Polaroidnäyttelyssä kaupunginkirjastossa

Kiirehdin kirjastoon työpäivän jälkeen. Tiedän, että tällä kertaa aikatauluni on tiukka, mutta siitä huolimatta haluan ennättää nähdä Kokkolan kaupunginkirjastossa elokuun 2020 ajan esillä olevan 1. kerroksen valokuvanäyttelyn. 

Kirjastossa on esillä kokkolalaisen Manu Kerolan "Kokkola Polaroid"-näyttely. Otsikon mukaisesti  näyttelyssä on Polaroid-kuvia. 

Polaroidkamera pikafilmeineen oli kova sana  nuoruudessani kultaisella 80-luvulla. Eipä minulla tai perheellänikään sellaista hienoutta  ollut. Itse asiassa kai aika harvalla  oli -  mutta vuosia nuoremman  serkkupojan kotoa pikafilmikamera löytyi. Myönnän, että olin  kade. Katsoa sai, muttei koskea - kuvaaminen oli hintavaa ja filmiä vähän.

Serkkupojalla oli uhmaikä kukkeimmillaan ja kun hän mökkitiellä heittäytyi pitkäkseen ja kieltäytyi kävelemästä päämääräämme,  vanhempansa saivat  narrattua jatkamaan matkaa lupaamalla, että ottavat hänestä kuvan Polaroidilla. Siellä sitten koko suku pällisteli ja kannusti tienposkessa, kun pikkupoika vääntäytyi  kuin ihmeen nähneenä hiekkatieltä ylös ja  poseerasi urheasti kameralle.  Siihen unohtui kiukkuilut. Sitten odoteltiin vartin verran   kuvaa kuin kuuta nousevaa    koneen kätköistä pientareella istuen  ja voi sitä ihmettä, kun kamera sylki sisuksistaan autenttisen  kuvan hetkestämme suvun uhmakkaan kanssa. Kävelymatka jatkui kuvan siivittämänä. Mahtava kapistus!

Yllä: Manu Kerola näyttelyssään, kuva Manun oma.

Tuo kaukainen muistoni kuvaa ehkä  myös Manun tuntoja. Hän kertoo näyttelyssä olevassa infolapussa, kuinka Polaroid - kuvaamisessa kiehtoo ennen kaikkea sen jännittävyys ja kuvien jäljittelemätön estetiikka. Vaikka kameralla kuvaa ottaessa pääpiirteissään tietääkin, mitä kuvaa,  ei voi  olla täysin varma, millainen otos kameran suljinpainikkeen jälkeen filmille kehittyy.  

Ymmärrän kuvaajan tuntoja siitä, kuinka täytyy tarkkaan miettiä kuvauskohdetta, filmikasettiin kun mahtuu ainoastaan kahdeksan kuvaa. Jotain älyttömän hienoa meidän ajallemme  on siinä ajatuksessa, että täytyy harkita, mistä kuvan räpsäisee. Itsehillintää, malttia, valintaa ja keskittymistä... Minua lähes huvittaa räikeä kontrasti, sillä kiireissäni räpsin kuvia näyttelyssä  kännykameralla kuin mielipuoli. Suurimman osan otoksistani siirrän  surutta  myöhemmin roskakoriin. 

Kerola kertoo, että onnnistuneen Polaroid-kuvan saamisessa onkin aina taidon lisäksi myös tuuria. Maltillisella kuvaajalla lienee kuitenkin tuuria keskivertoa enemmän. Kaikki kuvat eivät  siltikään vain onnistu, mutta jotain hyvin kiehtovaa on siinä, että kahta aivan samanlaista kuvaa on Polaroidilla haastavaa - ehkä jopa  mahdotonta saada, koska kuvausväli muodostuu niin pitkäksi. 

Kuvia katsoessa nauratttaa tämä suhteellinen käsitys hitaudesta. Silloin 80-luvulla muistan ajatelleeni, että onpa mahtava kapistus, kun kuvan saa tuossa tuokiossa suoraan käsiinsä ilman, että täytyy asioida filmiä kehittämässä liikkeessä. Kuvien valmistumista saattoi joutua odottelemaan viikonkin. Kännykameroiden myötä kuvaaminen  koki jonkinlaisen inflaation, vaikka se toisaalta myös mahdollisti kuvaamisen lähes kaikille. 

Joka tapauksessa tällaisen uniikin kuvan odottelu on taatusti hienoa ja jopa palkitsevaa, jos kuva onnistuu. Etenkin kännykameroiden valtakaudella!

Polaroidkamerassa ei juurikaan ole säätömahdollisuuksia ja se  antaa sinällään kuvaajalle kuin kuvaajalle mahdollisuuden saada  kuvaaamansa kohde ulos purkista vaivattomasti. Mutta paremmin onnistuakseen on sekä valon että kuvauskohteen oltava onnistuneet. Zoomailuilla ei pääse kikkailemaan. 

Manu on ottanut kuvat autenttisella 80-luvun  Polaroid  SuperColor  635  CL-kameralla. On siinä jotain ihanaa kömpelyyttä ja vakautta  tuossa laitteessa. :) Valokuvausprojektia on tukenut Kansan sivistysrahasto ja Boliden Kokkola. 

          

Kaikki näyttelyssä olevat kuvat on otettu viime kesän aikana. Kerola kertoo kierrellensä erilaisissa kohteissa etsien kauneutta katoavista ja jo unohdetuistakin kohteista. Onpa mukana  jokunen kuvauskohde, jotka  yleisön silmin sanotaan yleensä rumiksikin. Kuten nyt tuo alla oleva heinälatokin. Eihän sitä oikein kauniiksi voi sanoa näin ensivilkaisulta, mutta jään oikein mietttimään rumuuden käsitettä.  

          

Eteläpohjalaisena maaseudun tyttönä minulla on kova kaipuu latoihin. Lapsuuteni pellot täyttyivät latomeristä.  Kun ajelen teillä, etsin usein  vieläkin katsellani latoa, jossa olisi aito pärekatto. Ei sellaisia enää näe kuin kotiseutumuseoissa. Mietin, kuinka paljon tarinoita ladot pitävät sisällään kaikesta nyt jo kadonneesta työstä ja yhteisöllisyydestä. Minulla  on kaksi otosta  lapsuustilani ladoista. Olen niissä molemmissa  osallisena heinätöitä tekemässä.  Jostain syystä alta parikymppisenä jo halusin ne hetket tallentaa, vaikken todellakaan ymmärtänyt, kuinka paljon kuvissa oli katoavaa sielunmaisemaani. Silloin se oli vielä ihan seipäästä latoon -hommaa, korkeintaan edistyneimmillään  pienpaaleja. Lapsilleni ja lapsenlapselleni noilla kuvilla ei ole enää samaa merkitystä kuin minulle - heille se on  jo tyystin vieras maailma. Pidän joka tapauksessa aivan valtavasti tästä rähjästä latokuvasta!

"Kun ruoste, koi ja aika syö 

muun kaiken säälimättä,
kun usein päättyy ihmistyö
valmiiksi ehtimättä..."

Näin lauletaan jossain virressä joka nousee muistiin sielun syövereistä kuvia katsellessa. Näinhän se juuri on. Ihmistyön päättymisen jälkeen elämä jatkaa kulkuaan. Lato jää muistuttamaan tehdystä työstä pala palalta sekin siitä  luopuen. Lopulta tulee uusi sukupolvi, jolle ladolla ei ole merkitystä ja se poltetaan pois tieltä. Kuvissa näkee hienosti myös luonnon voimien suuruuden ja peräänantamattomuuden. 

           

          

Kerolalla on herkkyyttä -  erityinen taito etsiä  ja myös löytää katoavia aarteita, joita valtaosa kulkijoista ei vielä aarteiksi osaa mieltää. Kuvaajalla täytyy olla  tietämys alueen menneisyydestä ja nykyisyydestä, kiinnostus sen tarinoihin ja yksityiskohtiin, jotta visiointi  on edes mahdollista. On myös iso taito osata ennakoida, mikä  kohde on kohta katoavaa tietoa ja kuvaa menneisyydestä. 

Yllä: Teboilin vanha huoltamo. 

Yllä: Harrbådan linjaloisto

Viestittelimme Manun kanssa näyttelystä sähköpostitse. Ilman blogiani en olisi ehkä Manun kanssa kohdannut. Yhteistyömme alkoi reilut kolme vuotta sitten, kun Manu lähestyi minua sähköpostitse ja etsi lisäinfoa Harrbådan neidon legendasta. Manu teki silloin lyhytelokuvaa Harrbådan neidosta. Olin onnekas, sillä sain Manulta myöhemmin kutsun myös mykkäelokuvan ensi-iltaan ja se teki minuun suuren vaikutuksen. On hienoa - ja myös yllättävää seurata Manun aluevaltauksia ja  kovasti jo jännityksellä odotan, mihin hän sormensa seuraavaksi upottaa!:) Luultavasti siitäkin tulee menestys!

             

Manulla on kuvia  näyttelyn lisäksi myös instagrammissa, joten käykäähän kurkkaamassa: 

@kokkolapolaroid

Alla oleva kuva Englanninpuiston barkassista taitaakin jo vähän johdatella lukijoita  ensi viikon aiheeseen! Tykinkuulan reikä aluksen kyljessä  kertoo meille edelleen tarinaa kauan sitten tapahtuneesta. Jos tuo ammus ei olisikaan osunut kohteeseensa, kuinka moni meistä olisi edes kuullut Halkokarin kahakasta...

       

Vielä ennättää näyttelyyn,  se on esillä viimeistä päivää huomenna, maanantaina!