Herman Reinius maailman merillä

Tällä kertaa tutustumme Herman Johan Reiniukseen (1725-1797), joka asettautui lopulta Kokkolaan asumaan. 

Herman oli syntynyt 17.5.1725  Laihialla. Herman Reinius  oli  opiskellut  veljensä Israel Reiniuksen kanssa Turun ja Tukholman akatemiassa ja  sieltä he olivat siirtyneet  Tukholman kauppakollegion auskultanteiksi. Merikoulun suoritettuaan  he matkasivat Itä-Intian komppanian palvelukseen. Kadetteina he lähtivät Cronprinzen Adolph Friedrich-aluksella Göteborgista kohti Kiinaa. Matka alkoi 13.2.1746. 

Vaikka purjelaiva oli melko iso, olivat olot alkeelliset. Nukkuminen tapahtui laivan kannen alla, eläinten keskellä, riippumatoissa makoillen. Laivaolosuhteissa uhkana olivat myös erilaiset taudit, kuten keripukki ja syöpälaiset. Aina ei ollut mahdollisuutta puhtaaseen juomaveteen tai ruokaan, ne pilaantuivat herkästi laivoissa ollessa. 

Vuonna 1748  Israel ja Herman olivat kotimatkalla Kiinasta. He olivat olleet laivassa ruotsalaisen kauppakomppanian mukana. Kiinan Kantonista oli matka kulkenut ensin kohti Göteborgia, jonne he saapuivat  27.6.1748. Sieltä matka jatkui ensin Tukholmaan, josta veljekset rantautuivat lopulta Vaasan satamaan. 

Kuten voi vain kuvitella, ei matka ollut ollut mikään pikkuleikki. Laivalla olo oli kestänyt peräti 2 vuotta ja 4 kuukautta vaarallisissa olosuhteissa, vilisihän merellä merirosvoja, oltiin säiden armoilla ja merimiehet eivät noihin aikoihin edes osanneet uida, jos alus olisi haaksirikkoon joutunut. Myös tapaturmia sattui laivoissa kiipeillessä ja työskennellessä. 

Tiedetään, että kuolleisuus oli yli 10% luokkaa näillä Ruotsin kauppakomppanioiden matkoilla. Veljesten pitkä matka oli kuitenkin sujunut suotuisasti. Mutta kotimaisemien häämöttäessä Israelin ja Hermanin laiva haaksirikkoutui. Veljekset onnistuivat pelastautumaan saarelle, josta paikalliset asukkaat kuljettivat heidät Vaasan satamaan. 

Ilmeisesti matkan rasittavuus oli tullut veljeksille selväksi, sillä tämän reissun jälkeen he eivät enää merille mielineet. He jäivät kuitenkin historiankirjoihin ensimmäisinä  hyvin tunnettuina  suomalaisina Kiinanmatkaajina. Israel jopa  kirjoitti matkapäiväkirjoihin perustuvan,  Kiinaa koskevan opinnäytetyön  matkasta vuonna 1749. Se, miksi veljekset päätyivät juuri Kiinaan, liittyi sen ajan mukaiseen Kiinan ihailuun, josta käytettiin nimitystä chinoiserie. 

Veljeksistä vanhempi, Israel, päätyi papiksi ja toimi isänsä apulaisena Laihialla kappalaisena ja samoissa tehtävissä myöhemmin Isossakyrössä. En tiedä miksi ja miten, mutta Herman Reinius kuitenkin matkasi Kokkolaan ja ryhtyi  opiskelemaan siellä kauppiaaksi  vuodesta 1751  ja  laivanvarustajaksi. Raatimiehenä hänet mainitaan vuonna 1783. 

Yllä: Kokkola RK 1748-1753; 3. quarteretin asukkaita

Tiedetään, että myöhemmin Herman Reiniuksen appivanhemmat oli kokkolalaiset Sofia Freitag ja kauppias, raatimies Jakob Falander. Sofia oli syntyjään Pietarista. Herman oli naimisissa Maria Elisabeth Falanderin kanssa. 

Yllä: Kokkola RK 1778-1783 sivu 5; 2. quarteretin asukkaita

Herman Reinius kuoli Kokkolassa 1797. Leskirouva Maria Elisabet muutti tyttärensä Marian avioliiton myötä Pietarsaareen Roosille  jossa myös kuoli  78-vuotiaana punatautiin vuonna 1813.

LÄHTEET: 

Baltzar Freitag 299 vuotta 13.9.2019. Raahe. [https://www.raahenmuseo.fi/baltzar-freitag-299-vuotta-1392019] Luettu 19.5.2024.

Reinius, Herman Johan /1725-1797). Akatemiasampo. [https://akatemiasampo.fi/fi/people/page/p6754/table] Luettu 19.5.2024.

Tämä pohjalainen olisi voinut muuttaa maailmanhistorian kulkua, mutta rohkea ehdotus tyrmättiin. Ilkka-Pohjalainen. [https://ilkkapohjalainen.fi/ihmiset-ja-kulttuuri/t%C3%A4m%C3%A4-pohjalainen-olisi-voinut-muuttaa-maailmanhistorian-kulkua-mutta-rohkea-ehdotus-tyrm%C3%A4ttiin?fbclid=IwZXh0bgNhZW0CMTAAAR1NJu94l9HbJZBydGablIdNrjRphxkq5DR09gORDLVdKpzs-7bAPs1i6eA_aem_AYHoK6-eiGV5ESKBwicIdJw4tBfk7T2rOyaGeHZ3UPlsOI-ZpSMCEGyQRe2jStwMJ5_11KTQemBGYhvSURPgCFKS] Luettu 19.5.2024. 

Tuntolevyn numero 798682...kaatuneitten muistopäivänä

Elämä on joskus ihmeellistä. Niin kuin nytkin viikolla. Messengeriini kilahti viesti Ainolta, naiselta, jota en ole livenä koskaan tavannut. Silti olemme toisillemme läheiset. Ainon ja minun elämät kietoutuivat yhteen jo ennen kuin meistä kumpikaan oli syntynyt. Kirjoitin muutama vuosi sitten meidän sukujemme tarinan otsikolla "Rakas Rötiskö" ja sijoituinkin Suomen sukututkimusseuran kirjoituskilpailussa silloin kakkoseksi. Tämän päivän juttu liittyy samaan aiheeseen. 

Ainon  oli  promoottorini aikoinaan, niin että innostuin sukutarinaamme kirjoittamaan. Tarinan kirjoittaminen sai alkunsa siitä, kun Aino totesi, että voi kun kirjoittaisit tämän, tästä saisi niin upean tarinan. Sitten hän pohti "Vai voiko talo olla tarinan pääroolissa?" Siitä sitten sytyin tarinan otsikolle. Olimme netissä tutustuneet toisiimme vuonna 2019 minä ja Aino, samana päivänä, kun isäni kuoli. Tarinassa tosin muutin Ainon suvun nimet aivan muuksi, ettei kukaan tunnistaisi vielä elossa olevia. 

Niin, meidän suvun pieni tupa kauniin Lappajärven rannalla pistettiin sodan  jälkeen myyntiin, koska isoisäni oli kuollut sodassa, eikä mummoni pystynyt paikkaa lunastamaan. Sotilas numero 798682 oli kuollut. Ainon vanhemmat ja isovanhemmat - isänsä hänkin sodissa kolmesti haavoittunut, ajautuivat varakkaassa suvussaan sodan mainingeissa konkurssiin ja olivat pakotettuja hankkimaan pienemmän talon. Niin syntyi kaupat. Aino syntyi sitten  aikanaan taloon pahnanpohjimmaiseksi ja  eli ylioppilaaksi asti tuossa rakkaassa rötiskössämme, joka edelleen on Ainon suvun hallussa. Tosin nyt mökki olisi myynnissä. Arvatkaas vaan, haluaisinko sen ostaa takaisin! Mutta sitten realistina ajattelen, ettei minusta ole mökkiä hoitamaan sadan kilometrin päähän. Aika ei vain riitä. Ja pitäisi rakentaa uusi mökkikin. 

Aino otti minuun yhteyttä, sillä äitinsä jäämistöä siivoillessaan Lappajärvellä, hän löysi äitinsä kirjan väliin huolella tallennetun lehtileikkeen. Se oli isoisäni kuolinilmoitus vuodelta 1942! Olen sitä yrittänyt etsiä sanomalehtiarkistostakin ilman menestystä. Mutta nyt se on minulla! Kiinnostavaa, että Ainon äiti oli sen leikannut irti - tuolloin he eivät siis olleet vielä taloamme ostaneet, vaan vasta muutama vuosi myöhemmin. Ehkä hän tunsi isoisäni, koska asuivat kuitenkin samassa kylässä. Ehkä hänen surullinen kuolemansa, nuoren lesken ja pienten lasten tarina oli koskettanut häntä syvästi. Ja olihan hänen puolisonsa samassa kompaniassa. Ihanaa joka tapauksessa, että hän oli lehtileikkeen leikannut talteen, sillä omat muistomme vei 1950-luvulla julma tulipalo. Niin kuin ei jo kuolemassa olisi ollut kyllin. 

Isoisäni kuoli 29-vuotiaana palatessaan Mannerheimin 70-vuotissyntymäpäivän vuoksi järjestetyistä juhlallisuuksista. Juhlissa oli tarjottu leikattua konjakkia - myös kuorma-autolla näitä sotilaita kuljettaneelle. Juhlista palatessa auto sitten suistui tieltä tuhoisin seurauksin. Kaksi miestä kuoli heti, isoisäni kallonmurtuman saaneena kenttäsairaalassa. Sotilas numero 798682.  Arkkua ei saanut avata. Se varmasti kertoo onnettomuuden rajuudesta. Surullisinta, että autoa kuljettanut nuori mies tappoi tahallisesti itsensä myöhemmin ajaen kuorma-autolla vesistöön. Sen olisi voinut jättää tekemättä...

Isälleni kaatuneiden muistopäivä oli tärkeä. Hän muisti silloin erityisellä ylpeydellä ja kaipuulla isäänsä, jonka oli menettänyt turhaakin turhemmasta syystä  ollessaan ainoastaan 1-vuotias. Puolustusvoimien ylipäällikkö, sotamarsalkka Mannerheim oli määrännyt päiväkäskyssään keväällä 1940 talvisodan jälkeen, että toukokuun kolmatta sunnuntaita vietettäisiin "nyt päättyneessä sodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä myös kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä. " Tuolloin vaan ei vielä ollut tiedossa, että tulisi vielä Jatkosotakin, joiden uhreille myös tultaisiin liputtamaan...

Niin harmi, isä, ettet koskaan oppinut tuntemaan Ainoa, etkä nähnyt tätäkään leikettä. Etkä päässyt Lappajärven paikkaa ostamaan - se oli yksi elämäsi suurimmista haaveista - saada lunastaa tila joskus takaisin. Mutta tiedän, että te siellä jossain virnistätte minulle, kun vielä teitä muistelen. 

LÄHTEET: Kaatuneitten muistopäivä. Suomen sukututkimusseura. [https://www.genealogia.fi/l/blogi/kaatuneitten-muistopaiva/?fbclid=IwZXh0bgNhZW0CMTEAAR2mSrTt6vhWU_S7usUWyF1Tz-YXeJwE8FFpJvTR0EyUhZeImU0FeYISnP4_aem_AYGjpF8V4tIwl7sulbGwkxUJeRSoqMetRkidHpL18byhgfLx8EF2q0DnhssPLQ5NTKk6Z93m4nRy_mJgM7-1HQqp] Luettu 19.5.2024. 

