Upeaakin upeampi loppukesän päivä. Lähdimme siipan ja pikkuepelin kanssa aluksi ongelle ja illemmalla vielä kokemaan muikkuverkkoja. Tällä kertaa laskimme veteen vain vaatimattomat 300 metriä verkkoja. Jep, meille se on vähän, siippa kalastaa yleensä aika suureellisesti, koska hänellä on myös ammattikalastajan luvat, vaikka sitä vain harrastuksena tekeekin.
Meri oli lähes tyyni iltakahdeksalta, kun hurautimme kalastusaluksella verkoille. Muikunpyynti on siinä mielessä vaivatonta kesän lopussa, että pikkukalat ovat suht lähellä mannerta. Tällä kertaa ajelimme lähelle Poroluotoa. Verkot olivat upotettuina. Joskus ne on parempi laittaa kellumaan pinnalle, jos on uhkana iso määrä roskakaloja - kiiskiä sun muita hankalasti irrotettavia otuksia.
Veneen puksuttaessa maltillisesti eteenpäin nautiskelimme epelin kanssa lämpöisistä merituulista ja -tuoksuista aluksen kannella. Tänä kesänä en ole kovin montaa kertaa ennättänytkään vesille. Ja silloin kun olisin ennättänyt, on tuullut liiaksi Merellä olo on aina sään armoille alistumista.
Hiiohoi, lippumerkki näkyvissä. Verkkokalastuksessa on tärkeää, että verkkojen alku- ja loppupäät on merkitty täsmällisesti verkkolipuin. Näin ohiajavat eivät sotke verkkoja potkureihinsa - eteenkään pintaverkkokalastuksessa...
Siippa antoi meille seuralaisilleen pikkutehtäviä...tässä epeli laittaa jäämurskaa astiaan, jotta sinne on sitten hyvä heitellä verkoista irrotettavat kalat aluksi. Kylmäketju ei saa missään vaiheessa katketa, kun kalasta on kyse.
Siippa ei taida oikein luottaa taitoihini. Yleensä äijät keskenään kalastaessaan hilaavat verkot veneeseen ja saman tien tyhjentävät verkot kaloista. Tällä kertaa siippa ohjasi venettä ja minä sain ohjeen ottaa verkonnostokoneesta verkot veneen pohjalle kaloineen päivineen. Eipä olisi kyllä normimiehitykselläkään ennätetty verkkoja tyhjentämään, sillä kalaa oli paikoitellen tosi tiheästi verkoissa.
Vaikka homma on näennäisesti helpohkoa, kyllä siinä silti pidemmän päälle saa selän kipeäksi. Muistelenpa vielä aikoja joskus kauan sitten, kun meillä ei ollut verkonnostokonetta. Käsipelillä vedettiin verkkorivit veneeseen. Se jos mikä oli rankkaa. Koneen kanssa täytyy myös olla huolellinen, ettei vedestä nouseva verkko kiepsahda koneen sisälle.
Merellä oli käsittämättömän hiljaista. Pari, kolme pikkuvenettä surahti ohi kauempaa. Yhdestä mökistä nousi piipusta savu ja pari onkijaa nähtiin. Muutoin täydellisen rauhaisaa.
Kala poikineen päätyi aluksen lattialle. Muikkuja ja silakkaa, molempia tasapuolisesti ja tällä kertaa roskakaloja ei ollut muuta kuin yksi onneton kiiski. Epeli asennoitui piikikkääseen, verkkokalastajalle ei-mieluisaan kalaan aivan toisin. "Wau, luulin ettei kultakaloja ole, mutta nyt näin, että onkin! " Asenne se on aina, joka ratkaisee.
Laskeutuva aurinko näytti kauniin itsensä ja pikkasen harmitti, kun en kalansuomuisilla käsilläni juurikaan voinut valokuvata. Vielä enemmän harmitti, kun tajusimme, että yläpuolellamme ohitsemme lensi peräti kolme haikaraa! Niin jäi sitten kuvatodiste ottamatta.
Lopulta verkot oli tyhjätty ja kalat siirretty kylmälaukkuun jäiden sekaan. Eikä se homma vielä tokikaan siihen loppunut, sillä kala jos mikä pitää perkata nopeasti. Toki muikunperkaus on maailman helpointa kalanperkkuuta. Tällä kertaa hyödynsimme ainoastaan muikut ja lahjoitimme illan pimeinä tunteina silakat pois. Kalastaminen on siitä jännä laji, ettei koskaan voi etukäteen tietää, paljonko saalista tulee. Nyt sitä tuli kaikkiaan kolmisen ämpärillistä. Tänään on sitten syöty ja nautiskeltu muikku poikineen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti