Alvar Åkermanin rakennusperintöä Kokkolassa, osa 7

Jatkanpa vielä kirjoitussarjaani Alvar Åkermanin rakennuskohteista. Tällä kertaa kyseessä on julkinen rakennus, joka tosin enää ei ole julkinen. Ykspihlajan vanha koulu, entinen työpaikkani.

Muistan vielä sen hetken, kun näin Ykspihlajan vanhan, punatiilisen rakennuksen ensimmäistä kertaa Satamakadun ja Metsäkadun kulmauksessa. Mielestäni se oli pelottava ja minulle tuli mielleyhtymä vankilarakennuksesta. Itse asiassa sisäpuolelta koulurakennus oli erittäin kaunis ja idyllinen hyvinä vuosinaan. Minulla on ollut iso kuva-arkisto Pihlajan koulusta, mutta huonolla tuurilla  juuri nuo kuvat oli tallennettuna ainoastaan muistitikulla, joka on vioittunut. Siksi lainailin muutamia kuvia vanhan koulun arkistosta, uudemmat kuvat ovat omiani. 

Åkermanin tiedetään suunnitelleen Ykspihlajaan myös viimeisen kauppahallin. Se tosin on nykyisin jo purettu. Silloin kun olin vanhalla koululla töissä, en tiennyt koulun suunnittelijaa. Se tuli minulle tietoon vasta tätä blogisarjaa aloittaessani. No, onhan siinä selviä alvarimaisia tunnusmerkkejä, kun tietää katsoa! Nämä alla olevat salin isot ikkunat olivat kyllä kauniit.  Ikkunalaudat niiden edessä olivat kivat. Joulun aikaan niihin sai hienosti koristeita (ja liikuntatunneilla juomapulloja...).

Insinööri T. Pohjanpalo ehdotti vuonna 1923, että silloinen koulutalo raittiusravintola Hietalan rakennuksessa  oli käymässä liian pieneksi lisääntyvän oppilasmäärän vuoksi. Valtuusto suhtautui ehdotukseen myönteisesti ja pian päästiinkin jo koulua suunnittelemaan. Koulu rakennettiin  entiselle Nuoralan tontille. Tuossa koulun paikalla on aiemmin ollut ainakin pari taloa ja koulun takana olevassa rinteessä useampia. Me koulussa aikanani kutsuimme suositun välituntialueen, rinteen, takana olevaa hiekka-aluetta aavikoksi. 

Tämä kivirakenteinen, kaksikerroksinen koulurakennus oli aikanaan melko mittava rakennustyömaa. Koulu valmistui 1925-1926 vuosien taitteessa. Vihkiäisjuhlaa vietettiin vuoden 1926 kevätlukukauden lopussa. Silloinen koulun johtaja, opettaja Elin Hyyppä esitti juhlassa kirjoittamansa runomuotoisen historiikin juhlassa.

"Täksi päiväksi kutsun saanehet olemme.
Käsketty myös juhlapuku panna, että vierasten keralla, ois talon asukit arvolliset juhlimaan uuden koulun vihkijäistä,
kastajaista kauniin lapsen, nimen antoa armahan.

Juhlamielin, toivorinnoin lausuelen, tervetulleeksi
toivotellen, vieraat vihkijuhlaamme, kuulun koulun kastehelle, nimenpanolle parahan,
koulumme Kokkolan komeimman.
Meille muistoksi mieluisaksi, ehtymättömäksi elon polulla-

Ylinnä ollos kuitenkin, vieranamme taivaan korkehin.
Levitä kätes avarat, ylitse koulumme siunaten,
luo kotimme pyhätöks, sovun rakkauden.
Sen asukit nöyriksi, kuuliaisiksi.
Sitä toivoo meiltä tää uusi kotimme,
tää koulumme Toivonkumpu."

Valitettavasti minulla ei ole kuvaa ilman oppilaita, jossa näkysi koulun koko portaikko. Käytävän molemmissa päädyissähän oli portaat ja myös isot, näyttävät ikkunat, joihin rakastin ripustella oppilastöitä. Myös metallikaide oli kaunis leveiden portaiden kruunu.

Tässä alla olevassa kuvassa näkyy hyvin vintin alvarmainen puoliympyräikkuna. Neljä isoa ikkunaa oli salin ikkunat. Alakerran tyypilliset ruutuikkunat näkyivät puutyösaliin. 

Alaosassa näkyvä tiilisiipi oli pannuhuone.  Neliruutuisessa ikkunassa oli pieni erityisopettajan tila ja varasto, josta pääsi myös vintille. Perinteisesti kutosluokka pääsi vintille kurkkaamaan koulutaipaleensa päättyessä. Se oli odotettu tapahtuma ja oppilaiden suussa kiiri villiä tarinoita vintin kummituksesta, joita alaluokkalaiset suu vinossa kuuntelivat.

Kolme vihreää ovea johtivat koulun aulaan kaikki. Siitä pääsi kulkemaan koulun käytäviä molempiin suuntiin.  Oikeassa reunassa oleva matala lisäsiipi on rakennettu 1950-luvulla, jolloin koulun oppilasmäärä ylitti 300 oppilasta. 

Alapuolen kuva on otettu koulun lakkauttamisen jälkeen. Valitettavasti ilkivallan vuoksi ikkunat oli pakko levyttää. Tästä kulmasta näkyy ovi, josta pääsi kulkemaan sisälle, mutta se ei loppuaikoina ollut käytössä. Isot ikkunat kuuluvat portaikkoon ja oikean reunan kolme ikkunaa salin näyttämölle. Alapuolella olevat peitetyt ikkunat olivat puutyöluokassa. 

Alla olevan kuvakulma on hieman takaa. Matala osa oli keittiön siipeä, josta kuljetettiin tavarat keittolaan. Samoin viereiset ikkunat olivat keittiötä. Yläkerran ikkunat ja oikean reunan ikkunat kuuluivat luokkahuoneisiin. Matalan osan yläpuolella olevat ikkunat olivat käytävän portaikkopäädyssä.

Oikeastaan rakennuksessa on kivoja yksityiskohtia, joihin ei aiemmin tullut niin kiinnittäneeksi huomiota.

Erotuksena Åkermanin aiempiin myöhäisjugendhenkisiin tiilirakennuksiin, Pihlajan koulussa ei ole valkoista geometristä rappauskoristelua. Koulu on tyyliltään klassistinen tiilirakennus. Kaksikerroksisessa koulussa on musta aumakatto, jossa on pieniä ns. lunetti- eli kaari-ikkunoita.

Kokkola-lehdessä oli kirjoitus koulun valmistuttua. Siitä saakin erinomaisen kuvauksen koulusta:

"Jo kaukaa herättää sen valmistuttua huomiota tämä n. s. Nuoralan tontilla kohoawa suuri, arwokkaan näköinen kaksikerroksinen koulutalo punatiilisine seinineen. Ja astuessaan sisään koulun eteläisestä pääowesta ei ensi hywä waikutelma häwiä. - - Ensimmäisessä kerroksessa tulemme ensin rakennuksen päästä päähän johtawaan awaraan halliin, minkä kummankin puolen luokkahuoneet sijaitsewat. Niitä on kaikkiaan kuusi kahdessa kerroksessa 2 alhaalla ja 4 ylhäällä.

Ensimmäinen waloisa tuntu säilyy kouluun yltyleensä tutustuessa. Luokkahuoneet owat ilmawia ja tilawat. Seinät owat eri luokissa eri wäreissä: alaosa tummanruskea, -sininen, -wihreä, yläosa waalea ja koulukeittiö kokonaan walkoinen. Alakerrassa huonekorkeus on 3,4 metriä. Siellä on myös koulukeittiö ja veistosali. Yläkerrassa on opettajan huone – kirkkaan sinisenä – sekä kalustohuone, neljä luokkahuonetta ja 9 x 12 m juhlasali, jonka korkeus on kokonaista 4,8 metriä. Juhlasaliin tullaan kolmesta suuresta ovesta, jotka voidaan kääntää kokoon lisätilan saamiseksi juhlasalille tarvittaessa. Juhlasalissa siirtyy lähinnä huomio pitkällä ikkunaseinällä sijaitsewaan walkoiseen, kullalla ja sinisellä koristeltuun katedriin. Koska juhlasali tulee olemaan koulun woimistelusalina, niin kuuluu sen sisustukseen arkioloissa muutamia woimistelutelineitä, salin toisessa päässä. Nämä: rekki, 6 tankoa ja 6 köyttä, woidaan kuitenkin juhlatilaisuuksien ajaksi poistaa tai siirtää syrjään.

Juhlasalin ulkoasua kohottawat seinäin koristemaalaukset ja upea keskuslamppu katossa. Wielä panee merkille salin kumpaankin siwuseinämään maalatut walkeat pinnat 2X2:n - ne owat skioptikonkuwien esittämistöä warten, joista onkin tullut tärkeä wäline nykyaikaisessa opetuksessa. "

Mielenkiintoinen ja selkeä kuvaus. Tosin juhlasalia on myöhemmin suurennettu ja keittiötä muunneltu 1966. opettajanhuonekin vaihtui alakerran uuteen siipeen 1954 siiven valmistuttua. Omana työaikanani kouluun rakennettiin vielä myös sisävessat.

Koulun koristemaalaukset oli tehnyt kokkolalainen maalarimestari Fredrik Edvin Drake (1874-1941). Rakennuksen perustuksen ja myös sisustuksen kädenjälki oli Alvar Åkermanin.

Alakerrassa oli keskuslämmityslaitteet sekä aikoinaan myös vahtimestarin asunto. Koulun pituudeksi on ilmoitettu 18 metriä ja suurin leveys 14 metriä. Koulu oli mitoitettu 240 lapselle. Tosin suurten lapsijoukkojen vähennyttyä koulussa oli viimeisinä vuosina tasaisesti vain noin sata oppilasta. Koulu lakkautettiin  näin ulkomuistista vuonna 2014.

Tässä koulun näyttämö liikuntasalin päädyssä. Monet ihanat juhlat on sieltä esitetty!


                                 
Yllä. Koulun juhlalaatta. Tämä oli koulun opettajahuoneessa oviaukon yläpuolella. Se lienee saatu vihkiäisten yhteydessä!



LÄHTEET: Kokkola-lehti 23.10.1926. Luettu 27.11.2022.

Puikko, Anna. Alvar Åkermanin kädenjälki Kokkolassa. Tutkimus rakennusmestarin vaikutuksesta kaupungin kulttuuriympäristöön 1906-1940. [file:///C:/Users/kivim/Downloads/URN_NBN_fi_jyu-202105303301.pdf] Luettu 27.11.2022.

Kirjamessuilla Kokkolassa

Pistäydyin lauantaina kirjamessuilla Kokkolan Tullipakkahuoneella. Tapahtuma järjestettiin nyt toista kertaa. Viime vuonna en ennättänyt käymään. Kirjamessujen ideana on tehdä tunnetuksi paikallisia kirjailijoita ja kirjallisuutta. 

Paikkana Tullipakkahuone tapahtumalle oli ihastuttava. Tällä kertaa sisäänkäynti tapahtui takaovesta. Oven avattua kirjoitin nimeni vieraskirjaan. Sitten astuin peremmälle. 

Väkeä oli sopivasti - ei tungosta eikä tunnetta, että yksinään kiersi kirjapöytien luona. Satuin sopivasti paikalle, kun  perimmäisessä salissa  oli kirjailija Raija Orasen haastattelu. Se oli todella kiinnostava. Minä joka muutoinkin rakastan henkilöhistorioita, koukutuin kuuntelemaan haastattelua. Salin kaikki istuinpaikat oli haastattelun aikana täynnä. Ihanaa, että että yleisö keskittyi kuuntelemaan. Haastattelu oli myös hyvin toteutettu. Harmi, ettei minulla ollut ajanpuutteen vuoksi seurata muita henkilöhaastatteluja. 

               

Paikalla oli toistakymmentä kirjapöytää. Niissä oli mielenkiintoisia kirjoja. Jokusilla komeili pöydällään ehkä yksi ainokainen kirja - oma hengentuotos. Toisilla materiaalia oli enemmän. Pidin erityisesti siitä, että tarjolla oli paikallishistoriaan keskittyviä pöytiä useampia. Minähän vallan koukutuin. 

Tapasin kirjamessuilla myös Ole Granbackan, jonka kirjasta Maijantytär, kirjoittelin aiemmin blogissani. Oloin aika liikuttunut, sillä Ole oli tulostanut myyntipöydälleen kirjasta kirjoittamani blogijutun, Olin siis minäkin tavallaan  ihan vähäsen esillä kirjamessuilla!:)) 

Vaikka olin ajatellut, etten välttämättä hanki mitään, lähdin kotimatkalle kolme kirjaa rikkaampana. Erityisen innoissani olin, kun parista pöydästä löysin vanhempia julkaisuja Suomen sodasta. Niin kuin olen useammissa päivityksissäni ehkä tuonutkin esille, tutkin tällä hetkellä kovasti Suomen sotaa, koska minulla on siihen henkilökohtainen kiinnostus. Esivanhempani tapasivat toisensa sodan keskellä - toinen suomalainen, toinen venäläinen. He rakastuivat ja  vaikka nyt tuntuu itsestään selvältä, että he jatkoivat yhteiseloa loppuelämänsä, ei se silloin todellakaan ollut tähtiin kirjoitettu juttu. En tiedä, kuinka esiäitini  psyyke ylipäätään on kestänyt muun yhteiskunnan reaktiot rakastua viholliseen. Omana haaveena on vielä joskus saada itse kirjoitettua heidän tarinansa kirjaksi asti.

Mukaan tarttui myös ihailemani runoilija Heli Laaksosen uudenuutukainen kirja, Luonnos. Se on upea. Suositteluni vaikka pukinkonttiin!

                

Sotavahingoista ja ravinnosta Kokkolassa Suomen sodan aikana

Minulla on Suomen sotaan aika ristiriitainen suhtautuminen. Sota on aina sotaa ja Kokkolankin seudulla oli paljon  kärsimyksiä sodan tiimoilta. 

Toisaalta - ilman Suomen sotaa esivanhempani Valpuri ja Johan eivät olisi koskaan tavanneet.  He lienevät tavanneet jossain Lapväärtin tienoilla, siis täältä hieman etelämpänä. Johanin nimi antaa mielikuvan suomalaisesta tai ruotsalaisesta miehestä, mutta aivan niin ei ole. 

Johan oli venäläinen ja juutalaistaustainen. Hänen sukujuurensa ovat mielenkiintoiset ja olen jo vuosia tehnyt valtavasti tutkimustyötä selvittääkseni hänen alkuperänsä. Tällä hetkellä etsiskelen hänen isänsä alkuperää - hän lienee Liivinmaalta. Historia aukeaa ihan uusin silmin, kun on asioihin henkilökohtainen yhteys! Johanin rooli sodassa ei ilmeisestikään ole ollut normi sotilas, vaan marketantti. Marketantit olivat sotilaskaupustelijoita, jotka kulkivat sotilaiden perässä. 

Tätä esi-isääni tutkiessa olen törmäillyt jos vaikka minkälaisiin, mielenkiintoisiin tutkimuksiin. Niin kävi taas. Ja koska tässä  löytämässäni väitöskirjassa sivuttiin Suomen sotaa myös Kokkolan näkökulmasta, on ihan pakko  uppoutua siihenkin.

Sotavahingot keskittyivät yleisten teiden läheisyyteen. Siksi Kokkolankin osuus oli iso. Koko nykyistä maatamme tarkasteltaessa sotavahinkoja oli eniten (yhteensä yli 54%)  suuruusjärjestyksessä silloisine kappeliseurakuntineen: Kuortane, Närpiö, Saarijärvi, Kokkolan pitäjä ja Saarijärvi.  Eniten  sotavahinkoja  paikkakunnallamme kirjattiin kotikylässäni Korpilahdella (n. 13%), seuraavina tulivat Kaustari (vajaa 8%) ja Palonkylä ( yli 5%). 

Yllä:Kuvitusta Kokkolan infokylteissä Kälviän Tikkasen talossa tapahtuneesta käsirysystä,  josta olen aikaisemmin tehnyt blogipäivityksen. 

Jääskeläisen tutkimuskohde on ollut erityisesti sodan ja paikallisyhteisön väliset suhteet. Sodankäynti oli parisataa vuotta sitten aika oudon oloista. Talonpojat ja porvaristo olivat keskeisiä  paikallisia resursseja, joilta armeijat - siis myös vihollisen armeija - hankkivat elannon, majoituksen ja kyyditykset. 1700-luvuilla käytössä oli   palovero ja ns. kontribuutio. Palovero oli rahana tai luontaistuotteina maksettu kertavero, jonka vihollinen kiristi paikallisilta asukkailta taaten, ettei veroja maksaneita taloja poltettaisi. Kontribuutiolla ymmärretään sotaveroa, joka kerättiin rahana ja tavaroina  läpikulkevalle armeijalle väkivallalla uhaten. 1800-luvulla omaisuuden pakko-otot korvasivat kontribuution ja ryöstelyt. Jääskeläinen kirjoittaa, kuinka  pakko-otoissa yksityinen omaisuuden omistaja sai kirjallisen todistuksen sotilaallisiin tarkoituksiin menettämästään omaisuudesta. Sodan jälkeen todistusta vastaan piti saada omalta hallitusvallalta korvausta, jonka lopulta olisi maksanut hävinnyt vihollinen. Paikallisyhteisöt toimivat suojan, polttopuiden,  ruokatarvikkeiden, juotavan,  rehun, vetoeläimien,  vaatetuksen sekä rakennustarvikkeiden järjestäjinä. Osa toteutettiin säännöllisinä pakko-ottoina viranomaisten toimesta. 

Kokkolan pitäjän - johon tässä yhteydessä  luetaan kuuluvaksi   myös Alaveteli, Kaustinen ja Veteli -  sotakorvaukset olivat läänin neljänneksi suurimmat, hieman yli 75000 pankinriksiä. Pankinriksin arvo  perustui hopeaan. Suurin osa sotakorvauksista liittyi venäläisten sotilaiden logistiikkaan eli huoltoon. Korvausten määrän suuruus johtui alueellamme siitä, että venäläiset joukot jäivät suurilukuisina seudulle pitkäksi aikaa, koska rintamalinja kulki Kokkolan kautta kahteen otteeseen. 

Kun venäläisjoukot keväällä 1808 kulkivat kohti etelää, päätti  kenraaliluutnantti Nikolai Aleksejevitsh Tutshkov 5. divisioonan siirtämisestä Lohtajalta Kokkolaan. Väestön levottomuus oli kasvanut Kokkolassakin. Elintarvikekuljetuksia hylättiin ja suomalaiset talonpojat ryöstivät kuljettaessaan niitä. Rahvas ja kyydittäjät piilottelivat ja  karkailivat hevosineen metsiin.

Tustshkov määräsi yhden pataljoonan  marssimaan Kokkolaan 3.5.1808. Pääjoukot saapuivat paikkakunnallemme 5.-6.5.1808 Joukkoja sijoitettiin Perhonjoen molemmin puolin ja kaikkiaan joukkojen vahvuus oli vähintään 3600 miestä. Kenraalimajuri  Nikolai Rajevski olisi halunnut huolto-ongelmien vuoksi siirtyä Vaasaan, mutta ylipäällikkö Buxhoevden ei tähän suostunut. Venäläisjoukot olivat kotiseudullamme 14.6. 1808 saakka. Rajevskin joukkojen vahvuus Kokkolassa 1.6. 1808 oli noin 3900 miestä, 935 hevosta ja 15 tykkiä. Lisäksi ympäristökuntiin oli sijoitettu erillisjoukkoja. 

Venäläisjoukot liikuskelivat Kokkolan seudulla myös sodan  vetäytymisvaiheessa  syksyllä 1808. Klingsporin joukot lähtivät pois Kokkolasta 22.9.1808. Tämän jälkeen venäläiset joukot miehittivät Kokkolan. Buxhoevdenin pääjoukot saapuivatkin Kokkolaan sitten jo 24.9.1808. Lohtajan aseleposopimus solmittiin 29.9. ja sen mukaisesti venäläisjoukkojen tuli pysytellä Kokkolan tienoilla. Molemmat osapuolet perustelivat aselepoa muona- ja rehupulalla. 

Lokakuun 1808 alussa on arvioitu venäläisiä olleen Kokkolan lähistöllä lähes 7500 miestä ja 1200-1300 hevosta. 

Aselevon alkaessa Kamenskin joukoilla oli isoja huolto-ongelmia. Kuljetusyhteydet olivat pitkiä ja talonpoikien hevoset uupuneita. Joukoilla ei ollut leipää eikä rehuja. Kamenskin joukot lähettivät huoltovaunuja vastaanottamaan etelän suunnasta saapuvaa kymmenen päivän elintarvikevarastoa. Huonokuntoiset tiet ja rehupula hidastivat matkaa. 

Venäläisjoukoilla ruoka kuitenkin riitti paremmin kuin ruotsinsuomalaisilla joukoilla, koska heidät oli majoitettu laajemmalle ja  rikkaammille alueille kuin ruotsinsuomalaiset joukot. Viholliset myös kohtelivat asukkaita kovakouraisesti. Komentaja Gipenberg väitti, että viholliset  ottivat viljaa ja karjaa väkivalloin. Samoin he anastivat rehua ilman korvausta ja myös alueilta, joista ei oltu sovittu. 

Tutkijat ovat selvitelleet molempien osapuolten armeijoiden muonitusta. Ne olivat hyvin samankaltaisia. Ruotsin armeijan muona koostui leivästä, keittotarpeista ja särpimestä. Keittotarpeisiin luettiin  ryynit, herneet ja jauhot. Särpimiin luettiin naudanliha, silava, voi ja kala, joka yleensä oli suolattua silakkaa tai kuivattuna haukea. Lihan varalle sotilaille annettiin etikkaa, jota voitiin käyttää myös "virkistykseen matkan aikana." Jokaiselle sotilaalle piti olla yksi ateria päivässä. Ruoka oli erittäin suolaista ja vaati paljon juomista. Ilmeisesti juomina oli kalja tai vesi. Ravinto oli yksipuolista ja hyvin samankaltaista kuin maan asukkaillakin. Sotilaille tarjottiin muonituksen yhteydessä myös tupakkaa ja sahtia. Paloviinaa jaettiin pitkien taisteluiden ja marssien yhteydessä. Se toimi myös  lääkkeenä sairauksiin, vilustumisiin ja uupumuksiin. On tyrmistyttävää, ettei muonituksiin käytetty perunaa tai vihanneksia, joita maaseudulla viljeltiin. 

Venäläisen sotilaan ruokavalion suurin osa muodostui viljatuotteista. Venäläisillä  oli käytössään myös sotilaiden arttelit, joita valvoi aliupseerit. Jokainen osallistui muutamalla ruplalla artteleiden rahoittamiseen. Käyttämättömät  ruoka-avustukset ja sotasaaliit laajensivat rahastoa. Rahat pidettiin komppanian päällikön hallussa ja rahoja käytettiin lisäruokaan,  hevosiin ja kantamusten kuljettamiseen rattailla. Artteleissa oli lisäksi ala-artteleita, joihin kuului 8-10 miestä, jotka tekivät työtä ja taistelivat yhdessä. Sotilaille jaettiin jauhoja, joista he tekivät leipää  heti leirin pystytettyä maauuneissa. Jyvät jaettiin pienillä käsimyllyillä. Venäläissotilaat käyttivät sukharia. Ne olivat kovia korppuja, jotka valmistettiin leipomalla kaksi kertaa. Sotilaat murensivat niitä ja keittivät suolan ja yrttien kanssa. Korput olivat leipää kevyempiä ja  ne säilyivät ravintoaineitaan menettämättä pidempään. 

Venäläissotilaan ruoka-annos maksoi  valtiolle nelisen ruplaa miestä kohdin. Marssilla sotilaan tuli kantaa neljän päivän muona mukanaan,  kuuden päivän muona tuotiin rattailla. 

Kokkolan  seitsemässä ympäristöpitäjässä nimismiehet saivat venäläisiltä 1000 seteliruplaa ostaakseen karjaa, paloviinaa ja viinaa. 18.10.1808 Venäjän  sotaministeri lähetti  kaikkiaan 132000 hopearuplaa Buxhoevdenille. Kamenskin tiedetään saaneen näistä varoista noin puolet, mutta ei tiedetä, paljonko niistä lopulta päätyi seudun talonpojille.

Lohtajan aselepo päättyi Kamenskin joukoilla 31.10.1808. Tiedetään, että vielä 1.11.1808 oli osasto Demidov sijoitettu Korpilahteen. Osasto Tutshkov III oli laajemmasti  Kokkolan pitäjän alueella.  Venäläisjoukot olivat maillamme yli viiden viikon ajan eläen pääosin paikallisyhteisön resurssien varassa. Lisäksi Kokkolan kaupungissa joukkoja oli jo keväällä 4.-12.4.1808. 

Yllä: Kuva Kaukon sillan (nykyisin Perhonjoen sillan) luona olevasta muistomerkistä Suomen sodan ajoilta. 

Kokkolan seudulla isoa tuhoa sai aikaan myös ruotsalaisjoukot, jotka Fieantin käskystä perääntyessään Perhon suunnasta kohti Kokkolaa,  joutuivat tuhoamaan kaikki sillat. Ruotsalais-suomalaiset joukot myös sytyttivät Kaukon sillan (nykyinen Perhonjoen silta)  kahteen otteeseen. 

Yllä: Kesäinen kuva Perhonjoen nykyisestä sillasta, joka edelleen on strategisesti tärkeä kulkuväylä kriisitilanteissa. 

Kokkolan pitäjän sotavahingot olivat kaikkiaan  yli  75000 pankinriksiä. Yksi pankinriksi kuitenkin oli  1,5 valtiovelkariksiä. Mitä tuo summana tarkoittaa, ei ihan minulle auennut. Se oli kuitenkin neljänneksi eniten koko maassa. 

LÄHTEET: Jääskeläinen, Jussi. Paikallisyhteisö resurssina ja tuhojen kohteena. Venäjän armeijan logististen ratkaisujen seuraukset Suomen sodassa 1808-1809. Doktorsavhandling i Nordisk historia. Åbo Akademi 2011. 

Parkkari, Jukka. Ruotsi hävisi  1809 Suomen Venäjälle, kun huolto nikotteli. 30.3.2009. [https://www.ku.fi/artikkeli/1827425-ruotsi-havisi-1809-suomen-venajalle-kun-huolto-nikotteli?fbclid=IwAR18ow86vpWg1hJrBEvVE198j1rEa9igjC8pZTZlYFR4GlmZn3HaADKJt1Y] Luettu 13.11.2022.

Pappi Peitzius Kälviältä

Tällä kertaa koukutun 1600-luvulla eläneestä Kälviän kirkkoherrasta, Martinus Michaelsson Peitziuksesta. 

Peitzius syntyi Kälviän Ruotsalossa 1610, silloin nimellä Martti Mikonpoika (Mårten Michelsson)  Peitso. Hänen elämäntarinansa on kiinnostava. 

Martti, talollisen poika, joka eli vaurastuneessa Peitson talossa, hyvien kulkuyhteyksien varrella postitien lähellä, pääsi opintielle Uppsalaan. Martin mainitaan koonneen opintorahoja laulamalla. Ylioppilaaksi hän kaiketi valmistui Uppsalassa 24.10.1628, myöhemmin sitten papiksikin.  Uppsalassa hän sai käyttöönsä hienon latinankaikuisen nimen Martinus Michaelin Peitzius.  Papiksi hänet vihittiin  Turun hiippakunnassa noin 1630. 

Pian papiksi valmistumisen jälkeen alkoi 30-vuotinen sota. Martinus vietti Tanskassa ja Saksassa sotilaspappina ja  sielunhoitajana suomalaiselle rykmentille 1640-1647. Tämän jälkeen Martinus valittiin kuningatar Kristiinan valtakirjalla kirkkoherraksi Kalajoelle 1647. Tätä virkaa Martinus ei koskaan vain  voinut ottaa vastaan, sillä hän sai syytteen ja joutui tuomituksi salavuoteudesta. Tämän vuoksi hänet erotettiin kokonaan pappisvirasta. 

Piispa Isaacus Rothovius  palautti kuitenkin Martinuksen pappisvirkaan 1649. Turun tuomiokapituli lupasi hänelle  sopivan "hyvän pastoraatin" avaamista, mutta Martinus joutui odottamaan sitä noin yhdeksän vuotta. Sinä aikana Martinus joutui  palvelemaan apulaispappina  Pohjanmaan eri seurakunnissa. 

Peizius tavoitteli Rothoviuksen tukemana Pietarsaaren kappalaisen virkaa, muttei saanut sitä. 1650-luvulla Martinus oli luultavasti Kälviän  papiston apulainen, koska tiedetään, että hän kirkkoherra Petrus Johannis Prochaeuksen kuoltua  1658 hän haki Kälviällä asuvana  pappismiehenä Kälviän kirkkoherran virkaa. Syksyllä 1658 Peizius vihdoin nimitettiin Kälviän kirkkoherraksi ja pääsi astumaan virkaan, kun edeltäjänsä lesken armovuosi oli päättynyt 1.5.1660. 

Yllä: Kälviän ensimmäinen kirkko. Lainaus Kälviän ja Ullavan kirjasta (s. 390). Alkuperäinen kuva on Maanmittaushallituksen arkiston omistuksessa. Tämä piirros on maanmittari J.J. Wikarin vuonna 1749 laatimastaan kartasta. Korkean tornin harjalla on erotettavissa risti sekä sen alapuolella viiritanko ja itäpäädyssä aumakatto. Sekä kirkkoa että tornia peitti paanukatto. Rakenustyöt kirkossa käynnistyivät noin 1640. 

Peizius oli naimisissa kaksi kertaa. Ensimmäinen puoliso, kälviäläinen Karin Larsdotter kuoli  1662. Toinen puoliso, Pietarsaaren kirkkoherran tytär,  Brita Månsdotter Gammal, oli hänkin leski avioituessaan Peiziuksen kanssa. Molemmat liitot olivat lapsettomia, mutta toisen liiton aikana perheessä oli kasvattipoika, Mårten  Henriksson Peizius (Martinuksen veljenpoika), joka oli syntynyt noin 1655.  Martinus Peizius kuoli noin 1674.

Peiziuksen omaisuuden jakamisesta  löytyy  useita mielenkiintoisia tuomiokirjoja hänen kuoltuaan.Koska Martiniuksella ei ollut lapsia, katsoivat ensimmäisen vaimon veljen pojat olevansa lähimmät perilliset, koska he olivat alaikäisiä tätinsä kuollessa ja  Peiziuksen avioituessa uudelleen. 

Veljesten valtuutettuna käräjillä 1674  toimi kokkolalainen Lars  Andersson. Toinen vaimo Brita oli haastettu asiasta myös käräjille, mutta koska ei saapunut sinne, hänet tuomittiin maksamaan 3 markkaa. Seuraavilla käräjillä maaliskuussa 1675 Brita-leskeä käräjillä edusti luotettu, Anders Kalm, joka esitti sovittelukirjeen toukokuulta 1674, missä mainitut veljekset tunnustavat lesken suoneen heille hänen autuaan miehensä jäämistöstä 700 kuparitaalaria ja 35 tynnyriä viljaa. Veljekset ovat tähän tyytyneet, mutta vielä pyytäneet matkakuluihin 70 kuparitaalaria, mihin Brita onkin suostunut. 

Vaikka sopuun onkin päästy, vaati veljesten  valtuutettu Lars vielä lokakuun 1675 käräjillä hopeatuoppia, joka on aikoinaan kuulunut ensimmäiselle vaimolle. Britan edustaja mainitsee myös testamentista, jonka puolisot ovat tehneet vuonna 1662. Testamentissa kerrotaan mainitun, että leskeksi jääneellä on valta saada ja  pitää kaikki varat sen jälkeen, kun perilliset ovat saaneet 200 kuparitaalaria. Anders Kalm esittää myös todistuksia, josta selviää, että nuo varat on maksettu ensimmäisen vaimon äidille. Loppupäätelmänä oikeus totesi, että veljekset olivat kuin olivatkin jo täysi-ikäisiä Martiniuksen kuollessa, eivätkä  he silloin olleet esittäneet mitään vaateita. Brita lahjoittaa Larsille hopeapikarin ja veljekset saavat pienet rahaosansa. 

Kopion tähän vielä suomennoksen testamentista, joka Martiniuksen puoliso Brita jättää  syksyllä 1675.

  

"Autuaan kirkkoherran herra Mårten Peitziuksen jälkeen jättämä leski, jumalaapelkäävä ja hyveellinen vaimo Brita Månssdotter Gammall antoi raatimiehen, luotetun Anders Kalmin toimesta esittää testamentin, jonka hän autuaan miehensä veljen pojan pojalle (sahl. mans broders sona son) Dn (Pappi) Peitziukselle (Martinum Peitzium) on tehnyt ja vahvistanut, kuuluen sanasta sanaan seuraavasti:

Kuten kaikkein korkein Jumala on armossaan suvainnut puolitoista vuotta sitten vaatia tästä kurjasta ja vaivalloisesta maailmasta autuasta rakasta miestäni, entistä kirkkoherraa täältä Kälviältä, herra M. Peitziusta (Martinus: M: Peitzium) ja minä näin yksin, arvoton leski, olen jäänyt suureen murheeseen ja kun me hyvän aikaa avioliitossamme elimme ja emme saaneet yhtään lasta tai elämänhedelmää (lijffsfrucht) Jumalan armosta, niin autuaan mieheni elinaikana otimme nuoren henkilön, autuaan rakkaan mieheni veljen pojan poika (sahl. mans broders sona son), Peitziuksen (Martinum Peitzium), jota me olemme lapsenamme pitäneet, koulussa sekä muissa opinnoissa tähän saakka. Ja minä nyt huomioon ottaen autuaan rakkaan mieheni sanat, haluan pitää tämän jälkeen, kuten tähänkin saakka, häntä lapsenani ja vanhuuteni lohtuna. Mainittu Peitzius (Peitzium) on siis aina tähän saakka osoittautunut kuuliaiseksi lapseksi ja kohdellut minua hyvin ja kauniisti niin, että minä olen jo hyvää apua ja tukea saanut häneltä murheellisessa leskeydessäni ja vielä tulevaisuudessa todennäköisesti voin saada. Tähän hän on sitoutunut niin kauan kuin minä elän. Tämän vuoksi olen minä harkinnut hänelle tällä etukirjalla kuolemani jälkeen antaa nautittavaksi ja pidettäväksi ilman valituksia ennen kaikkia muita perillisiäni, mikä oli autuaan rakkaan mieheni sopimus meidän kesken ennen kuin hän kuoli, että minä tämän Peitziukselle testamenttaan, nimittäin Penttilän ¾ manttaalin talon kaikkine omistuksineen pelloissa ja niityissä, kaikkine tarvekaluineen sen viljelykseen, mitä ne nimiltään voivatkaan olla. Tämän lisäksi kaikki rakennukset kaikkine sisuskaluineen, mitä ovat sängyt, ikkunat, pöydät ja penkit, sekä tuolit ja ruokakaapit, sekä muut puuastiat mitä Eteläpohjalaiset Juuret Tietoa ja tarinoita 4/4 löytyä voi. Samoin irtain, aloittaen talon omaisuudesta, 20 kappaletta lehmiä, 3 hevosta, 10 kappaletta lampaita, 2 pedattua sänkyä, penkki- ja pöytäliinat tupaan, sekä ruokatavarat, mikä on vilja, joka minun jälkeeni voi jäädä, tusina tinalautasia, 2 kappaletta kuparikattiloita á 1 leiviskä kumpikin, 2 kappaletta rautapatoja, sekä viinapannu ja suuri kattila kivirakennuksessa, jotka molemmat ovat sisään muuratut. Samoin 15 luotia hopeaa. Ja kun kaikki tämä ja vielä muuta on hänen (hans) oikeutettua hankintaansa, autuaan rakkaan mieheni minulle huomenlahjana lahjoittamaa ja antamaa, niin minä arvelen voivani antaa ja lahjoittaa sen kenelle minä haluan, mieluiten sille, jonka minä vanhuuden lohduksi ja syytinkimieheksi olen ottanut. Koskien autuaan rakkaan mieheni vaatteita ja kirjoja, niin lupasi autuas mieheni Peitziukselle ne itse kun hän eli, mitkä minä nyt hänelle sittemmin olen suorittanut ja toimittanut, niin kirjojen, kuin vaatteidenkin osalta. Tämän vuoksi käännyn aiheellisesti korkeasti kunnioitetun kihlakunnanoikeuden puoleen, että tämä minun vahvistamani lupaus ja testamentti voitaisiin laillisesti vahvistaa, niin että mainittu Peitzius (Martinus: Peitzius), kuten täällä on esitetty, voi todella minun kuolemani jälkeen tätä hyväkseen nauttia. Tämän suuremmaksi vakuudeksi vahvistan omalla allekirjoituksellani ja allekirjoitetut luotetut miehet ja Herra minun pyynnöstäni todistajina. Päiväys Kälviällä 2 lokakuuta 1675 Brita Månsdotter Gammall Jacobus Brennerus Precp. Et Pastor Cronebijensis A: Kalm Johan Präst"

Kasvattipoika Mårten Henriksson Peiziuksen elämä kuitenkin kuljetti Raaheen papiksi ja 13-päisen lapsikatraan isäksi. 

LÄHTEET: 

Asiakirjoja koskien Kälviän kirkkoherra Peitziusta.  Markku Pihlajaniemi.Eteläpohjalaiset Juuret Tietoa ja tarinoita 1/4 [https://www.etelapohjalaiset-juuret.fi/wp-content/uploads/2020/05/asiakirjoja_koskien_kalvian_kirkkoherra_peitziusta.pdf] Luettu 6.11.2022.

Kestikievarien aikaan II. Annikki Wiirilinna. [https://digi.kirjastot.fi/exhibits/show/annikki-wiirilinnan-artikkelit/kestikievari-2] Luettu 6.11.2022. 

Peitzius, Martinus Michaelis (1610–1673). Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554- 1721. SKS. Henkilöhistoria. [https://kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/henkilo/1936] Luettu 6.11.2022.