Lauantaipäivä. Lähden Harrbådaan. Minulla on kerrankin aikaa haahuilla ilman kiirettä. Sataa lunta. Etelämpänä puhuvat Valtteri-myrskystä. Tänne hoodeille ei myrsky ole rantautunut, mutta sää on hyvin utuinen.
Olen ihastunut Harrbådan niemeen. Tämä on yksi niistä paikoista, jonne voisin viedä maailmalta matkanneen ihastelemaan luonnon rauhaa ja ihmeellisyyttä. Kesäisin niemi on kauniin hiekkainen ja jollain tavalla jopa eksoottinen. Nytkin puhtaanvalkoisen lumen seasta puskee itsepäisiä heinätupsuja.
Ihmettelen, kuinka niemen lumi on pääosin koskematonta. Vain muutamat askeleet ovat kulkeneet edelläni. Astun sivuun jäljistä. Pyllistelen kohti talventörröttäjiä. Hanki humpsahtaa allani ja totean kenkävalintani auttamattoman vääräksi. Siitä viis, jatkan kuvailua. Kuulostelen pientä narinaa, joka kuuluu etäämpää ja mietin, onko se jokin lintu. Ääni lähenee ja tajuan narinan kuuluvan sunnuntaihiihtelijän porkista, kun ne iskeytyvät hankeen.
Hiihtäjä ohittaa minut ja halkoo v-tyylillään nopeasti kohti niemen nokkaa. Minulle riittää hitaampi eteneminen. Puistelen kenkäni lumesta ja jatkan matkaa katsellen hiihtäjän loittonevaa hahmoa.
Kävelen kohti rantaviivaa. Leikittelen ajatuksella, että olisin pukeutunut valkeaan lumiviittaan ja uskottelisin olevani Harrbådan neito. Ehkä pitäisi katsella riittävän etäältä, että olisi uskottava.:) Hymyilyttää.
Tämä niemi on niin kiehtova, että ehkä se sopisi kuvaus- ja äänityspaikaksi jonkinlaiselle klassiselle esitykselle. Mielikuvitus ryöpsähtää ja olen näkevinään, kuinka juhannusyöksi rantahietikolle on kuljetettu musta flyygeli ja ehkä sen kaveriksi harppu. Vieressä kaunis nuori naisääni laulamassa Sibeliuksen "Lastentaru takkavalkealla." Esitys tuuliselta niemen nokalta hiekan keskeltä valkean hahmon nojatessa flyygeliin ja se striimattuna meren pauhatessa sinisentummana ympäri maailmaa Kokkolan yöttömästä yöstä ja tarinoiden kehdosta. Laitahan toviksi silmääsi kiinni; kuuntele ja kuvittele musiikin soidessa...
Jatkan kuljeskelua. Rannan tuntumassa lepää vene. Kuin etana kotilossaan leikkisi leikkiä, näyttääkö sarvensa ja onko huomenna pouta. Luminietoksessa on taivaallista käveleskellä ilman kiirettä.
Tähyilen kohti merta. Jos en tietäisi, en uskoisi, että meri on vieressäni. Lumi sokaisee ja tekee äärettömän ymmärtämisen mahdottomaksi. Jopa lähellä olevat kolme tuulimyllyä kätketýtyvät sakenevaan lumisumuun.
Pyryisenä päivänä ei lintuja näy. Puihin on jäänyt marjoja. Voi kuvitella, että tällaisena lumitalvena ne ovat linnuille kultaakin kalliimpia. Kuivuneet, käpristyneet marjat, kuin rusinat, ovat kaikessa rypistyneisyydessäänkin jopa kauniita.
Jatkan matkaa. V-suksija palaa takaisin ja ohitamme toisemme sanomatta sanaakaan. Meistä molemmista jää hankeen äänettömät jäljet. Sellainen oli kohtaamisemme.
Kävelen nimen nokkaan. Sinne ei kesäisin pääse, sillä alue on aidattu välillä ylämaankarjalle, välillä lampaille. Nyt aitaus on siirretty sivulle ja astelen portista eteenpäin. Siellä täällä on puita ja bongaan puista monenkokoisia linnunpönttöjä.
Joku elävä ei ole tyytynyt valmistaloihin, vaan on rustannut oksaan ihan omansa...
Ison männyn leveälle levittyvien oksien alla on ihastuttava kivi. Mietin, mikä on sen tarina. Siinä on samansuuntaisia, syviä uureteita ja tasaiset reunat. Meren huuhtoma ainakin. Mietin, onko se kenties ollut joskus jonkin alueen mökin porraskivi. Tai ainakin siitä saisi sellaisen...
Joka tapauksessa joku on ollut kiireetön ja kaivertanut kiven kylkeen ison A-kirjaimen.
Asetun mäntyä aivan liki ja tiirailen sen havujen läpi kohti merta. Puu on pullollaan pieniä käpyjä.
Rannan tuntumassa on kaksi veden sileäksi hyväilemää kiveä. Joku on nostanut ne kuin asetelmaksi päällekkäin.
Niemen kärjessä on upea, kelottunut puu.
Käännyn ympäri ja kuvaan kelon yli kohti kauempana näkyvää Harrbådan linjaloistoa. Suurikin näyttää pieneltä tarpeeksi etäältä.
Lähden paluumatkalle. Ketään ei näy missään, kunnes jostain hyvin kaukaa kuuluu pärinää. Äänet lähestyvät nopeasti ja hypähdän reitiltäni sivummaksi. Kaksi moottorikelkkailijaa suhahtaa ohitse avoinna olevasta aitauksen veräjästä. Toisen kelkan keula halkoo kohti vettä ja rapakonruskea vesi pärskähtelee ilmoille.
Saavun majakan viereen. Lähistöllä lapsiperhe viettää lumen keskellä aikaansa pulkkaillen. Kuulen isän sanovan, että nyt lähdetään grillaamaan makkaraa. Kuulostaa kivalta yhdessäololta.
En tiedä, johtuuko utuisesta, lumensekaisesta ilmasta, mutta tänään näen ränsistyneen linjaloiston ensimmäistä kertaa kauniina. Rämmin lumessa ja kuvailen sukkani märiksi. Olen hämilläni uudesta näkökulmasta. Kuvani näyttävät siltä, että niistä saisi upean verhokankaan, tapetin tai vaikkapa maastokuosisen metsästysasuun! Minkä tekstiilitaiteilijan maailma minussa menettääkään! Katsokaa vaikka!:))
Käännyn jo pois päin tornista, kun on vielä pakko näpätä yksi kuva. Torniin voisi hyvin liittää Grimmin veljesten sadun Tähkäpäästä. Grimmin jututhan ovat vähän pelottavia, mutta ehkä juuri sellaiset sopisivatkin tänne ympäristöön...
Pois kävelessä kurkistan vielä olkani ylitse ja melkein uskon vilaukselta nähneeni Tähkäpään pitkine hiuksineen tornin ikkunassa...
Tänään on ollut huisin paljon kiireitä; äänestysjuttuja, sukututkimusta, kodin ylläpitoa sun muuta pakollista, joten postailua vain lyhyesti, mutta ei siltikään mitenkään vähäisempänä.
En ole vielä päässyt hiihtelemään, sillä teloin koiran kanssa liukkailla jalkaani. Ei onneksi kovin pahasti, mutta ei nyt ensimmäisenä ole ollut hiihto mielessä kuitenkaan! Mutta hiihtoajatuksissa kumminkin jo...
Tänään tuli vastaan kälviäläinen runoilija, josta en ollut aikaisemmin kuullutkaan. Hän on mitä ilmeisimmin Kälviän Ridankylästä lähtöisin olevan Raija Rita. Googlaamallakin löytyi vain huonosti tietoa. Sen verran kumminkin, että Raija Ritalta on ilmestynyt runoteos "Hiljainen huuto vuonna 1998. Sen on julkaissut Kälviän Vapaa-aikalautakunta. Aion etsiä sen kirjastosta käsiini. Nyt takerruin tammikuun ja runsaiden hankien myötä näihin kahteen hänen talviseen runoseen. Ovat kumpikin mielestäni kauniita.
"Pakkaspäivä tammikuinen,
auringossa lumet hohti.
Kutsui latu - eilen tehty -
hiihtäjää nyt käymään kohti.
Niinpä kulkee suksen tie,
minne latu myötään vie."
"Ja kuinka kauniita ovatkaan,
lumen peittämät maisemat,
jotka auringon kohotessa pakkaspäivinä kimaltavat.
Kuin hopeatiu’ut hauraat,
joit’ ei hennoisi koskettaa,
ovat oksilla joka koivun, joka pensasta koristaa."
Tänä viikonloppuna olen jumittunut arkistoihin. Olen kiivaasti etsinyt pitkän tauon jälkeen esi-isääni, jonka alkuperä on edelleen täysi mysteeri. Kun uuvahdin sitä tutkimasta, kaivoin kirjahyllystäni Perttu Immosen kiinnostavan kirjan "Suomen rahvaan historia." Koukutuin lueskelemaan aluksi kirkkoherra Carl Sursillin ja myöhemmin laajemminkin sukunsa elämästä.
Carl (Carolus Erici) Sursill oli lähtöisin Ruotsin Länsi-Pohjasta (Västerbotten), Uumajan pitäjän Tegin kylästä. Hän oli syntynyt noin 1534. Hänen isänsä, Erik Sursill oli kuulunut rikkaimpiin talonpoikaiskauppiaisiin. Tuo sukunimihän aiheutui siitä, kun isä-Erik oli huiputtanut Ruotsin sotaväkeä myydessään heille suolasilakkaa. Härski temppu, sillä hän oli kätkenyt joukkoon halpaa hapansilliä ja sai siitä pilkkanimen Sursill.
Viisi Erikin lapsista muutti nykyiseen Suomeen, silloiseen Itä-Pohjaan (Österbotten) ensimmäisenä Pedersöreen sijoittunut Katariina, joka kutsui myös veljensä Carlin Pohjanmaalle ja avusti häntä pääsyssä oppilaaksi Turun katedraalikouluun. Suvun avustuksella Carl eteni ensin kappalaiseksi ja myöhemmin kirkkoherraksi kuningas Juhana III:n nimittämänä 27.2.1852.
Carl värväsi Kokkolaan lukkariksi veljenpoikansa Hans Östeninpojan, joka oli äpärälapsi. Hans mainitaan täällä lukkarina jo 1588. Löysin arkistoja kaivamalla tietoja, että Hans olisi saanut alkunsa Kokkolassa luvattomasta suhteesta isänsä, vouti Östen Sursillin kyläillessään veljensä Carlin luona. Oletettavasti Carl on ottanut veljenpoikansa suojatikseen. Hansin lukkarinpestiin suhtauduttiin yleisesti mitä ilmeisemmin kielteisesti, koska nimityksen tueksi saatiin itse kuninkaalta turvakirje, jossa kiellettiin ahdistelemasta häntä.
Ajat olivat kovat ja lukkarin toimeentulo heikkoa. Vuosipalkkana hän sai ainoastaan tusinan viljatynnyrin verran, mikä oli viidesosa aikaisemmasta. Korvauksena Vaasa-kuninkaiden tekemistä leikkauksista Hans sai käyttöönsä kirkon lähistöltä Kallisnäsin maatilan.
