Taasen koin pienoisen elämyksen! Elokuun lämpömittari kilkutti +26 astetta. Ajelin kohti Trullevia. Pysäytin autoni Valkohietan parkkipaikalle, joka suorastaan pullisteli uimareiden autoja. Minä käpöttelin kuitenkin parkkipaikan vastakkaiselta puolelta alkavalle Trullevin uudenkarhealle, kolmen kilometrin mittaiselle retkeilyreitille.
Tämä esteettömäksi rakennettu Trullevin retkeilyreitti on osa Kokkolan kaupunkipuiston reitistöä ja kuten kuvista voi päätelläkin, se on todellakin esteettömäksi rakennettu ja pituudeltaan noin kolme kilometriä.
Valtion tukirahojen turvin rakennettu reitti on kerrassaan oivallisesti suunniteltu. Verrattoman selkeiden opasteviittojen lisäksi reitin varrella on mobiililaitteella avattavia opastetauluja, jotka kertovat Kokkolan luonnosta ja luonnon historiasta.
Ensimmäiselle opastetaululle saapuessani tavailen tarkkaan taulun infotekstejä. Itse opasteessa on vain valokuva, muun infon saa ainoastaan lataamalla SALMI AR-sovelluksen älypuhelimeensa. Siispä latailemaan. Hyttynen yrittää puraista samaan aikaan nilkkaani, mutta uskokaa tai älkää, se on retkeni ainut ötökkä. Ja aivan luxusta, että teen matkaa pelkillä sandaaleilla. Se jos mikä kertoo reitin esteettömyydestä.
Saan sovelluksen auki ja kohdistan kännyni ohjeen mukaisesti taulua kohti. Naisääni kertoo minulle liito-oravasta. Niitä on kuulemani mukaan alueella runsaasti. Kaikki opasteiden tarinat tällä reitillä liittyvät maankohoamiseen, eläimistöön tai kasvillisuuteen, kuten tyrni, pirunpelto ja itämerrennorppa. Kuuntelen kiinnostuneena.
Reitti on kivasti suunniteltu, sillä muutaman sadan metrin päässä on kiinnostava pirunpelto. Tänne asti jaksisi perheen pienimmätkin ja etenkin, kun pirunpellon viereen on aseteltu hulppea, uudenkarhea pöytä penkkeineen. Olisipa lystiä ottaa mukaan eväät ja tehdä pienimpien kanssa ihan vain pikkuinen luontopyrähdys. Veikkaan, että kiinnostaisi.
Pirunpeltojen historia juontaa juurensa aina jääkauteen. Trullevin Pirunpellon luonnonsuojelualue perustettiin 2021 ja sen laajuus on 20.4 hehtaaria. Kun maa on kohonnut, ovat kivet huuhtoneet kaiken hienoaineksen ja niin kivikko on jäänyt kasvittomaksi. Olen kierrellyt Kokkolassa usemmilla pirunpelloilla, mutten koskaan näin vaivatonta reittiä. On uskomatonta, miten kivikko jäkälineen erottuu niin selkeästi vierustassa olevasta havumetsästä.
a
Reitillä on upeaakin upeampi sorapinnoitus. Se mahdollistaa retkeilyn pyörätuolilla tai vaunuilla. Ohitseni suhahtaa siinä ihmetellessäni myös pyöräilijä. Sekin laji siis onnistuu kovaksi tampatulla sorapinnalla. Ja koska alusta on tehty leveäksi, se mahdollistaa talvisin myös hiihdon - niin, ihanan tasaisessa maastossa, jolle varmasti löytyy oma käyttäjäkuntansa. Ehkä tulenkin tänne ensi talvena 4-vuotiaan kanssa harjoittelemaan hiihtoa!
Jatkan matkaa. Kauhukseni huomaan, että olen unohtanut ladata kännykkäni. Sovellus vie viertaa ja haluaisin näppäillä runsaammin kuvia matkan varrelta, mutta joudunkin heti alussa ottamaan säästölinjan. Minulle ei ole koskaan aikaisemmin blogipäivityksiä 11 vuoden aikana kuvatessani vielä käynyt näin ohraisesti! Saman tien kyllä vähän naurattaakin, sillä luontoretkellehän tässä on lähdetty, ei kännyn kanssa leikkimään...
Reitin varrella on upeita luontojuttuja. Jos virtaa (kännyssä, heh) olisi enemmmän, olisin keskittynyt paljon enemmän matkan varren kuvaamiseen. Kivoja yksityiskohtia tulee silti näpsittyä jonkin verran.
