Vattajan lintutornissa

Kesäsunnuntaina autoajelulla Ohtakarissa. Se on sellainen paikka, jonne muutaman kerran vuodessa ajelen fiilistelemään maailman kauneutta. 

Tällä kertaa päädyn kapuamaan Vattajan lintutorniin. Jepjep, en pidä korkeista paikoista, mutta joskus vain on oltava päättäväinen ja vaadittava itseltään rajojen ylitystä. 

Tämä Vattajan lintutorni herättää heti ensivilkaisulta luottamukseni, sillä se on rakennettu hyvin jämerästi. Niinpä nousen ensimmäisille portaille ja lähden järkkäri kaulassa kapuamaan kohti korkeuksia. 

Tämä Vattajan lintutorni sijaitsee Vattajanniemen kärjessä, aivan Ohtakarin pengertien  läheisyydessä - avomeren ja hiekkarannan tuntumassa. Silti se on aika huomaamattomassa paikassa lehtipuiden takana. Pieni tie sallii kulkemisen perille saakka tornin juurelle. Tornin ympärystössä on aitaus, jossa laiduntaa lampaita. Kuvaushetkellä niitä ei tosin näy.

Arvuuttelen lintutornin korkeutta ja kotona tarkistan tiedon, että se on 14 metriä korkea. Metrin matalammaksi veikkasimme sitä paikan päällä. 

Sää on aurinkoinen ja maisema kaunis ja jotenkin rauhoittavan rauhallinen, vaikka etäämpänä näkyykin ihmisiä ja autoja. Tornin korkeuksiin ei kuulu kuitenkaan ääniä. Olo tornin huipulla on kuin valtiaalla konsanaan - saa hetken omistaa koko hulppean maiseman!

Tällä kertaa en näe tornista tai sen lähettyviltäkään ensimmäistäkään lintua tai kahlaajaa. Periaatteessa niitä on toisinaan kai paljonkin seudulla. 

Vähän etäämpänä näkyy Vattajan puolustusvoimien alue omine torneineen. Tällä kertaa paikka vaikuttaa tyhjältä. 

On jotenkin tosi uljas tunne katsella maisemia kaikkiin ilmansuuntiin. Tuntuu kuin olisi alueen valtias. Minä näen kaikki, mutta kukaan ympäristössä tuskin huomaa minua. Teen myös havainnon, kuinka erilaisena maisema näyttäytyykään joka ilmansuunnassa tornista katsellessa. Täältä näkee sekä Ohtakarin mökit, Vattajan armeija-alueen tornin, meren, uimarannan, tien, että metsikön. Huikeaa!

Autoja on parkissa siellä, täällä tien varrella, vaikka aika usein kuuluukin jupinaa siitä, ettei aluetta ole tarkoitettu parkkipaikaksi laisinkaan. Ihminen on sangen mukavuudenhaluinen. Rannalle täytyy päästä heti. Maisemallisesti ajopelit kyllä rumentavat aluetta ja myös kaventavat tietä.

Friiviikko eli irtanaisviikko

Vastaan tuli lukiessa sana "friiviikko. " Se juontaa juurensa entisaikoihin. Friiviikolla tarkoitettiin  piikojen ja renkien elämässä viikon kestävää vapaa-aikaa, joka ajoittui "köyriin" eli marraskuun ensimmäiseen päivään. 

Tavattiin sanoa, että palvelusväeltä "katkesi rinnustin" ja sen perään tuli hetimmiten friiviikko. 

"Tostapa se huomataan,

että pyhäinpäivä tulee:

isännän silmät sikkurassa

ja emäntä on nuree. 

Pyhäinpäivän lauantaina

nousee jälleen ranki:

viikon saa taas herrastaa

ja sitten on vuoden vanki. "

Friiviikolla palvelusväki sai luvan kanssa syödä tavallista hienommin talon pöydässä. Parasta lienee ollut kuitenkin se, ettei silloin tarvinnut osallistua talon töihin. Toki tämä friiviikon ajankohta olikin varmaan alkujaan sovittu siksi, kun maaseudulla tuohon aikaan vilja oli jo puitu ja kynnöt tehty. Talon työt olivat sen vuoksi vähimmillään tuohon vuodeaikaan. 

Friiviikolla oli muitakin tunnettuja nimiä, kuten  irtanaisviikko, köyry, tai kissawiikko. 

Jos palvelusväki ei ollut aiemmin ottanut palkkaansa, oli heillä oikeus saada friiviikolle koko vuoden palkkansa. Tienestin kanssa olikin sitten lysti matkata kaupunkiin köyrimarkkinoille humputtelemaan. Muutoinkin nuoriväki tapasi kokoontua markkinoille. Olihan tapana, että edelliskesänä ripille päässeet saivat lähteä luvallisesti köyrimarkkinoille. 

Friiviikolla oli lystiä, kun ei ollut elämässä tarkkaa aikataulua, ei anivarhaista ylösnousua tai lehmien tillausta. Tälle viikolle ajoitettiin köyrimarkkinoiden lisäksi myös vaatevaraston täydennys- ne, mitä ei itse valmistettu. 

Oli myös yleinen käytäntö, että köyriviikolla vaihdettiin kihloja. Kultarenkaat  vasemman käden nimettömään. 

Friiviikkoja seurasi yleensä pestuumarkkinat, jolloin piiat ja rengit etsivät uusia palveluspaikkoja.,

Toki tuli ikävähköjä lieveilmiöitäkin näillä kaiken kansan markkinareissuilla. Löysin alla olevan katkelman vuodelta 1861  Suomen julkisista sanomista. Siinä surkutellaan lähinnä sitä, että on erikseen syysmarkkinat ja sitten vielä hetimmiten  irtanaisviikot. Kun näin jälkikäteen tiedetään, että jo koko 1860-luvun alku oli lähtölaukausta vuosikymmenen loppuosan nälkävuosille, lienee ollut todella ahdistus ja kauhu käsillä palkollisten  juostessa markkinoille, kun sateiden vuoksi sato oli jäänyt  ajallaan  korjaamatta. 

"Suuresti suremma syysmarkkinoita, warsinkin wastuksellisen märjän kesän perässä. Riihityöt markkinan aikana owat paraillansa, ja silloin lyöttää palkkawäki sinne wäkirynnäköllä, jott`ei anta isännän kiellot eikä emännänkään.Kaiketi olis toiwottawa, että Kokkolan syysmarkkina siirrettäisiin irtanaiswiikolle. Jopa ei taitais niinkään paljo palkkawäkeä sinne rientää juomaan ja tuhlaamaan suuria palkkojansa. Ainakin se irtanaiswiikko pidetään waikka toinen markkinoilla menee. 

"...Oi jospa aina oisi

Meill`kissanviikko vaan, 

silloinkos laulut soisi

Ei syytä nurkumaan. 

Ja syötävämme silloin 

Ois` juustot, lampaan luut. 

Myös puhdetöinä illoin 

Tanssit ja lystit muut.

Mutt`minkään lystin taika

Ei kestä ainiaan.

Pois vierii vapaa-aika,

Saa kahleet painamaan. "

LÄHTEET:

Mustavalkokuvat kuvattu Kokkola 400-juhlavuoden ETT:n järjestämässä valokuvanäyttelyssä. 

Anjanpellon kauneuden ja kaipuun markkina. -Grunthal, S. [file:///C:/Users/Minna%20Heikkil%C3%A4/Downloads/138695-Artikkelin%20teksti-308623-1-10-20231109%20(1).pdf] Luettu 18.8.2024. 

Kissa-viikko. 1.11.1911. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1006887?term=Kissaviikko&term=kissaviikko&term=kissaviikkonne&term=kissaviikon&page=2] Luettu 18.8.2024. 

Köyrimarkkinoilla. O. Tokoi. Merestä noussut kaupunki II. Kotiseututietoa Kokkolasta. 1989. 

Suomen julkisia sanomia. 7.2.1861. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/455452?term=wirkattua&term=Suomen&term=Julkisissa&term=Sanomissa&term=Suomeen&term=Suomi&page=2] Luettu 18.8.2024. 

 Turun sanomat. 1.11.1936. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2103473?term=friiviikko&page=7] Luettu 18.8.2024. 

Niin alkoi koulu...

Niin saatiin laulettua Suvivirsi loppuun ja Hectorin sanoin taas lapset koulutiensä aloittaa. Pitkän loman jälkeen iloitsen siitä, että pääsen työmoodiin ja elämäni  aikatauluttuu kuosiinsa. 

Koulua ennätti olla vain kaksi päivää, mutta me opet olimme töissä oikeastaan jo  koko viikon. Palaverejä, suunnittelua, luokan laittoa...aina on yhtä kiireen tuntua ilmassa, kun pitää saada luokat kivan näköisiksi ja tavarat paikoilleen ennen oppilaiden tuloa. 

Meitä opettajia koulutettiin tämän vuoden alusta KivaKoulusta, tekoälystä ja opetustyön merkityksellisyydestä. Etenkin viimeinen koulutus osui niin naulan kantaan, että laitoin vielä koulutuksen jälkeen palautetta suoraan luennoitsijalle. Luento herätti syviä tuntemuksia ja nosti pintaan sen, kuinka merkityksellistä työtä opettajana saakaan tehdä. Kesken luennon tuppasi naurattamaan, kun muistui mieleen viime keväältä oppilaani kommentti, kun saavuin kouluun "Meidän ope on kuin kukkaketo. " Aika kaunis ajatuksena, mutta toivotaan, etteivät rikkaruohot valtaa tätä niittyä!

Omassa luokassani ekaluokkalainen istui innokkaana. Jaoin aapisen ja hän kysyi "Saako tän nyt omaksi ja viedä kotiin. " Seuraava kysymys olikin "Mennäänkö me tänään uimahalliin? " Oi, aina tässä kohdin toivon itselleni malttia ja ymmärrystä, että näkisin ja tavoittaisin sen pikkukoululaisen ajatusmaailman. Että en ottaisi mitään asioita itsestäänselvyyksinä, vaan minulla olisi aikaa kuunnella ja ymmärtää. 

Syksy on siltäkin osin merkityksellinen, että oma pikku epelini aloittaa esikoulun. Tuntuu aika kiehtovalta, että avautuu omien lasten jälkeen vielä tällainen eturivin aitiopaikka seurata eskarielämää. Vastahan muistan ottaneeni kuvan omasta nuorimmaisesta, kun hän astui ekana  koulupäivän aamuna koulubussiin. Minne katoaa vuodet?

Tämä aika vuodenkulusta herättää aina syvällä uinuvan agraarinaisen itsessäni. En vain pysty olla ihastelematta kellankultaisina uhkuvia viljavainioita. Mikä etuoikeus, että minulla on keittiöni ikkunasta tällaiset maisemat! 

Kävelin tänään kylätiellä. Oli kerrassaan kaunista ja olin ainukainen kulkija. Kävelyn jälkeen istuskelin pitkään yksikseni kotiterassilla. Rauha, kiireettömyys. Voi kun näitä hetkiä olisi enemmän!

Leudon tuulen ja auringonpaisteen siivittämänä  käväisimme siipan kanssa ostamassa vielä pehmiksiä. Kollega antoi minulle keväällä lahjakortin jätskikiskalle ja muistin, että se oli vielä käyttämättä. Siippa sai yhden, mutta kun ajatuksena oli kerran tuhlata koko lahjakortti, ostin itselleni kokonaista kaksi pehmistä. Ei ollut mikään työ ja tuska niitä jaksaa syödä. Kesän maku jäi vielä huulilleni!