Voi hyvät hyssykkäiset taas! Mietin päivemmällä, mistä tänä viikonloppuna blogiini kirjoittaisinkaan. Inspiraatiota etsien lähdin ajelemaan metsäautotielle. Näinkin monikymmenpäisen kyyhkysparven, jota aion valokuvata. Päätin vain ensin ajaa metsäautotien kääntöpaikalle...
sunnuntai 30. huhtikuuta 2023
Metson kanssa liikenteessä
sunnuntai 23. huhtikuuta 2023
Unissasaarnaaja Irene Hirvi
Tämä päivitys lähti liikkeelle, kun kuuntelin Arpan uutta levyä. Siellä on kappale "Maailman hitain biisi", joissa mainitaan nainen nimeltä Irene Hirvi.
En aluksi rekisteröinyt mitenkään kappaleesta naisen nimeä, kunhan fiilistelin ja kuuntelin hyvää musaa. Oletin, että sanoituksessa on kuvitteellinen nimi. Mutta sitten samalla viikolla selailin vanhoja sanomalehtileikkeitä. Kuinka ollakaan, siellä tuli vastaan sama Irene Hirvi. Mietin, missä olen törmännyt aiemmin tähän nimeen. Sitten muistin. Pieni googlailu avasi asian. Taas tosi mielenkiintoinen juttu kaatui eteeni kuin sattuman sanelemana! Olen koukuttunut Irene Hirven tarinaan.
Irene Hirvi oli lohtajalainen unissasaarnaajatyttönen, joka saarnasi 11-vuotiaana kuukauden ajan kotonaan - pääasiassa vuoteesta käsin, mutta myös muutamia kertoja pihamaalla.
Yllä: Suomen kuvalehdessä 24.6.1939 julkaistu kuva unissasaarnaajasta. Kuvaaja V. Hanni.
Kirkkomusiikkilehdessä vuodelta 1939 on kiinnostava kuvaus Irene Hirvestä. Artikkelissa kerrotaan Professori Aarni Voipion haastatelleen ja laulattaneen radio-ohjelmassa nuorta unissasaarnaajaa. Voipio kuvailee Hirven horrostilan saarnatessa olleen verraten kevyt. Hirven ääni esimerkiksi oli samanlainen kuin valvetilassa ja hän kertoi muistavansa saarnansa normaalitilaan palattuaan.
Irene makasi saarnan aikoina sängyssään, mutta hänen kuvaillaan saarnatessaan ollessa olleensa taivaassa, pois omasta ruumiistaan. Irenen sielu tuntui olevan Vapahtajan luona kruunu päässä kuin unessa. Tilan kuvaillaan olevan kuitenkin paljon tavallista unitilaa voimakkaampi.
Erikoista kyllä - Irene Hirven horroskohtaukset kestivät vain alle kuukauden ajan. Väkeä hänen saarnojaan kuuntelemassa oli satoja, parhaimmillaan jopa tuhat ihmistä. Irene saarnasi yleensä sängyssään, mutta kun kuulijajoukko kasvoi tuhatpäiseksi, siirrettiin kodin pihapiiriin keinutuoli, josta käsin hän saarnasi kuulijajoukolleen istualtaan. Tuolloin hänen kerrotaan saarnanneen kuusi kertaa saman päivän aikana. Sanomalehtiartikkelissa kerrotaan tytön maininneen, ettei paria viikkoa aikaisemmin ollut edes uskonut Jeesukseen.
Irene kertoo näystään, jossa hän kulki Tyynellä valtamerellä laivassa pikkuveljensä kanssa. Irene kuvailee, kuinka laivan sisältä nousi paholainen, joka käski Irenen kiusata ihmisiä, vaikkei hän halunnutkaan. Irene kertoi enkelin seisseen vieressään taistellen vihollista vastaan, mutta Irene kuvailee olleensa paholaisen puolella. Lopulta enkeli kuitenkin voitti ja Irene kertoo kääntyneensä hänen puolelleen. Kirkkaan valon ilmaannuttua ympärilleen korkeuksista Irene tajusi uskovansa Jeesukseen. Irene kertoo, että hän saapui taivaaseen, jossa Jeesus alkoi puhua hänelle. Irene kertoo nähneensä tuttuja kuolleita ihmisiä, muun muassa naapurin edesmenneen emännän.
Irene kuvailee olleensa aluksi portinvartijana taivaassa, mutta päässeensä myöhemmin sisälle, samoin kuin myös helvettiin Jeesuksen taluttamana. Irene kertoo taivaan ovessa lukevasta tekstistä, jota ei osata lukea helvetissä eikä taivaassa, mutta Irenelle teksti on kerrottu: "Jeesuksen Kristuksen Jumalan pojan veri puhdistaa meitä kaikista synneistä." Hirven kerrotaan nostaneen sängystä päin oikeaa kättään silloin, kun hän puhui taivaasta ja vastaavasti vasenta kättään puhuessaan helvetistä.
Hirven kertomuksissa on kiinnostavia ajatuksia, kuten että taivaassa olevat vanhemmat saavat taivaassa rukoilla lastensa puolesta, mutta eivät saa surra heitä. Jotenkin kaunis ajatuksena...
Kerrotaan, että monet pitivät tytön puheita leikkinä mutta kuultuaan häntä, kävivät kovin vakaviksi. Tyttöä pidettiin Jumalan ilmestyksenä. Irene Hirven tyypillinen puhe sisälsi usein Siionin kanteleen virren nro 546.
Hirvi kertoi tapaavansa Jumalan vasta, kun hän kuolisi 13-vuotiaana. Saarnojen väliajoilla tyttönen kirmasi ikäistensä lasten kanssa pihamaalla, mutta tiesi tarkalleen, milloin uusi saarna alkaisi.
Irene Hirvi julisti taivaallisia näkyjä muutaman viikon ajan kesällä 1939. Näyt loppuivat äkisti, kun joku oli aikeissa ryhtyä rahastamaan nuoren unissasaarnaajan näyillä.
Unissasaarnaaminen on professori Voipion määritelmän mukaan hengellistä puhetta, jota puhuja pitää ihmeelliseltä näyttävässä ja epätavallisessa, jakautuneessa sieluntilassa., joka tila ei kuitenkaan ole yliluonnollinen. Se on toimintaa, joka erinomaisella mainostusarvollaan voi avata monenkin kuulijan korvat saarnatulle sanalle ja siten tuottaa siunausta. Mutta se on samalla vaarallista toimintaa, koska puhujalla on erikoisen suuret kiusaukset päähänpistoihin ja hengelliseen keinotteluun ja kuulijoillakin kiusaus oikean ja väärän jumalallisuuden sekoittamiseen.
Irene Hirvelle on pystytetty muistokivi Lohtajalle. Tein kovan työn selvitellessäni, missä kivi sijaitsee. Onneksi löytyy avuliaita lukijoitani, jotka kykenevät selventämään asiaa jos toistakin. Tarkemmin ottaen muistokivi löytyy Marinkaisista erään talon pihalta. Paikka on sama, missä Irene Hirvi asui ja saarnasi. Eräs lukijani kertoi, että ensimmäisen koronakesän tietämissä pidettiin seurat Hirven silloisen asuinpaikan pihapiirissä, missä siis muistokivikin sijaitsee. Tuossa tilaisuudessa oli myös esitelty lehtileikkeitä Irene Hirvestä. Nykyiset asukkaat eivät ole Irene Hirven sukulaisia. Muistokivi näkyy etäältä tielle, mutta itse teksti on luettavissa ainoastaan pihan suunnasta. Siksi en lähtenyt sitä kuvaamaan.
Yhteyshenkilöni (joka ei halunnut nimeään esiin) kertoi Irene Hirven kuolleen noin vuonna 2006 Keravalla tai siellä päin ainakin. Hänellä on lapsiakin elossa ja heille Irene Hirven iso rooli oli ollut yllätys, kun he vierailivat esi-isiensä mailla muutama vuosi sitten. No, ainakin tuli nyt tietoon se seikka, ettei Irene Hirvi sitten kuollutkaan 13-vuotiaana.
Blogini lukija yllätti minut hulppeasti valokuvalla, joka on nykyään hänen omistuksessaan. Olen todella otettu tästä uniikista, aiemmin julkaisemattomasta kuvasta. Kiitos tästä vielä tuhannesti!💓
Sain myös mielenkiintoisen yhteydenoton muistokiveen liittyen Sarianne Lokasaarelta. Hän kertoi, että heillä oli aikoinaan koulussa ala-asteella piirustuskilpailu, jossa aiheena oli piirtää kruunu, joka sitten maalattaisiin Irene Hirven muistokiveen. Sariannen piirtämä kruunu voitti kilpailun ja se maalattiin kiveen. Sarianne kertoo olleensa mukana muistokiven julkistamistilaisuudessa. Hän arveli vuodeksi noin 1998.
Sarianne kommentoi näin "Hassua kun siitä on jo tosi kauan, ja en edes muistanut, että hänen nimi oli Irene Hirvi, kun olin vielä lapsi silloin. Mutta kun luin kysymyksesi muistokivestä, niin piti heti googlettaa, että no oliko se Irene Hirvi se unissasaarnaaja, että olisiko siitä kyse. Muistan kruunua piirtäessä miettineeni, että sopivan yksinkertainen, mutta kuitenkin arvokas.
Irene Hirvi kuoli 6.7.2008. Hieno ele hänen jälkeläisiltään, että kuolinilmoitukseen oli liitetty muistokiven kruunun kuva!
Olipahan jälleen kerran mielenkiintoinen asia avattavaksi!
LÄHTEET:
Anonyymi yhteyshenkilö. Facebook-vastaus. 9.4.2023. Entä kuoleman jälkeen? Suomi24. [https://keskustelu.suomi24.fi/t/2045304/enta-kuoleman-jalkeen] Luettu 26.3.2023.
Kaleva. 16.6.1939. No. 135. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2000471?term=Irene%20Hirvi&term=Irene%20Hirve%C3%A4&page=4] Luettu 10.4.2023.
Keskipohjanmaa. 20.6.1939. N. 1000 henkilöä oli kuulemassa. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2023517?term=Irene%20Hirvi&term=Irene%20Hirven&page=1] Luettu 10.4.2023.
Lakeus. Lakeanportaan kynnykseltä. 23.6.2023. No 142. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2034659?term=Irene%20Hirvi&page=3] Luettu 10.4.2023.
Mitä unissasaarnaaminen on? Professori Aarni Voipio. Kirkkomusiikkilehti. Suomen kirkon kanttori-urkuriyhdistyksen äänenkannattaja. 1.9.1939.
Sarianne Lokasaari. Facebook-vastaus. 9.4.2023.
Suomen kuvalehti. Suomen kesää. Nro 25. 24.6.1939.
Teisko-Aitolahti. 23.6.1939. 11-vuotiastyttönen unissasaarnaajana. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2102312?term=Irene%20Hirvi&page=3] Luettu 10.4.29023.
Österbottningen. 22.06.1939. Nro 25. En elvaårig ny Maria Åkerblom i Låchteå. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2220730?term=Irene%20Hirvi&page=1] Luettu 10.4.2023.
sunnuntai 16. huhtikuuta 2023
Lehmä- ja hevoskauppoja Isovihan aikana
Olen lukenut useampaan kertaan Kustaa Vilkunan kiinnostavaa kirjaa "Viha." Siellä on runsaasti kerrottu ihmiskohtaloista, joita on selvinnyt käräjäpöytäkirjojen kautta.
Kiinnitin huomioni, kuinka yleisesti on yritetty jopa epätoivon vimmalla pelastaa ihmispoloja "koirankuonolaisten" kidasta lahjomalla lehmillä. Lehmä on noihin aikoihin ollut talon tuki ja turva, jos mikä. Lehmä toi maidon ja lihan.
Erityisesti Pohjanmaalla nousi vuonna 1716 komendanttien vaatimus papeille julistaen ihmisveroa. Tämä pakko-otto eli huonekuntavero tarkoitti sitä, että ´kustakin pitäjästä oli määrä luovuttaa useita perheitä venäläisille.
Väki etenkin Pohjanmaalla oli käynyt jo vähiin julmuuksien vuoksi. Siksi joissakin pitäjissä yritettiin muuntaa vero rahasuoritukseksi. Erityisesti Eteläpohjanmaalla ratkaisuksi keksittiin lehmäkaupat. Mutta oli näitä Kokkolassakin! Sekä onnistuneita että vähemmän onnistuneita.
Kokkolan ja Kälviän alueella pormestari kävi kenraali Tsekinin käskystä komentamassa vuonna 1716 kuusitoista pariskuntaa huonekunta- eli aviopariveroa maksamaan. Määräys koski heidän siirtoa Liivinmaalle. Tässä vaiheessa kokkolalaisen Iisakki Hakon perheellä kävi suunnaton onni. Hänen antamansa lehmät nimittäin pelastivat Hakon perheen.
Kälviän Maunumäestä puolestaan yksi majuri pakotti syksyllä 1715 Vaasaan mukaansa palvelukseensa kaksi veljestä. Heidän isänsä, Erkki Mikonpoika yritti ostaa heidät takasin toimittamalla Vaasaan perässä lehmiä. Ajatus oli, että hän toimittaisi Vaasaan jääneelle raatimiehen leskelle peräti neljä lehmää, jotta leski voisi sitten tarjota lehmiä maksuksi pojista. Mutta ajat oli tiukat ja jokainen yritti pelata omaan pussiinsa.
Leskinainen ei kertonutkaan majurille lehmistä, vaan päätti pitää kaksi lehmää itsellään! Kaksi muuta lehmää hän lähetti takaisin Kälviälle. Erkki Mikonpojan pojatkaan eivät jääneet toimettomina odottamaan kohtaloaan, vaan päättivät karata Vaasasta. Majuri puolestaan suivaantui tästä pakoon lähtemisestä ja lähetti kapteenin johtaman partion pidättämään karkuun lähteneet pojat sekä vielä tämän lisäksi pieksemään Kälviän maunumäkisiä.
Kävi sitten niin ikävästi, että partio tunkeutui Erkin tupaan ja uteli talon emännältä pojista. Sitten he kiduttivat ja pahoinpitelivät emäntää. Pian tämän jälkeen partio tavoittikin pojat lähellä olleesta metsästä piileskelemästä. Tarinalla oli surullinen loppu; molemmat pojat kuolivat ja Erkki menetti kaksi lehmää. Lehmien anto kertoo suuresta epätoivosta - ihmishenki ei koskaan ole korvattavissa. Siksi täytyi yrittää keksiä kaikki mahdolliset keinot, että omat, rakkaat lapset olisivat pelastuneet.
Veljekset Taneli ja Antti Häkkinen, jotka olivat Kokkolan ja Kälviän starosteja (starosti tulee venäjän kielen sanasta tolvmanneja, eli jonkin sortin kylänvanhimpia), joutuivat vuoden 1717 talvella etsimään kylän ainoan hevosen ryssänkyytiin. Tämä sen vuoksi, että he pääsisivät itse selviämään raa`alta selkäsaunalta. Yleensä venäjän käskyjen mukaan verotakuujärjestelmässä verot tuli toimittaa nopeassa aikataulussa, ilman viivytyksiä. Yleensä maksumiehiksi joutuivat varakkaammat talonpojat. Hevonen noudettiin Tuomas Räbbiltä. Harmillisesti tosiaan hevonen oli kylän ainut vetojuhta ja nopeampi kulkuväline. Mies-parka joutui antamaan hevosensa tietäen, ettei koskaan enää sitä näkisi, koska hevonen annettiin vihollisten käsiin.
Häkkisen veljekset haastettiin talvikäräjille mielivaltaisina verottajina. Miehet selittivät, että starosteiksi määrätyt elivät seudulla vainolaisten pakkovallassa. Heidän täytyi palvella venäläisiä, jos halusivat pelastautua selkäsaunoilta. Eräs lautamiehistä nousi tukemaan veljeksiä. Lautamies vannoi, että venäläiset todellakin kohdistivat starosteihin uhkauksia ja toimenpiteitä, jotka olivat julkeita, tylyjä ja väkivaltaisia. Oikeus päätyi käräjillä siihen, ettei Häkkisillä ollut ollut mahdollisuutta vastustaa venäläisten käskyjä. Niinpä oikeus päätti vapauttaa miehet kaikesta korvausvastuusta.
LÄHTEET:
Kielikello. Sehän on venäjää! 1762: Venäläisiä hallintotermejä.[https://www.kielikello.fi/-/sehan-on-venajaa] Luettu 20.2.2023.
Kustaa H.J. Vilkuna. Viha: perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Historiallisia tutkimuksia 229. Suomalaisen kirjallisuudenseura. 2005. [https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/182978/HT229_opt.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 20.02.2023.
sunnuntai 9. huhtikuuta 2023
Hukuttautumisyritys Suntissa
Tänään sattui silmään vanha sanomalehtileike kesäkuun yhdeksänneltä päivältä vuonna 1921 Kokkola-lehdessä.
Niin traagiselta kuin hukuttautumisyritys tuntuukin, piilee siinä myös hieman ironiaa. Me kokkolalaiset kun usein siunailemme, kuinka huonossa hapessa kaupunkiamme halkova kaupunginsalmi Sunti on.
Puheissa kalskahtaa sen tilan olleen aikanaan tosi hyvä. No näköjään jo sata vuotta sitten oli jonkinlaista ongelmaa. Mutta voisi varmaan tässä yhteydessä todeta olleen onni onnettomuudessa, että salmi oli mitä oli.
Käännänpä tekstin tähän kokonaisuudessaan:
"Epäonnistunut hukuttautumisyritys
Tiistaina aamupäivällä ilmestyi erääseen perheeseen Torkinmäellä hermostuneeksi tunnettu leskivaimo Iida Höglund yltäpäältään liejussa ja wettäwaluwana. Kysymykseen, missä hän oli tuollaiseen siivoon tullut selitti waimo, että hän oli hukuttautumisaikeissa hypännyt kaupungin kanawaan eli n.s. Suntiin, waan kun kuolemantulon odotus tuntui kowin pitkältä ja wesi oli kylmää, ja likaista, oli hän päättänyt ryömiä wielä uudelleen koettamaan elämää kuiwalla maankamaralla, mikä kaikista wastustuksista huolimatta tuntui monin werroin siedettävämmältä kuin olo Suntissa, missä kylmä ja inhottavan liejuinen sawiwelli tukkii ihan suuhun, silmiin ja sieraimiin. "
LÄHTEET: Kokkola-lehti 9.6.2021.
sunnuntai 2. huhtikuuta 2023
Anna Kumpilainen syytettynä noituudesta
Ennustukset eivät ylipäätään tuntuneet menevän ihan nappiin. Anna oli kerjuulta tullessaan ennustanut, että hän kuolee vuoden sisällä. Annan kerrotaan todenneen "Jos ei Jumala minua tapa, sitten paha." Mutta tämäkään ennustus ei toteutunut.
Annan kanssa käräjöinyt Matts Erikinpoika uskoi että hän oli välttynyt Annan noituudelta lyöntiensä vuoksi. Lyöntien seurauksena noituminen oli kohdistunut Mattsin siskoon Susannaan. Susanna oli tullut kesällä kipeäksi.
Käräjillä Annan osuutta ei pidetty järin vakuuttavana. Anna ei ollut ollut Susannan kanssa riidoissa. Sekä käräjäoikeus että hovioikeus vapauttivat Annan noituussyytteistä. Anna kuitenkin tuomittiin sakkoihin ja kirkkorangaistukseen puheistaan. Hieman jopa hupaisaa, että Matts Erikinpoika ei saanut minkäänlaista rangaistusta lyönneistään.
Karin Jönsdotter Borg (s. n. 1673) puolestaan kääntyi Annan puoleen sairauden vuoksi vuonna 1702. Karinin kerrotaan todenneen, että mikäli sairaus oli Jumalan langettama, hän kantaisi sen, mutta mikäli se oli ilkeiden ihmisten aiheuttama, hän haluaisi parannuksen.
Karin antoi Annalle 12-äyrisen rahan. Sen jälkeen Anna oli voinut kuivan puukappaleen avulla vahvistaa, että vaivat olivat peräisin ilkeistä ihmisistä. Anna oli kylvettänyt Karinin, joka palasi kylvetyksen jälkeen kotiinsa. Karin ei kuitenkaan tuntenut oloaan parantuneeksi.
Muutama päivä myöhemmin Anna tuli Karinin kotiin ja käski Karini juoda paloviinaa. Siihen tulisi sekoittaa yrttejä. Anna hieroi Karinin selkää rasvamöhkäleellä. Karin oli tuntenutkin hoidon jälkeen olonsa paremmaksi. Anna tuomittiin kuitenkin tästä kolmannesta rikoksesta 40 hopeatalarin maksuun ja myös anteeksipyyntöön sekä julkiseen rippiin.
Karin kuoli 4.12. 1737 Kaarlelassa Vittsarin Stormhongassa. Karinin puoliso oli Johan Simonsson Storhonga-Fordell, s. n. 1678. K. 14.1.1763 Kaarlela, Vitsari, Fordell. Lapsena mainitaan Matts Johansson Storhonga-Fordell, s. 17.9.1710 Kaarlela, Vitsari, Storhonga, k. rakkokivitautiin 11.11.1771 Kaarlela, Vitsari, Fordell
Yllä: Kaarlelan seurakunnassa haudattu 4.12.1737 Johan Storhångas hustru Carin Jönsdotter