Kevätjuhlaviikonloppu. Se odotettu. Vuosi on ollut enemmän kuin työntäyteinen. Näin keväällä, kun lukuvuotta katselee taaksepäin, muistaa sieltä vain joitain hetkiä. Iloja ja suruja. Opettelua ja oppimista. Kasvua ja kasvattamista. Hieno työ kaikkinensa, vaikkakaan ei kaikkein iisein. Mutta opettaessaan oppii joka hetki lisää itsekin. Ja kasvamisen ihme - se on tässä työssä aina läsnä!
”He kääntyvät kohta kadunkulmasta
kannoillaan pelkät keväät
Eikä yksikään askel tavoita maata
He kasvavat kuin nurmikot
Eilen vasta kylvetyt
Tänään ylettyvät pilviin ja yli
Ja me katsomme heitä
Vesiputoukset poskillamme
Eikä yksikään pisara putoa saavutuksista.
Ei päähineistä tai paperinpaloista
Vaan jokainen niistä
Pelkästä siitä ilosta
Että he vain ovat.”
-Hanna Katajarinne-Kun sanat riittävät-
Rakas eläkkeellä oleva kollegani tuli mukaan kevätjuhliin. Hän on ollut nyt kaksi vuotta eläkkeellä ja palasi ensimmäistä kertaa lähtönsä jälkeen kouluun käväisemään. Minulle se merkitsi paljon. Istuimme juhlassa vierekkäin. Mukana juhlassa oli myös nuori työkaveri, joka muutti pois ryhmästäni pari vuotta sitten lähteäkseen opintielle. Sitkeästi ja sisukkaasti hän myös haluaa aina palata juhlaamme. Tajuan, että vieruspaikkani täyttyy kulkijoista, jotka eivät enää ole kiinteä osa työyhteisöä, mutta palaavat silti. Miten merkityksellistä! Täytyy kohta hommata seuraaviin juhliin pitkä penkki viereeni kaikille jo lähteneille!:))
Kevätjuhla on aina kaikesta kauneudestaan huolimatta myös haikea. Tänä vuonna jouduin hyvästelemään kolme kollegaa, joiden matka vei nyt muualle. Kesken juhlan yksi lähtevistä kollegoista nousi halaamaan minua ja supatti "Muistat sitten, että me vielä tavataan. " Mikä rikkaus työelämässä olevalla onkaan työkavereissa.
Kävin äidin kanssa loman alettua laittamassa Evijärven ja Lappajärven sukuhaudat hyvään kuntoon. Ajelimme myös Lappajärven Tarvolassa, jossa isäni on syntynyt. Isovanhempani asuivat pienessä mökissä, kunnes sota tuli ja romutti kaiken. Talo myytiin, kun isoisäni oli kuollut sodassa. Talon osti perhe, joka oli sodan aikana puolestaan ajautunut konkurssiin ja heillä riitti lopulta rahat lunastaa tämä pieni mökki. Viisi vuotta sitten minun ja tämän "uuden perheen tytön" elämät kohtasivat, kun sain häneen yhteyden. Meistä tulikin hyvät ystävät, vaikka emme koskaan ole fyysisesti tavanneetkaan vielä.
"Tyttö", nyt jo eläkkeellä hänkin, kertoi minulle eilen, että nyt "rakas rötiskömme (josta kirjoitin joskus kirjoituskilpailuun), on poltettu uuden omistajan toimesta. Tontti myytiin viime syksynä, kun perikunnan oli tehtävä yhteinen päätös, miten paikan kanssa toimitaan. Yhdessä eilen tämän "tytön" kanssa surimme talon siirtymistä vieraalle. Tänä kesänä paikalle nousee jo uusi mökki... näin se elämä jatkaa kulkuaan eteenpäin.
Tästä alapuolen kuvasta tuli minulle saman tien jotenkin tosi rakas. En oikein edes osaa selittää. Isovanhempani lienevät aukoneet tuon liekeistä ehjänä säilyneen kakluunin ovia useasti...ihana muisto! Ehkä vielä teen siitä kehystetyn taulun...
Hyvää alkavaa kesää kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti