Tämä viikko on ollut järjettömän kiireinen. Sain lopulta päätökseen viiden viikon opetusharjoitteluni. Tämä on ollut melkoinen rutistus oman, uuden työn kanssa vuorotellen. Mutta kaikesta näköjään selviää. Viimeinen viikko oli kyllä melkoista sinnittelyä flunssan kourissa. Onneksi ihan joka päivä ei ollut opetustunteja, niin pystyi vähän palautumaan.
Pikkuepeli on ollut meillä pari viikkoa päivisin toipumassa samaisesta flunssasta. On kyllä sitkeää tautia - ei koronaa, mutta perusflunssaa...Melkoista hulabaloota, mutta ollaan saatu pyöritettyä siipan ja nuorimmaiseni kanssa kolmessa vuorossa pojan hoito meillä päivisin. Olisi ollut melkoinen haaste vanhemmilleen saada järjestymään töistä pois olo noin pitkäksi aikaa...
Kun lähdin viimeistä aamua harjoittelukoululleni vetämään tunteja, sain maailman parhaan neuvon pian 3-vuotiaalta:"Hei, hei, muista olla sitten koulussa kiltisti!" Noin hyvää neuvoa en ole opettajan uran aikana tainnut ennen saadakaan!:)))
En tiedä, mitä pikkumies ajattelee koulun olevan. Nuorimmaiseni on taas ollut aika paljon etäopiskelussa tänä syksynä läppärinsä ääressä. Pikkuepeli käy istumassa hänen tietsikkatuolissa ja huutelee "Shh, mä oon nyt koulussa!" Tietynlainen ajankuva tämäkin...
Viikko on ollut myös surullinen. Perjantaina olimme siipan sedän poisveisuussa. Tuntuu käsittämättömältä, että joku kuolee ja katoaa elämästä niin äkillisesti. Huomaan katsovani ikkunasta kylätielle ja miettiväni, että hän kohta kävelee talomme ohi. Vaan ei häntä enää näy.
Viikkoon mahtuu myös iloa ja yllätyksellisyyttä! Kesän kirjoitin tosi sitkeästi esseitä opintoihini liittyen. Ihan loppukesästä olin jo aika kierroksilla ja päätin palkita itseni. Aika outo juttu, että kun olin kirjoittanut ihan uuvahtamiseen asti, niin rentoutuskeinoni olikin kirjoittaminen! Bongasin nimittäin sukutarinakirjoituskilpailun ja sormet syyhyten aloin kirjoittaa.
Olin jo jonkin aikaa pyöritellyt teemaa mielessäni ja teksti tuli kuin itsestään. Sysäys kirjoittamiseen tuli uudehkolta ystävältäni, jonka kanssa meillä on omaperäinen ystävyyssuhde. Meillä on nimittäin jännä yhteys esivanhempiemme talon kautta. Ystäväni sanoi minulle parisen vuotta sitten, että tästä voisi kirjoittaa tarinan, mutta että voiko tarinan päähenkilö olla talo. No voi se näköjään, siitä nimittäin kirjoitin.
Olin jo unohtanut kirjoitukseni, kun sainkin tietää, että se on valittu yhdeksän kirjoituksen joukossa kisan loppukilpailuun. Olin aika mykistynyt. Kirjoitin tarinan lapsuusseutuni murteella. Harmittelin jälkikäteen, kirjakieli olisi ollut helpompaa lukea, mutta en vain pystynyt kirjoittamaan sitä niin. Ehkä se oli tarkoitettu näin toteutettavaksi sittenkin. Kirjoittamani tarina on siis tosi, se kertoo isovanhempieni elämästä. Nimet muutin kirjoitukseen, etten vaan satuta ketään tekstilläni. Nyt on vielä äänestysaika menossa. Jos haluat lukaista kirjoitukseni "rakkaasta rötisköstäni", pääset sen TÄSTÄ linkistä lukemaan ja äänestämään samalla sitten yhdeksästä ehdokkaasta itsellesi mieluista!
Jäin miettimään eilen, että tarinani tapahtumat on tapahtuneet -40-luvulla, mutta ne on vaikuttaneet vähintään neljän sukupolven elämään vahvasti. Kyllä sodalla on pitkät seuraukset...
Nyt palaan arkeen ja lähden naputtelemaan harjoitteluraporttiani valmiiksi. Ajatella, opintoja on jäljellä enää puolitoista kuukautta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti