Polaroidnäyttelyssä kaupunginkirjastossa

Kiirehdin kirjastoon työpäivän jälkeen. Tiedän, että tällä kertaa aikatauluni on tiukka, mutta siitä huolimatta haluan ennättää nähdä Kokkolan kaupunginkirjastossa elokuun 2020 ajan esillä olevan 1. kerroksen valokuvanäyttelyn. 

Kirjastossa on esillä kokkolalaisen Manu Kerolan "Kokkola Polaroid"-näyttely. Otsikon mukaisesti  näyttelyssä on Polaroid-kuvia. 

Polaroidkamera pikafilmeineen oli kova sana  nuoruudessani kultaisella 80-luvulla. Eipä minulla tai perheellänikään sellaista hienoutta  ollut. Itse asiassa kai aika harvalla  oli -  mutta vuosia nuoremman  serkkupojan kotoa pikafilmikamera löytyi. Myönnän, että olin  kade. Katsoa sai, muttei koskea - kuvaaminen oli hintavaa ja filmiä vähän.

Serkkupojalla oli uhmaikä kukkeimmillaan ja kun hän mökkitiellä heittäytyi pitkäkseen ja kieltäytyi kävelemästä päämääräämme,  vanhempansa saivat  narrattua jatkamaan matkaa lupaamalla, että ottavat hänestä kuvan Polaroidilla. Siellä sitten koko suku pällisteli ja kannusti tienposkessa, kun pikkupoika vääntäytyi  kuin ihmeen nähneenä hiekkatieltä ylös ja  poseerasi urheasti kameralle.  Siihen unohtui kiukkuilut. Sitten odoteltiin vartin verran   kuvaa kuin kuuta nousevaa    koneen kätköistä pientareella istuen  ja voi sitä ihmettä, kun kamera sylki sisuksistaan autenttisen  kuvan hetkestämme suvun uhmakkaan kanssa. Kävelymatka jatkui kuvan siivittämänä. Mahtava kapistus!

Yllä: Manu Kerola näyttelyssään, kuva Manun oma.

Tuo kaukainen muistoni kuvaa ehkä  myös Manun tuntoja. Hän kertoo näyttelyssä olevassa infolapussa, kuinka Polaroid - kuvaamisessa kiehtoo ennen kaikkea sen jännittävyys ja kuvien jäljittelemätön estetiikka. Vaikka kameralla kuvaa ottaessa pääpiirteissään tietääkin, mitä kuvaa,  ei voi  olla täysin varma, millainen otos kameran suljinpainikkeen jälkeen filmille kehittyy.  

Ymmärrän kuvaajan tuntoja siitä, kuinka täytyy tarkkaan miettiä kuvauskohdetta, filmikasettiin kun mahtuu ainoastaan kahdeksan kuvaa. Jotain älyttömän hienoa meidän ajallemme  on siinä ajatuksessa, että täytyy harkita, mistä kuvan räpsäisee. Itsehillintää, malttia, valintaa ja keskittymistä... Minua lähes huvittaa räikeä kontrasti, sillä kiireissäni räpsin kuvia näyttelyssä  kännykameralla kuin mielipuoli. Suurimman osan otoksistani siirrän  surutta  myöhemmin roskakoriin. 

Kerola kertoo, että onnnistuneen Polaroid-kuvan saamisessa onkin aina taidon lisäksi myös tuuria. Maltillisella kuvaajalla lienee kuitenkin tuuria keskivertoa enemmän. Kaikki kuvat eivät  siltikään vain onnistu, mutta jotain hyvin kiehtovaa on siinä, että kahta aivan samanlaista kuvaa on Polaroidilla haastavaa - ehkä jopa  mahdotonta saada, koska kuvausväli muodostuu niin pitkäksi. 

Kuvia katsoessa nauratttaa tämä suhteellinen käsitys hitaudesta. Silloin 80-luvulla muistan ajatelleeni, että onpa mahtava kapistus, kun kuvan saa tuossa tuokiossa suoraan käsiinsä ilman, että täytyy asioida filmiä kehittämässä liikkeessä. Kuvien valmistumista saattoi joutua odottelemaan viikonkin. Kännykameroiden myötä kuvaaminen  koki jonkinlaisen inflaation, vaikka se toisaalta myös mahdollisti kuvaamisen lähes kaikille. 

Joka tapauksessa tällaisen uniikin kuvan odottelu on taatusti hienoa ja jopa palkitsevaa, jos kuva onnistuu. Etenkin kännykameroiden valtakaudella!

Polaroidkamerassa ei juurikaan ole säätömahdollisuuksia ja se  antaa sinällään kuvaajalle kuin kuvaajalle mahdollisuuden saada  kuvaaamansa kohde ulos purkista vaivattomasti. Mutta paremmin onnistuakseen on sekä valon että kuvauskohteen oltava onnistuneet. Zoomailuilla ei pääse kikkailemaan. 

Manu on ottanut kuvat autenttisella 80-luvun  Polaroid  SuperColor  635  CL-kameralla. On siinä jotain ihanaa kömpelyyttä ja vakautta  tuossa laitteessa. :) Valokuvausprojektia on tukenut Kansan sivistysrahasto ja Boliden Kokkola. 

          

Kaikki näyttelyssä olevat kuvat on otettu viime kesän aikana. Kerola kertoo kierrellensä erilaisissa kohteissa etsien kauneutta katoavista ja jo unohdetuistakin kohteista. Onpa mukana  jokunen kuvauskohde, jotka  yleisön silmin sanotaan yleensä rumiksikin. Kuten nyt tuo alla oleva heinälatokin. Eihän sitä oikein kauniiksi voi sanoa näin ensivilkaisulta, mutta jään oikein mietttimään rumuuden käsitettä.  

          

Eteläpohjalaisena maaseudun tyttönä minulla on kova kaipuu latoihin. Lapsuuteni pellot täyttyivät latomeristä.  Kun ajelen teillä, etsin usein  vieläkin katsellani latoa, jossa olisi aito pärekatto. Ei sellaisia enää näe kuin kotiseutumuseoissa. Mietin, kuinka paljon tarinoita ladot pitävät sisällään kaikesta nyt jo kadonneesta työstä ja yhteisöllisyydestä. Minulla  on kaksi otosta  lapsuustilani ladoista. Olen niissä molemmissa  osallisena heinätöitä tekemässä.  Jostain syystä alta parikymppisenä jo halusin ne hetket tallentaa, vaikken todellakaan ymmärtänyt, kuinka paljon kuvissa oli katoavaa sielunmaisemaani. Silloin se oli vielä ihan seipäästä latoon -hommaa, korkeintaan edistyneimmillään  pienpaaleja. Lapsilleni ja lapsenlapselleni noilla kuvilla ei ole enää samaa merkitystä kuin minulle - heille se on  jo tyystin vieras maailma. Pidän joka tapauksessa aivan valtavasti tästä rähjästä latokuvasta!

"Kun ruoste, koi ja aika syö 

muun kaiken säälimättä,
kun usein päättyy ihmistyö
valmiiksi ehtimättä..."

Näin lauletaan jossain virressä joka nousee muistiin sielun syövereistä kuvia katsellessa. Näinhän se juuri on. Ihmistyön päättymisen jälkeen elämä jatkaa kulkuaan. Lato jää muistuttamaan tehdystä työstä pala palalta sekin siitä  luopuen. Lopulta tulee uusi sukupolvi, jolle ladolla ei ole merkitystä ja se poltetaan pois tieltä. Kuvissa näkee hienosti myös luonnon voimien suuruuden ja peräänantamattomuuden. 

           

          

Kerolalla on herkkyyttä -  erityinen taito etsiä  ja myös löytää katoavia aarteita, joita valtaosa kulkijoista ei vielä aarteiksi osaa mieltää. Kuvaajalla täytyy olla  tietämys alueen menneisyydestä ja nykyisyydestä, kiinnostus sen tarinoihin ja yksityiskohtiin, jotta visiointi  on edes mahdollista. On myös iso taito osata ennakoida, mikä  kohde on kohta katoavaa tietoa ja kuvaa menneisyydestä. 

Yllä: Teboilin vanha huoltamo. 

Yllä: Harrbådan linjaloisto

Viestittelimme Manun kanssa näyttelystä sähköpostitse. Ilman blogiani en olisi ehkä Manun kanssa kohdannut. Yhteistyömme alkoi reilut kolme vuotta sitten, kun Manu lähestyi minua sähköpostitse ja etsi lisäinfoa Harrbådan neidon legendasta. Manu teki silloin lyhytelokuvaa Harrbådan neidosta. Olin onnekas, sillä sain Manulta myöhemmin kutsun myös mykkäelokuvan ensi-iltaan ja se teki minuun suuren vaikutuksen. On hienoa - ja myös yllättävää seurata Manun aluevaltauksia ja  kovasti jo jännityksellä odotan, mihin hän sormensa seuraavaksi upottaa!:) Luultavasti siitäkin tulee menestys!

             

Manulla on kuvia  näyttelyn lisäksi myös instagrammissa, joten käykäähän kurkkaamassa: 

@kokkolapolaroid

Alla oleva kuva Englanninpuiston barkassista taitaakin jo vähän johdatella lukijoita  ensi viikon aiheeseen! Tykinkuulan reikä aluksen kyljessä  kertoo meille edelleen tarinaa kauan sitten tapahtuneesta. Jos tuo ammus ei olisikaan osunut kohteeseensa, kuinka moni meistä olisi edes kuullut Halkokarin kahakasta...

       

Vielä ennättää näyttelyyn,  se on esillä viimeistä päivää huomenna, maanantaina!

Kokkola 400 vuotta- valokuvanäyttelyssä

Edellisen viikonlopun sunnuntaina lähdin valokuvanäyttelyyn Kallentorille. Valinta oli tietoisesti hellesää, sillä  oletin, että silloin näyttelyssä on tavanomaista vähemmän väkeä ja saan rauhassa keskittyä kuvien tutkimiseen. Oletukseni osuikin oikeaan. Paikalla oli kierrokseni aikana  ainoastaan pari intensiivisesti kuviin keskittynyttä katselijaa sekä neljän ulkomaalaisnuoren seurue, jotka tovin viivähtivät paikalla. Minä viipyilin kuvien parissa kokonaiset puolitoista tuntia - kuvia oli sadoittain ja tutkin niitä tosi tarkkaan. 

Kyseessä on  paikallishistorian  Erikoistietotoimisto ETT ry.:n  pystyttämä valokuvanäyttely 6.8.-30.9.2020 kauppakeskus Kallentorilla. Näyttelytila jo sinällään oli mielestäni erinomainen - avara, rauhaisa,  valoisa ja kaiken lisäksi  hyvin tavoitettavissa kauppakeskuksen aukioloaikoina aivan ydinkeskustassa. 

                                     

ETT on halunnut huomioida näyttelyllään Kokkolan 400-vuotisjuhlaa. Esillä on noin neljäsataa valokuvaa kaupunkimme historiasta. Paljon mustavalkokuvia menneiltä vuosisadoilta ja - kymmeniltä, mutta myös uudempia värillisinä kuvina. Kuvia on kerätty useilta eri omistajilta, niin museosta kuin yksityisiltä ihmisiltäkin.  Mielestäni myös kuvien esillelaitto on taidokasta kädenjälkeä. Mielettömän hienoja kuvia, joten ehdoton suositteluni käydä tämä näyttely katsomassa!

En lähtenyt mitenkään tietoisesti kuvia valkkaamaan tähän postaukseen, vaan ennemminkin klikkailin eri aikakausien kuvia. Tiedän, että kauneus on katsojan silmässä ja jokaisella on omat intressinsä ja mielenkiinnon kohteet tällaisissa näyttelyissä. 