Maasto on matkan varrella vaihtelevaa. Rauha ympärilläni on jotain käsin koskeltavaa. Näin sorsastuspäivänä kuulen kuitenkin kolme haulikon laukausta peräjälkeen. Pum, pum, pum. Ranta on lähellä ja sorsastusilma vähän liiankin hyvä.
Olen lähes liikuttuneessa tilassa ympäröivän luonnon monimuotoisuuden vuoksi. Etäältä kuuluu moottorisahan pärinaa. Ehkä joku kesämökkiläinen lähitienoilla sahailee polttopuita varastoon. Mietin, että tämä reitti on sellainen, jota haluaisin esitellä ulkomaanturistille. Uskoakseni olisi elämys!
Loppukesän luonto on kauneimmillaan. Läheisissä pusikoissa näkyy niin mustikkaa kuin puolukkaakin ja kaikkea kaunista. Naavaa riippuu oksilla aivan hulppeasti. Se kertoo metsän hyvinvoinnista.
Pusikossa kahahtaa. Olen jo kuvitelmissani valmis kohtaamaan hirven. Metsä-aukion kasvillisuuden seasta kohoaa kuitenkin huivipäisen naisen kasvot. Hän hymyilee minulle. Hymyilen takaisin, mutta muuten emme kommunikoi. Tulen tavattoman hyvälle mielelle. Näen punahuivisella naisella marjaämpäreitä. Naurattaa. Hän on kuin metsän keiju noustessaan kasvillisuuden seasta esiin! Vähän harmittaa jälkeenpäin, etten pyydä saada lupaa kuvata häntä. Kohtaamisessamme on jotain kaunista.
Yllätyksekseni reitti kulkee kesämökkien lomassa. Todella näyttäviä ja hyvin hoidettuja mökkipihoja on kiva ohi kulkiessaan katsella.
Yhtäkkiä huomaan meren pilkottavan puiden lomasta.
Vielä enemmän yllätyn, kun huomaan, että reitin varrelle on tehty myös reittejä rantaan!
Sen eväsretken voisi hyvin tehdä tällaiseenkin paikkaan. Istun penkille ja katselen merelle. On lähes tyyntä. haistelen ympäristöäni. Tuoksu on huumaavan ihana! Tekisi mieli jäädä penkille istumaan pidemmäksikin aikaa, mutta alitajunnassa jyskyttää kännykän virran loppuminen. Odotan läheiseltä yhteydenottoa ja tiedän, että jos hän ei saa yhteyttä, niin säikähtää. Tosiaan, minun kännyssäni tapaa aina olla virtaa.
Voisi astella rantaan asti ja upottaa kätensä vielä niin suloisen lämpöiseen meriveteen, mutta tällä kertaa jatkan matkaa hörpittyäni ensin vettä mukanani olevasta pullosta.
Jossain vaiheessa reitin sepelipäällyste lakkaa ja pienen matkaa on kivikkoisempaa ja kapeampaa juntua. Kävellen siitä on kuitenkin ihan vaivaton kulkea.
Näppäilen taas ympäristöstä kuvia. Linnut ovat saaneet upouuden asumuksen ojitun metsäkaistaleen viereen. Kyllä siinä ensi keväänä kelpaa kasvatella perhettä!
Aivan ihana juttu on, että reitin varrella on tasaiseen tahtiin penkkejä, jossa voi huilailla tai rauhoittua kuuntelemaan metsän elämää ja ääniä. Ja voi, kuinka kiva, että penkkeihin on Kokkolan tutulla tekstifontilla kirjoitettu pieniä tekstejä selkänojiin sekä suomeksi että ruotsiksi.
Vastaan tulee iäkkäämpi pariskunta ja sama läskipyöräilijä sekä vähän myöhemmin toinen pyöräilijä, joka kilkuttaa pyöränsä kelloa jo etäältä. Väistyn reitin reunalle ja annan hänelle tilaa. Pian hän on kadonnut jo mutkan taakse metsikköön. Ihmeteltävän vähän kulkijoita on kuitenkin lauantaisena iltapäivänä.
Luonto ympärillä ihastuttaa. Jos voi puhua satujen metsästä, niin se voisi olla juuri tässä. Vihreääkin vihreämmän kasvillisuuden keskellä.
Tyrneistä kertovan opastintaulun kohdalla on myös pisto rannalle. Käväisen siellä. Upeaa! Samassa kännyni virranvähyydestä kertova merkkiääni kilahtaa ja päätän kääntyä samaa reittiä takaisin tästä kohden.
Mutkan takaa esille tulee vielä sama punahuovinen metsän keiju-nainen kantaen mustikka- ja puolukkaämpäreitä käsissään. Kohtaamme. katsomme silmiin ja hymyilemme - tällä reitillä ei vaan voi olla hymyilemättä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti