Valoja siniseen hetkeen

                         

Nyt syttyy valot tuhannet, myös tänne Pohjolaan,

ja taivahalta tähtöset jo luovat loistettaan.

Nyt avaa ovet sydänten, ne siitä rauhan saa!

Kas, loiste joulutähtösen tuo rauhan maailmaan.

                                                                                     -Emmy Köhler-

Tällaiset laulunsanat nousivat mieleni pintaan, kun kuljeskelin pitkin Kokkolan keskustan katuja jo hämärtyneessä illassa sinisessä hetkessä.

Olen edelleen sen verran toipilas, että viileähkö mereltä puhaltanut tuuli tuntui puhaltavan suoraan keuhkoihini. Kun ei ole käväissyt välituntivalvontaa kummoisemmin ulkoilemassa kolmeen viikkoon, niin alkaa tuntua jo aika ankealta, jos ei edes vähäsen uskaltaudu näyttäytymään talvisäässä.

Vaikka kaduilla kuljeskelu aiheuttikin loppuillan ajaksi yskänpuuskia, olin hyvillä mielin. Kaupunki näytti kauniit kasvonsa. Monta idyllistä paikkaa jäi vaan tällä kertaa kuvaamatta. Nämä kuvat eivät tällä kertaa ole missään järjestyksessä, sikin sokin sieltä sun täältä. Mitäpä se haittaa!

Ihmisiä tulee vastaan kadulla silloin tällöin. On jo aika myöhä lauantai-iltapäivä kuvatessa, joten isoin hässäkkä on jo mennyt. Ihmiset kuljeskelevat yhtä levollisina kuin minäkin. 

Kaduilla on  kuorrutus valkeaa lunta. Silleen, että jalkakäytävilläkin on kiva liikuskella. Ei ole niin liukastakaan. 

                              Kukkakaupan ohitse kulkiessa mielessä alkaa soimaan jouluinen laulu. 

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa,

järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.

Varpunen pienoinen, syönyt kesäeinehen,

järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.

Raatihuoneemme on niin kaunis. Sitä ei koskaan kyllästy katselemasta. Joka joulunalusaika raatihuoneen aukealle nostetaan joulukuusi, joka pukee ylleen kauniit valot ja tähden. 

                                    Kaupunki valoineen on kuin kauniista sadusta!

Olen yksityiskohtien ihminen. Niinpä on pakko tuijottaa korkeuksiin, kun kohtaan jalkakäytävän viereisen lampun. Sen lierihattu on täynnä suloisia, ohuita jääpuikkoja. 

Vanhaan kaupunkiin asti en tällä kertaa lähtenyt, vaikka siellä olisi varmaan ollut paljon kuvattavaa. 

Seison kävelykadun rautalankaveistoksen luona tovin. Kuvaan en saa samaan tunnelmaa kuin sitä vierestä katsoessa. Liikuttavasti jokunen syksyn lehti on jäänyt rautarouvan seuraksi. Rouva näkyy vetäneen talvihattunsa syvälle korviin asti.

Kauppakeskuksen edustalla katselen ihmisiä, jotka ovat asettautuneet  kahvilaan viettämään lauantai-iltapäivää. Voin melkein aistia kahvin tuoksun ja  kuulla korvissani metallisen  kilinän, kun  ikkunanvieruspari pyörittelee lusikoita kupeissaan. Kiireettömyyden tunne, ahh!

                

                  

Katselen ylöspäin taas ja seurailen jouluvalojen pientä keinuntaa talvisessa tuulessa. Kiik-kaa, kiik-kaa. Hiljaa, hiljaa, joulun kellot kajahtaa...alkaa jo ihan vähäsen laulattaa, mutta nopeasti loppuu se haave yskänpuuskaan. Ehkä joskus myöhemmin!

Ja joo, hei, kuuraparta!

Minulla ei oikein ole sanoja tätä kirjoittaessani, tulee tunne, että ehkä pitää enempi vain katsoa kuin kuvailla sanoin! Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!