Pääsiäislauantaina lähdin ajelmaan kohti Lohtajan Ohtakaria. Pakkohan se oli paikalle pyrähtää, kun lehdestä luin, että ahtojäät on siellä komeimmillaan. Ihan peruskauraa tällaisten jäämassojen kasautuminen ei ole, sillä seudun ihmiset ovat muistelleet, että viimeiseen neljäänkymmeneen vuoteen nämä jäämassat ovat ehdottomasti isoimmat.
Huruuttelin paikalle yksin, kun kukaan kotiväestä ei intaantunut mukaani jäitä bongailemaan. Sain pian huomata, etten ollut ollenkaan ainut paikalle lähtenyt. Autoketju körötteli kohti Ohtakaria ja kaikilla oli sama määränpää.
Paikalla oli kuin pääsiäisvaellus. Väkeä meni ja tuli paikalle tasaisena virtana. Mahtava ajoitus jäämassoilla juuri ihmisten pääsiäisviikonloppuun. Monella oli aikaa vain olla ja nauttia elämyksestä. Suuri osa ihmisistä jättäytyi autoineen parkkiin jo saaren yli vievällä tiellä. Minä päätin ajaa saareen saakka, jonne jätin autoni ja kävelin saaren poikki toiselle puolelle rantaan. Siellä ei ollut mikään yleisöryntäys, mutta tasaiseen tahtiin sinnekin riitti muutama ihastelija. Jääkasoja kun oli useampia.
Meren rannalla oli hyisen kylmä ja raaka tuuli. Mykistyin omasta tyhmyydestäni, sillä saavuin paikalle farkut jalassa. Kuinka tyhmä voi ollakaan! Tietysti meren rannalla on aina kylmää. Olin vain ollut niin töpinöissä kuvausten kanssa, ettei tullut ajateltua asiaa niin pitkälle. Mutta nyt tuuli oli raastavan julma. Sormet kohmeessa pyörittelin kameraa käsissäni. Harmi, ettei kukaan tajunnut myydä paikalla lämmintä makkaraa ja höyryävän kuumaa mehua. Veikkaan, että olisi ollut melkoinen rahasampo.
Ahtojäiden muodostamat röykkiöt eli rovat olivat paikoitellen jopa 10-metrisissä kasoissa. Moni kiipeili jääröykkiöiden päälle. Itse tyydyin kuvailemaan vain alempaa, sillä melko haastavilta näyttivät kiivetä, enkä aikonut ottaa riskiä, että sormet niksahtaisivat tai jalka murtuisi tai jäisi jäänkoloihin kiinni. Onnittelin itseäni tästä valinnasta, kun tuttavani kertoi pari päivää myöhemmin, että hänen tuttavansa oli niksauttanut nivelsiteensä kasalle kiipeillessään.
Pääsiaislauantaina jää kasojen lähistöllä vielä kesti, mutta jo pari päivää myöhemmin kuulin, että merivartiosto joutui seurailemaan tilannetta rannan tuntumassa, koska uhkarohkeat ihmiset tahtoivat jääkasoille, vaikka jään läpi humpsahtaminen oli jo todella mahdollista. Näin me luonnosta nykyaikana erkaantuneet ihmiset emme aina tiedosta vaaran paikkoja. Meren kanssa ei voi leikkiä.
Luonnon voimat ovat uskomattomat. Pääsiäisviikon alkupuolella riehunut voimakas pohjoismyrsky oli ensin rikkonut jokakeväiseen tapaan jäälautat pienemmiksi ja työntänyt niitä kasoiksi kohti rantaa. Yhden yön aikana - kuin salaa- tuuli oli sitten kasannut valtavat jääröykkiöt Ohtakarin rannoille.
Onni onnettomuudessa, etteivät lähellä rantaa olleet kalastajamökit tällä kertaa vaurioituneet. Ihan hilkulla se on ollut, sillä lähimmät jäämuodostumat olivat vain muutaman metrin päissä rakennuksista.
Jäälautat olivat paksuudeltaan noin 15-senttisiä. Painoa tuollaisissa kasoissa on siis tonneissa...Jo yksi jääpalanen painaa paljon...Kestänee pitkälle kevääseen, ennen kuin jääkasat ovat kokonaan sulaneet.
Kylläpä on komeita jääröykkiöitä, ei ole miesmuistiin tuolaisia näkynyt, no en ainakaan minä ole nähnyt.
VastaaPoistaEnnen vanhaan kyllä keväisin kun joet tulvi eikä ruoppauksia ja pengerryksiä oltu vielä tehty niin Vitikan ja Vitsarin pellot olivat olivat kyllä melkoisia järviä.
Meistä pikkupojista se oli jännittävää aikaa, me seilattin jäälautoilla pitkin ja poikin kepeillä ohjaitiin lauttoja, muistelen myös että haukia olisi nuossut silloin kans pellon ojiin.
Näin jälkeenpäin täytyy ihmetellä että kukaan meistä ei hukkunut mutta kyllähän välillä märkiä oltiin kun lautta hajosi ja sinne plumsahdettiin.
No nykyäänhän noita tulvia siellä ei varmaan ole eli täytyy vaan kertoa pikkuväelle kuinka taata velipoikansa kannssa seilasi jäälautoilla ennenvanhaan ja "sapelihammashylkeet" vaan rouskuttivat lautanreunaa, heistä se on hirvittävän jännittävää ...
Terveisin
VS
Olipa kiva lukea muisteluksiasi kotikylästä! Ei tosiaan enää oo pellot juurikaan veden alla. Siippakin taannoin muisteli, kuinka teki lapsena hienon puulautan ja seilasi kylän tulvaojassa kevään korvilla. Kotiväki huolestui kun poikaa ei kuulunut kotiin. Isäukko kahlaamaan hädissään ojaan, josko lautta uponnut ja poika mukana. Tarinalla oli kuitenkin onnellinen loppu: poika oli ennättänyt vaihtaa välillä jo puuhaa, palasi sitten paikalle ja yllätti isänsä kahlaamasta kysyen: mitä etsit:)))
VastaaPoista