Takatalven keskellä

Vaikka sääennusteet jo viikon varrella hohkasivatkin takatalvesta, on ihmismieli siitä kummallinen, ettei sitä oikein usko todeksi, ennen kuin omin silmin näkee. 

Lauantaiaamuun sitten herättiinkin upean valkeuden keskelle. Huvittavana sai katsella omaa pihapiiriä. Meillä on pihassa uima-allas, joka saatiin pestyä ja puunattua loistokkaiden, etuajassa olevien kevätsäiden ansiosta ensimmäistä kertaa jo huhtikuussa. Se oli ensimmäinen kerta altaan 17-vuotisen historian aikana. Koko allas muutti muotoaan, kun  terassi sen ympärillä pukeutui valkoiseen.  Pumppu pörrää nyt altaalla taukoamatta, jottei vesi jäädy...

Muutoinkin lumi rajasi pihapiirin uuteen uskoon. Kivilaatat talon edustalla  tekivät kivan lumileikin. 

Kukkamaalla kevät ei anna periksi. Jotenkin ihailen luonnon voimaa!

Takatalvi saapui taas siinä vaiheessa, kun toppavaatteet oli jo ennätetty pestä. Ei kannattaisi hätiköidä. Mutta kaikkihan tietää sen tunteen, kun keväällä saa kiskoa ensimmäisen kerran esimerkiksi lenkkarit jalkaan! Sitä on vaan pakko kaivaa kevät esille!

Eilen , kun katsoin ikkunasta metsään päin, minuun iski taas se tunne, että on päästävä yksin luontoon. Se iili tulee aina silloin tällöin. Ikkunan takana lumen vuoraamat puiden oksat keinuivat kivasti tuulessa. Silloin tällöin pieni lumirykelmä leijui korkeammalta puiden oksista maahan saakka.

 Tunnistan nuo hetket luonnossa  sellaisiksi, että kaipaan omaa rauhoittumista. Luonnon keskellä se onnistuu aina. Niinpä ajelin kohti  Ruotsalon Helluskaria. Se on yksi lempipaikoistani. Jo matkan varrella pysäyttelin autoa ja kuvailin. Rannalla oli lintujakin, mutta ne aavistivat tuloni ja pyyhälsivät pois. 

Meren äärellä tajuntaan iskee yllättävä kylmyys. Sen unohtaa aina, kun ei ole rannalla. Niin nytkin.  Kun kävelin pitkin rantakallioita, painoin sormeni korvaani, tuuli vihloi niin kovasti. Mutta oli upeaa hengittää kilpaa puuskuvan tuulen kanssa. Aivan kuin minä ja tuuli olisimme hetken olleet yhtä. 

Sitten seison kalliolla. Kylmä graniitti kenkieni alla. Lumi on jo kadonnut kalliolta, ehkä tuuli on vienyt sen kauas, kauas...

Tunnen, kuinka raaka tuuli käy suoraan läpi ajatusten.  Vedän hupun tiukemmin pääni ympärille. Pusken kohti tuulta. Haluan nähdä meren kylmyyden, sen valkopäisinä kuohuvat aallot, mutta huppu kääntyy silmilleni.

Hyinen meri on tänään tummansininen. Se ei liiku paljon, mutta siellä , täällä näkee valkoisia vaahtopäitä. Kännykamerallani en kuitenkaan ala niitä kuvailemaan. Meren pinta on vihainen, se seuloo itseään ees ja taas, mutta jotenkin verkkaisesti, kuin itseään pidätellen. Ehkä sekin jo haluaisi antautua keväälle. Jäätä ei enää näy silmänkantamattomiin.

Seisoskelen. En siksi, etten voisi jatkaa matkaani kallioilla, vaan siksi, että tässä on kaikki se, mitä kaipasin: kylmä, valo, hiljaisuus.

Kallioilla aika tuntuu pysähtyvän. Sormille on kylmä, tuuli tuntuu poskipäissä. Hiukseni tarttuvat tuuleen, elävät levottomasti ja paljastavat niskan kylmyydelle. Vedän vaistomaisesti hartioitani kasaan. Tuuli ei kysy lupaa, mutta se muovaa minusta meren armolla olevan hahmon. Seison liikkumatta, mutta silti kaikki minussa on liikkeessä - hiukset, hengitys, ajatus. Huhtikuisessa säässä.

Silti kallioidenkin keskellä on pilkahduksia pehmeydestä. Vihreä sammal erottuu vastalauseena rantakallioiden karuudelle. Se nostaa päänsä kallion painanteista tiheänä mattona. Sen väri on taivaallisen kaunis. Sammalmättään päällä lepää puhtaanvalkea lumikruunu. Lumi on seurannut sammaleen muotoja, jäänyt kiinni pieniin nyppyihin, kerääntynyt sen keskelle ja jättänyt reunoille kuin kaksi vihreää maata. Sammal ja lumi yhdessä kertovat viipyilevästä keväästä - hetkestä, jolloin talvi ei enää hallitse kaikkea, mutta kevät odottaa vielä omaa vuoroaan. 

On keskipäivä. Aurinko ulottaa  valonsa kalliolle kuin kokeillen. Sitkeiden pikkukoivujen  oksat piirtyvät pitkinä varjoina, jotka venyvät karun rantakallion pintaa pitkin. Ikään kuin varjot yrittäisivät kasvaa siellä, missä juuret eivät voi. Hetkellisesti kalliolle ilmestyy runkoja, joita ei oikeasti ole.  Kun  pilvi hetkeksi lipuu auringon eteen, varjot vetäytyvät pois kuin esiriipun taakse. Jäljelle jäävät vain ne sitkeimmät puut, jotka oikeasti jaksavat kasvaa tässä paikassa. 

Seisoskelu kalliolla on suostumista siihen, että vuodenaika voi ottaa askeleen taaksepäin kysymättä lupaa. Hyisen meren äärellä takatalvi tuntuu rehelliseltä ja aidolta. Se ei teeskentele lämpöä, vaan näyttää juuri sen, mikä vielä on.

Jatkan matkaa. Kuljen halki  korkeiden kallion paikkaan, jossa  kasvillisuus muuttuu rehevämmäksi, kalliot loppuvat ja metsä alkaa. Viimetalvinen Hannes-myrsky on näyttänyt itsestään jälkiä täälläkin. Mietin luonnon voimaa. Se on uskomaton. Kuinka tästäkin kohtaa maa  on kuin mennyt halki, Mietin, että ihmisen voimat ei tällaiseen pystyisi. Sitten sen tekee näkymätön tuuli. 

Jatkan matkaa. Merivesi on vetäytynyt matalalle. Muistan aikaisemmista käynneistä samalla paikalla, kuinka kaikki nuo pikkukivet olivat veden peitossa. Joskus uin juuri tässä kohdassa, silloin kun lapset olivat pieniä. Muistan, kuinka kahlailu rantavedessä oli työlästä jalkojen alla tuntuvien kivenmurikoiden vuoksi. 

Merivesi ikään kuin pidättää henkeään. Se mikä aiemmin oli veden alla, on nyt märkää ja kiiltävää pintaa, jopa osin  jo kuivunuttakin. 

Jatkan matkaani metsän siimekseen. Kärrypolku kaartuu kohti metsän sydäntä. Polun pinta on vuorautunut aikojen saatossa puista pudonneilla havuilla, jotka vaimentavat jokaisen tulevan askeleen. Polku taipuu puiden taakse. Ei voi tietää, mitä on edessä. Ohut, koskematon kerros puhtaanvalkeaa lunta polulla on kuin koskematon kuorrutus, jossa ei näy vielä ainuttakaan jalanjälkeä. Minä tulen ja rikon askeleillani  tuon ehjän kokonaisuuden. 

Aurinko kajastaa suurten kuusenrunkojen ja raskaiden oksien välistä. Valo siivilöityy metsän hämärään kultaisina juovina. Kuulen pikkulintujen huoletonta laulua puiden kätköistä. Kaartuva, luminen polku on osa metsän hiljaista tarinaa. 

Kuljen eteenpäin. Vastaan tulee uusi, erinäköinen ranta. Rantahiekan vanhan vauvakeinun takaa on kiva katsella maisemaa. Keinun istuinosa on vuorautunut lumella. Tuuli sitä nyt hiljalleen keinuttaa. Valkeaa kyytiläistä. Kylmät ketjut hennosti kiristyneinä viileässä ilmassa.

Seison keinun takana ja katson sen yli merelle. Keinu täyttää näkymän. Aivan kuin katselisin maailmaa lapsen horisontista käsin. Rannan hiekka ei näy, lumi peittää sen, mutta tiedän, että lumen alla on hiekka. Keinu, ranta ja merimaisema odottavat kesää ja rannan leikkijöitä. Ehkä he vielä palaavat, viimeistään silloin, kun hiekka polttaa jalkojen alla.

Päämäärätön kuljeskeluni jatkuu. Tulen uudelle rantakalliolle, kallion pinta on karheana jalkojeni alla. Suuret puut kehystävät tätä kallionkielekettä. Metsä luo ympärilleni turvan. Ainakin minusta tuntuu siltä. Jykevien runkojen välistä näen vain aavistuksen merta. 

Havupuiden vihreys on syvää ja elävää. Pienet havut lomittuvat tiiviiksi kokonaisuuksiksi valoa suodattaen. Aurinko kultaa maiseman pehmeinä laikkuina. Valo koskettaa varovasti runkoja. Puut ovat estäneet täyden pääsyn auringolta. Lumi on saanut luvan asettua paikoilleen sinne, tänne. Kuin hiljaisena muistona menneestä talven kylmyydestä. 

Taivaan sini on puhtaan kaunis. Avoin ja seesteinen. "Myrskyn jälkeen on poutasää,"  lauloi jo aikoinaan Kari Tapio. Näinhän se aina menee. Oksien välistä on aavistettavissa jo lupaus kesästä. 

Luonnossa kulkiessa tuntuu, että kaikki asiat on tasapainossa: meri, valo, metsä ja varjot. Hengitän syvään. Tätä tulinkin etsimään!

Vaeltelen vielä hetken rantakallioilla. Muita ihmisiä ei näy. Tunnen aavistuksenomaisen hetken ajan olevani kuin metsän valtias.  Hymyilen. Luonnon mahti on niin paljon ihmistä suurempi. Rannalla kylmyyden puskiessa sielun syvyyksiin asti tajuaa juuri oman mitättömyytensä. 

Kyykistyn vielä rantakallion luona. Joku on tehnyt kallion keskelle pienen nuotion. Kivistä rakennettu nuotio, kuin linnun pesä. Huolellisesti ymptýrään aseteltu.Niin kaunis! Trkoituksellinen kivien rykelmä. 

Nuotion keskusta on tyhjä ja kylmä, vain hienoa tuhkaa ja muutama hiiltynyt oksanpätkä muistuttamassa lämmöstä, joka siinä joskus on hetken ollut. 

 Nuotion kivet on kestäneet ihmisen tekemän  asettelun siinä koko talven, vaikka Hannes-myrsky katkoi puita ja repi maita. On luonto ihmeellinen, on!

Suuri katovuosi, Hilda Käkikosken kirjoittama tarina

Tänään laitan tänne suomennoksen Hilda Käkikosken kirjoittamasta tarinasta "Suuri katovuosi. " Hilda Käkikoski (1864-1912) oli kirjailija, suomen kielen ja historian opettaja sekä naiskansanedustaja.

Tekstin kuvitus on Helmi Biesen (1867-1933)  kuvittama. 

Kun myllärin Liisa oli lapsi, sattui Suomessa suuri nälänhätä. Kevät oli silloin niin kylmä, että Liisa palellutti varpaansa toukokuun ensimmäisenä päivänä. Silloin mentiin juhannuspäivänä kirkkoon turkkiin puettuna, ja syksyllä halla turmeli kaiken viljan.

Kun kylmä talvi tuli, olivat kaikki vanhemmat ihmiset murheissaan, mutta Liisalla oli monta iloista hetkeä kerjäläisten kanssa, jotka kulkivat seuduilla. He toivat mukanaan myös lapsia, ja kaikki kerjäläiset olivat Liisalle vieraita. Kerjäläislapsilla oli eriskummallinen tapa: he söivät jätteitä. Ne säilytettiin suuressa ämpärissä, joka oli paikoillaan padanreunassa myllärin uunin takana. Sinne kaadettiin tiskivedet ja kaikki sellaiset ruoantähteet, joita ei voitu käyttää ihmisravinnoksi. Joka kerta kun kerjäläisiä tuli myllärin luo, kiirehtivät he – äiti ja lapset – tutkimaan ämpäriä. Käsivarret kainaloihin asti ojennettuina he kaivoivat laihoilla sormillaan ämpärin pohjaa. Jos he löysivät silakanpään tai perunankuoria, söivät he ne heti ahnaasti.

Liisaa tämä aina suretti, sillä ei kai ollut sopivaa ihmisten syödä sellaista! Hän kokosi leipäpalat pöydän päästä ja muut ruoantähteet kaapista, usein hän antoi myös oman maitomukinsa kerjäläislapsille, etteivät nämä joutuisi sammuttamaan nälkäänsä jätteillä.

Suurta iloa tuotti Liisalle se, että hän sai laittaa makuusijoja vierailleen. Yhteisin voimin raahattiin ladosta olkilyhde. Se levitettiin vuoteeksi pirttilattialle, ja sitten haettiin hevosenpeite, etteivät vieraat palelisi. Joskus möyhennettiin olkia aina iltaan saakka. Mielellään Liisa olisi myös nukkunut kerjäläislasten vieressä lattialla, mutta äiti ei sallinut sitä. Silloin Liisa itki aina, ensin pitkän aikaa kasvot olkiin painettuina ja sitten koko ajan äidin riisuessa häntä. Vielä sängyssä äidin selän takana hän nyyhkytti pehmeän, lämpimän peiton alla.

Mutta eräänä päivänä tuli myllärin luo vieras, joka ei syönyt jätteitä, ei juonut maitoa Liisan mukista eikä tarvinnut olkilyhdettä vuoteekseen. Se oli Koskelan Kaisan viiden viikon ikäinen lapsi.

Liisa tunsi Koskela Kaisan jo entuudestaan, sillä myllärin luona oli usein puhuttu hänestä. Hän oli aiemmin ollut talonemäntä. Koskelan tilan pellot olivat hedelmällisiä ja laitumella kulki monta lihavaa lypsylehmää. Mutta kun suuri nälkävuosi koitti, pakkanen vei sadon kylän pelloilta ja karja menehtyi tautiin. Silloin ei Koskelan talossa ollut enää leipää, eikä äiti voinut antaa nälkäisille lapsilleen edes pisaraa maitoa.

Kova aika oli kestänyt jo lähes kaksi vuotta, kun eräänä syyspäivänä Koskelan isäntä tuli myöhään kotiin. Olallaan hän kantoi lehmännahkaa ja sen sisällä kuormaa naudanlihaa. Hän heitti sen vaimonsa jalkoihin ja sanoi katkerasti naurahtaen:

— Sammuta nälkäsi ja keitä ruokaa nääntyneille lapsillesi!

Kajsa huudahti ilosta ja kysyi:

— Mistä olet saanut tämän, sinä Herran siunaama?

Mies kertoi silloin, että hän oli salaa teurastanut naapurin lehmän hankkiakseen ruokaa niille, jotka kotona nääntyivät.

Vaimo jähmettyi kauhusta. Liha putosi hänen käsistään, ja hän potkaisi sen ovelle.

— Sinä jumalaton ihminen! En ole koskaan ennen syönyt varastettua ruokaa!

Sanottuaan nämä sanat vaimo kätki kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti koko illan. Ja kaikki lapset itkivät hänen ympärillään.

Mies meni saaliinsa kanssa saunatupaan, sytytti uuniin tulen, paistoi lihan hehkulla ja söi. Seuraavana aamuna hänet kutsuttiin nimismiehen luo, ja sieltä hänet vietiin vankilaan. Nälän ja surun painama mies ei kyennyt kestämään rangaistustaan. Hän kuoli kovaan kuumeeseen. Kolme lasta kuoli kotona lavantautiin, ja sen jälkeen Koskelan Kajsan täytyi lähteä kerjuulle.

Kelkan päälle hän sitoi pienen punoskorin ja asetti siihen viiden viikon ikäisen kapalolapsen. Suuremmat lapset auttoivat äitiä vetämään kelkkaa. Välillä he yrittivät juosta lämmitelläkseen itseään, sillä ulkona vallitsi pureva pakkanen ja lumi narskui kelkan jalasten alla.

Niin he vaelsivat kauan talosta taloon. Joistakin paikoista he saivat vähän ruokaa, toisissa oli leipä loppu. Koskela Kajsa tahtoi kiirehtiä myllärin tupaan, sillä emäntä oli hyvä ihminen, ja hänen luonaan vallitsi pienempi puute kuin monessa talossa, koska koko kylä jauhoi viljansa myllärin myllyssä ja hänen täytyi saada jokaisesta säkistä viljaa palkaksi työstään.

Portailla Kajsa nosti kapalolapsen korista ja kantoi sen tupaan. Myllärin emäntä tuli ja katseli sitä. Myös Liisa kiirehti vastaan pientä vierasta ja tahtoi tarjota sille maitoa. Mutta äiti ei saanut herätetyksi nukkunutta pienokaista. Silloin kaikki ymmärsivät, että lapsi oli kuollut. Sen kasvot olivat aivan kalpeat ja poskilla kyyneleet olivat jäätyneet jääksi.

Kalpeudessaan myllärin emäntä itki, Kaisan lapset itkivät, ja Liisa ryömi äidin sänkyyn ja itki aivan hiljaa. Hän ei uskaltanut itkeä ääneen, sillä tuvassa tuntui niin kummalliselta, kun kuolema oli siellä vieraana.

Tällä kertaa ei tuotu ladosta olkilyhdettä, eikä myöskään möyhennetty olkia. Kuollut lapsi ja äiti olivat äkisti vaipuneet kuumeeseen, ja hänelle laitettiin saunatupaan vuode sairaana oloa varten. Sieltä hänet kannettiin kirkkomaahan maalisessa, kun kinokset alkoivat sulaa auringossa ja räystäät pisaroida auringonpaisteessa.

Siihen aikaan vallitsi jo suuri puute myös myllärin luona. Kaikki ihmiset kaipasivat kevättä, jolloin nesteet jälleen alkavat nousta puiden rungoissa ja oksissa ja pihka muodostua männyn kuoren alle. Silloin on nimittäin paras aika tehdä pettuleipää.

Kevät tuli, ja sen mukana palasi ilo ja leikki. Liisa sai olla mukana metsässä, kun mäntyjä kuorittiin. Hän sai myös ryömiä leivinuuniin, jossa männynkuori kuivattiin, ja uudella vispilällä lakaista sen pois uunin epätasaiselta pohjalta. Hui, miten kuumaa siellä sisällä oli! Liisa oli lähellä tukehtua, mutta sitä ihanampaa oli sitten ryömiä ulos ja hengittää raikasta ilmaa.

Iso hakko kannettiin myllärin tupaan. Siinä kuivattu kuori murskattiin ja sekoitettiin yhteen puidun viljan akanoiden kanssa. Lopuksi kaikki jauhettiin hienoksi myllyssä ja sekoitettiin vielä hernejauhoon.

Sinä päivänä kun pettuleipää ensimmäisen kerran leivottiin myllärillä, Liisa hyppeli iloisena taikinatiinuun ympärillä. Äiti tuli lopulta oikein kärsimättömäksi, sillä Liisa ei malttanut odottaa, että leivät olisivat paistuneet, vaan pyysi saada tehdä itselleen pienen maistopullan. Mutta kun pettuleipä vihdoin otettiin uunista ja Liisa sai palan, hän ei ollut enää yhtä iloinen, sillä se ei maistunut lainkaan niin hyvältä kuin hän oli kuvitellut. Liisa itki monta kertaa kitkerän leivän vuoksi, mutta kun äidillä ei ollut parempaa tarjottavaa, täytyi tyytyä siihen.

Kesän aikana tapahtui jotakin hyvin merkillistä: Liisa sai maistaa ruisleipää — oikeaa sekoitettua ruisleipää!

— Tahdon kertoa, kuinka se tapahtui.

Eräänä päivänä Liisa meni kylään Seikkalan Oton luo. Otto oli hänen leikkitoverinsa ja paras ystävänsä. Hän tuli Liisaa vastaan portailla.

— Kuules, Liisa, meillä on leipää! Meillä on puoli suurta ruisleipää!

— Ahaa!

— Tule katsomaan!

Otto vei Liisan tupaan, nosti tuolin pöydälle, kiipesi tuolille ja otti puolikkaan leivän korkealta hyllyltä. Sitten hän astui alas, näytti leipää Liisalle, leikkasi viipaleen, kiipesi taas tuolille ja pani leivän takaisin hyllylle. Oton äiti oli saanut kylästä ruisleivän, ja edellisenä päivänä perhe oli syönyt puolet leivästä. Ennen kuin äiti lähti pellolle, hän antoi luvan, että Otto saisi leikata itselleen viipaleen leipää — mutta ei enempää.

Tästä viipaleesta Otto antoi nyt puolet Liisalle!

Liisa haukkasi palan, maiskutti kielellään ja nauroi, sillä koskaan hän ei ollut syönyt mitään niin hyvänmakuista. Otto otti myös suupalan, maiskutteli ja nauroi. Molemmat lapset luulivat, että leipään oli laitettu sokeria. Mitä pienemmäksi viipale kävi, sitä pienempiä paloja he pureksivat siitä, mutta lopulta se loppui. Viimeiseksi Liisalle jäi vain pieni muru. Hän säästi sitä kauan, mutta lopulta hänen täytyi panna sekin suuhunsa, ja silloin kyyneleet puhkesivat Liisan silmistä.

— Miksi sinä itket? — kysyi Otto.

Liisa ei itsekään tiennyt, miksi hän itki. Oliko se ilosta, että ruisleipä maistui niin hyvältä? Vai oliko se surua — että se loppui!

LÄHTEET: Julhelsning. 1.12.1902. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1402739?term=ber%C3%A4ttelse&term=Karleby&page=24] Luettu 12.4.2026. 

Hilda Sjögrenin tarina

Tänään kirjoitan sinulle naisen tarinan. Hän eli vaatimattomasti, teki työnsä hiljaa, mutta jätti jälkensä enemmän tekoihin kuin sanoihin. Jotenkin koskettavaa, että kaikki hänestä löytämäni lehtiartikkelit oli julkaistu vasta hänen kuoltuaan. 

Nainen oli Hilda Katharina Sjögren. Hän syntyi Kokkolassa 17. tammikuuta 1853 merimies Johan Backlundin ja Katharina Bergendahlin tyttäreksi. Hildan elämänkulku ei ollut helppo. Jo nuoruudessaan hän joutui kohtaamaan vaikeita oloja, jotka pakottivat hänet keskeyttämään koulunkäynnin. Vaikeat olot johtivat myös hänet jo varhain vastuullisiin tehtäviin. Näistä kokemuksista kasvoi kutsumus. Hänen elämäänsä määritti sairaanhoitotyö ja lähimmäisten auttaminen. Hilda tarjosi apujaan myös olemalla inhimillisesti läsnä, lohdutti ja neuvoi. Hildan kerrotaan perineen  äidiltään taipumuksen sairaanhoitoon. 

Hilda avioitui leskimiehen, soittotaiteilijan, laulun- ja voimistelunopettajan, K.R.  Sjögrenin  kanssa. 

Yksi merkittävä, mutta ehkä vähemmälle huomiolle Hildan elämässä jäänyt asia on, että hän toimi vankilan sairaanhoitajana. Tehtävä vaati paitsi ammattitaitoa, myös suurta tasapuolisuutta, myötätuntoa ja henkistä kestävyyttä. Tässäkin työssä hän saavutti laajaa arvostusta ahkeruudellaan ja uskollisuudellaan.

                                        Kokkola. 2.1.1904. 

Hilda paransi myös lastentauteja; rohtumaa ja riisiä. Lääkettä, rohtoja,  noihin sairauksiin valmistettiin kasveista ja apteekkiaineista. Tämä taito oli suvussa siirtynyt neljässä sukupolvessa. Kerrotaan, että itse kaupunginlääkärikin kysyi Hildalta neuvoja omien lastensa sairastuessa. Hilda sai päivittäin jopa kymmeniä kirjeitä, joissa pyydettiin hänen  neuvojaan ja lääkkeitään lasten sairauksiin. Kirjeitä tuli jopa Amerikasta asti ja hän lähetti lääkkeitään aina Saksaan saakka merimiesten mukana. 

Kokkola. 2.1.1904. 

Kokkolan kaupungin kaduilla saattoi kohdata ihmisiä, jotka etsivät reittiä Hildan kotiin saamaan apua lastensa sairauksiin. Hilda palveli köyhiä lähes ilmaiseksi ja saattoi myös jopa ruokkia ja  vaatettaa heitä. Kerrotaan, että Hilda myös kutsui ihmisiä omaan ruokapöytäänsä. 

                                                  Kokkola. 2.1.1904. 

Hildan kerrottiin olevan terävä-älyinen ja hyvämuistinen, hauska seuratoveri. 

Tässä eräs Hildalle saapuneista kirjeistä: 

                                                                                                  "Piippola Jouluk. 9. p. 1903. 

Arvoisa rouva! Pyydän lausua monen monet kiitokset antamistanne ruusulääkkeistä. Ikävä on kuulla, että olette kipiänä. Olen aivan hukassa, mistä sitten avun saan, jos Herra Teidät pois kutsuu. Olkaa hyvä ja antakaa se neuvokki jollekin omaisellenne. Nyt toivotan teille vielä voimia ja pitkää ikää, sillä niin monet  ovat Teiltä avun saaneet ja tietysti vastakin tulisivat saamaan, ei ainoastaan ruusutaudissa, vaan muussakin. Herra suokoon Teille vielä terveyttä. Niin monesti kun olemme Teiltä avun saaneet, ei pidä koskaan Teidän muistonne sammua, olitte elossa eli kuolemassa. "

Elämänsä viimeisinä vuosina Hilda Sjögrenin terveys alkoi heikentyä. Silti hän jatkoi toimintaansa niin pitkään kuin jaksoi. Kuolema saapui rauhallisesti 29. joulukuuta 1903. Viimeiset aikansa hän oli sisarensa hoidossa. Hänen poismenonsa jätti jälkeensä kaipauksen moniin sydämiin, mutta myös pysyvän muiston ihmisestä, joka eli elämänsä muita varten.

Yllä: Ilmoistus lehdessä saatavista Hildan kuoltua. Österbottningen. 19.1.1904. 

Hilda Katharina Sjögrenin tarina muistuttaa siitä, että historian merkittävimmät teot syntyvät usein hiljaisuudessa. Hänen kaltaistensa ihmisten varaan rakentui paikallinen hyvinvointi, luottamus ja inhimillisyys – arvot, jotka kantavat edelleen.

LÄHTEET: Koti ja yhteiskunta. 15.5.1904. N:o 5. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/920216?term=luonnolle&term=Kokkolan&term=Kokkolassa&term=l%C3%A4%C3%A4kkeit%C3%A4%C3%A4n&page=10] Luettu12.4.2026. 

Kokkolasta Kruunupyyn hospitaaliin hoitoon menneitä

Kaikella on aina jonkinlainen tarkoituksensa. Lähdin taannoin palauttamaan kirjastoon kirjoja. Ihan vaan luukulle ja takaisin. Mutta sitten juutuinkin kirjaston eteisessä olleeseen poistohyllyyn. Niin mun tuuria, että löysin ensinnäkin upean, vanhoja laululeikkejä sisälleen kätkevän kirjasen. Olin jo onneni kukkuloilla siitä.

Mutta  toinen löytö suorastaan  kruunasi iltani: Kruunupyyn kotiseutuyhdistyksen vuonna 2011 painattama kirjanen - tai tämä oli suomennos siitä: Kruunupyyn hospitaali 1631-1841." Vaikka Kruunupyy ei Kokkolaan kuulukaan, kirjoitan tällä kertaa tästä aiheesta, koska hospitaalissa oli paljon kokkolalaisia hoidettavina ja työntekijöinä. 

Sen lisäksi, että kirjassa on käsitelty Kruunupyyn hospitaalin historiaa, on Lolan Björkman lisäksi kiinnostavasti pyrkinyt kuvailemaan yksittäisiä ihmiskohtaloita. Kirjassa oleva nimilista perustuu hospitaalin  ainoaan säilyneeseen rippikirjaan vuosilta 1760-1810. 

Ja pakkohan minun oli lähteä ajelemaan Kruunupyyhyn. Paikka sijaitsee Hästön kylätien varrella, ei kovin kaukana 8-tiestä. Kuvasatoni tulee sieltä. Siellä on nykyään Kruunupyyn kotiseutuyhdistyksen ylläpitämä  alue. Hienosti hoidettu ja kesäisin aukikin. Nyt vain hämmennyksen keskellä ihmettelin ensin, missä hautausmaa on, kun olin nähnyt siitä netissä kuvia. Selvisi, että viimetalvinen Hannes-myrsky oli puhkunut ja puhaltanut hautausmaan suuret puut poikki. Ristit oli jouduttu poistamaan metsäkoneen tieltä. Ne  oli siirretty toistaiseksi siisti kiviaidalle sivuun. Ristit näyttivät melko uusilta, eli ei alkuperäisiltä. 

Vuonna 1631 perustettiin Kruunupyyn hospitaali spitaaliin sairastuneita varten. Ensimmäiset seudun sairastuneet sijoitettiin tähän sairastupaan. Koska rakennus sijaitsi syrjässä kaikesta, se sai nimekseen Korpholmen eli suomennettuna Korppisaari. Laitos sijaitsi lähellä  Kruunupyynjoen suuta. Myöhemmin  hoitola toimi myös mielisairaiden, parantumattomasti sairaiden  ja köyhien karkotuspaikkana. Korpholmen oli tuolloin vielä pieni saari, nyt se on mannerta. 

Kun pääsin paikalle, istui läheisen puun latvassa useita naakkoja. Naakkaparven kuiskauksenkaltaiset kjak-kjak-äänet kruunasivat tunnelman. Linnut eivät olleet minusta moksiskaan, vaan ikään kuin vartioivat katseellaan minua kirkkorakennuksen tuntumassa. Lintujen äänet tekivät hiljaisuudesta ympärilläni entistä syvemmän. Kuin menneisyys olisi puhunut varovaisin, mustin ääntein oksiston suojasta. Kuin linnut olisivat äänellään viestittäneet minulle, että muistot kuuluivat heille. 

Kaikkiaan laitos toimi 210 vuoden ajan. Se lakkautettiin 1841, jolloin laitoksessa oli vielä 16 potilasta. Hoitolaitoksesta jäi muistuttamaan ainoastaan talojen perustukset ja haudat. Kruunupyyn kotiseutuyhdistys on vaalinut vanhaa hospitaalialuetta kunnostamalla alueen kirkkoineen ja kellotapuleineen. 

Maaherra Juhana Maununpoika Ulfsparre sai 1628 löytää  Pohjanmaalta paikan hospitaalia varten. Alue, johon hospitaali päätettiin perustaa, oli kivikkoinen ja sitä suojasi tiheä kuusimetsä. spitaalin tartuntavaaran vuoksi paikan täytyi olla syrjäinen. Maassamme oli vain kaksi spitaalisairaalaa, joten potilaat tulivat laajalta alueelta. 

Vaikka hospitaaliin aluksi otettiin spitaaliin sairastuneita, tuli sinne jatkossa myös sokeita, rampoja, kuppatautisia, halvaantuneita, rutiköyhiä ja mielisairaita. Lisäksi seudullamme oli vaikeaa traanikäsisairautta, joka oli  samankaltainen sairaus kuin spitaali ja tällaisiakin potilaita hospitaalissa hoidettiin. 

Sairastuvassa oli 59 potilaspaikkaa. Vuonna 1633 spitaalisten osuus oli 25. "Heikkopäisille" pystytettiin paikkaan 1600-luvun lopulla "hullujenhuone. " Edelleen on käytössä sanonta "kiroilee kuin Korpholmenin hullut. ":)) Seudulle rakennettiin useita rakennuksia, kuten mylly, aittoja, sauna, kellotapuli ja hospitaalikirkko. Kirkon seinän takana oli spitaalisten sairastupa, josta johti  seinässä olevan aukon kautta yhteys kirkkoon. Aukon kautta spitaaliset saattoivat kurkistaa kirkkoon ja seurata jumalanpalvelusta. Hospitaalikirkko valitettavasti tuhoutui Isonvihan aikana, jolloin myös sen kirkonkello katosi. Nykyiset rakennukset on rakennettu vasta 2006-2007 alkuperäisiä jäljitellen. 

Hospitaalin  toiminnasta vastasi saarnaaja ja vouti. Lisäksi oli  houruinvartija, keittäjä, renkejä sekä hospitaalilukkari. 

Sairastuneiden osa ei ollut helppo. He herättivät kauhua ja inhoa. Ajateltiinhan tuolloin, että sairastuneet olivat paholaisen riivaamia. Tärkeintä oli saada hoidokit pysymään säilössä, hoito ei ollut ensisijainen tavoite. Todennäköisesti käytettiin luonnonlääkkeitä ja yrttejä. Kerran päivässä potilaat pääsivät ulos jaloittelemaan. Ainoat heikkopäisyyteen  ja raivoon käytetyt hoitokeinot hospitaalilaitoksen alkuaikoina olivat ankara paasto ja paholaisen manaukset. 

Yllä:  Kruunupyyn hospitaalin ilmoitus 18.12.1841, Wasa Tidning, nro 51;  ilmoitus huutokaupasta, joka oli määrätty pidettäväksi 14.1.1842. 

Tästä hospitaalista saisi kirjoittua vaikka kuinka pitkästi mielenkiintoista tekstiä. Keskityn kuitenkin henkilöihin, jotka olivat lähtöisin Kokkolasta ja hoidossa hospitaalissa. Kirjauksessa on mukana myös hospitaalin palvelusväkeä ja lampuoteja vuosina 1631-1841. 

1. Jaakko Skotten poika

Poika oli kotoisin Kokkolasta, mutta hänen nimensä ei ole tämän tarkemmin tiedossa. Hän oli syntynyt noin 1680. Pojan kohtalo oli olla raihnainen syntymästään lähtien. Hän kykeni hädin tuskin liikkumaan kainalosauvojen varassa. Kirkkoon hän kuitenkin toisinaan pääsi käymään. Vanhemmat olivat opettaneet pojan lukemaankin. Vuoden 1694 Korpholmenin pöytäkirjasta ilmeni, että isä oli hakenut pojalle elinikäistä hoitopaikkaa Korpholmenista. 

Isä-Jaakko oli saanut Kokkolassa porvarisoikeudet 1666 ja hän oli muuttanut  kuusi vuotta myöhemmin  Kalajoelle nimismieheksi. Isä-Jaakko tunnettiin riidanhaluisena miehenä. 

2. Johan Roos

Johan oli kotoisin Lapväärtistä ja kuului pappissukuun. Johan oli syntynyt 1.11.1765 ja oli Vaasan triviaalikoulun  oppilas. Johan pääsi ylioppilaaksi Turussa 1785 ja sai pappisvihkimyksen 1791. Tuona vuonna hän muutti Kälviälle ja tuli sinne everstiluutnantti  Kaarle Kustaa Freidenfeldtin kotisaarnaajaksi. Johan oli naimaton ja hänet lunastettiin 1794 Kruunupyyn hospitaaliin, missä hän kuoli 18.6.1795. Myös Johanin veli, Daniel, oli samassa hospitaalissa, mutta vasta jo Johanin kuoltua. Daniel selviytyi jopa pois hospitaalista saaden myöhemmin monta lasta vaimonsa kanssa Lapväärtissä. Poikien isoäiti, Brita Brenner, koki aikoinaan mestaustuomion.

3. Olof Påhlsson oli kotoisin nykyisen Kokkolan Palon kylästä. Olofin kotitila mainitaan autioksi 1634.

4.Margareta, vaimo Lohtajalta. Lunastettu hospitaaliin 1643. Margaretan mainitaan olleen kaatumatautinen yhdessä poikansa kanssa ja olleen aidan ulkopuolella. Käsittääkseni aidan ulkopuolella asuminen oli keino sijoittaa asukkaiksi sairastuneita, mutta vielä itsenäiseen elämään kykeneviä. tartuntavaaran vuoksi he  asuivat valvotusti lähellä hospitaalia. 

5. Matts Clemettsson Lohtajalta. Hänet oli lunastettu hospitaaliin vuonna 1656 ja hän oli kirjauksen mukaan spitaalinen. 

6. Kirsten, piika Kokkolasta. Hänet mainitaan myös spitaaliseksi. Kirsten kuoli 24.8.1656.

7. Per Larsson Lohtajalta. Hän oli spitaalinen ja kuoli 19.6.1657. 

8. Matts Olofsson Lohtajalta. Hän oli spitaalinen ja lunastettu hospitaaliin 1660. 

9. Johan Mattsson Lohtajalta. Myös Johan oli spitaalinen ja lunastettu hospitaaliin 1.5.1660.

10. Dårdi, vaimo Lohtajalta. Dårdi oli spitaalinen ja lunastettu hospitaaliin 1661. 

11. Barbro Siffredsdotter oli kotoisin Kokkolasta ja hänet oli lunastettu hospitaaliin 1663. Barbrokin oli spitaalinen. Lunastamisella tarkoitettiin sitä, että  henkilön sijoitus hospitaaliin maksettiin lunastusrahalla, yleensä seurakunnan  varoista tai kerätyllä kolehdilla. Hospitaalit toimivat näin osana köyhäinhoitoa. 

12.Olof Michelsson oli myös Kokkolasta. Hänet oli lunastettu 1.1.1664 ja hän oli spitaalinen. 

13. Eric Mattsson Finne oli Kokkolasta ja lunastettu hospitaaliin 1693. Ericistä on maininta, että 2.1.1693 päivätyn pöytäkirjan mukaan hän käsitteli  tulta varomattomasti. 

14. Jacob Skåttesson, oli syntynyt noin 1680 ja oli Kokkolasta. Jacob oli lunastettu hospitaaliin noin 1694 ja hän oli rampa. 

15. Lisa Mårtensdotter Huhta. No nytpäs päästiinkin mielenkiintoiseen asiaan, sillä saman tien, kun luin hänen nimensä, osasin yhdistää hänet siippani vanhimman tiedetyn esi-isän tyttäreksi! Muistin lukeneeni hänestä - ehkä Kaarlelan historiikista. Lisa oli Kokkolasta, siis täältä Neder Korplaxin kylästä, missä itsekin asustelen. Lisa oli Huhdan kantatilalta. Lisa oli syntynyt noin 1723 ja hänet lunastettiin  vuonna 1739 eli 16-vuotiaana hospitaaliin. Lisan veli, talonpoika, Jacob Mårtensson Huhta, pyysi vuonna 1739, että Liisa otettaisiin laitokseen, koska köyhyydessään Jacobilla ei ollut varaa huolehtia sisarestaan. Tämä Jacob oli siippani esi-isä suorassa mieslinjassa muuten! Lisan kuvaillaan olleen mieleltään niin hämmentynyt, että hän juoksi ilkialastomana metsään talvipakkasessa. 

17. Matts Hermans oli kokkolalainen porvari. Hän oli syntynyt 1729 ja vihitty Kokkolassa 22.4.1750 Maria Larsdotterin kanssa. Hänet oli  lunastettu hospitaaliin 1753. Mattsilla oli viisi lasta ja hän kuoli 1765.

18. Marcus Hätynen oli Lohtajalta ja syntynyt 1727. Marcus oli naimisissa Susanna Johansdotterin kanssa (kts. nro 30)   ja lunastettu hospitaaliin 1758. Marcus kuoli  27.3.1802. 

19. Gustaf Kopplin oli kokkolalainen räätäli. Hän oli syntynyt 28.2.1736 ja tullut kisällinä Kokkolaan 1.4.1761. Hänellä oli vaimo Susanna Eriksdotter ja heillä oli kolme tytärtä. Gustaf oli lunastettu hospitaaliin 1765 ja hänen vaimonsa mainitaan asuneen hospitaalin kupeessa tyttärensä, Brita Eriksdotterin (s. 1728), kanssa. Tekstistä ei selviä, oliko Susanna vain vaimon lapsi. Gustaf kuoli 1.12.1770. 

20. Jacob Beltare oli kälviäläinen. Hän oli syntynyt 1747 ja lunastettu hospitaaliin 18.5.1775. Jacob kuoli 4.5.1817. 

21. Johan Michelsson Präst oli syntynyt Kälviällä 1763. Johan oli lunastettu hospitaaliin 8.7.1797. Hänet mainitaan Kokkolan pitäjän lunastamaksi. Mainitaan myös pitäjien välisestä riitatilanteesta koskien Johanin lunastamista. Myös Johanin isän mainitaan olleen hospitaalissa. Jäin miettimään, mahtoiko Johan olla omasta kylästäni, koska tältä on lähestulkoon kivenheiton matka Kälviälle ja sukunimiasu on edelleen tuttu kylässäni. 

22. Michel Parkinen oli  kruunupyyläinen renki, sittemmin torppari. Hän oli syntynyt 1768 ja vihitty Krokforsissa talonpojantytär Carin Christoffersdotterin kanssa. Michel oli lunastettu hospitaaliin 15.12.1797 ja hän oleskeli Kruunupyyssä vaimonsa luona vuodesta 1803 lähtien. Michel kuoli  Kokkolasssa Långön kylässä  67-vuotiaana 14.3.1835.

23. Johan Laxe Lohtajan Alaviirteeltä. Hän oli syntynyt 6.12.1770 ja lunastettu hospitaaliin 13.9.1798. Johanin isä oli korpraali Henrik Lax ja äiti talonpojantytär Elisabet Aronsdotter Bergström. Johan kuoli 12.11.1799. 

24. Anders Huhtakangas oli kotoisin Kälviältä. Hän oli syntynyt 1766 ja lunastettu hospitaaliin 120.7.1804. Anders kuoli  16.9. 1805. 

26. Maria Reipsar oli talonpojan tytär Kokkolasta ja syntynyt 1775. Maria oli lunastettu hospitaaliin 6.2.1806 ja hän kuoli 17.9.1832. 

27. Johan Grön oli syntynyt Lohtajalla 11.2.1799. Hänen vanhempinaan mainitaan räätäli  Anders Grön ja Anna Eliasdotter. Johan kuoli hospitaalissa 29-vuotiaana tuntemattomaan sairauteen 23.9.1828.

28. Abraham Storhonga oli kotoisin Kokkolasta ja syntynyt 1790. Abraham kuoli hospitaalissa 42-vuotiaana 19.9.1832. 

29. Jakob Rosenberg oli kokkolalainen merimies. Hän oli syntynyt 1786. Jakob oli naimisissa ja hänen diagnoosinaan oli mania. Jacob oli lunastettu hospitaaliin 28.5.1836. Jacob siirrettiin Helsinkiin Lapinlahden sairaalaan 14.8.1841, missä hän sai myös surmansa 14.7.1847. Kanssapotilas iski häntä kirveenvarrella niskaan. Tämä surmaaja oli jo aiemmin syyllistynyt kahteen tappoon sekä  itsemurhayritykseen. 

Manialla käsitettiin tuohon aikaan raivokkaasti ja hallitsemattomasti käyttäytyvää mielenvikaista, joka oli vaaraksi ympäristölleen. 

30. Susanna Johansdotter Hätynen oli syntynyt Lohtajalla 1734. Susanna oli lunastetun Marcus Hätysen (kts. nro 18)  vaimo. Heillä oli  kolme lasta. Susanna tuli hospitaliin 1759 - eli jo ennen lastensa syntymää. Hänen mainitaan asuneen hospitaalin kupeessa.  Hän myös kuoli 1788 hospitaalissa. Hänen lapsensa olivat silloin 9-21-vuotiaita. 

31. Maria Larsdotter Herman oli syntynyt 1732. Hän tuli hospitaaliin 1753 lunastetuksi tulleen miehensä, Mattsin kanssa. Maria asui hospitaalin kupeessa. Kun Maria jäi leskeksi, hän muutti  Kokkolaan kesäkuussa 1769 neljän lapsensa kanssa. 

32. Henric Laurentii Risterenius (hospitalisaarnaajana1640-1664) työskenteli kappalaisena Kokkolassa 1628. Hän oli aviossa ensin Vallborgin, sitten Susannan kanssa. Henric mainitaan hospitaalin saarnaajana eli hän työskenteli hospitaalissa. Henrik sai kreivi Pietari Brahelta autiotilan Hopsalasta1651. Maaherra myönsi hänelle hätäapuna neljä tynnyriä viljaa lokakuussa 1658. Vuonna 1659 saarnaaja valitti voimattomuuttaan ja huonoa palkkaansa ja pyysi saada poikansa Jacobin  (kts. nro 33)  apulaisekseen. Tämä anomus hyväksyttiinkin vuonna 1663. Henriciä kutsuttiin myös nimellä Merijärvius. Hän kuoli joko 1664 tai 1665. 

33. Jacob Henrici Ristrenius (hospitalisaarnaajana 1664-1686) syntyi 1630-luvulla Kokkolassa ja valmistui Turussa ylioppilaaksi 1651. Jacob toimi isänsä  (kts. nro 32) apuna.  Jacob sai hädässään apua hospitaalivaroista 1665 yhdessä iäkkään äitinsä, Susannan, kanssa. Jacobin mainitaan olleen omaisuusriidoissa laamanni Hamniuksen kanssa 1679 pappilanpuustellista Korpholmenilla. Jacob toimi hospitaalinsaarnaajana, oli naimisissa, mutta liitto oli lapseton. Jacob nimitettiin Kruunupyyn kirkkoherraksi 1686, mutta hän kuoli jo samana vuonna.

34. Christian Kröger (hospitaalisaarnaajana 1708-1717)  syntyi 1668 Kokkolassa. Christian  Kröger kuoli maanpaossa isovihan aikana 1721. Christian oli entinen virkaveli Vaasasta ja oli naimisissa. 

35. Jacob Aulin (hospitaalisaarnaaja 1795) oli syntynyt Vöyrillä 20.7.1768. Hänen isänsä oli Kruunupyyn kirkkoherra Henrik Aulin ja äiti Beata Haartman. Jacob valmistui ylioppilaaksi Turussa 1786 ja vihittiin papiksi 18.12.1793 ja isänsä apulaiseksi Kruunupyyhyn 1793. Jacob oli armovuodensaarnaaja ja apulaispappi Kokkolassa1809 sekä kappalainen1812. Hän oli naimisissa Anna Brita Björckin kanssa ja heidän poikansa syntyi vasta Jacobin kuoltua. Jacob  hukkui 16.12.1819 Kokkolan maaseurakunnassa. 

36. Johan Niklas Snellman (hospitaalisaarnaaja 1795-1810) oli talousopin dosentti. Hän oli syntynyt Kokkolan maaseurakunnassa 2..9.1769 ja viihitty papiksi 1792 Strängnäsissä. Hänen isänsä oli Lohtajan kirkkoherraJohan Snellman ja äiti Katarina Sidensnöre. Johan oli naimisissa leskirouva Hedvig Lindrosin, ent. Wetter kanssa ja heillä oli kolme lasta. Johan toimi myöhemmin Saltvikissa Ahvenanmaalla pappina ja palasi Uuteenkaarlepyyhyn 1820. Hänet mainitaan musikaalisena, taitavana pianistina ja viimeisenä hospitaalisaarnaajana. Johan kuoli 1844 Uudessakaarlepyyssä. 

37. David Lokman mainitaan hospitaalinvoutina ja taloudenhoitajana 1642. Hän oli ollut porvarina Kokkolassa. David oli tullut Tukholmasta ja oli aviossa Elisabet Frosteruksen kanssa. 

38. Zacharias Erichsson Hammar (hospitaalinvouti ja taloudenhoitaja 1664 -n.1690) oli entinen lääninsihteeri ja aviossa ensin Carin Simonsdotterin, sitten Anna Granbergin kanssa. Zachariaksella oli kolme lasta.

39. Carl Hellberg (hospitaalinvouti ja taloudenhoitaja 1826-1846) oli tilanhoitaja ja nimismies, joka oli syntynyt 1804. Hän avioitui neitsyt Hedvig Ulrika Lenningin kanssa, joka oli syntynyt Kokkolassa 1799. Heiollä oli kymmenen lasta. Carl oli hospitaalin viimeinen virkamies, jonka tehtäväksi jäi lähettää jäljellä olevat hoidokit hospitaalin lakkautuksen yhteydessä Turkuun 1841. 

40. Matts Mattsson mainitaan hospitaalilukkarina. Hän oli syntynyt 1706. Matts oli muuttanut Kokkolasta ja oli aviossa Maria Jacobsdotter Wikarin kanssa. Heillä oli yksi poika. 

41. Lisa mainitaan hospitaalin piikana vuodesta 1775 lähtien. Hän oli syntynyt Lohtajalla 1756. 

42. Jacob Hätynen, joka oli syntynyt 1779, mainitaan hospitaalirenkinä. Hänen vanhempansa Marcus (kts nro 18) ja Susanna (kts. nro 30=)olivat myös hospitaalissa. 

43. Ulrica Maria Löfwall mainitaan hospitaalipiikana vuosina 1802-1804. Hän oli syntynyt 1786 ja avioitui Kokkolassa merimies Matts Silfverbergin kanssa 1817, mutta kuoli pian sen jälkeen. 

44. Beata Brunberg (hospitaalipiikana 1805-1806) oli 26.4. 1792 syntynyt lastenkaitsija Lohtajalta.

45. Olof Kraft (Fiskarholmenin voutitilan lampuoti ja arrendaattori1782-1785) oli maanvuokraaja, joka tuli Kokkolaan Vesteråsista, Ruotsista 1761. Hänet mainitaan myös hatuntekijänä Uudessakaarlepyyssä.  kanssa. Hän oli aviossa ensin neitsyt Margareta Fäderin kanssa ja myöhemmin neitsyt Elisabet Röngreenin kanssa. Molemmista liitoista oli lapsia. Elisabetin isä, suutari Henrik Röngreen, oli viimeinen mestattu henkilö Kruunupyyssä. Hänet oli tuomittu kuolemaan vaimonsa, Anna Eklundin  4.7.1763 murhasta  Olof kuoli 2.1.1799 Kokkolassa 70-vuotiaana. 

Olihan pitkä lista - alkuperäisessä listauksessa oli kaikkiaan 365 nimeä. Todella mielenkiintoisia ihmiskohtaloita. Kannattaa lukea tämä kirjanen, jos saat sen jostain käsiisi!

LÄHTEET: Kruunupyyn hospitaali 1631-1841. Lolan Björkman. 2011. Kruunupyyn  kotiseutuyhdistys ry, Forsbergin kirjapaino, Pietarsaari 2011.