perjantai 26. heinäkuuta 2019

Äkkijyrkkää Jukkolassa

Kävinpä Riitta Loivan taidenäyttelyssä. Joku nyt varmaan ihmettelee, kukas hän onkaan. Ehkä nimi Miina Äkkijyrkkä sanoo enemmän. Edellämainittu on hänen alkuperäinen nimensä, jälkimmäinen vuonna 1976 nimeksi vaihdettu. Kiva kontrasti muuten nimissä - Loivasta Äkkijyrkäksi!

Tämä ihastuttava näyttely on Lohtajalla Jukkolanmäen  vanhassa navetassa, Juhlagalleriassa,  piristämässä kesää 7.6.-13.8.2019, joten vielä ehtii! Ja kannattaa ehtiä!


Äkkijyrkän yleisin aihe on tunnetusti naudat, ja etenkin kyyttö, joka on itäsuomalainen karjarotu.  Kun näyttelyä kiertelee, tajuaa väistämättä lehmien sielukkuuden. Lehmät ovat Äkkijyrkälle intohimo, elämä ja rakkaus. Jossain haastattelussa hän onkin todennut, että jotta lehmiä osaa tulkita ja piirtää, on niitä myös omistettava. Uskon sen. 

Lehmät ovat minulle hyvin rakkaita. Asuin lapsuuteni maatilalla, vaikkeivat vanhempani maataloudesta leipäänsä saaneetkaan. Olin mukana navettatöissä ihan pienestä aamuin, illoin. Kouluikäisenäkin vielä kaikki lomat. Myöhemmin päädyin sitten avioon maatalon pojan kanssa. Lehmät palasivat elämääni, vaikkei minusta koskaan maatalon ehtoista emäntää sitten kehkeytynytkään. 

Ymmärrän hyvin Äkkijyrkän rakkauden lehmiin. Se sielukkuus, lempeys, lehmän lämmin hönkäys ja jonkilainen ollamöllötys on  niin niitä itseään. Kotitaloni ympärystössä teputteli vuosikaudet lehmiä. Kesäöisin ne käyskentelivät viereisellä niityllä, osa märehtien, osa leväten, osa lönkötellenkin. Muistan, kuinka kerran lupauduin vanhimmaiseni kanssa yöksi telttaan. En nukkunut silmäystäkään, siitä piti huolen aidan toisella puolella oleva lehmä syvine huokauksineen ja asteluineen. Mielikuvitukseni taisi olla liian vilkas...sen jälkeen en ole telttaillut.

Harmiksemme esittelylehtiset olivat näyttelystä  väliaikaisesti loppuneet ja niinpä töiden nimet ym. lisätieto jäivät hieman hataralle pohjalle. Jukkolan emäntä selitti kyllä jälkeemme tulleelle naisryhmälle hyvinkin yksityiskohtaisesti tauluista ja Äkkijyrkän elämästä ,joten sitä kuunteli sivustakin enemmän kuin mielellään. 

Pidin kovasti tästä pienten taulujen ryhmästä näyttelytilan oven päällä. Kuten kuvasta näyy, jokainen lehmätaulu on omansalainen ja lehmien persoonat suorastaan pomppaavat katsojalle esiin.



Äkkijyrkällä on ihanan boheemi tapa kirjoittaa tauluihin muutakin kuin signeerauksensa,. Tässä alla olevassa taulussa taitaa lukea "Haaveita. " Yläpuolen lehmässä puolestaan "Itsetietoinen. " Missäpä muualla taulujen nimet noin selkeästi olisivatkaan esillä!


Alle on päässyt "Lutunen." Tietysti, mikä muu tätä paremmin kuvaisikaan. Jukkolan emäntä kertoo, että Äkkijyrkkä on ainoa henkilö, joka on saanut vapautuksen, ettei hänen lehmiensä tarvitse olla  eu-lainsäädännön mukaisesti keltaisilla korvamerkeillä varustettuja. "Tunnen kyllä lehmäni", on Äkkijyrkkä perustellut. Ei näille kyytöille korvissa vilkkuvat muoviläpyskät sopisikaan. Pilaisivat taulutkin! Sehän tekisi lehmistä kuin keskitysleirivankeja, eikö...


Näyttelyssä oli esillä myös kahden nuoremman taiteilijan töitä. Pidin esimerkiksi tästä sini-valkosävyisestä Sanna Saastamoinen - Barroisìn työstä. 


Myös Johanna Loposen taulut ovat mielenkiintoisia. Ystäväni kanssa yritimme kovasti analysoida, miten tulkita tätä taulua. Kaunis se oli silti, vaikkemme ihan yksimielisyyteen sen esittävyydestä päässeetkään.
                             

Vaikka Äkkijyrkkä onkin saanut eniten nimeä lehmätöillään, on hänellä myös aivan upeita hevosaiheisia tauluja. Värien käyttö on jotenkin riemullista. Mietin, että jos itse olisin saanut nuo  hienot hevoset valmiiksi, olisiko ollut pokkaa maalata taustaa punaisella. Miinalla on.


Töissä näkyy ilmeikkyyden lisäksi myös liike. Eläinten liikehdinnän pystyy suorastaan tuntemaan.

                                     

Alla kuvassa "Uljas", kyllä vain nimensä mittainen on. Värimaaailma on tällä kertaa hillitty.

                                    

Mukana näyttelyssä on myös kupariveistoksia. Sielukkaita nekin. Kuinka voikaan liikkeet kahlita niin taitavasti!


Erityisen paljon pidin myös Miinan vanhempia esittävästä pronssityöstä. Valokuva ei tuo esiin niitä upeita juonteita, joita työssä paikan päällä katsottuna on. .Lisäksi valo heijastuu kuvassa  ikävästi tähän ikkunasta.



Alla oleva riemullinen lehmälauma "Kotiin päin" sai minut hyvälle tuulelle. Ystäväni totesi että katso nyt noita, nuo on niin kuin oppilaat, jokainen ihanan erilainen persoona ja silti aivan täydellinen. Ja niinhän se olikin. Vastasin, että voisin haluta luokkaani tuon työn. Joka päivä voisi ohitse kulkiessa  päättää, mikä lehmä haluaa tänään olla, fiiliksen mukaan. 


Tuli myös aivan palava halu kuvistunneille joidenkin lehmähahmotelmien myötä. Uskon, että oma luokkani pääseekin osalliseksi Äkkijyrkkä - installaatioista pikimmiten syksyn tullen! Tuskin maltan odottaa....Se on jännää,miten joistakin töistä oma inspiraatio lähtee liekkeihin.

Silmät on sielun peili, niin lehmälläkin. Jokaisella lehmällä on omanlaisensa silmät. Olen joskus ennenkin todennut, että lehmän silmät on lempeyttä pullollaan.

                                 

"I love Singapore! It is very inspirational. " Jukkolan emäntä selitti, että Äkkijyrkkä on maalannut osan töistä Singaporessa lapsensa luona oleillessaan. Mielenkiintoinen ajatus, että kyytöt ovat olleet sielläkin se intohimon lähde, ei mikään paikallinen oranki tai tiikeri. 

                               

Tämä pinkkitaustainen lehmä on valloittava, sekin leinee Singapore-matkan tuotosta, sillä alalaidassa lukee "Singapore ihana kaupunki, I miss you."


Jotenkin hupaisaa, ettei ole maalausta  Singapore Citystä, vaan edelleen se lehmä. Ehkä hän Singaporessa kaipasi lehmää, Suomeen palattuaan Singaporea. 

                                

Joissakin töissä erottuu värien ronski ja riemullinen, vahva  käyttö. Supatan ystävälleni, että tässä alla olevassa työssä on niin täyteläistä ja myös suuripiirteistä värien käyttöä, että aion ottaa oppilaille tämän  syksyllä esimerkiksi.