Vale-Österlund

Osasi ne ennenkin! Nyt nimittäin saatte kuulla melkoisesta petoksesta, joka tapahtui Kokkolassa  noin sata vuotta sitten!

Tämä todenperäinen tarina kertoo miehestä - tai oikeastaan kahdesta miehestä - nimeltä Karl Waldemar Österlund.

Kokkolalainen mies nimeltään Karl Waldemar Österlund  oli lähtenyt merille ja työskennellyt maailmalla jo vuosia. Eräänä koleahkona päivänä vuonna 1923 hän rantautui takaisin Suomeen Kotkan satamaan. Hetimmiten maihin päästyään Karl kuitenkin pidätettiin. Karlia syytettiin juopumuksesta sekä rähinöinnistä yleisellä paikalla. Löytyi myös merkintöjä Torniosta ja muuallakin oli määrätty  sakkoja juopumuksesta. Karl koetti kovasti tuoda esille puolustuksekseen, ettei hän  tokikaan ollut voinut tuollaisiin rötöksiin syyllistyä, koska hän ei vuosikymmeniin ollut käynyt jalallaan  kotimaansa kamaralla. 

Esivalta ei sääliä tuntenut, kysyi vain mieheltä, oliko hän Karl Waldemar Österlund ja kotoisin Kokkolan tapulikaupungista. Mies kertoi todellakin olevansa kysytty henkilö, mutta vannoi edelleen, ettei ollut esiintynyt juopuneena eikä rähinöinyt yleisellä paikalla. Esivalta totesi, että hän on joka tapauksessa tuomittu tapahtuneesta ja sen vuoksi on joutuva kärsimään hänelle määrättyä rangaistusta. Niinpä Karl joutui kärsimään rangaistuksensa Turussa - istumaan rajoitetulla alueella  juopumuksesta ja rähinästä yleisellä paikalla tuomitut 77 päiväsakkoa. 

Kun rangaistus oli istuttu viime hetkeen saakka, suuntasi Karl matkansa kohti Kokkolaa, jossa hän otti asian uuteen käsittelyyn. Nyt joutui virkavalta myöntämään, että löysin perustein ja selvityksin oli Karl tyrmään paiskattu. 

Todellisuudessa tuomion olisi pitänyt kärsiä aivan toisen miehen. Niinpä esivalta ryhtyi etsimään miestä, joka oli keksinyt käyttää itsellään väärennettynä Karl Waldemar Österlundin nimeä. 

Eräänä kesäisenä päivänä juhannuksen jälkeen 1923  matkusti juuri tuo väärä Österlund junalla kohti Kokkolaa. Mies liehitteli junassa matkustavia kielitaidollaan puhuen  vuoroin suomea, ruotsia ja englantia sekä  tehden kanssamatkustajilleen silmänkääntötemppuja. Eräs miesmatkustaja viehättyi kovasti Vale-Österlundin puheisiin ja temppuihin ja sen vuoksi he ryhtyivät juttelemaan enempikin. Kokkolan asemalle päästyään miesmatkustaja esittäytyikin etsiväpoliisiksi ja totesi keskustelun jatkuvan poliisikamarilla.

Karl Waldemarin äiti oli jo ennättänyt kuolla, joten hänen todistuksestaan ei nyt ollut apua. Kurjinta asiassa oli se, että Vale-Österlund oli jo ennättänyt törsäämään Karlin äidin jättämän perinnön uskotellen olevansa hänen perillinen. 

Asiat olivat edenneet vähän tahtomattaankin, kun Lindegren oli  meriltä palatessaan sattumalta rantautunut juurikin Kokkolaan. Hän oli mennyt kahvilaan, jossa oli jäänyt juttusille muutaman henkilön kanssa. Lindegren oli kertonut heille olleensa merillä peräti 19 vuotta. Kuin sattuman kauppaa, hän kuuli silloin rantauduttuaan, että oikean Karl Waldemar Österlundin morsian oli jo vuonna 1901 anonut Karlin  kuolleeksi julistamista, kun hänestä ei ollut vuosiin kuulunut mitään. Niinpä keksi Lindegren, että hän esiintyisikin Karl Waldemar Österlundina

Tapahtui sitten niin, että joku näistä kuulijoista kiirehti kertomaan Österlundin äidille, että hänen poikansa oli lopultakin palannut meriltä. Hyväuskoisena ja kovasti kaivattuaan poikaansa, äiti uskoi Lindgrenin pojakseen - olihan edellisestä tapaamisesta vuosia. 

Vale-Österlund onnistui jopa avioitumaan Österlundina ja joi itsensä päihinsä rähisten yleisellä paikalla. Tästä syystä hän joutuikin putkaan ja tuli tuomituksi, mutta liukeni paikalta. Niinpä siinä sitten oli käynyt, että oikea Österlund osui tavattoman huonoon aikaan kotimaahansa ja joutui kärsimään syyttömänä Lindegrenille tarkoitetun rangaistuksen. 

 Oikeasti  Vale-Österlund  oli 27.7.1871 Turussa syntynyt Johan Edvin Lindegren. Lindegren oli myös ollut vuosia merillä, aina vuoteen 1914 saakka. 

Karl Waldemar lähti myöhemmin uudelleen merille ja jätti  valtakirjan niitä toimenpiteitä varten, jolla saataisiin oikea rötöstelijä oikeuden eteen. 23.6.1923 pidätti Kokkolan poliisi tämän Vale-Österlundin, kun hän perheineen saapui Kokkolaan junalla. Vale-Österlund paljasti häntä kuulustelleille, että hän oli aikanaan ollut Turussa rakkaussuhteessa  sairaanhoitajattaren kanssa. Kun suhde oli hänen mielestään kehittynyt liian pitkälle, oli  Vale-Österlund päättänyt lähteä merille. Sairaanhoitaja oli sitten tuloksetta peräänkuuluttanut miestä, jonka seurauksena Turun raastuvanoikeus oli lopulta julistanut Johan Edwin Lindegrenin  kuolleeksi. 

Vielä kuulustelujen alettua väitti Lindegren olevansa Karl Waldemar Österlund todeten kuitenkin, ettei hän suinkaan ollut se sama Österlund, joka  muutamassa ulkomaisessa satamassa oli murhannut merimiehen. 

-Se Österlund oli vanhempi ja nyt jo kuollut, niin että häntä oli turha enää hakea, kertoi Vale-Österlund

Huomiolle pantavaa oli se seikka, että oikea Karl Waldemar Österlund oli ollut hyvin tunnettu mies kotikaupungissaan. Samoin ilmeni, että Karl tunsi hyvin kotikaupunkinsa asiat. Karl oli nuorena miehenä toiminut Kokkolassa kaupungintalon kellonvetäjänä. Siten hän tunsi ja hallitsi vetolaitoksen rakenteen, jota puolestaan Vale-Österlund ei tuntenut, vaikka väittikin nuorena olleensa myös kellonvetäjän hommissa. 

Niin joutui Vale-Österlund paljastamaan vääryydellä hankkimansa henkilöllisyyden, jota oli pitänyt hallussaan peräti kymmenkunta vuotta.

Vale-Österlund pidätettiin selvitystyön jälkeen ja häntä säilytettiin Kokkolan poliisivankilassa. Porin raastuvanoikeus antoi asian kuitenkin myöhemmin raueta, koska  tapahtunut rikos oli jo ennättänyt vanhentua. Niinpä Lindegren päästettiin vapaaksi. 

Kerrotaan, että oikea Österlund sai osan äitinsä perinnöstä takaisin. Kerrotaan myös, että olisipa hän  saanut Vale-Österlundin puolisonkin omakseen, vaan ei tätä huolinut!

LÄHTEET: Kaksi Österlundia - merimiehiä kumpainenkin. Toveri-lehti. 8.8.1923. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2753200?term=%C3%A4iti&term=Kokkolaan&term=Kokkolan&term=%C3%A4idille&term=Kokkolasta&term=%C3%A4idin&term=Kokkolassa&page=2] Luettu 12.5.2024. 

Karl Waldemar Österlundiun tarina. Helsingin sanomat. 29.8.1923. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1393691?term=Karl%20Waldemar%20%C3%96sterlundin&term=Karl%20Waldemar%20%C3%96sterlund&term=Karl%20Waldemar,%20%C3%96sterlund&term=Karl%20Waldemar%20%C3%96sterlundiksi&page=4] Luettu 12.5.2024. 

Kuolleeksi julistettu turkulainen huijari tapetilla. Viikkosanomat. 14.7.1923. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1735476?term=Karl%20Waldemar%20%C3%96sterlund&page=4] Luettu 12.5.2024. 

Pakinoita. Kar Valdemar Österlund. Uudenkaupungin sanomat. 10.7.1923. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498303?term=Karl%20Valdemar%20%C3%96sterlund&term=Karl%20Valdemar%20%C3%96sterlundista&term=Karl%20Valdemar%20%C3%96sterlundin&page=4] Luettu 12.5.2024.

Kun Klingspor otti ja pakeni yön pimeyteen

Tällä kertaa palailen taas Suomen sodan pariin. Olen lukenut omaan sukututkimukseeni liittyen niin paljon Suomen sodasta, että kohta voisin kai jo väitellä siitä. Ihan sama, kumman osapuolen näkökulmasta milloinkin kirjoittelen. Näkökulmiahan riittää aina vähintään kaksi. Se ei ole minulle merkityksellistä. Rakastan hyviä tarinoita ja tässä taas luvassa yksi sellainen!

Tämä teksti tuli vastaan digitaalista sanomalehtiarkistoa selaillessani. Tarinan keskiössä on sotamarski Klingspor, joka johti seudullamme ruotsalaisia joukkoja.

Syyskuussa 1808 Oravaisten taistelun jälkimainingeissa  maamme lyöty  armeija siirtyi pohjoisemmaksi. Seuraavana tähtäimenä  päämajalla oli asettautua Lohtajalle armeijan marssiessa  vielä siitä eteenpäin kohti Himankaa. 

Ylipäällikön neuvonantajana toimi majuri Aminoff,  kenraali Adelcreuz ja kenraalimajuri Vegesack. He tekivät esityksen pääpuolustuslinjan perustamisesta rannalle, josta olisi ollut hyvä viivyttää vihollista, kun silta oli poltettu. Sotamarsalkalle ehdotus oli kuitenkin kauhistuttava, hänen tavoitteenaan oli vain paeta vihollista. Päädyttiin siihen, että Aminoff lähti eteenpäin valmistamaan  jo Kalajoen pappilaa seuraavaksi majapaikaksi Klingsporille päämajan jäädessä toistaiseksi Lohtajalle. 

Venäläiset lähettivät Lohtajalle ainoastaan kenraali Nikolai  Kamenskin adjutantit ja ylimajoitusmestari  van Suchtellenin tunnustelemaan, olisiko maaperä aseleponeuvotteluille suotuisa. Näennäisesti venäläiset esiintyivät vankienvaihtoasialla, mutta todellisuudessa haluttiin käydä aseleponeuvotteluja. Sotamarski Klingspor vastasikin myötämielisesti vastakäynnillä. Klingspor lähetti kaksi miestään vastaamaan esitettyihin kysymyksiin ja samalla vaivihkaa utelemaan aselevon ehtoja.  Varsinaiset aseleponeuvottelut käytiin Lohtajan pappilassa. 

Lopulta saatiinkin aselepo syntymään - tosin lähestulkoon venäläisten ehtojen mukaisesti. Samaan syssyyn Ruotsin kuningas erotti Klingsporin, mutta koska muut Klingsporin armeijan kenraalit  pitivät aselepoa tarpeellisena, he antoivat Klingsporin allekirjoittaa sen.  Klingsporin siipeensä saanut armeija tarvitsi kovasti lepoa ja  haavoittuneet hoitoa. Mutta lepo otettiin liiankin kirjaimellisesti. Haavoittuneet jäivät vaille tarvitsemaansa hoivaa ja huolenpitoa.  Myös joukkojen tiedustelutehtävät ja joukkojen kunnon kohentaminen jäivät. 

