Kesäyössä kalastamassa merellä ja vähän muutakin

Onpa ollut paahtavaa hellettä. Minä tuskailen edelleen viimeisen esseen parissa. En tiedä, milloin saan sen valmiiksi. Joka päivä olen urhoollisesti yrittänyt edetä vähäsen. Kotisohva on vuorattu autismiaiheisella kirjallisuudella. Kotiväki ei tohdi istua sohvalle, kun mun mielestä kirjat on siinä  just oikeassa paikassa, pystyn syventymään niihin heti kun koneen ääreen istahdan. Jos joku käy niitä siirtelemässä, on elämässäni kaaos. Myönnän, olen tällaisissa asioissa epäkäytännöllinen! En vain saa parasta itsestäni esiin konttorituolissa istumalla pedantisti...

Eilen illalla siippa ja siipan veli houkuttelivat minut mukaan merelle. Lähtivät laskemaan verkkoja. Ajatuksena laskea ne ja hetken kuluttua nostaa ne samantien ylös. Näin kuumassa säässä kaloja ei voi pitää kauaa verkoissa. Vähän jahkailin lähtöä, sillä olin luvannut osallistua lapsuuden naapurin muistotilaisuuteen  tänään kotipaikkakunnallani. Ukot  kuitenkin rauhoittelivat ja sanoivat, että viimeistään  yöllä  kahdeltatoista ollaan takaisin kotona. Niinpä lähdin messiin mukaan. 

Lämpömittari näytti illanssuussa lähtiesssä vielä +29 astetta. Pukeuduin kevyesti, mutta varasin mukaan lisää päällepantavaa. Merisää kun voi aina yllättää. Siippa sanoi, ettei kannata ottaa eväitä mukaan, ei tämä niin pitkä reissu ole.

Menomatkan istuin kalastusaluksemme kannella. Oli taivaallisen lämmintä. Miehet istuivat hytissä. Muutama  vene suhahti sivusta ohi. Vilkutin ohikulkeville...merellä suomalainenkin nostaa kätensä jokaiselle vastaantulevalle. Jotenkin jännä ajatus, ettei edes tiedä, keitä toisessa aluksessa on. Hyvä mieli  tuli. Nämä tosin varmistui myöhemin nuorimmaisemme kavereiksi. Ilmankos minulle niin vilkuttelivat!

Koimme aluksi siipan jo aiemmin laittamat muikkuverkot lähellä Poroluotoa. Muutama vaivainen kala oli niihin verkkoihin eksynyt. Muikkuja tulee yleensä vasta heinä-elokuun vaihteessa. Jatkoimme matkaa Pohjanpauhan karikoille.

Ilma oli kuin linnunmaito ja ei  ihme, kun ympärillä pörräsi lokkeja ja tiiroja. Kyllä merilintu aina kalan haistaa. Räpsin huvikseni niistä kuvia varmaan monta kymmentä. Mielessäni nauroin ja muistelin laulua "lokit karanneet kuin Hitchockin linnuista kai..." juuri siltä tuntui, kun ne vauhdikkaasti suhahtelivat pään yllä.

Miehet laskivat verkkoja. Mutisin siipalle, että oli talvella puhetta, että pääsisin joskus rantautumaan Pohjanpauhaan, siellä on vanhojen merenkulkijoiden kiviin kaivertamia tekstejä. Siippa päästi naurun. Nuo kalliothan on nykyään täynnä merimetsojen jätöksiä, meinaatko että löytäisit ne sieltä alta. Vastasin, että voin ajankulukseni puunata koko kalliot, kun äijät laskevat verkot. Siippa jahkaili, että jos he jättävät minut kalliolle kuvaamaan sillä aikaa kun itse kokevat verkkojaan. Olin jo aivan innosta pinkeänä. Haluaisin uppoutua juuri johonkin tällaiseen!

Meillä oli neljä verkkopunkallista verkkoja. Pääasiassa siikaverkkoja, yksi rivi muikkuverkkoja. Yhteen punkalliseen mahtuu sellaiset 600 metriä verkkoa, joten aika isoista määristä on kyse...

Jostain syystä en hoksannut pyytää rantautumaan Pohjanpauhaan, kun olimme laskeneet verkot. Siipan veli sanoi,  että pitäisi olla pienempi vene ehkä mukana, että rantautuminen varmasti onnistuisi...

Notkuin välillä aluksen kannella, välillä hytissä. Tämä oli varmaankin elämäni ensimmäinen kalastusreissu, jonka selvitin kaikkinensa t-paidalla. Ei tuullut yhtään. Jostain puski välillä esiin vanhaa aallokkoa. Se on merellä mystinen juttu.

Siikaverkoissa ei kovin kummoisia ollut, siika siellä, toinen täällä, seassa jokunen lohi. Melko vaivatonta oli verkkojen tyhjäys. Sitten siirryttiin muikkuverkkoihin. Ja voi luoja, vain muutama vaivainen muikku, mutta verkkorivi pullollaan silakoita! Siippani kotona silakkaa ei ole koskaan arvostettu, minä maaseudun tyttönä pidän silakasta, mutta siipan puheessa se on roskakala. Vaan ei auttanut - verkot oli tyhjennettävä.

Istuin hytissä. Väliin käpöttelin kannella. Toisinaan kuvasin. Kalaa puski ja puski. Linnut, jotka olivat jo asettautuneet levolle, haistoivat kalan ja seurasivat venettämme. Meitä seurasi myös hylje etäämpää koko illan. Se nosti vedestä vaivihkaa päänsä parinkymmenen metrin etäisyydeltä aika ajoin. Seuraili verkkorivistöjämme ja eteni niiden suuntaisesti. On ilmeisesti oppinut seurailemaan kalastajia ja hakemaan helpot herkut verkosta. Silakat ei näkyneet sille kelpaavan. 

Kello tuli 24. Kello tuli 1. Kello tuli 2. Kaloja oli edelleen verkot täynnä. Minulla oli armoton vessahätä. Kaikki ämpäritkin oli täynnä silakkaa, ettei voinut niihinkään pyllistää. Marmatin ukolle, että mitä teen. Ukko totesi tyynen rauhallisesti,että päästä yli laidan. Hehheh. Siinä on melkoinen kaide, en alkanut, vaan sinnittelin hampaat irvessä.

Jossain välissä siipan veli päästi naurun "Kuule Minna, onneksi ei viety sua verkkojen noston ajaksi sinne Pohjanpauhan kivikoille. Olisit seisonut yksiksesi siellä kivikasan päällä nyt jo neljä tuntia!"LUOJA! Joskus kohtalo näyttää olevan sentään puolella. Kuvitelkaas mut seisoa kököttämään keskelle aavaa merta kivikasan päälle...

Kello oli kaksi. Kalaonni sen kuin jatkui. Mussutin, että minulla on karmea nälkä, että kaipaan niitä makkaroita, jotka jätettiin kotiin. Siippa totesi lakonisesti, että onhan tuolla kertakäyttögrilli, Voit grillata silakkaa. No en... Limsaa olisi ollut vene pullollaan, mutten voinut enää juoda, kun oli se vessahätä. 

Kaunista oli silti. Lopulta verkot oli koettu aamukahden jälkeen. Maihin ajo kesti vielä tunnin. Kotona oltiin aamukolmen jälkeen. Oli pakko pistää pyykkikone laulamaan, siipan vaatteet oli niin suomuja täynnä. Lämmitimme myös saunan. Aamuneljältä saunassa on aika hulvaton olo.

Aamuksi laitoin kellon soimaan. Olin aivan tööt, kun se soi. Pakko oli nousta, jotta ennätin matkaamaan lapsuuspaikkakunnalle. Vein entisille naapureille tuliaiseksi ämpärillisen silakkaa. Enempikin olisi mennyt kaupaksi, mutta en hoksannut ottaa  mukaan.

Tätä kirjoittaessa on taas keskiyö. Oli ihana, joskin tavallisuudesta poikkeava muistotilaisuus. Toimin laulunjohtajana ystäväni pyynnöstä. Hautajaisissa lauloimme niin Siionin lauluja kuin maallisempaakin musaa. Ihan impulsiivisesti, kuka mitäkin vainajan elämästä muisti toivoa. Oli hassu tunne katsella heidän kotitalonsa ikkunasta lapsuuskotiani. Se myytiin 10 vuotta sitten. Vieraat ihmiset asuvat sitä. Tämä oli yhden ajanjakson loppu elämässäni. Haikeus...