Nuijasodan aikana Karl ja Hans pysyivät maltillisina, eivätkä kovasti kallistuneet mielipiteineen mihinkään suuntaan. Kuitenkin vuonna 1597, kun Kaarle-herttua oli käynnistellyt vielä uudelleen kapinaliikettä, lähti Oulun seudulta nuijamiesjoukko, joka Hannu Krankan johdolla majoittui juurikin Hansin luo Kokkolaan. Historiassa puhutaan Suuresta olkivuodesta 1601, joka tunnetaan isona katovuotena. Halla tuhosi koko viljasadon Kokkolassakin. Vaikkei Sursilleja Kokkolassa varsinainen nälänhätä uhannutkaan, olot oli silti heikot.
Lukkari-Hansin maatilalla sattui vielä kaiken lisäksi kohtalokas onnettomuus, kun kuumaksi lämmitetyn riihen kiukaasta lensi kipinä tuhoten tulellaan koko rakennuksen ja sen sisällä kuivumassa olleen viljan. Lukkari menetti kaikki tulonsa, eikä hänellä ollut varaa maksaa kymmenyksiä. Kirkkoherra kirjoitti hänelle todistuksen tulipalosta, jotta Hans voisi anoa verovapautta ja korvauksia.
Vuonna 1617 Hans Östeninpoika Sursill poistui Kokkolasta. Samoihin aikoihin hänen setänsä, kirkkoherra kuoli. Hans siirtyi lukkariksi Laihialle, jossa hänen sisarensa eleli kappalaisen rouvana. Lisäksi Hansin siskontyttö, Agneta, oli Laihian uuden kirkkoherran vaimo. Hans Sursill kuoli Laihialla noin 1633.
LÄHTEET:
Miettinen, T. Sursill-suvun alkupolvet Uumajassa ja Pohjanmaalla. Genos1/2017.
Immonen, P. Suomen rahvaan historia. 2017. Atena kustannus Oy.
Sursill, Carolus Erici (K 1618). SKS. Henkilöhistoria. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554. 1721. [https://kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/henkilo/2412#!] Luettu 16.1.2022.
Minuun iski lumisateiden keskellä kova kaipuu kesän vihreyteen. Iltojeni iloksi selailin kesäkuvia. Mykistävän kaunista on kesäisin, totesin.
Mieleen jäi kuitenkin vähän karumpi kuva. Näpsin sen toissakesäisellä veneretkellä Kokkolan Krunniin. Krunni on saari Kokkolan edustalla, jossa jo 1550-luvulla mainitaan olleen kälviäläisten silakanpyyntipaikkoja.
Kuvassa on siis niin kutsuttu jatulintarha - mielenkiintoinen kivirakennelma, jollaisia tavataan ympäri, ämpäri Suomen - toki muuallakin - , etenkin rannikkoseuduilla. Kaikkiaan niitä on pitkästi toistasataa löydettynä.
Tämä jatulintarha on spiraalinmuotoinen kivilabyrintti, jossa kuljetaan kävellen kivien muodostamaa ympyränmuotoista polkua kuvion ulkoreunalta sen keskelle. Se on siis ihmisen aikaansaannos ja rakennettu yleensä niin, että sen käytäviä pitkin mahtuu kävelemään. Yleensä näitä kuvioita on rakennettu kalliopohjalle. Niin Krunnissakin, mutta aikaa myöten aluskasvillisuus on lisääntynyt. Kivet rakennelmassa ovat noin ihmispään kokoisia.
Jatulintarhojen ikää on haasteellista määrittää, mutta oletettavasti osa on keskiaikaisempia tai myöhäisempiä, saattaapa osa olla vanhempaakin perua. Kooltaan nämä rakennelmat vaihtelevat, mutta ovat kai keskimäärin kymmenen metrin puolilla molempiin suuntiin.
Etsin tietoa jatulintarhoista ja ilmeni, että näillähän on jos vaikka ja minkälaisia nimiä! Pietarin leikki, Laiskan Jaakon rinki, junffuritanssi, Ninive, nunnantarha, jätinkatu, Pariisin kaupunki, Lissabon, Jerusalemi... Tuo junffuritanssi - nimi lienee tullut ruotsinkielisestä sanasta jungfrudans.
Jatuli sanana tarkoittaa jättiläistä tai jättiläisten tarhaa ja on saanut nimensä jatuleista, tarinoiden alkuperäiskansasta, jotka asuttivat Lappia ennen saamelaisia. Jatulit kuulemma inhosivat ihmisiä ja harjoittivat noituutta. Saamelaiset lopulta onnistuivat pääsemään jatuleista, vaikka nämä saivat apuja itse hiideltä.
On mysteeri, miksi jatulintarhoja on aikoinaan rakenneltu. Ehkä ne ovat olleet osa rituaalia, tai saaristoissa asuneiden kalastajien pitkästyneiden iltojen tekeleitä tai metsästys- ja kalastusriitteihin kuuluneita rakennelmia. Ne ovat saattaneet olla myös hedelmällisyysriittipaikkoja tai liittyä maanomistukseen. Suomalaisen kansanperinteen mukaisesti niiden uskotaan olleen jättiläisten tekosia.
Voi myös olla, että labyrinteillä on ollut tyystin eri merkityksiä eri aikakausilla. Etenkin nykyään voisi ajatella, että kivirinki voisi olla myös meditaatiopaikka. Se, minkä laitoin paikalla käydessäni huomioon, oli se, kuinka polku kivien viereisillä reiteillä oli ruohottunut. Entisaikaan ihmisillä oli kaiketi paremmin aikaa kiertää ja kuljeskella näitä. Nyt aluskasvillisuus saa jalansijaa, kun ihmiset eivät tällaista leikkiä niin viitsi enää...Tällä menolla tämäkin kivirinki katoaa kasvillisuuden sekaan, eikä enää aja asiaansa. Niin harmi! Eiköhän oteta jokainen kynnelle kykenevä tulevana kesänä jatuliralli ja samalla tampataan kasvillisuutta ringin kohdilta matalammaksi!
Muinaismuistolain mukaan vähintään sata vuotta vanhat jatulintarhat ovat rauhoitettuja kiinteitä muinaisjäännöksiä, niin siis tämäkin Krunnin kivirinki!
Tänään lähdin ajelemaan kohti Lohtajan Ohtakaria. Pidän kovasti tuosta merellisestä paikasta yleensäkin ja tapaan silloin tällöin käydä siellä fiilistelemässä. Tällä kertaa sai liikkeelle riemullinen talvisää viiden pakkasasteen voimalla ja tieto luonnon loppuvuonna kuin lahjaksi ulkoilijoille muovaamista jäärovista.
Autojono mateli minua vastaan kaposella Ohtakarintiellä. Ajelin hiljakseen eteenpäin. Olin lähtenyt liikkeelle vasta puolenpäivän jälkeen ja toivoin, ettei ennättäisi pimetä, ennen kuin ehtisin kuvaamaan. Lisäksi jäisillä tienoilla on vähän riskialtista hämärän hyssyssä liikkua.
Saavuin perille kuitenkin oikein hyvään aikaan. Sää oli pilvinen, ei päässyt auringon kajoja kuvaamaan, mutta muuten oli tosi kaunista. Taivas oli saapuessani upean sininen. Olisin pysäyttänyt autoni jo edeltäville hiekkadyyneille, sillä siellä oli upea kontrasti puhdasta lunta vasten kaislojen heiluessa ja sinisen taivaan pilkottaessa etäämpänä. En vain viitsinyt tukkeuttaa muutenkin kapeaa tietä autoineni.
"Jäävuoria" kävin taivastelemassa samaisessa paikassa viimeksi vuonna 2017. Silloin oli kevättalvi ja kukkulat tämänkertaisia korkeammat. Vaan näyttävät oli jäämuodostelmat tälläkin kertaa.
Kävelin kalastajamökkien ohitse. Huomasin kyllä monen ihmisen kävelevän vastapäiseen suuntaan seurakunnan leirikeskusta kohti, mutta ajattelin kuljeskella samaa reittiä kuin aikaisemminkin. Rantaan saavuttuani näinkin, että jäämuodostelmat olivat leirikeskuksen päässä ulompana, mutta se ei tahtia haitannut. Rantaa pitkin meni paljon polkuja, joita pitkin oli aivan ihana kiertää kaartuvaa rantaa. Ranta-alue oli turvallisesti jään peitossa ja jääröykkiöt muutaman kymmenen metrin etäisyydellä rannasta. Muutama kulkija tuli käveleskellessäni vastaan, mutta pääasiassa oli taivaallisen rauhallista.
Joskus matka on aivan yhtä ihana kuin se itse perille pääsykin. Etenkin kun on varustautunut lämpimin vaattein ja sopivin kengin!
Ihmisiä alkoi näkyä sakeammin, kun jäärovat tulivat näkyviin. Kello oli jo 15 ja silti oli vielä paljon ihastelijoita. Voi vain kuvitella, kuinka paljon aikaisemmin päivällä kulkijoita jäällä olikaan ollut.
Tuollainen jäärova vaatii suotuisat olosuhteet syntyäkseen. Tuulen täytyy olla melko voimakas, jotta jäämassa lähtee liikkeelle riittävällä voimalla kohti rantaa paiskautuen. Jäistä on mystisesti muodostunut kuin seinämä. Tämänkertaiset jäävuoret näyttävät yhtenäisiltä kasoilta ja ovat jonkin verran turvallisemmat liikkua kuin ne muutamaa vuotta aikaisemmin olleet, isoista lohkareista muodostuneet kasat.
Tasaisemmalla jäänpinnalla röykkiöiden edustalla jää on muovautunut aivan upeiksi kuvioiksi lumen kanssa.
Jäävuoret olivat pitkällä, ainakin 200 metrin matkalla. Oli upean näköistä, kun ihmisiä seisoskeli korkeimmilla kohdilla. Vesi oli jo lähes umpeen jäätynyt. Ehkä parempi niin, sillä aina riittää uhkarohkeita jäätikön reunan yli kurkkijoita...Korkeimmista kohdista jäätikkö oli ehkä viiden metrin korkuinen.
Edelliskerralla oli isoja jäälauttoja kiinni toisissaan. Jääkasojen päälle pääsee kyllä kiipeämään, mutta putoaminen alas voisi olla kohtalokasta. Meren kanssa ei koskaan voi olla liian varovainen. Luonnon voimia täytyy osata kunnioittaa!
Siellä täällä rannempana jää oli muodostunut pieniksi luoliksi, joissa lapsenmielisimmät näyttivät käyvän kurkistelemassakin.
Harmittelin hieman, että olin jättänyt järkkärini kotiin, mutta toisaalta olin tyytyväinen päätökseeni, sillä pelkäsin, että kompuroisin ja kamera rikkoutuisi.
Ylväimmillään jääkasat olivat seurakunnan leirikeskuksen majojen luona. Oi, mikä nostalgiapläjäys samalla! Taisin olla 15-vuotias, kun olin ystäväni kanssa samaisella paikalla Myrskyleirillä. Olikohan peräti lokakuu? Luonto elosalamoineen oli silloin upea!
Majojen luolta menevää ajotietä pitkin pääsi muuten vaivattomimmin jääkasoja ihastelemaan, jos ei halua pitkästi kävellä.
Sininen hetki---luonto puhukoot puolestaan!
Rova oli paikoitellen tosi jyrkkäseinäinen. Kuvaushetkellä avovesi oli lähes tyystin jo kadonnut pakkasten voimasta.
Joku järkevä oli tuonut ilmeisesti omasta mökkirannastaan pelastusrenkaan rotkon lähelle Tosi hyvä oivallus. Näkyi ottavan sen lähtiessään illan hämärtyessä mukaansa. Onneksi jäi silti käyttämättä!
Kyllä Suomen talvinen luonto vaan on kerrassaan upea, ajattelin pakkasesta punertunein poskin ajellessani takaisin kohti kotia!