Klingspor tunnettiin herkkusuuna ja mukavuudenhaluisena. Sen vuoksi hän mieluusti majoittui pappiloissa. Niissä oli  tasokkaampi ruokatarjonta. 

Aseleponeuvottelun tuloksena 29.9.1808  oli, että aselepo tehdään epämääräiseksi ajaksi. Aselepo pitäisi sanoa irti kahdeksan vuorokautta ennen  sotaliikkeiden aloittamista. Suomalainen armeija lupasi vetäytyä Himangalle. Sopimuksessa sovittiin, että Lohtaja-Himanka-välinen alue jäisi puolueettomaksi. Näin jälkikäteen voi todeta, että aselepo kesti noin kuukauden verran. 

Sopimukseen kuului myös, että Savossa toimivan sotamarsalkka Sandelsin oli asetuttava Iisalmen kirkon luoteispuolelle. Siten itse kirkko jäisi puolueettomaksi alueeksi. Tämä kohta sopimuksessa oli venäläisille erityisen tärkeä, koska Sandels oli urhoollisesti puolustanut Savoa. Nyt Sandelsin olisi siis luovuttava Toivalasta. Lisäksi sovittiin, ettei sotaväkeä saa siirrellä. Jotta Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf suostuisi aselepoon, kuvailivat suomalaisarmeijan johtajat Aminoff, Adlercreutz ja Klercker tilanteen olevan täysin toivoton. 

Klingspor saattoi siis hetkiseksi vetää henkeä ja viettää päivänsä levollisesti pappilan hyvässä huomassa. Koska Klingspor tunsi itsensä melko raihnaiseksi, päätyi hän vaatimaan itselleen lämmitettyä huonetta Lohtajan  pappilasta. Pappilassa olikin iso koivuhalkopino takakartanolla, joten lämmitys luonnistui hyvin ja Klingespor saattoi nukkua yönsä levollisena hyvin kuumaksi lämmitetyssä huoneessa. 

Vaan keskellä syyskuista, pimeää yötä Klingspor heräsi karmivaan paukahdusääneen. Hän kutsui pikaisesti koolle adjutanttinsa ja  palvelusväkensä antaen heille peloissaan määräyksen: "Vaunut nopeasti! Vähääkään viivyttelemättä suoraan Himangalle!"

Niin hankittiin pikapikaa kuomuvaunut portaiden edustalle. Marski kiedottiin turkiksiin ja peitteisiin syysyön koleutta vastaan. Ja niin lähdettiin etenemään ajurin hoputtaessa hevosia matkaan. Himangalle saavuttuaan Klingspor pääsi tarkasti vartioituna jatkamaan keskeytynyttä untaan. 

Aamun valjettua huomattiin, että venäläiset olivatkin pysyneet entisissä asemissaan. Lähdettiin tutkimaan, mikä oikein  oli aiheuttanut pamahduksen. 

Ja selvisihän asia lopulta: kamarissa, missä marski oli Lohtajan pappilassa nukkunut, oli rovastin matka-arkun kansi pamahtanut kovassa kuumuudessa halki! Sitä ääntä oli marski säikähtänyt ja paennut hädissään pois paikalta. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Paukahdus oli ollut viaton ja aselepo jatkui Klingsporin säikähdyksestä huolimatta!

LÄHTEET: 

Lohtajan aselepo. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Lohtajan_aselepo[Luettu 5.5.2024.].

Pelokas sotamarski. Hakkapeliitta no. 39. 26.9.1933. [ https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1109645?term=Lohtajalta&term=Lohtaja&term=Lohtajalle&term=Lohtajan&term=parastaan&page=14] Luettu 5.5.2024.