sunnuntai 27. joulukuuta 2020

Anders Andersson Tåckoin noitaoikeudenkäynnit

Lohtajan Yliviirteellä tuomittiin kuolemaan 1681 noitavainoista  Anders Andersson Tåckoi. Hän oli  varakas lohtajalainen rälssitalonpoika, jonka pääelinkeino oli tervan myynti. Yliviirre kuului noihin aikoihin Lohtajaan ja siellä  oli Andersin  aikoihin 17 taloa. 

Anders oli Tåckoin talon kolmas isäntä. Hän oli syntynyt  noin 1600-luvun alkuvuosikymmeninä.   Hänen isoisänsä Herik Thomasson  Parsiainen oli  tullut ennen vuotta 1610 isännäksi Tåckoilaan.  Andersin  ensimmäinen vaimo oli Yliviirteen Luomalan talosta.  Vaimo  kuoli 1680 ja Ánders avioitui pikaisesti uudelleen  ilman papiston lupaa  Kaisa Juhontyttären kanssa.  Tämäkin liitto loppui sinänsä lyhyeen, kun Anders tuomittiin kuolemaan  jo  1681 ja tuomio täytäntöönpantiin  1682 kevään tai kesän aikana. 


Yllä:Kuvakaappaus Pohjanmaan tuomiokunnan renovoiduista tuomiokirjoista; varsinaisten asioiden pöytäkirjat, Lohtaja, 1681. 

Jo Andersin isä oli tunnettu parannustaidoistaan, esimerkiksi suolan luvusta. Etsin tietoa tästä vanhasta keinosta ja kansanparannussivustolta löysinkin kertomusta, kuinka suolarakeita ja vettä sekoitettiin visapäisellä veitsellä pahkakupissa. Seokseen puhallettiin palkeilla tuhkaa ja samanaikaisesti tietäjä luki pajan voiman suoloihin. Tietäjä myös kaatoi seosta useamman kerran alasimen reiän läpi lukien pistoksen tai ähkyn lukuja. Vesiseos kaadettiin umpinaiseen astiaan, jotta se olisi tuulensuojassa, ettei voimat katoaisi siitä. 

Lapsuuden perheessä oli Andersinlla ainakin veli ja Brita-sisar. Anders lienee oppinut ensimmäiset hyväntahtoiset, harmittomat noitakonstinsa isältään, Anders kuitenkin tuli kuuluksi enemmänkin vahinkoa aiheuttavien  taikojen kehittäjänä, Häntä pidettiin loppuaikoinaan paholaisen kanssa liittoutuneena noitana. Anders tunnettiin myös riitaisana miehenä. Välit sukulaisiin ja naapureihin olivat huonot. Kyläläisten ja lähipiirin mielestä Anders oli todellinen noita. Hänen tiedettiin nostattaneen karhuja ja susia naapureiden karjaan sekä veljeilevän sielunvihollisen kanssa. Käräjiä oli kaikkiaan viisi ja ne käytiin vuosien 1663-1682 välillä.

Tåckoin tila siirtyi  aluksi 1674 Anders Henrikssonin    pojille,  siis Andersille ja tämän veljelle,  mutta veli luopui rahakorvausta vastaan   osuudestaan, koska oli ilmeisesti kaatumatautinen ja kykenemätön tilanhoitoon.  1676 Anders otti vävykseen ja  syytinkimiehekseen Lisa-tyttären miehen  Carl Jacobssonin  Tåckoin tilalle. 

Anders hankki aluksi  mainetta isänsä taitojen jatkajana ja häntä pidettiin hyvänä parantajana. Parannettavia riitti ympäri Lohtajaa. Asiakkaana oli myös Lohtajan kirkkoherra Erik Granberg. Granberg pyysi kerran  jopa renkiään hakemaan Andersin  avuksi, kun hänen jalkansa oli kipeä.  Anders kävikin häntä auttamassa,ja vannotti kertomasta hoidosta,  mutta hänenkään konstinsa eivät auttaneet ja pappi sai rahansa takaisin. Granberg oli ilmeisen hyvissä väliéissä Andersin kanssa, sillä hän  ei myöhemminkään puuttunut Andersin  oikeudenkäynteihin päinvastoin kuin poikansa, Gustav Granberg ja toinen pappi, Gustav Cajanus. 

Yliviirteellä oli myös Roikojen talo. Tiedetään, että Andersin ensimmäinen vaimo oli kotoisin Yliviirteen Luomalan talosta, joka oli myös sukua mahtavalle Roikon suvulle.  Anders  oli aikoinaan  kieltäytynyt auttamasta punatautiin sairastunutta Mickel Roikoa. Kun Mickel oli jo kuoleman kielissä, Anders suostui lopulta  ajamaan taloa piinanneen  hiiden Toholamminjokeen. Samalla Anders antoi ymmärtää, että hän oli alkujaan  sairauden aiheuttanutkin. 

Vuoden 1663 käräjillä tapahtui isompi käänne, kun käräjäväki yltyi kilvan syyttelemään Andersia paholaisen kanssa asioinnista ja   vahingoittavasta taikuudesta. Ilmeisesti Andersin huonokäytöksisyys ja ärtymys hänen toimiin  oli kytenyt pinnan alla jo vuosia. Andersin  vaimon velipojat, Matts ja Olof Mårtensson  Luoma sekä Olofin poika  Johan Luoma olivat kärkkäimmät syyttelijät. Anders joutui puhdistusvalalle, muttei onnistunut saamaan  aikaan oikeuden määräämää 12 miehen valaa.  Niinpä hän sai osakseen noidan leiman. Huomioitavaa on, että Johan oli ollut hänen hyvä työtoverinsa aikaisemmin. 

Oikeuden pöytäkirjoista voi aistia Andersin riivattua luonnetta. Hän esimerkiksi riitautui Johanin  vaimon kanssa ja tämän jälkeen päätyi kostamaan käytyä riitaa kirouksella, manaten naiselle kovat synnytyskivut.   

Sarjanoja  kuvailee opinnäytetyösssään Andersin  noitamaineen kasvua hyvin ja tarkasti. Ensimmäisessä oikeudenkäynnissä vain noituuden uhreiksi päätyneet esittivät syytöksiä Andersia kohtaan, hekin epävarmasti. Kun noituussyytökset kävivät ilmeisemmiksi, syntyi myös kitkaa  Tockoin ja ympäristön  kanssa. Ihmiset muistivatkin aina vain vanhempia asioita, joita kaivelivat oikeuden edessä. Moni paikalla olijoista halusi kertoa  kokemuksensa   Andersin heihin kohdistamasta noituudesta. 

Anders puolustautui rankkenevia syytöksiä vastaan aina vain raivokkaammin yrittäen samalla vierittää syytä syyttäjien niskoille ja puhdistaa omaa mainettaan. Syyttäjät puolestaan yrittivät sälyttää Tåckoin harteille yhä vain suurempaa taakkaa. Anders  puolustautui toteamalla, että, itsehän asianosaiset olivat pyytäneet häneltä taikoja. 


Yllä: Yliviirre kuuluu nykyään Kannukseen, mutta sijaitsee Lohtajan ja Kannuksen välimaastossa ja aikoinaan kuului Lohtajaan. 

Kesäkäräjillä 1663 Matts Kotka Yliviirteeltä  toi esille  Andersin väitöksen, että Matts oli varastanut häneltä ketunraudat. Kotka halusi tuoda esiin kokemansa vääryyden. Anders  oli myös manaamalla surmannut Kotkan kolme lehmää, mikä entinen ystävä Johan todisti. Johan yltyi myös kuvailemaan  Andersin vuosien takaista tervanpolttoa jolloin hän oli  kertonut, kuinka pystyy paikalla olevia haltijoita  tarkkailemalla ennustamaan saatavan tervan määrän. Johan  myös muisteli, kuinka Anders  oli kirveellä lyönyt tervaksien hakureissulla jalkaansa  saamatta haavaa  ja kertoen, että  haltija oli kääntänyt terän poispäin. Anders  oli myös intaantunut kehumaan pientä messinkikoristeista noitarumpuaan todeten, ettei teräs pystyisi häneen ja jos pystyisikin, niin  hän selviäisi helposti noitarumpunsa avulla. Tähän Johan  oli todennut "Huono  tietå."

Johanin  setäkin kertoi nähneensä sammakon  näköisen messinkiesineen, jota Anders säilytti  porstuan alla laatikossa ja  kutsui lapinkannukseksi. Noitarunmmun perusmalli on niin kutsuttu käsirumpu ja siitä tunnetaan sekä maljamaisia erttä kehämaisia muunnelmia. Soittimen vanha nimi on itämerensuomalaisisissa kielissä kannus. Sammakon voimia  puolestaan  käytettiin yleisesti  parantamisessa. Sammakko edusti kahta voimaelementtiä; maata ja vettä ja sammakon ajateltiin olevan myös myrkyllinen. 

Anders oli  kertonut oppineensa  temppunsa kolmen tien risteyksessä, jonne Saatana oli saapunut nostattaen ylös Roikolan jonkin aikaa sitten kuolleen ukon. Ukko oli myöhemmin ryhtynyt vakoilemaan kyläläisiä Tåckoin puolesta. Anders  oli myös kertonut pystyvänsä loitsimaan ja polttamaan kenen tahansa omaisuuden tai talon. Hän  oli kuitenkin lupaillut, ettei aiheuttaisi naapurin miehelle  harmia, mutta kotiin palattuaan mies  löysikin parhaan härkänsä kuolemaisillaan. Suutuksissaan mies palasi  vaatimaan Andersia tilille. Paikalla oli kuitenkin vain Andersin isä, joka ystävällisesti  luki suolaa miehelle ja kehotti syöttämään taiotun suolan härille. 

Olof Mårtensson kertoi olleensa vuosia sitten takomassa Andersille viikatetta ja samalla viiltäneensä sormeensa. Anders oli tarjoutunut parantamaan haavan ja  ja opettamaan taikakeinon Olofille, vannottaen, ettei Olof kielisi asiasta eteenpäin. Taika toteutuisi, jos hän  menisi kolmen  tien risteykseen sekä  seuraavana jouluaamuna, pääsiäistä edeltävänä sunnuntaina  että   pääsiäispäivänä. Paholainen saapuisi paikalle kolmesti; ensin  kauhean näköisenä, toisella kerralla ihmismuodossa kysyen, mitä noitakokelas haluaisi oppia ja kolmannen kerran opettaen   pääkielen ja tärkeimmät sanat. Anders  oli  syytösten mukaan myös pilannut Olofin  nauriskylvön todeten, ettei satoa tulisi - eikä ollu tullutkaan. 

Oikeus ei voinut vapauttaa Andersia, sillä liitto paholaisen kanssa kertoi pahoista aikeista. Ihmisten ajatusmaailmassa taikuuden ja noituuden välinen raja oli hyvin kapea. Noituus nähtiin 1600-luvulla syntinä joka saattoi langettaa Jumalan vihan  ihmisten ylle. Anders  määrättiin  puhdistautumisvalalle seuraaville, vuoden 1664 käräjille, mutta se epäonnistui, koska hän sai ainoastaan kaksi puolestapuhujaa  kahdestatoista ja määrättiin sen vuoksi sakkoihin. Puhdistautumisvala, myötävannominen,  pohjautui Kuningas Kristofferin maanlakiiin. Se oli keino osoittaa, millaista luottamusta syytetty henkilö sai osakseen ja oliko hän oikeutettu elämän osana yhteisöä. 

Elokuussa 1680 käräjillä kaikki jo pitivät Andersia noitana. Nyt syytöksiä esitti  muun muassa hänen väynsä Carl. Andersin Brita-sisar  kertoi oikeudessa Olof  (Olli) Hurju-nimisestä lestijärveläisestä lappalaisesta, jolta velipoika oli oppinut noituutta. Andersin mukaan  lappalainen oli hänelle tuntematon.  Andersin mielestä Riitta kosti syytöksillään, koska Anders oli lyönyt häntä.  Vävy esitti Andersin lappalaistaioista kuulemansa loitsun ja selitti, että Anders  oli hänelle kertonut lappalaisten näin aloittavan loitsimisensa: 

"Jämäkä jerfwen rauda, 

kumajaki kusen alus, 

tämän noidan noitaus, 

lappalaisen laaskeisa. "

Seurasi niin kovaa huutelua ja syyttelyä, että lautakunta päätti siirtää käsittelyn jatkoselvitykseen   seuraaville käräjille. Varuiksi Anders  kuitenkin vietiin Oulun linnaan. Kappalainen Cajanus kävi siellä häntä jututttamassa, mutta kun sai osakseen ainoastaan  syytöksiä ja loukkauksia, niin päätyikin kokoamaan uutta  todistusaineistoa Andersia vastaan. 

Seuraavan kesän käräjillä syytökset vain  kovenivat. Käytiin läpi Roikon Michelin punatauti ja Andersin edesmenneen vaimon veli,   Olof Mårtensson,  esitti naapurinsa olevan "täysi noita. " Syytettiin myös Andersin  noituneen Brita-sisarensa. Juhannuskirkosta palatessaan  Lars Eriksson oli kuullut huutoa ja löytänyt  Britan  kotoaan pahoin hakattuna. Hän oli rientänyt hakemaan pappi Cajanusta paikalle ehtoollisen antamiseksi. Anders  oli  tilanteen tajuttuaan rientänyt kirkolle lahjomaan pappeja. Heitä kuitenkin edelleen  ärsytti Andersin  liian nopea toinen avioituminen, eikä lahjominen onnistunut. 

Valborg Stefansdotter puolestaan kertoi käräjillä saaneensa Andersilta noiduttua suolaa käärmeenpuremaan. Brita Larsdotter  puolestaan ei ollut saanut silmäsairauteensa häneltä mieleistään hoitoa. Anders  yritti puolustautua, mutta syytökset vain kovenivat. Valborgin  mielestä Anders  oli manannut paholaisen räjäyttämään taivaan ja olikin seurannut kova myrsky. Andersia  syytettiin myös suolan lukemisesta seuraavin sanoin:

 "Mastamahiset tulewat,

 ma meiden äiti

 ja mahan hein wieckön 

 Jesus Christus, 

 quin se  tyhiest  tullåt on. "

Nenonen toteaa väitöskirjassaan, että noituus tarkoittaa kaikkea vahingoittavaa magiaa. Lukeminen laskettiin tietäjän taidoista tärkeimmäksi. Loitsun voiman ajateltiin piilevän sanatarkkuudessa ja lukemalla ne "vihan voimalla." Anders myönsi oppineensa joitakin taikakeinoja torniolaiselta noidalta. Myös Carl-vävy esitti joitakin Andersin loitsimisessa käyttämiä metalliesineitä. Noihin aikoihin ajateltiin, että esimerkiksi terävänä pistoksena tuntuva kipu paranisi ainoastaan terävällä välineellä, "samanlainen samanlaisen parantaa"- ajatuksella.

Oikeuden edessä Anders kertoi, 1663 että hän omistaa rummun "lapp trumba", jonka on saanut saamelaiselta mieheltä. Hän kertoi myös ilmeisesti käyttäneensä sitä noituuden harjoittamiseen. Tosin voi olla mahdollista, että Anders olisi tehnyt rumpunsa ihan itse ja vain oikeutta varten sepittänyt tarinan lappalaismiehestä, jolla tavoin hän olisi vähentänyt omaa syyllisyyden tuntuaan. Mitään viitteitä rummuttamisesta ja loveen lankeamisesta todistajat eivät oikeuden edessä kuitenkaan esittäneet. 

Todistukset osoittautuvat kuitenkin kaikkinensa lopulta niin vahvoiksi, että Anders ilmoitti olevansa valmis kuolemaan rikostensa vuoksi, kunhan vain saa tulla haudatuksi. 

Andersin tuomiossa mainitaan papiston loukkaaminen, paholaisen sotkeminen säätilaan, suolan lukeminen sakkoineen, yleinen noidan maine, yleinen pikku noituus, välineiden käyttäminen loitsinnassa, kirkon kiertäminen loitsien sekä kahden naisen noituminen.

Anders Andersson Tåckoin tuomittiin lopulta  mestauskuolemaan. Tämän  jälkeen hänet määrättiin teilattavaksi. Tämähän oli ristiriidassa Antin oman toiveen kanssa. Teilaus tunnettiin erittäin nöyryyttävänä ja julmana tapana. Teilauksessa ruumis aseteltiin teilipuuhun eli rattaan päälle korkean seipään nokkaan julkiselle paikalle nähtäväksi. 

Andes laati ennen kuoleman täytäntöönpanoa  testamentin, jossa  hän jätti kaikki omaisuutensa vaimolleen ja lapsilleen, mutta syytöksiä jättäneen vävynsä hän jätti perinnöttömäksi. Ei ole tiedossa tarkkaa mestauspäivää, sillä hovioikeuden vahvistusta hänen kuolemastaan ei ole säilynyt,  mutta vuoden 1682 syyskäräjillä toisen käräjäjutun yhteydessä Anders mainitaan jo kuolleeksi. 

Lähdin vielä kaivelemaan, josko löytyisi sukutietoja tarkemmin Andersin juurille. Matti Heiniemen mukaan kantaisänä voidaan pitää Henric Thomassonia, joka oli Ylikannuksen Niemosen perustaja ja kytkyksissä jotenkin myös Ylikannuksen Parsialaan, ehkä vävy. Henric muutti asukkaaksi vanhalle Yliviirteen Per Johansson Tåckoin autiotilalle noin vuonna 1614. Tämä tila oli perustettu ilmeisesti jo keskiajalla Viirrejoen varteen. Henric on kuollut noin 1629. 

Henricin poika oli Anders Henricsson Tåckoi. Hän on kuollut noin 1672, eikä olen enää ollut todistamanssa poikansa mestausta.

Anders Andersson Tåckoin jälkeen tilan peri luultavasti  hänen poikansa  Matts Andersson Tåckoi. Heiniemi kirjoittaa, että Matts ei kyennyt pitämään  yksin tilaa, koska oli nuori, vaivainen ja velkaantunut isänsä vuoksi. Sen takia hän otti avukseen vaimonsa siskon miehen, Matts Thomasson Kerttulan vuonna 1685. Matts oli elossa vielä vuonna 1705, mutta vuonna 1707 tila oli veroautio. Näihin aikoihin hänen yhtiömiehensä Matts Thomasson myös  lähti asumaan muita Kannuksen ongelmatiloja. 

Matts Anderssonin jälkeen Tåckoin tilaa asui Matts Mattsson Tåckoi, joka ilmeisesti oli edellisen isännän poika. Matts pyysi  Tåckoin autiotilaa viljelykseen yhdessä toholampilaisen yhtiömiehensä, Erik Olofssonin kanssa vuonna 1708. Kumpaisestakaan ei  heiniemen kirjoittaman mukaan ollut viljelijäksi. Matts otettiin sotilaaksi vuonna 1712 ja sen jälkeen tilalle otettiin uusi isäntä. 

Seuraavana isäntänä näkyy Matts Thomasson Luomala, joka ei voi nimensä perusteella enää olla edellisen isännän poika. Hän sai tilan itselleen talvikäräjillä 1712 yhdessä lankomiehensä, Anders Andersson Roikolan kanssa. Anders Andersson Tåckoin ensimmäisen vaimonhan mainitaan olleen Luomalan talosta ja myös sukua Roikoloihin, joten hyvin ilmeistä, että jonkinlainen sukukytkys Matts Thomasson luomallalla oli tilan aikaisempiin isäntiin.  

Kirkonkirjoista löydän karun tiedon Matts Thomassonin lopusta. Siellä on mainittu kuolema 10.10.1714 tekstillä "dräpen af rijssen" eli venäläiset tappoivat hänet Isovihan aikana Lohtajalla. Tässä yhteydessä yhtiömies Anders Andersson on luultavimmin muuttanut Yliviirteen Kerolaan ja tila on ollut Isovihan aikana osittain autiona, osin leskien tai tilapäisasukkaiden käytössä.


LÄHTEET:

Kannus. Sammenluola.  [Kannus. [https://sammenluola.home.blog/2019/08/08/kannus/] Luettu 26..12.2020. 

Kansänlääkintä. Tämä on tietäjän tie. [http://www.yrttitarha.fi/tietopankki/kansanperinne/tie.html} Luettu 27.12.2020. 

Lahti, Emmi. Tietäjiä, taikoja, hautausmaita. Taikuus Suomessa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Jyväskylä yliopisto. 2016. [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/48290/978-951-39-6466-5_vaitos20160116.pdf?sequence=1] Luettu 26.12.2020.

Mistä rikoksista tuomittiin teilattavaksi? Historia-lehti. [https://historianet.fi/rikokset/mista-rikoksista-tuomittiin-teilattavaksi] Luettu 27.12.2020.

Nenonen, Marko. Noituus, taikuus ja noitavainot. Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin karjalan maaseudulla  vuosina 1620-1700. Historiallisisa tutkimuksia 165. Suomen historiallinen seura. Helsinki. 1992. [https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/162471/HT165_opt.pdf;jsessionid=43724F70AF537AE0D127BEFA8A9C1435?sequence=1} Luettu 26.12.2020. 

Sarjanoja, Katinka. Maine, myötävannominen ja   ja shamanismi: Antti Tokoin noitaoikeudenkäynnit  1663-1682. Tampereen yliopisto. Pro gradu-tutkielma. 2017. [https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/102489/1512651673.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 26.12.2020. 

Tåkola. SukuForum. Matti Heiniemi. [http://suku.genealogia.fi/archive/index.php/t-811.html] Luettu 27.10.2020. 


sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Kauneimmat joululaulut 2020 - polku kirkkotarhassa

Vaikka tämä loppuvuosi onkin ollut hyvin vähäistä erilaisten tapahtumien osalta, täytyy antaa kiitosta siitä, että löytyy vaihtoehtoisia tapoja  ja jopa  uudenlaista innovointia toteuttaa  tapahtumia koronaakin uhmaten.  

Kälviän seurakunta on järjestänyt Kälviän kirkkopihalle tänä jouluna upeaakin upeamman "Kauneimmat joululaulut" - tapahtuman. Kun ei päästy kirkkoihin veisaamaan sydämien syvyyksistä tuttuja, turvallisia ja rakkaita joululauluja, järjestettiin siellä tapahtuma pihalle.


Qr-koodisysteemillä toimiva joululaulurata toimii vallan mainiosti. Se vaatii mukaan matkalle vain kännykän, johon on ladattu ilmainen qr-koodinlukija. Toki ilman sitäkin selviytyy, jos haluaa kiertää radan ilman kännystä raikaavaa joululaulua. 

Ihan parasta tässä radassa on, että sen voi kiertää aikatauluista riippumatta vaikka ihan yksikseen. Voi laulaa mukana tai eläytyä kuuntelemaan kännykästä ohjelmoitua joululaulua ja ihastella radalle rakennettuja elämyspisteitä.

Radan aloittava  ensimmäinen pysähdyspaikka on niin upea, että liikutun kovasti. Siellä on  rakennettu puukehikon sisälle todella kaunis, valaistu  seimiasetelma. Kohdistan kännykkäni qr-kuvakkeeseen ja pian jo pääsen kuuntelemaan kaunista joululaulua.

"Niityillä lunta, hiljaiset kadut
Taakse jo jäänyt, on syksyn lohduttomuus.
Muistojen virta, lapsuuden sadut
Sanoma joulun on uusi mahdollisuus..."






Jatkan matkaa kohti seuraavaa rastia. Sankarihautoja valaisee kaunis, suurikokoinen kuusi. Olen keskellä kirkkomaata aivan yksin. Juuri niin kuin toivoinkin. Etäämpää näen, kuinka lapsiperhe rattaineen lähtee  viimeiseltä rastilta pois. Mietin, että juuri näin pimeässä tämä rata on lapsille varmaankin elämys valojen ja koristeidensa vuoksi. 

                     

Mainiota, että reitin pystyy vaivattomasti kiertämään esimerkiksi vaunuilla, rattailla tai rollaattoreilla. Pidän myös siitä, että johdot reitin varrella on kauniisti kätketty  havujen peittoon. Näin vältetään pimeässä johtoihin kompuroinnit. 

                   

"Me käymme joulun viettohon
taas kuusin, kynttilöin. 
Puun vihreen oksat kiedomme 
me hopein kultavöin..."


Tapulin vieressä on  pienoinen kuusi. Kun saavun rastille, tähyilen samalla katseellani tapulin yläosassa olevaa yhtä  maalausta enkelistä. Sehän  raaputettiin esiin, kun tapulia viimeksi entisöitiin. 


Tuuli yltyy. Kuusen hentoisilla oksilla on valojen lisäksi kauniita, hopeisia kelloja. Huomaan muutaman niistä tuulenpuuskassa tippuneen maahan. Nostan ne varovasti takaisin oksille. Olo on kuin pikkutyttönä, kun sai alkaa koristelemaan kuusta. 


"Hiljaa, hiljaa, joulun kellot kajahtaa.
Kirkkaat joulukynttilät lempeästi hymyyvät..."



Seuraavalla rastilla lähes liikutun. Olen viime viikkoina kovasti etsinyt tietoja vanhasta kirkkoreestä. Ja siinä sellainen nyt sitten on ihka oikeana edessäni. Valaistuna ja havuin koristeltuna. Jos joku seuraisi minua nyt, ihmettelisi varmaan touhujani. Kontin ja kyykin reen ympärillä, sillä haluan  tutkia sitä tarkkaan. Vaikutun reen pienuudesta, jos kyydissä on istunut kaksikin ihmistä. 


Aisakello helkkää, loistaa tähdet, kuu, 
riemua on pelkkää, hymyyn käypi suu..."

Aisakelloja käytettiin reessä sen vuoksi, että vastaantulijat ennättivät väistää vastaantulijaa. Tajuan tätä kirjoittaessani, että minulla on isänperintönä vanha suvun aisakello, en tiennyt vain, että esine on nimeltään juuri sellainen!  Kirkkoreki on rakenteeltaan kapea, ja  se saattoi herkästi jopa kaatua lumisella reitillä. Harmi, että niin vähän on jäänyt tallennettua tietoa kirkkomatkoista entisaikoihin. Unelmoin mielessäni että olisi hienoa, jos kirkkorekiä säilytettäisiin kirkkojen pihapiirissä hyvin suojattuina katoksissa, jotta ne säilyisivät hyväkuntoisina. Ovathan ne aika keskeinen osa kirkkohistoriaa nekin!


Seuraavalla rastilla on valaistu kuusi. Mutta mikä ihaninta - vaikka reitillä on useita kuusia, niistä jokainen on koristeltu omalla, uniikilla tavallaan!


"Nyt avaa ovet sydänten,
ne siitä rauhan saa.
kas loiste joulutähtösen
tuo rauhan sanomaa..."


Seuraava rasti erottuu valaistuksena vuoksi jo kaukaa. 


Kun pääsen lähemmäksi, on se taas iso elämys. Kuviin en saa hetkeä vangittua niin kuin haluaisin. Puiden oksille on ripustettu  hentoja enkeleitä ja lasitimantteja. Oi, kuinka kaunista!

...Siit enkelitkin riemuiten
veisaavat hälle kiitoksen..."





Seison seuraavalla rastilla. Klikkaan qr-koodin auki ja  hiljennyn kuuntelemaan  laulua. Se on lempijoululauluni. Siihen liittyy paljon muistoja erityisesti joulun lähellä olleiden läheisten hautajaisista. 

Viereisen pyörätien ohi polkee nuori poika, jonka  kajarista kuuluu bassonjumputus. Siinä me molemmat fiilistelemme musiikin kautta. Poika tosin ei huomaa minua ohitse suhahtaessaan. Minä puolestaan katson pitkään hänen peräänsä musiikkia kuunnellessani. Lopulta poika katoaa pyörineen pimeään. 

"...Maailman kautta
kuljemme laulain,
taivasta kohti matka vie..."


Viereinen Kälviänjoki virtaa ja illan pimeydessä jään kuuntelemaan veden kohinaa. Vastarannalla loistaa talojen valot. Kaunista, vaikka maisema ei olekaan sellainen mielikuvien perinteinen joulumaisema lumineen ja jäineen. 


On viimeisten rastien aika. Havunoksista on rakennettu vihreä sydän valoineen. Niiden vieressä  seisoo pari olkipukkia. On todella kaunista. Kun olen saanut viimeisen radan kuljettua, katson kelloa. Reittiin kului 45 minuuttia, kun kuunteli jokaisella pisteellä jokaisen laulun alusta loppuun. Oikein sopiva kesto!

Voin suositella rataa ihan jokaiselle.  Oma suositukseni on, että radan kiertää hämärään aikaan, silloin valot pääsevät oikeuksiinsa. Oikeastaan ainut, mitä olisin toivonut, olisi ollut kauneimmat joululaulu-vihkonen radan alussa omiin käsiin saataville. Se on minulle jokavuotinen tapa ja erityisesti tykkään katsoa vihkosesta jonkin uuden laulun melodian ja sanat. Nyt hain reitin jälkeen vihkosen läheisestä kaupasta ja syvennyin siihen vielä kotona. 

Rata on esillä Kälviän kirkkopihassa aina  27.12.2020 saakka, joten vielä ennättää polulle mainiosti!



"Nyt joululaulut kaikuu yössä taas,
ja kynttilät ne loistaa valoaan.
On aika rakkauden, se täyttää jokaisen,
oi, jospa aina joulun aika ois..."



sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Joulu-ukko mainoksessa

Tällä kertaa tarjolla päivitys, jonka aihe tuli sattumalta vastaan ja hetken mielijohteesta intouduin aiheesta, kerran on joulukin juuri tulossa.

Kuva ja teksti  - tai itse asiassa mainos  -  alla on vuoden 1909 Kokkola-sanomalehdestä.


Sedät ja tädit, äidit ja isät!
Tervetulleet olette ostamaan
joululahjoja valitsemaan
Kokkolan Paperikauppaan!

Mainos on kerrassaan ihastuttava. Ainakin omat mielikuvani paperikaupan valikoimista alkaa näkymään mielessäni... Tekstin kirjoitusasusta huomaa, kuinka paljon Suomen kieli onkaan muuttunut reilun sadan vuoden kuluessa. 

Tämä kuvan joulupukki ei ole mikään amerikkalainen Coca Cola-pukki, vaan siinä on jotain ihanan harrasta ja suomalaista, eikö!


Jouluostoksia tekewän yleisön huomioon 
Joulu -ukko täten julkeaa pyytää:
ken lapsen pienen, viattoman ja herttaisen,
joulumielelle saattaa mielii, 
hän Paperikauppaan poiketkoon. 
Sieltä nuken, torwen, rumpun tai hewosen pienen ostakoon.
-näitä kaikkia ja paljon muuta yksin Paperikaupasta 
woi löytää- 
ja hymy herttainen pienen paitaressun
sydämen lämmittääpi lahjoittajan, 
lämmittää kuin kewään ensi lämpö.
Saattaa joulutunnelman kylmimpäänkin rintaan.
Tunnelman, jota waihtais ei, ei kalleimpaankaan hintaan. 

Ken juhlapuun, sen tutun joulukuusen,
tahtoo juhlan kunniaksi kaunistaa. 
Laittaa lasten pienokaisten ja aikuistenkin riemuksi,
hän unohda ei, että Paperikaupasta
ostajaa tuhannet on oottamassa. 
Sadat ja tuhannet hennot koristukset 
hienot ja hellät - sellaiset,
jotka joulukuusen herttaisen pukimiksi,
joulujuhlan jalon kunniaksi
yksinoikeuden ovat wallanneet. 
Ne pennit tuhatkertaisen sadon tuowat,
mitkä puvun juhlapukuiseks laittamalla,
koteihin herttaisen jouluilon luowat. 

Joulu-ukkona wakawana,
lasten tuttuna parhaimpana,
en kyllin woi teroittaa wanhemmille
mieleen pantawaksi, että muistaisivat
lapsen iloa nostattaa,
isän pienen kullanmurun, äidin on sydänkäpysen,
että riemu.joulun viettäis,
muistais wielä wanhanakin,
kuinka kurkihirren alla oman kodin hyw ol olla,
kuinka siellä riemu riemulta maistui:
kuinka kuusi kullassa loisti, kuinka kynttilät hohtiwat,
kuinka lahjat sinkoiliwat...
-Monen on inehmon ijäkkäänä pahoilta teiltään warjellut.
Tällainen hupaisa kodin muisto. 

Muistaos siis nyt pikkaraiset, pienet piimäparrat,
olla kiltit isällenne, äidillenne kuuliaita,
silloin tiensä he johtavat Kokkolan Paperikauppaan. 
Ja lahjat monet noutawat Joulu-ukon kelkkaan.
Jouluaattona sitten jakelenne. 
Tertulle ja Kaisalle, Jaakolle ja Laurille
ja monille tuhansille muille, - - - 
Kaikille jouluilon suon.
Siks lahjat monet heille .

Ystäwyydellä
Joulu-ukko



Tuo tekstissä käytetty sana joulupukista "joulu-ukko" jäi mietityttämään. Sehän on suora käännös ruotsin kielen "julgubbe"-sanasta. Käytettiinkö sitä yleisemmin viime vuosisadan alussa, en tiedä! Tosin Ylen artikkeli selventää, että nimen omaan valkopartainen joulu-ukko onkin lähtöisin Saksasta. Siellä joulu-ukko on pukeutunut perinteisesti jonkilaiseen kaapuun tai viittaan. 

Tämä ihastuttava paperikauppa on sijainnut Isollakadulla, Kokkolan sydämessä - Kokkolinnan rakennuksessa. Kokkolinna on rakennettu 1908. Se on ainoa kivinen jugend-talo meidän kulmilla. Kokkolinnassa on ollut noihin aikoihin ilmeisen useita liikkeitä. Olisipa ollut ihana päästä kurkkaamaan tuon idyllisen Paperikaupan sisälle etenkin näin joulun alla!


LÄHTEET: 

Joulupukin hahmo on peräisin keskiajalta. Ylen uutiset. [https://yle.fi/uutiset/3-5814114] Luettu 13.12.2020. 

Kokkola-lehti 21.12.1909, sivu 4. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/654502?term=Jouluksi&term=Kokkola&term=Kokkolassa&term=jouluksi&term=joulun&term=Kokkolan&term=Kokkolasta&term=joulut&term=Joulu&page=4] Luettu 12.12.2020. 

sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Erilainen Itsenäisyyspäivä 2020 - omia ajatuksia

Tämä itsenäisyyspäivä on erilainen.  Isoja juhlia ei  järjestetä, Vietin päivän kotona. Katsoin livestriimausta Marian hautausmaalta. Sotaveteraani Ahti Salo, 94 vuotta, laski  vielä seppeleen sankarihaudoille.  Koskettavaa. Aamusemmalla seurasin ekumeenista juhlajumalanpalvelusta Helsingin Tuomiokirkosta. Kuinka kauniilta näyttääkään kirkko juhlavalaistuksessa kynttilöineen... Myös tilaisuuden musiikki oli hienoa, vaikka musiikkiosuudet ja itse tapahtuma olikin äänitetty osina ja ilman yleisöä.

Taneli Kuusiston säveltämä "Siunaa ja varjele meitä" nosti kyyneleen silmäkulmaani. Halusin tuon virren 584 muuten myös  isäni muistotilaisuuteen vuosi sitten alkumusiikiksi. Sopii myös itsenäisyyspäivään upeasti. Rakastan urkumusiikkia, nytkin menee kylmät väreet, kun kuuntelen tätä kirjoittaessa...En tiedä olenko koskaan kertonut, mutta aikoinaan hain (ja jopa pääsinkin) opiskelemaan urkuriksi. En vain sitten koskaan  tullut ottaneeksi opiskelupaikkaa vastaan...

Muuten - isäni hautajaiset järjestettiin päivänä, jolloin tuli kuluneeksi 80 vuotta Talvisodan alkamisesta. Halusin huomioida silloin tuon päivän, koska se oli isälleni sotaorpona tärkeä. Isäni muistotilaisuudessa paloi sinivalkoiset kynttilät, pöydät oli koristeltu havuin ja mustikanvarvuin. Isäni saateltiin ulos kirkosta Narvan marssin saattelemana (Linkin kuvatallenne Adolf Ehnroothin hautajaisista muuten...) Kysyin silloin kanttorilta, onko se mahdollista soittaa, vaikkei isäni ollut sotaveteraani. Kuulemma oli ja kanttori totesi minulle "Kunpa ihmiset yleensäkin rohkeammin toivoisivat tätä hautajaisiin."  Muistotilaisuudessa laulettiin myös Sibeliuksen säveltämä  virsi 462,  "Soi kunniaksi Luojan, "jonka kolmas säkeistö on  Lappajärvellä aikoinaan runoiltu. Isä oli sieltä lähtöisin.   


”Siis kiitos Herra taivaan, kun lahjas meille toit

ja palkaks työn ja vaivan taas puhtaan leivän soit.

Suo että alttiin mielin myös köyhää holhoomme

ja sydämin ja kielin Sua lakkaamatta kiitämme.”


On jotenkin hienoa, että kotona tuntee olonsa näin korona-aikoinakin turvatuksi. En osaa oikein sanoksi tätä tunnetta pukea. Mutta se ajatus, että on kuitenkin turvallista olla läheisimpien kanssa. Viettää sitä laatuaikaa, josta niin usein kliseisenä ajatuksena mainitaan. 

Mielenkiinnolla odotan myös juhlaillan Itsenäisyyspäivän lähetystä presidentinlinnasta. Onhan siinä toki jotain yhteisöllistä, että kaikki kansa kokoontuu televisiovastaanottimien ääreen - kukin omissa oloissaan katsellen!:) Rauhoituin iltapäivällä myös kuuntelemaan Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin livestriimausta "Itsenäisyyspäivän konsertista." Työkaverini soitti siinä fagottia. Äitini tapaa sanoa , että on nautinto katsoa soittajia, kun he ovat aina soittaessaan niin onnellisen näköisiä. Niin totta...

Kaivoin esille myös mummoni albumin. Vanhoja kuvia ei ole paljon, koska tulipalo tuhosi -50-luvulla lähes kaiken irtaimen. Jotain sentään.


Yllä kuvassa isoisäni eturivissä valkoisen paalun oikealla puolella. En tiennyt, mistä tapahtumasta kuva on otettu. Jonkinlaisessa aluksessa näyttävät miehet kuitenkin sota-aikana olevan. Isänisäni osallistui sekä talvi- että jatkosotaan ja hänen joukko-osastonsa olivat 15. Pioneerikomppania, Pioneeripatataljoona 1. sekä 6. Tienhoitokomppania. Otin tänään asiakseni selvittää kuvan taustoja. Luulin tosiaan, että kuva oli sota-ajalta. Selvisikin erään  kapteenin  tulkitsemana, että isoisäni on ollut rannikkotykistörykmentissä! Kaivoin esille isoisän kantakortin ja niinpä se olikin! Tämä kuva on otettu 1934-1935.  Rannikkotykistörykmentti 1 on   siirtymässä venekuljetuksena paraatiin  tai sieltä pois. Samainen kapteeni osasi kertoa, että kuvassa miehillä on rannikkotykistön päähineet ja joukko-osastotunnukset. Heidän päävaruskunta oli Suomenlinnassa. Lisäksi toimintaa oli lähisaarten linnakkeilla aina Hankoon saakka. Miesten epoletin tunnuksessa on ristikkäisten tykinputkien alla numero 1.  Tuota käsivarressa olevaa paraatinauhaa on käytetty itsenäistymisen ajoista sota-aikaan saakka. Taas opin, että aina kannattaa kysyä alan asiantuntijoilta!

Tänä itsenäisyyspäivänä pidän kädessäni isoisäni kunniamerkkiä - sitä arvokasta merkkiä, jota ilman olisi mieluummin haluttu elää...En koskaan tullut kysyneeksi mummoltani, kuinka hän sai tämän kunniamerkin pelastettua tulipalon keskeltä. Ehkä minulle riittää ajatus siitä, että mummo halusi sen pelastaa, vaikkei kotitalostaan talviyön tulipalon keskeltä ennätetty pelastaa oikeastaan muuta kuin seinäkello...


Tällainen "sururisti annettiin sodassa kaatuneen leskelle, äidille tai vanhimmalle tyttärelle. Risti on kulkeutunut mummoltani isälle ja isältä minulle. "Sururisti " on mustassa nauhassa oleva erikoiskunniaristi. Vapaudenristin ritarikunnan 4. luokan Vapaudenristi miekkojen kera mustalla nauhalla. Mummoni tuskin koskaan sitä on käyttänyt, niin kauan kuin muistan, se oli vanhassa kellorasiassa mummon kirjahyllyssä, siellä missä muutkin tärkeät esineet....

Tähän loppuun ajatuksia herättävä runo, jonka löysin eilen. Runon on kirjoittanut Raili Malmberg ja hän sen myös esitti Kansallisen veteraanipäivän juhlassa Finlandiatalossa 27.4.1994. Upea!


"Rakkaudentunnustus isänmaalle 


Kun olin ihan pieni tyttö,
minun isänmaani oli pähkinän kokoinen.
Se oli niin pieni,
että sen sisään juuri ja juuri mahtui
minun maailmani ydin:
Koti ja äidin syli,
isän käsi ja yhdessä luettu iltarukous.
Kun olin pieni,
minun isänmaani maistui mansikkamaidolta
ja tuoksui niin kuin vastaleivottu leipä,
eikä kulkusten kilinä koskaan kokonaan lakannut siellä kuulumasta.

Kun minusta tuli aikuinen,
minun isänmaani kasvoi Suomen kokoiseksi
ja sai ihan uudet ulottuvuudet.
Minä opin rakastamaan sitä aikuisen naisen rakkaudella.
Opin löytämään yhä uusia vastauksia kysymykseeni:
mikä on minun isänmaani
ja miksi se on minulle niin rakas.

Minun isänmaani on tietysti tämä maa,
alue,jota kartalla kutsutaan Suomeksi,
sen järvet ja metsät, vainiot ja viljapellot,
kylät ja kaupungit.
Suven suloisuus ja talven kuurainen kimallus,
kevään liekehtivä vihreys ja syksyn purppurakulta.

Mutta minun isänmaani on muutakin.
Minun isänmaani on itsenäisyys.
Minun isänmaani on vapaus,
sananvapaus, liikkumisenvapaus, vapaus olla omaa mieltäni asioista.

Minun isänmaahani kuuluu kaikki se,
missä ihmisen henkiset juuret ovat,
kulttuuri, kieli,
tämä murteista rikas, vivahteikas ja sointuva suomen kieli,
jota niin monet runoilijat ovat käyttäneet kuin jaloa instrumenttia:
" Ruislinnun laulu korvissani/ tähkäpäiden päällä täysi kuu/
kesäyön on onni omanani/kaskisavuun laaksot verhouu…"

Isänmaani on lippu ja laulu, itku ja nauru,
rukous ja kirous,
syntyminen ja kuoleminen,
työnteko, viha ja rakkaus.
Se on Sibeliuksen sinfonia ja Porilaisten marssi,
mutta se on myös suvivirsi ja Monosen Satumaa-tango
haikeasti haitarilla soitettuna.

Isänmaani on suomalainen kansa,
minun kansani,
kaikki suomalaiset ikään , ammattiin, asuinpaikkaan katsomatta,
puoluekannasta riippumatta,
työläinen ja talonpoika, palkansaaja ja johtaja,
maalainen ja kaupunkilainen, nuori ja vanha.

Minun isänmaahani kuuluu myös suomalainen menneisyys.
En voi puhua isänmaasta muistamatta
menneitten sukupolvien työtä.
Tuhannet ja taas tuhannet esivanhempamme,
eivät vain merkkimiehet ja -naiset,
vaan aivan tavalliset kansannaiset ja -miehet,
ovat tekemällään työllä ja uurastuksella
luoneet sen pohjan, jolle kaikki tässä maassa loppujen lopuksi rakentuu.

Minun isänmaahani kuuluvat myös sankariristien rivit,
niiden veljiemme ja sisartemme muiston kunnioittaminen,
jotka eivät väistäneet vastuuta silloin,
kun isänmaa heiltä vastuunkantamista ja uhrauksia vaati,
ja joita saamme kiittää siitä,
että nyt voimme elää vapaan maan vapaina kansalaisina.

Eläköön, kauan eläköön Suomi !"