                                  

                                  

                                  

Tämä punainen lehmä herätti keskustelua. Siinä on jotain lapsenomaista.  Mutta  kuinka ihanan pelkistetyillä vedoilla tehty lehmä!


Tästä viiden lehmän työstä pidän kovasti. Ensinnäkin tuli lapsuus mieleen, kun joskus oli päiviä, jolloin lehmät karkasivat aituuksesta ja sitten juostiin ottamassa niitä kiinni. Ja toisekseen Äkkijyrkän  ajatus tekstinä työssä on   hieno. "Lehmäin katselu kestää elämän, mutta kuvaus hetken. Se on taiteilijan osa."

                               



Pidän aivan mielettömästi tästä tyylistä kirjoittaa tauluun ajatuksiaan.


Ja niin, pidän myös erityisen paljon alla olevasta "Sonnin suru"maalauksesta. Netistä löydän Jukkolan navetan sivuilta tämän taulun tarinan:"

"Sonnin suru (2019)


Miinalla oli viime kesänä kaksi nuorta sonnia, jotka olivat railakas parivaljakko. Jopa niin railakas, että Miina mietti, ettei voi molempia pitää, joten hän laittoi loppukesästä niistä toisen pois.

Samalla hetkellä kun toinen sonneista jäi yksin, se lopetti kokonaan syömisen ja juomisen ja rupesi mököttämään, vaikka sille tarjosi kuinka hyviä herkkuja maisteltavaksi.

Miina mietti, että tämä sonni pitää laittaa laitumelta navettaan elpymään. Alkusyksystä Miina lähti hakemaan sonnia pellon laidalta ja huomasi aamulla, että sonnin molemmilla poskilla oli jähmettyneet kyynelnorot.

Miina hellytteli ja pyyteli sonnilta anteeksi ja vei tämän navettaan vanhimman lehmänsä hoiviin. Hän tietää, että vanha lady hoitaa kyllä sonnin kuntoon.

Ja niin sonni elpyi.

Miina päätti tämän jälkeen, ettei enää koskaan erota kaveruksia."


Siis aivan huikea, se suru on ihan luettavissa maalauksen sonnin silmistä .Ehkä tämä oln kaikista lempparini. Tuijottelemme ystäväni kanssa työtä. "Siis onko tuossa edustassa niinkö kivespussi?" ihmettelen ääneen. Ystäväni kääntää päänsä minuun päin ja virnistää. "Siis on varmaan, ajattelin samaa, mutten kehdannut sanoa." Päästämme riemukkaan naurun. Vasta kotona hahmotan valokuvasta työn selkeämmin. Onhan ne kivekset, työssä näkyy lehmän takapää ja alaosakin nyt kun tarkemmin katson. Tietystikin sonnilla on kivekset!....

                                 

                                 

Tästä punaisesta lemmusta turkoosinsinisellä taustalla pidän taas kovin. "Niin outo tuo maailma" kertoo varmaan Äkkijyrkän suhtautumisesta maailmaan. Ihanaa, että joku rohkenee niin vahvasti olla oma itsensä!

                                

Punaharjainen hevonen on myös siisti!

                                               


                                             


Ja vasikkaveistos, ihana.

                                            


Taas se ongelma, ettei valokuvassa työ näytä niin kummoselta, mutta paikan päällä katseltuna se on hieno.



Näyttelystä pystyy myös ostamaan töitä, tosin hintoja ei ole julkisesti esillä.

Jukkolan emäntä kertoo, että Äkkijyrkän taidenäyttelyn saaminen Lohtajalle  ei ollut mikään helppo juttu, eikä muutaman päivän homma. Taiteilija suhtautui näyttelyyn aluksi  kriittisesti, vaikka olikin navetta näyttelytilana sun muuta. Ja lopulta kun taiteilija otti yhteyttä Jukkolaan, niin puhelimeen ei vastattu. Miina oli tätä myöhemmin yhteyden saatuaan  ihmetellyt, mutta saanut selitykseksi, että emäntä oli silloin  juuri lehmää poi'ittamassa. Se varmaan lopullisesti  hellyytti lehmätaiteilijan sydämen. 

