Marraskuinen viikonloppu kaiken muun hässäkän ja hulinan keskeltä vei tieni Helsinkiin. Osallistuin kesällä ainoalla lomaviikollani sukutarinakirjoituskilpailuun. Hupaisaa jotenkin, että kun olin koko kesän vääntänyt otsa hiessä opintoesseitä, niin se rentoutumiskeinoni olikin sitten kirjoittaminen.
Esiraati valitsi kaikista saapuneista kirjoituksista yhdeksän loppukilpailuun ja isoksi yllätyksekseni huomasinkin olevani loppusijoituksista kisaamassa! Tarinat oli luettavissa ja äänestettävissä netissä Suomen sukututkimusseuran sivuilla.
Jokunen viikko sitten sähköpostiini kilahti tieto sijoittumisestani. Siitä ei saanut etukäteen hiiskua, tällaiselle hölöttäjälle se oli vaikeeta...
Sijoituin siis Suomen sukututkimusseuran järjestämässä kisassa toiseksi. Sain ääniä 21, 8%. Yllättävää...
Nyt mulla onkin sitten hallussani jo kaksi kokonaista kunniakirjaa. Vuosi sitten sain ensimmäiseni murrekirjoituskilpailusta. Tämän uusimman juttunikin kirjoitin lapsuuteni murteella. Aioin ensin kirjakielellä, mutta sitten tajusin, että se murre on mulle siinä se rakkain ja kiintein osuus tarinaan. Jäin kyllä miettimään, verottaisiko valittu murre äänestäjiä sellaisilta seuduilta, jossa puhekieli on eri. En tiedä. Eikä sillä ollut minulle edes väliä, koska kirjoittaminen itsessään oli se arvo minulle...
Kirjoittamani tarina on pääpiirteissään totta. Tosin muunsin henkilöiden nimet, ettei kukaan elossa oleva pahastuisi tarinan avaamisesta. Oman sukuni kohdalta olisin voinut kirjoittaa avoimesti, mutta kun tarinaan liittyi toinenkin suku, niin ehkä näin oli parempi.
Aiheen tarinaan sain vuosien takaisista keskusteluista isäni ja mummoni kanssa. Olin varmaan niitä ainoita, jolle mummo avautui asioistaan. Hän oli vain 26-vuotias jäädessään leskeksi, eikä avioitunut koskaan uudestaan... Minä olin varmaan se potentiaalisin kuuntelija, kun mummoni hoiti minua 2-kuukautisesta lähtien, kun vanhempani olivat muualla töissä. Ehkä lapselle näistä oli helpompi kertoa...
En koskaan uskonut kirjoittavani tätä tarinaa. Mutta kun tutustuin parisen vuotta sitten toisen suvun naiseen, johon tarina kiinteästi liittyy, palaset loksahtivat paikoilleen. Oli tosin asioita, joita en pystynyt julkisuuteen kirjoittamaan... Ihan kaikkia haavoja ei ehkä kannata repiä auki...
Tarinani sijoittuu 1940-luvun Lappajärveen ja Evijärveen. Jos haluat lukaista sen, se löytyy vielä vähän aikaa tästä linkistä otsikolla "Rakas rötiskö:"
Ensi vuonna Suomen sukututkimusseura julkaisee osan kirjoitetuista tarinoista kirjana.
Tässä alla kuvassa tarinan isovanhempani. Vauva kuvassa on isäni ristiäispäivänä keväällä 1941. Tämä on viimeinen kuva perheestä yhdessä. Taustalla näkyy seinä rakkaasta rötisköstäni ja järvi, jossa on upea luonnonhiekkaranta...
 |
Nyt istun junassa ja kirjoittelen tätä. Kiskot kolisuttavat minua antoisan viikonlopun jälkeen takaisin kohti Kokkolaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti