Mora klocka

Tänään taas tapetilla yksi kotini aarteista! Tämä kello on alkujaan appivanhempieni kodista. Muistan, kun nuorena ekoja kertoja siellä kyläilin 1980-luvulla, oli tämä kello olohuoneessa. Silloin se oli toimintakuntoinen. Ihailin monet, monet kerrat kelloa. Vähätpä tiesin, enpä olisi osannut aavistaa, että se vielä joskus asuisi omassa kodissani!

Appivanhempien muutettua aikanaan talosta pois, kello siirtyi siippani veljen omistukseen. Kello oli sammahtanut vuosien myötä. Koneistoon oli tullut jokin vika. Lisäksi sitä on edellisessä paikassa pidetty takan ääressä, sen vuoksi kello on viimeisimmän rempan jälkeenkin vähän saanut kauneusvirheitä pintaansa.

Kello seisoi uskollisesti kuitenkin sukulaismiehen olohuoneessa viime vuoteen saakka, jolloin siipan veli kysyi, haluanko kellon. No arvatkaa vaan, halusinko. Olisin ollut sen valmis vaikka ostamaankin...

Kellon kellotaulu, punnukset ja koneisto ei ole enää alkuperäisiä. Samoin kello on maalattu uudelleen  noin 1970-luvulla Kannuksen suunnassa.  Ihanasti silti osa kellon alkuperäistä maalia on jätetty näkyviin.   Ainakin nuo kellon tummanvihreät ja oranssit maalatut kohdat  jalkaosassa sekä "taitekohdissa" on alkuperäismaalausta. Valitettavasti ei ole löytynyt valokuvaa, jossa kellon alkuperäiset värit näkyisivät. Siippa muistelee, että kellon pääväri olisi ollut tummanvihreä. Yhdessä ottamistani kuvista näkyykin hieman vanhaa vihreää maalia nykyisen maalin alta. 

Tässä alapuolella olevat kuusi kuvaa on otettu vanhan, sen alkuperäisen,  kellotaulun kanssa. 

Kello on kolmiosainen. Sitä pitää liikutella varovasti, ettei ylimmät osat tipahtaisi.  Löysin kellolle sopivan paikan vasta viime  keväänä. Nyt siirsin sen paikkaan, josta ei niin kuljeta liian liki sitä. Jospa säilyisi paremmin koossa!

Tässä alla  olevassa kuvassa näkyy hyvin  nuo oranssi-vihreät kohdat alimmassa osassa, joiden väri on alkuperäinen. Samoin alkuperäismaalin väri pilkahtelee tuossa kuvan  keskellä esiin - on se ollut vihreä!

Myös jalkaosassa on alkuperäismaalia. Alkuperäisistä mahdollisista koristemaalauksista minulla ei ole tietoa. 

Siippa kiikutti kellon koneiston kellosepälle, kun se oli siirtynyt omistukseemme. Hän kertoi, että kyseessä on ns. mora klocka. Mora on kunta Ruotsissa, Taalainmaalla. Suomennettuna kellosta käytetään nimeä muurakello, vaikka itselleni sana on kyllä ihan vieras. Appivanhempieni kodissa kelloa kutsuttiin hieman murteellisesti nimellä moraklocko. 

Kellon valmistusvuosi ei ole tiedossa. Kun taustoja selvittelin, ilmeni, että vuoden 1820 jälkeen valmistetuissa kelloissa on pyöreä kellotaulu, sitä ennen taulut olivat neliskulmaisia. 

Punnukset tässä kellossa on erilaiset kuin monelle tutummassa  könninkellossa. Omassa kellossamme alkuperäisiä punnuksia on vain yksi. Se on meillä ullakolla tallessa, samoin kuin alkuperäinen kellotaulukin. Tosin kun kellomme vietiin jokin aika sitten  kellosepälle huoltoon, kiikutti siippa vintiltä sen alkuperäisen kellotaulun paikalleen, vaikka kello ei nyt olekaan käynnissä. Jotenkin sitä on kivempi katsoa kuin tyhjänä olevaa lasiluukkua. 

Siippa muisteli, että kun kellon vanha koneisto oli hänen lapsuudessaan vintillä pölyttymässä, hän kekkasi sen sieltä ja pelasi innoissaan punnusvanhuksella pesäpalloa. Aijai...Siippa myös kertoi, että kelloa tuskin olisi entisöity, ellei appiukon siskonmies olisi innostunut entisöimään omaa kelloaan. Uudet osat oli sitten tilattu kimppatilauksena. 

Nämä alimmaiset kuvat on kuvattu sen uudemman kellotaulun kanssa. 

Tietävämmät ovat kertoneet, että koneistopohjan etäisyydestä toisistaan voidaan määritellä kellojen ikää. Mitä suurempi etäisyys on, sitä vanhempi kello todennäköisesti on kyseessä. Omaa kelloani en ole mittaillut. Kuulemani mukaan vanhimmissa koneistoissa pohjien väli voi olla yli 80 millimetriä, 1800-luvun alkupuolella valmistetuissa noin 70 millimetriä ja 1850-luvun tietämillä valmistetuissa koneistoissa se voi olla 40-50 millimetriä. Koska morat on tehty käsityönä, vaihtelevuutta esiintyy. Muurakelloja valmistettiin osuuskuntaperiaatteella eli oli useita eri osavalmistajia. Itse nämä kellokaapit on aina paikallisempien puuseppien valmistamia. Oman kellokaappimme tekijää ei valitettavasti ole tiedossa. 

Loman loppuja

Levollinen ja rauhoittava syyslomaviikko alkaa olla takana päin. Olen viipyillyt pääasiassa kotosalla. Välillä epeliä hoidellen, toisinaan lukien ja etenkin sukututkimusta tehden ja olenpa saanut kirjoitettua sukutarinaan muutamia sivujakin tällä lomalla. Loma on siis ollut rentouttava. Tiedän sen siitä, kun olen pystynyt kirjoittamaan tarinallista tekstiä. Onnistun siinä vain rentoutuneessa fiiliksessä.

Eilen luonani kävi serkkuni puolisonsa kanssa. En ole tavannut heitä viiteen vuoteen, joten oli ihanaa nähdä. Sain kauniita kukkasia heiltä tuliaisina. Ne koristavat nyt keittiön pöytää. Ennen vierailuaan minulla oli kerrankin kunnolla aikaa siivota. Motivoidun sellaisille hommille aina paremmin, kun on jokin tavoite niin kuin nytkin - saada kämppä kuntoon ennen vieraita. Ilmeisesti onnistuin aika hyvin, sillä epeli, joka tuli meille vieraiden jälkeen suutahti minulle. Sanoi, että täällä on  niin siistiä, ettei löydä mitään tavaroitaan! :)

Epelin kanssa kävin luontoretkellä yhtenä päivänä. Päiväjärvellä oli rauhallista. Eräs nuoripari grillaili makkaraa ja olisi kernaasti antanut ylimääräisiä makkaroitaan meillekin, vaan meillä oli omat leivät ja juomat mukana, niin siinä sitä oli ihan riittämiin. Päiväjärven pitkospuut vaan olivat menneet ihan kelvottomaan kuntoon, joten niitä pitkin ei voinut kävellä ja pitkospuiden ulkopuolella oli tosi märkää...

Kodin ikkunassa olen viikollakin viipyillyt. Minua rauhoittaa katsella äärettömiä peltoja, jotka ovat kuin keltakuntaa näin syksyisin. Hanhiakin on pelloilla viipyillyt viikon varrella. Joutsenet tulevat pääasiassa omina porukoinaan pellolle. 

 Pari viikkoa sitten alkoi hirvijahti. Se on aina oma, vuotuinen episodinsa perheessämme. Pyydän aina miesväkeä lähettämään minulle kuvia jahdista. Aika harvoin niitä näyttää minulle asti tulevan. Haaveilen kuvista, jotka olisi otettu hirvitornista sarjallisena. Vaan täytyy tyytyä näihin yksittäisiin otoksiin, joita pojat minulle lähettävät. 

Vanhempi poikani ampui tänään tämän lehmän. Totesi, että edellisen ampumisesta olikin jo  täsmälleen kuusi vuotta. Silloin oli tähtäimessä melkoinen sonni suurine sarvineen. 

Syksyisellä kylätiellä kävely kuulaassa syyssäässä on ihanaa. Epeli polki pyörällään, minä käveleskelin perässä. Oikein muuta ei palautuakseen tarvitse, kuin nauttia syksyn päivistä. 

Kantoa kuulemassa

Syyslomaviikon ekalle päivälle sattuikin ihanan rentouttava aloitus. Paljon arvostamani kirjailija, Anneli Kanto, oli Kokkolan kaupunginkirjaston kirjailijavieraana! Siispä sinne!

Ei siinä kaikki, että joku osaa sovittaa sanat kirjaansa juuri niin kuin pitääkin, Kannolla on myös taito suusanallisesti hurmata kuulijansa. En voinut kuin ihailla kerronnan sulavuutta ja historiallisten teemojen asiantuntevuutta. Noiden tietojen eteen on täytynyt pakertaa tunti jos toinenkin. Siis ennen, kuin yksikään Kannon historiateemaisista kirjoista on päässyt edes tekstiraakileen tasolle. 

Keveä ilmapiiri alkoi jo Kannon kertoessa matkastaan Kokkolaan junan eläinvaunussa. Hän kertoi myös aivan häikäistyneensä Kokkolan kaupunginkirjaston kauneudesta. 

Kanto kertoi, kuinka moni on ihmetellyt, että hän on aloittanut kirjailijan uransa vasta päälle 5-kymppisenä. Se on kuitenkin vain osatotuus, sillä Kanto on tehnyt myös näytelmätekstejä ja televisiosarjoja aiemmin.  Kanto piti itseään aluksi  draamakirjoittajana, mutta tie vei lopulta proosan pariin. Vie vain aikansa, että löytää uusia aluevaltauksia. Kirjailijakin kasvaa koko komeuteensa, ajattelen. 

Kannon esikoisteos ilmestyi vuonna 2007 kirjalla  "Piru, kreivi, noita ja näyttelijä. " Kirjassa Pietari Brahe perustaa 1640-luvun yliopiston,  tieteellisen oppilaitoksen, Auran akatemian.   Kirjassa Reeti Reetinpoika-niminen maalaispoika pääsee sattumusten kautta Turkuun kirkonoppiin.  Huhupuheiden mukaan akatemiassa harrastettiin näyttelemistä,  salatiedettä ja mustaa magiaa. Lisäksi teemaan sotkeutuu teatteriseuruetta, noituutta, parantajuutta  sun muuta kiehtovaa. Kerrassaan mainio ja taitavasti kirjoitettu esikoisteos. Kirjailija kertoo, että häntä viehätti erityisesti se, että kyseessä oli  tieteellinen oppilaitos, jossa väitettiin harrastettavan  mustaa magiaa ja näyttelemistä. 

Kanto  kertoi kuulijoille että Pietari Brahe oli ällistyttävän valistunut mies. Hän kirjoitti, että "kohtasin paljon epäjärjestystä ja paransin, mitä kykenin."  Brahe oli myös  sitä mieltä, että suomalaiset on laiskoja, eikä heissä ole yritteliäisyyttä. Talvellakin  he vain makaavat savupirteissään, eivätkä viitsi edes mennä hakkaamaan avantoja auki, että voisivat kalastaa. " Kanto lisäsi,, että toki pohjalaiset olivat Brahen mielestä vähän yritteliäämpää ja  parempaa kansaa, kuin muut.  

En ole lukenut kaikkia Anneli Kannon kirjoja - vielä. Kannon Kirjoista  esimerkiksi "Punaorvot,"  on vielä korkkaamatta. Toki monta on jo luettuna, eikä laatu ole vielä kertaakaan minua pettänyt. 

Punaorpojen kohtalo oli dramaattinen. Kanto kertoo, kuinka punaleskiä pidettiin kelvottomina vanhempina. Siksi lapsia otettiin heiltä pois. Kotoa vietyjen lasten määrä oli tuhansia. 

Anneli Kanto kertoi myös avartavasti kirjasta, jonka aikanaan luin ensimmäiseksi hänen tuotannostaan. Kirja on nimeltään "Pyöveli ja se on ilmestynyt 2015. Kanto kertoi kiinnostuneensa pyöveleistä alkujaan Saksassa kirjakaupassa, jossa löysi kirjan pyöveleistä. Silloin hän oivalsi, että tässä on seuraava juttu, ja ettei aihe ole ollut Suomessa mitenkään esillä. Tosin pyöveleiden historiaan porautuessaan Kanto tapasi pari muutakin samasta aiheesta samaan aikaan kiinnostunutta. 

Pyöveli oli virkamies, joka pisti oikeuden päätökset toimeen. Kanto käytti pyöveleistä  nimeä keikkatyöläinen. Pyöveliksi päädyttiin usein niin, että synnyttiin pyövelin lapseksi. Heidän työpiirinsä oli erittäin laaja ja palkka kohtuullisen hyvä. Silti hakijoita hommaan oli vähän.  Pyövelit saivat myös asunnon, mutta vain kaupungin muurien ulkopuolelta. Käsitys 1600-1700 luvuilla oli, että teko on rangaistava siellä, missä se on tehty. Siksi pyövelin tehtävänä oli kiertää paikkakunnalta toiselle. Mestaustapahtumahan  oli varsinaista kansanhuvia, johon koko rahvas kokoontui. 

Dokumenteissa kerrotaan, että pyövelit usein joivat oikein kaksin käsin. Vaikka palkka olikin   hyvä, pyöveleitä halveksuttiin. Ei puhettakaan, että olutta olisi voinut pyöveli käydä juomassa kapakassa, vaan hänelle osoitettiin paikka kapakan ulkopuolelta. Ja kirkosta takarivistä erityiselle pyövelin penkille. 

Kanto kertoi, että pyövelin tehtävissä oli kuitenkin  virkamiesmäisiä piirteitä. Laskuissa, joita on jäänyt talteen, on selvinnyt pyöveleiden tarkka kirjanpito - tyyliin hirttäminen 6 taaleria, kaulan katkaiseminen 5 taaleria, ruoskinta 3 taaleria...

Joku kuulijoista kysyi, onko Kanto hyödyntänyt oman sukunsa historiaa kirjoissa. 

-Voi, en ole, pappa kyllä puhui, istui kiikkustuolissa ja kertoi, kuinka ne Tamperetta valtas,  mutta mua ei pätkääkään kiinnostanut, Kanto vastasi.  

Niin ironista, että historiakirjailijallekin on käynyt niin. Kanto kertoi vasta myöhemmin oivaltaneensa, että esimerkiksi hänen isoisänsä taisteli Tampereella valkoisten puolella. Kanto taas  kertoi kirjassaan punaisten kohtaloista. Kanto kertoi myös kiinnostuneensa siitä, miten nopeasti ihminen raa`istuu. Kuinka tervepäiset, normaalit maalaispojat lähtee sotimaan, ja muutamassa kuukaudessa onkin jo helvetti irti. 

Kanto kertoi tekevänsä runsaasti taustatyötä keskittyessään aiheeseen. Hän mainitsee Mikko Moilasen väitöskirjan yhtenä innoittajana - sitä olen itsekin vuosien mittaan useampaan kertaan kahlannut innosta pinkeänä blogijuttuja kirjoittaessani. Niin, myös minua on erityisesti historia-aiheisia blogijuttuja kirjoittaessa kiehtoneet mestaukset ja rangaistukset ylipäätään. 

Kanto mainitsi, että taustatyön tekeminen sekä paikat ja esineet  ennen romaanin kirjoittamista on hänelle tärkeitä. Hän on käynyt etukäteen katsomassa esimerkiksi Pohjanmaan museossa  pyöveli Heikki Hakalaisen mestauskirvestä. Kantoi kertoi, että esineissä on jotain jännää ja historian havinaa. Totta kai se tuo tekstiin kerronnallisia elävyyksiä ja ilmeikkyyttä, ajattelen Kantoa kuunnellessani. 

Kanto kertoi, kuinka kirjoittaessa hänelle on tullut tai sattunut useita kertoja kummallisia yhteensattumia. Esimerkiksi se, että herrat Moilanen ja Toropainen olivat alkaneet samoihin aikoihin Kannon kanssa tutkia pyöveleiden historiaa. Kanto mainitsi myös, kuinka paljon hän on hyötynyt tutkijoiden kanssa tehtävästä yhteistyöstä.  He ovat olleet valmiita antamaan pyyteettömästi apua kirjailijalle. 

Tuntuu huikealta tavata ihminen, jolla on aika lailla samat intressit kuin itselläkin. Usein tuntee olevansa outo, kun kirjoittaa tällaisista rankoista historia-aiheista, kuten sodat, mestaukset ja kiduttamiset.  Olisipa mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia Kannon kanssa enempikin!

Kuulimme myös pohdintaa Isostavihasta. Kuinka paljon onkaan joutunut orjiksi lähtemään naapurimaahamme. Tiedän. Ystäväni Kirsti Loukola on tehnyt myös Isoonvihaan liittyviä kirjoja. Niin koskettavia aiheita! 

Sitten on tietysti vielä "Rottien pyhimys." Kirja, jonka nimeä ihmettelin aluksi. Tämä kirja keskellä koronavuosia oli itselleni tärkeä. Viimeisiä sivuja vielä kirjasta lukiessa sanoin siipalle, että nyt lähdetäänkin lomareissulle Hattulaan. Korona esti laajemman lomailun ja kirkkoon pääsi silloin 20 ihmistä kerrallaan maskien kanssa.  Ja niinpä lähdettiin! Viimeiset sivut kirjasta luin automatkalla kohti Hattulan kivikirkkoa. Tässä alla jokunen kuva tuolta ikimuistoiselta reissulta. Tuskin olisi tuollakaan koskaan tullut käytyä ilman Kannon kirjaa!

Oli innostavaa kuunnella, kun Kanto kertoi tämän kirjan tekovaiheista. Hän mainitsi, että oletettavasti taidemaalarit ovat käyneet välissä kotimaassaan Ruotsissa, mutta kirjailijalla on kirjailijan tavat kertoa tarinaa. Jotain täytyy häivyttää pois, sillä eihän olisi mistään kotoisin, jos hän kertoisi asiat tyylillisesti näin: 

-Sitten he lähtivät Ruotsiin ja palasivat seuraavana keväänä. 

Tämä on iso valaistus minulle, taiteilijalla on lupa sekä  häivyttää että korostaa!

Kanto kertoi, että maalauksia kirkkoihin tehtiin, kun niille saatiin maksaja, kuten Hämeen linnanherra Åke Tott ja vaimonsa  Märta sekä viimeinen katolinen piispa Arvid Kurki. Näin he saivat myös vaakunansa kirkon seiniin. 

Kanto totesi, että täytyy osata asia, mistä kirjoittaa. Täytyy tietää ensin tarkasti, kuinka maalaus tehdään, ennen kuin siitä voi kirjoittaa. Kanto kertoi, että esimerkiksi maalausprosessissa häntä auttoi ystävänsä, joka oli sattumoisin tehnyt juuri aiheesta tutkimusta. Hattulan kirkossa käytetty maalaustapa kuulostaakin sangen moninmutkaiselta työtavalta. Maalaukset tunnetaan nimellä Al secco eli sekkomaalaus. Kirkko on jo ennen maalaustapahtumaa rapattu, sitten maalauspinta kastellaan kalkkivedellä ja lopuksi laitetaan väri, jolloin se kiinnittyy pintaan hyvin. Kanto sanoi, että hänen mielestään kirkon maalauksissa on aistittavissa maalareiden hyvä huumorintaju useammassa kohtaa. Esimerkiksi Jeesuksen ylösnousemus-kuvassa näkyy kirkon katossa vain vähän Jeesuksen varpaita katonrajassa. 

Uuttakin on luvassa - oopperaa Isoviha-teemalla kesäkuussa 2025 Ilmajoen musiikkijuhlilla. Sinne! Kanto mainitsee, että tällaista erityylistä tarinaa tehdessä tekstin määrä täytyy olla hyvin lyhyt. Laulaen asiat etenevät hitaasti. Tämä Isoviha-teema passaa erityisesti meille pohjalaisille, koska Isovihan julmimmat karmeudet koettiin juuri näillä hoodeilla. Itselleni tämä Isoviha-teema on ollut aina läheinen blogigirjoituksissani etenkin.

Kovasti siis sykähdytti tämä kirjailijavierailu. Etenkin kun kuulin, että Anneli kannon juuret on Ilmajoella ja Jalasjärvellä ja että hän rakastaa pohjalaismurteita. 

Tilaisuuden jälkeen kävin kirjastosta vielä  lainaamassa Anneli Kannon "Kirjoitetaan"- kirjan, jota suorastaan janosin käsiini  Se osui ja upposi minulle, joka paraillaan kirjoitan historiateemaista kirjaa  aikapulassa teemalla " ehkä joskus jopa  sana päivässä". Upeaakin upeampi kirjoitusopas! Kiitos siitä!

Lokakuun juttuja

Tällä kertaa lokakuun alun kuvia. Olen kuvaillut siellä sun täällä, esimerkiksi kotikulmilla, Laajalahdessa ja Harrbådassa. Vain pieni siivu kuvista päätyi tänään tänne. Vähemmän tekstiä, annetaan kuvien puhua. 

Kotikylän keltakultaiset pellot näkyy mun keittiön ikkunasta. On suorastaan  luxusta seurailla pellolle laskeutuvia lintuja - milloin kurkia, milloin hanhia tai milloin joutsenia. Aamuisin töihin lähtiessä on useana aamuna kiirinyt ilmoille ihana kaakatus lintujen joukosta. Tiedä, mitä juttelevat. 

Omenia tuli tänä vuonna sopivasti. Ne on jo poimittu ja lähes syötykin. Vain latvaoksiin jäi muutama  täydellisen punakka omena. Ehkä  pihan linnut minua  taitavampina kiipeilijöinä saavat  loput omenat tällä kertaa omikseen. 

Kylätien varrella on joka vuosi ihana keltakultainen haapojen lauma. Tässä  kuvassa ei näy koko kultaloisto kauneimmillaan, mutta livenä ohi ajaessa näky on järisyttävän kaunis. 

Tänä syksynä työpaikan tyhy-päivä pidettiin Laajalahdessa. Minä en lähtenyt luontopolkua kiertämään, vaan keskityin kuvailemaan lähimaaston ihanuuksia. 

Metsä oli täynnä kosteudesta pullistelevia hämähäkinseittejä. Voi ja wau! Että joku eliö luonnossa voikaan kutoa jonkin näin kauniin ansan ja kastepisarat vielä vain lisäävät sen loistokkuutta!

Myös viereisen veden pinta oli mystisen oloinen, etten sanoisi!

Aina haaveilen, että oppisin tuntemaan sieniä. Tiedän, en koskaan opi. Olisi kiva tunnistaa edes nimeltä muutakin kuin punainen kärpässieni tai kanttarelli!

Tuuli on sotkenut solmuille kaiken eteensä sattuneen. On puhallellut koivun lehtiä ja kuusen havuja minne tahtoo. Tulee mieleen hiukset, joita ei aamun jälkeen vielä ole kammattu.

Pihlajanmarjat. Mustanpuhuviksi käpertyneet lehdet ovat karuudessaan kauniit punaisten marjojen kaverina. 

Tässäpä luonnon helminauha...

Kuvailen puuparkaa, joka on jo kukkeimmat päivänsä nähnyt. Tästä saisi jonnekin kelotuvan pihaan ihanan luonnonnaulakon...

Tässä puussa taas voisi nuoruuden innolla kiipeillä ja pitää majaa. 

Aluskasvillisuus vesistön lähellä on jännää...

Tässä heinät huojuvat. Värimaailma on tavattoman rauhoittava ja kaunis. 

Syksyn viime marjat.  pakkanen tuli ja palellutti pienet vadelmat...

Illan hämärtyessä Harrbådassa on hiljaista. Luulen olevani niemessä ypöyksin, mutta hämärän keskeltä  asteleekin mies koiransa kanssa vastaan. Ohitamme toisemme sanomatta sanaakaan. Mietin, että mies ehkä ihmettelee, kuka naispolo  kulkee yksin tuulisella ilmalla takki auki. Mielikuvitukseni meinaa saada jo vallan ja mietin hetkisen, onko yksin turvallista liikkua tällaisessa syrjäisessä paikassa. Näen jo silmissäni lööpit, kuinka naispolo löytyy niemen pusikosta...

Loppumatkan saan onneksi silti kulkea yksin. On jo kuitenkin vähän liian pimeää, jotta nauttisin yksinolosta. Jokainen tuulessa taipuva puu saa minut säikähtämään. Rannalla voisi olla kyltti "Ei iltaseitsemän jälkeen heikkohermoisille," sillä onhan Harrbådasta liikkeellä aina kummitustarinoita. 

Kauempaa kajastavat valot tuovat turvaa. Tuulimyllytkin erottuvat jotenkin pimeyden keskellä paremmin. 

Etäämpää maisemaa halkoo tehtaiden piiput. Pimeässä nekin näyttävät kauniilta ja voimallisilta. 

Metsäautotiellä sen sijaan on  taas turvaisaa ajella ja katsella eteen tarjoutuvia maisemia. 

Metsän laidassa kohtaan hirviherran. Yritän  zoomailla tarkemmin sarvipään sarvien kokoa. Myöhemmin kuvaa suurentelemalla saan laskettua niiden kooksi 5-6 piikkiä. Sonni parhaassa iässä siis. Tuijottelemme toisiamme kauan. Minä auton ikkuna alas ruuvattuna. Hän ojan vieressä. Ei yhtään hätkähdä, vaikka kuvailen. Vartin toisiamme tuijoteltuamme hirviherra sukeltaa metsikköön. Minä jatkan matkaani eteenpäin. 

Syksy, mystisen  kaunista aikaa!