.1939. 

Sarianne Lokasaari. Facebook-vastaus. 9.4.2023. 

Suomen kuvalehti. Suomen kesää. Nro 25.  24.6.1939. 

Teisko-Aitolahti. 23.6.1939. 11-vuotiastyttönen unissasaarnaajana. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2102312?term=Irene%20Hirvi&page=3] Luettu 10.4.29023. 

Österbottningen. 22.06.1939. Nro 25. En elvaårig ny Maria Åkerblom i Låchteå. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2220730?term=Irene%20Hirvi&page=1] Luettu 10.4.2023. 

sunnuntai 16. huhtikuuta 2023

Lehmä- ja hevoskauppoja Isovihan aikana

Olen lukenut useampaan kertaan Kustaa Vilkunan kiinnostavaa kirjaa "Viha." Siellä on runsaasti kerrottu ihmiskohtaloista, joita on selvinnyt käräjäpöytäkirjojen kautta. 

Kiinnitin huomioni, kuinka yleisesti on yritetty jopa epätoivon vimmalla pelastaa ihmispoloja "koirankuonolaisten" kidasta lahjomalla lehmillä. Lehmä on noihin aikoihin ollut talon tuki ja turva, jos mikä. Lehmä toi maidon ja lihan. 

Erityisesti Pohjanmaalla nousi vuonna 1716 komendanttien vaatimus papeille julistaen ihmisveroa. Tämä pakko-otto eli huonekuntavero tarkoitti sitä, että ´kustakin pitäjästä oli määrä luovuttaa useita perheitä venäläisille. 

Väki etenkin Pohjanmaalla oli käynyt jo vähiin julmuuksien vuoksi. Siksi joissakin pitäjissä yritettiin muuntaa vero rahasuoritukseksi. Erityisesti Eteläpohjanmaalla ratkaisuksi keksittiin lehmäkaupat. Mutta oli näitä Kokkolassakin! Sekä onnistuneita että vähemmän onnistuneita. 

Kokkolan ja Kälviän alueella pormestari kävi kenraali Tsekinin käskystä  komentamassa vuonna 1716 kuusitoista pariskuntaa huonekunta- eli aviopariveroa maksamaan. Määräys koski heidän siirtoa Liivinmaalle. Tässä vaiheessa kokkolalaisen Iisakki Hakon perheellä kävi suunnaton onni. Hänen antamansa lehmät nimittäin pelastivat Hakon perheen. 

Kälviän Maunumäestä puolestaan yksi majuri pakotti syksyllä 1715  Vaasaan mukaansa palvelukseensa kaksi veljestä. Heidän isänsä, Erkki Mikonpoika yritti ostaa heidät takasin toimittamalla Vaasaan perässä lehmiä. Ajatus oli, että hän toimittaisi Vaasaan jääneelle raatimiehen leskelle peräti neljä lehmää, jotta leski voisi sitten tarjota lehmiä maksuksi pojista. Mutta ajat oli tiukat ja jokainen yritti pelata omaan pussiinsa. 

Leskinainen ei kertonutkaan majurille lehmistä, vaan päätti pitää kaksi lehmää itsellään! Kaksi muuta lehmää hän lähetti takaisin Kälviälle. Erkki Mikonpojan pojatkaan eivät jääneet toimettomina odottamaan kohtaloaan, vaan päättivät karata Vaasasta. Majuri puolestaan suivaantui tästä pakoon lähtemisestä ja lähetti kapteenin  johtaman partion pidättämään karkuun lähteneet pojat sekä vielä tämän lisäksi pieksemään Kälviän maunumäkisiä. 


Kävi sitten niin ikävästi, että partio tunkeutui Erkin tupaan ja uteli talon emännältä pojista. Sitten he kiduttivat ja pahoinpitelivät emäntää. Pian tämän jälkeen partio tavoittikin pojat lähellä olleesta metsästä piileskelemästä. Tarinalla oli surullinen loppu; molemmat pojat kuolivat ja Erkki menetti kaksi lehmää. Lehmien anto kertoo  suuresta epätoivosta - ihmishenki ei koskaan ole korvattavissa. Siksi täytyi yrittää keksiä kaikki mahdolliset keinot, että omat, rakkaat lapset olisivat pelastuneet. 

Veljekset Taneli ja Antti Häkkinen, jotka olivat Kokkolan ja Kälviän starosteja (starosti tulee venäjän kielen sanasta tolvmanneja, eli jonkin sortin kylänvanhimpia), joutuivat vuoden 1717 talvella etsimään kylän ainoan hevosen ryssänkyytiin. Tämä sen vuoksi, että he pääsisivät itse selviämään raa`alta selkäsaunalta. Yleensä  venäjän käskyjen mukaan verotakuujärjestelmässä verot tuli toimittaa nopeassa aikataulussa, ilman viivytyksiä. Yleensä maksumiehiksi joutuivat varakkaammat  talonpojat.  Hevonen noudettiin Tuomas Räbbiltä. Harmillisesti tosiaan hevonen oli kylän ainut vetojuhta ja nopeampi kulkuväline.  Mies-parka joutui antamaan hevosensa tietäen, ettei koskaan enää sitä näkisi, koska hevonen annettiin vihollisten käsiin. 

                           

Häkkisen veljekset haastettiin talvikäräjille mielivaltaisina verottajina. Miehet selittivät, että starosteiksi määrätyt elivät seudulla vainolaisten pakkovallassa. Heidän täytyi palvella venäläisiä, jos halusivat pelastautua selkäsaunoilta. Eräs lautamiehistä nousi tukemaan veljeksiä. Lautamies vannoi, että venäläiset todellakin kohdistivat starosteihin uhkauksia ja toimenpiteitä, jotka olivat julkeita, tylyjä ja väkivaltaisia. Oikeus päätyi käräjillä siihen, ettei Häkkisillä ollut ollut mahdollisuutta vastustaa venäläisten käskyjä. Niinpä oikeus päätti vapauttaa miehet kaikesta korvausvastuusta.

LÄHTEET: 

Kielikello. Sehän on venäjää! 1762: Venäläisiä hallintotermejä.[https://www.kielikello.fi/-/sehan-on-venajaa] Luettu 20.2.2023. 

Kustaa  H.J. Vilkuna. Viha: perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Historiallisia tutkimuksia 229. Suomalaisen kirjallisuudenseura. 2005. [https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/182978/HT229_opt.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 20.02.2023. 





sunnuntai 9. huhtikuuta 2023

Hukuttautumisyritys Suntissa

Tänään sattui silmään vanha sanomalehtileike  kesäkuun yhdeksänneltä päivältä vuonna 1921 Kokkola-lehdessä. 

Niin traagiselta kuin hukuttautumisyritys tuntuukin, piilee siinä myös hieman ironiaa.  Me kokkolalaiset kun usein siunailemme, kuinka huonossa hapessa kaupunkiamme halkova kaupunginsalmi Sunti on.




Tuohon kaupunginkanavaamme on - surullista kyllä - hukkunut useampia ihmisiä ihan omina aikoinammekin.

Puheissa kalskahtaa sen tilan olleen aikanaan tosi hyvä. No  näköjään jo sata vuotta sitten oli jonkinlaista ongelmaa. Mutta voisi varmaan tässä yhteydessä todeta olleen onni onnettomuudessa, että salmi oli mitä oli. 

Käännänpä tekstin tähän kokonaisuudessaan:

"Epäonnistunut hukuttautumisyritys

Tiistaina aamupäivällä ilmestyi erääseen perheeseen Torkinmäellä hermostuneeksi tunnettu leskivaimo Iida Höglund yltäpäältään liejussa ja wettäwaluwana. Kysymykseen, missä hän oli tuollaiseen siivoon tullut selitti waimo, että hän oli hukuttautumisaikeissa hypännyt kaupungin kanawaan eli n.s. Suntiin, waan kun kuolemantulon odotus  tuntui kowin pitkältä ja wesi oli kylmää,  ja likaista, oli hän päättänyt ryömiä wielä uudelleen koettamaan elämää  kuiwalla maankamaralla, mikä kaikista wastustuksista huolimatta tuntui monin werroin siedettävämmältä kuin olo Suntissa, missä kylmä ja inhottavan liejuinen sawiwelli tukkii ihan suuhun, silmiin ja sieraimiin. "



LÄHTEET: Kokkola-lehti 9.6.2021. 

sunnuntai 2. huhtikuuta 2023

Anna Kumpilainen syytettynä noituudesta

Palasin pitkästä aikaa Perttu Immosen upeaan tutkielmaan. Immonen kertoo tekstissään, kuinka käsitykset suomalaisten noitataidoista elivät yhä 1700-luvulla ja sen jälkeenkin.

1690-luvulla noituussyytteen sai Kälviän Kumpulan talosta lähtöisin ollut kerjäläiseukko. Hän oli Anna Erikintytär Kumbulainen. Annalla oli lisänimenä träfot, joten hänellä lienee jostain syystä ollut puujalka. Olisipa mielenkiintoista tietää lisää tuostakin. Anna on tuomittu vuonna 1690 irtolaisuudesta. Lisäksi tuli sakkotuomio ja kirkkotuomio kerjäämisestä. Anna on käräjillä myös 1693. Tällöin kälviäläinen Matts Erikinpoika oli haukkunut Annaa maankiertäjäksi ja noita-akaksi (landzlöperska och trullkåna). Matts oli myös lyönyt Annaa, jonka jälkeen Annan suusta ja nenästä tuli verta.

Varmaankin status oli Annalla huono, sillä vaikka Annaa oli satutettu, hän joutui käräjillä syytetyksi. Perusteena oli se, että Anna oli pahoinpitelyn jälkeen uhannut tekevänsä Mattsin kipeäksi sekä noituvan tämän silmät käyttämällä "Uusikaarlepyyn peeveliä" tai "Lapin noitia." Käräjillä puhuttiin myös, kuinka Anna oli aikaisemminkin tuomittu taikauskosta ja loitsujen luvusta. Lautamiehistö totesi hänet myös ylipäätään kiukkuiseksi ja paheelliseksi henkilöksi.

Anna kuitenkin vapautettiin noituussyytöksistä, koska mikään Annan laatimista ennustuksista ei ollut käynyt toteen.

Immonen toteaa, että Anna oli suomenkielinen ja että suomenkielinen väestö ja etenkin naiset oli yliedustettuna noituudesta syytettyinä. Noituuskäräjiä käytiin etenkin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla.

Ennustukset eivät ylipäätään tuntuneet menevän ihan nappiin. Anna oli kerjuulta tullessaan ennustanut, että hän kuolee vuoden sisällä. Annan kerrotaan todenneen "Jos ei Jumala minua tapa, sitten paha." Mutta tämäkään ennustus ei toteutunut.

Annan kanssa käräjöinyt Matts Erikinpoika uskoi että hän oli välttynyt Annan noituudelta lyöntiensä vuoksi. Lyöntien seurauksena noituminen oli  kohdistunut Mattsin siskoon Susannaan. Susanna oli tullut kesällä kipeäksi.

Käräjillä Annan osuutta ei pidetty järin vakuuttavana. Anna ei ollut ollut Susannan kanssa riidoissa. Sekä käräjäoikeus että hovioikeus vapauttivat Annan noituussyytteistä.  Anna  kuitenkin tuomittiin sakkoihin ja kirkkorangaistukseen puheistaan. Hieman jopa hupaisaa, että Matts Erikinpoika ei saanut minkäänlaista rangaistusta lyönneistään. 

Karin Jönsdotter Borg  (s. n. 1673) puolestaan kääntyi Annan puoleen sairauden vuoksi vuonna 1702. Karinin kerrotaan todenneen, että mikäli sairaus oli Jumalan langettama, hän kantaisi sen, mutta mikäli se oli ilkeiden  ihmisten aiheuttama, hän haluaisi parannuksen. 

Karin antoi Annalle 12-äyrisen rahan.  Sen jälkeen Anna oli voinut kuivan puukappaleen avulla vahvistaa, että vaivat olivat peräisin ilkeistä ihmisistä. Anna  oli kylvettänyt Karinin, joka palasi kylvetyksen jälkeen kotiinsa. Karin ei kuitenkaan tuntenut oloaan parantuneeksi. 

Muutama päivä myöhemmin Anna tuli Karinin kotiin ja käski Karini juoda paloviinaa. Siihen tulisi sekoittaa yrttejä. Anna hieroi Karinin selkää rasvamöhkäleellä. Karin oli tuntenutkin hoidon jälkeen olonsa paremmaksi. Anna tuomittiin kuitenkin tästä kolmannesta rikoksesta 40 hopeatalarin  maksuun ja myös anteeksipyyntöön sekä julkiseen rippiin. 

Karin kuoli 4.12. 1737 Kaarlelassa Vittsarin Stormhongassa. Karinin puoliso oli Johan Simonsson Storhonga-Fordell, s. n. 1678. K. 14.1.1763 Kaarlela, Vitsari, Fordell. Lapsena mainitaan Matts Johansson Storhonga-Fordell, s. 17.9.1710 Kaarlela, Vitsari, Storhonga, k. rakkokivitautiin 11.11.1771 Kaarlela, Vitsari, Fordell

Yllä: Kaarlelan seurakunnassa haudattu 4.12.1737 Johan Storhångas hustru Carin  Jönsdotter


LÄHTEET: 

Carin Jönsdotter Borg. Geni. [https://www.geni.com/people/Karin-Borg/6000000003352048246] Luettu 19.3.2021.

Immonen, Perttu. Drengpoikia ja hurrikkaita. Kielirajavyöhyke ja sen vaikutukset Keski-Pohjanmaan suomen- ja ruotsinkieliseen  maaseutuväestöön 1600- ja 1700-luvuilla. Pro gradu-tutkielma. Helsingin yliopisto. 2014. [https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/136149/drengpoi.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 6.1.2021. 

Suku -Index of. >Linnusperän suvut.  [https://www.google.com/search?q=linnusper%C3%A4suvut+1600-luku&oq=linnusper%C3%A4suvut+1600-luku&aqs=chrome..69i57j0i333.11733j0j4&sourceid=chrome&ie=UTF-8] Luettu 3.1.2021.