Vaikkei näyttelyssä niitä aikanaan paljon puhuttaneita ja Äkkijyrkän tunnetuksi tehneitä  peltilehmiä olekaan, olen todella tyytyväinen näyttelyn antiin. Näyttely sopii hienosti kesään ja erityisesti navettatilaan näyttelyyn. Mikä voisikaan olla omempi miljöö!


LÄHTEET: Jukkolanmäen navetanvintti. Facebook. [https://www.facebook.com/jukkolanmaennavetanvintti/] Luettu 25.7.2019. 



perjantai 19. heinäkuuta 2019

Rodenin talossa


Ykspihlajan kulttuuriviikolla aukeni eteeni mielenkiintoinen tapahtuma - tutustuminen vastasiirretyn Rodenin talon pihapiiriin.


Rodenin huvila - vanhojen pihlajalaisten suussa se taipuu edelleen muotoon Ruteenin talo - rakennettiin  ahtaustoimintaa varten Kokkolan Ykspihlajan  satamaan.  Rakennus  valmistui vuonna 1884. Rakennus oli alkujaan Otto Waldemar Rodenin bisneksiä ja nimettykin hänen mukaansa. Myöhemmin rakennus siirtyi Rauanheimon omistukseen satamakonttoriksi. Rauanheimo lahjoitti rakennuksen Ykspihlajan Pienkiinteistöyhdistykselle jo vuonna 2004.



Alun perin rakennus oli matalampi, yläkerran ikkunatkin olivat vain kapeat viirut. Rakennusta korotettiin 1930-luvulla ja nyt 2019 kesällä rakennusta siirrettäessä siitä 1/3 jäi sataman alueelle eli vuonna 1927 rakennettu lisäosa. Rakennusta on ilmeisesti levennetty 1932.


                                 

Ykspihlajan satama oli 1900-luvun alkupuoliskolla Suomen suurin puutavaran  vientisatama. Otto Roden oli hyvin vaikutusvaltainen mies. Hänen  poikansa, Astley Roden,  oli konsuli ja vaikuttaja, joka perusti Ykspihlajan sahan. Toinen poika, olikohan Poju, ei ollut liiketoimista kiinnostunut, mutta hänen ansioikseen voidaan laskea innostus mustavalkokuvien ottamiseen. Kuvia on säilynyt nykypäiviin saakka.
'
                                

Ykspihlajan satamassa oli jatkosodan jälkeen aina 1960 - luvulle saakka vielä runsaasti pitsihuviloita - alueella oli paljon vaikutusvaltaisten kokkolalaisten kesähuviloita. Valitettavasti suurin osa niistä on tuhoutunut. Tehdasalue itsessään  syntyi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Tehtaiden tulon jälkeen asutusta pyrittiin hävittämään ja antamaan teollisuudelle tilaa.


Rodenin rakennus oli alun perin peräti 600m2 suuruinen, nykyisellään se on 400 m2. Onpa talossa koettu 1950-luvulla tulipalokin, Rakennusta on tietystikin rempattu moneen otteeseen, viimeksi 1991. Silloin sinne asennettiin 3-kertaiset ikkunat, levytettiin seiniä ja laitettiin muovimattoa lattiaan.

Rakennuksen siirtotyö oli valtaisa urakka.  Siitä vastasi Ykspihlajan asukasyhdistys. Purkutyötä oli paljon, kuten purkujätettäkin ja työ tehtiin talkootyönä Rakennus siirrettiin neljän nosturin ja lavettiauton avustuksella. .Alueella on nyt muodostettu perinnekorttelikaava. Se ei mahdollista uutta,  pysyvää asutusta, mutta väliaikaismajotuksen kylläkin. Rakennus itsessään siirtyi alkuperäiseltä paikaltaan vain 300 metrin verran.

                                  

Nykyiselle paikalle saa siirtää  vielä kaksi rakennusta. Rakennus aiottiin rakentaa ensin julkisivu satama-alueelle päin, mutta lopulta se päätettiin  kääntää  meren suuntaa, jotta mahdollistuu näyttävä merimaisema. Aikeissa on jatkossa siirtää rakennus samaan linjaan viereisen Kalastajatorpan kanssa. Rakennustoimet alkanevat  vasta seuraavan vuoden puolella, talvea vasten työ olisi haasteellisempaa.



Suunnitelmissa on perustaa asiasta innostuneiden kesken yhtiö, joka ei tavoittele voittoa, vaan ennemminkin vaalii rakennusta. Tämänhetkinen visio on rakentaa majatalo-tyyppinen rakennus, vähän kuten Havannassa. Rakennuksen pihapiiri ja ehkä osa talosta olisi puolijulkisesti käytettävissä, osa taas maksullisessa  majoituskäytössä. Varsinaiset päätökset puuttuvat vielä, nyt ennättää vielä visoida käyttötarkoitusta.

Rodenin talosta on tällä hetkellä olemassa muutama piirrossuunnitelma, joiden lopullisuus on vielä auki. Visiona voisi olla esim. 3-kerroksiset majoitustilat, joissa yläkerran matalammat tilat tarjoaisivat idyllisen merinäköalan; pikkuparveke ja kattohuoneistot merelle päin. Suunnitelmissa on myös siirtää satama-alueella olevat, talon historiaan kiteytyvät kivilohkareet talon pihapiiriin.

                                   

Työskentely ei ole halpaa; pelkkä järeän rakennuksen siirto maksoi 20000 euroa. Kaikkinensa kuluja on  nyt  jo ollut 35000 e. Tarkoitus on, että yhtiö lunastaa rungon ja maksaa syntyneet kulut.

                         

                         



Yllä: Tuomisen talo eli Kalastajatorppa

Viereinen rakennus on ns. Tuomisen talo, Kalastajatorppa, jonka 50-vuotinen  vuokrasopimus kalastajien käyttöön on voimassa vielä vuoden. Tavoitteena on, että rakennus pysyy jatkossa kunnossa, nyt se on huonokuntoinen.

                                
                                           
Pääsimme kapuamaan rakennukseen tikapuita pitkin omalla vastuulla. Rakennuksessa liikkumisessa on riskinsä; ylin kierreporras ei kestä painoa ja ylimpään kerrokseen pääsee ainoastaan seinää pitkin kapuamalla. Järki sanoo ensin, ettei kannata lähteä kiipeilemään kipeällä, naulan lyömällä jalalla, mutta en voi vastustaa tilaisuutta ja niinpä huomaan kömpiväni muutaman muun perässä rakennukseen.

                                

Rakennuksessa on jo nyt nähtävillä kauniita yksityiskohtia, kuten sisällä olevat pyöreät kaariholvit. Kapuamme ensimmäiseen kerrokseen metallisia A-tikkaita pitkin. Vähän heiluu ja horjuu ja osa kierroksen kävijöistä ei lähde tästä pitemmälle. Minulla uteliaisuus ei anna periksi ja huomaan kapuavani kohti korkeuksia. Ystävällinen mies ojentaa ylhäällä käden. Toiseen kerrokseen astellaan vähän varmemmin askelin - pitkin kierreportaita. Tosin saatesanoina, ettei ylin astinlauta kestä astumista.



                             

                           

Kolmaskin kerros olisi mahdollinen saavuttaa, mutta tässä tulee jo itsesuojeluvaisto vastaan. Pitäisi kavuta seinälautaa pitkin. Vain yksi urhoollinen mies ottaa haasteen vastaan. Minä tyydyn katselemaan välikatossa pilkottavasta aukosta ylemmäs. Katonharjalla näkyy kaunis salmiakkikuvioikkuna. Vision jo itseni makoilemassa kolmannen kerroksen sviitissä tähtitaivasta katsellen...


Jossakin tilassa näkyy kaunis lankkulattia. -Tätä ei saa ainakaan tuhota, toteaa eräs  mukana kulkeva.  Enimmäkseen lattioissa näkyy muovimattoa - lienee lankkulattiat niidenkin alla.
'
                               

Joidenkin huoneiden seinillä roikkuu repeytyneitä ja jo hieman haalistuneitakin tapetteja. Ehkä aikanaan valmistuvan majoitusliikkeen seinältä voikin bongata tätä kuosia kehystettynä tauluna...


Kaksikerroksinen kuisti aukeaa sisäpihalle päin. Siitä saa hienon, kun se  rempataan. Osa  kuistin kaiteista on paikoillaan, osa näkyy olevan rakennuksen sisäpuolella.

                              

Huoneita on hyvin erinäköisiä ja -kokoisia. Niihin on kiva kurkistella, vaikkei kaikkiin tiloihin tohdikaan kulkea.

                               

                               

Ikkuna-aukkoja on moneen suuntaan. Tästä Sahalkadun puoleisesta aukosta näkee sekä merelle että satamarakennuksiin.

                                

Parvekkeen oviaukosta on puolestaan näkymä Kahvila Sahan suuntaan.

                                 

Vanhassa talossa on oma tunnelmansa, sen voi aistia nytkin, vaikkei pystyssä ole kuin seinät.

                                


Kierreportaikko on keskellä taloa ja aikanaan se lienee hyvin  edustava...


Myös Potin rantaan päin talon ikkunasta on kivannäköinen merimaisema veneineen kaikkineen.


Kierros talon sisällä on käyty. Kaikki mukana ollet pääsevät ehjin nahoin rakennuksesta pois. Monenlaisia visioita entisöintikohteesta  heitetään ilmaan. Kaikki kuitenkin ovat samaa mieltä, että rakennus on erikoinen, sopii perinnekortteliin ja että se varmaan löytää paikkansa Kokkolassa. Jo talon julkisivu on sellainen, että se jää kerralla mieleeen.

                             


Selailin vanhoja lehtiä. Vuodelta 1990 löytyi Helsingin Sanomista artikkeli koskien tätä samaista kiinteistöä. Siinä mainitaan, että Vaasan lääninhallitus on silloin päättänyt suojella satamakonttorin lähiympäristöineen. Artikkelissa mainitaan rakenuksen arvosta sataman seudun maamerkkinä, sen vanhimpana ja ainoana juklkisena rakennuksena ja maiseman hallitsijana. Rakennusta pidetään hyvänä oman aikansa tyylin edustajana. Museovirastonkin mielestä rakennus on sekä rakennus- että kulttuurihistoriallisesti erityisen huomattava ja suojelun arvoinen. Tietystikään rakennuksen siirtäminen eri paikkaan  ei anna sille enää samaa arvoa Museoviraston silmin. Pihlajan alueelle rakennus on kuitenkin  arvo jo sinänsä historian havinaa uhkuen. 



Tutustumiskäynnin  jälkeen innostun etsimään  lisätietoja Otto Rodenista. Löydänkin hänen kuolinilmoituksensa. Se tuntuu jotenkin hyvin henkilökohtaiselta.


                           

Otto Waldemar Roden  syntyi  Kokkolassa 25.5.1860 styyrmanni Mickel Fredrik Rodenin  (Ruten) ja Anna Magdalenan Selinin  pojaksi. Oton isänpuoleiset isovanhemmat olivat merimies Michel Ericson  Rotainen/Ruten ja Lena Sophia  Christorherintytär Passanen.

Mielenkiinnolla jään odottamaan Rodenin talon puhkeamista uuteen kukkaan!


 LÄHTEET: 

Outi Airolan selostus Ykspihlajan kulttuuriviikolla 14.7.2019 [https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000002963128.html] Luettu 17.7.2019. 

Suomen sukututkimusseura. Hiski. [http://hiski.genealogia.fi/hiski/afpj19] Luettu 15.7.2019.


Vaasan lääninhallitus suojeli satamakonttorin Kokkolan Ykspihlajassa. Helsingin sanomat 21.2.1990.