Näyttelyssä oli tietystikin eniten kuvia Kokkolan keskustasta, lisäksi Ykspihlajan kaupunginosa loisti komeasti kuvissa sen mielenkiintoisen ja värikkään historian vuoksi. Myös entiset Kälviä, Lohtaja ja Ullava olivat saaneet omat plakaatinsa näyttelyyn. Jos jotain jäin kaipaamaan, niin vanhoja kuvia eri kaupunginosista  vähän syrjempää. Tiedän toki, että jo nykyisellään näyttely oli erittäin laaja ja kuvamateriaalin kerääminen ja työstäminen lienee ollut isohko projekti. 

Kokkolan kaupunkikeskustan kirkko paloi 1957. Olen lukenut palosta monia aikalaiskertomuksia ja voi vain kuvitella tilanteen dramaattisuuden sen näkeneille ja kokeneille. 

Tämän Rantakadun  talomijöön muistan vielä jotenkuten tällaisena. Ainin grillikin vielä komeilee kuvissa. Se oli suosittu paikka vielä silloin, kun muutin Kokkolaaan. Myös Ainin grillin lopullisena sinettinä oli lopulta tulipalo. 

KPO:n myymälä 1960-luvulla. Kuta kuinkin tällaisina muistan varhaislapsuuteni kaupat, Vanhat kauppakuvat ovat enemmön kuin nostalgisia. Monenlaisia kauppaleikkejä kirvoitti kaupassa asiointi ennen, en tiedä, millä  volyymillä nykyajan lapset enää kauppaleikkejä leikkivät.  Tähänkin kuvaan sijoittuu aivan mieletön määrä historiaa - moni vielä muistaa nuo valkoiset vaaàt ja kilahtelevat kassakoneet.  Kaupasta sai kaikkea, mihin mielikuvitus ylsi...

Puhumattakaan  Björklundin aikaisen kaupan olemassaolosta...Tavaroiden säntillisyys jotenkin  ihastuttaa! Alf Björklundin rautakauppa sijaitsi torin laidalla. 

Vesipostien historiasta olen ollut kiinnostunut jo pidemmän aika ja olen viime aikoina kerännyt niistä talteen tietoutta. Siis kerrassaan ihania rakennelmia. Saisipa vieläkin Tehtaankadulle tällaisen komistuksen!

                         

Työskentelyä riihessä Rödsössä. Muistan oman lapsuuskotini riihen muuten aivan samanlaisena. Niin harmi, ettei ennen ollut kameroita joka kodissa, jotta näitä sen  ajan työtapahtumia olisi tullut enemmän tallennettua. Tätä kuvaa katsoessani  muistan kotiriihen tunnelman;   pienen tytön arkana liikkumassa isossa ulkorakennuksessa, narisevat lattialankut, riihessä kivista kyhätyt massiiviset tulisijat tummanpuhuvine, savusta mustuneine seinineen  ja syksyisen  riihen tuoksun. 

Sitten Neristaniin. Näitä puutalokortteleita oli entisaikoina nykyistä  enemmän. Hienoa, että osa niistä ennätettiin säilyttää. 

Paljon puhuttaa kuvissa myös  kaupunkikeskustamme vesistö Suntti. Ei ikinä voisi kuvitella, kuinka nimen omaan tuon Suntin alue on ajan saatossa muuttunut. Tai yleensäkin koko kaupunki. Muutokset tapahtuvat hiljalleen, jälkeenpäin sen  tajuaa kuvista. Tässä vanhaa kaupunkikeskustaamme...

Kaksipäinen kotka kertoo osaltaan paljon sen ajan historiasta ja suurvaltakunnasta. Apteekki sijaitsi Isonkadun ja Pitkänsillankadun kulmauksessa. Tätä Roosin apteekkia muuten käytettiin jääkärien etappipaikkana toisen sortokauden aikana. Markkinoiden aikaan  värvättin poikajoukko liikkeen kautta huomaamatta isänmaan asialle ja avoveneellä meren kautta kohti jääkärikoulutusta ulkomaille. 

Tässä yllä Renlundin kiinteistö. Se oli minulle niiitä ensimmäisiä maamerkkejä, kun lapsuudessa perheeni kanssa lähdettiin ostosreissuille Kokkolaan.  Silloin Halpa Halli sijaitsi tässä kiinteistössä. Oi, sitä tavaran määrää maalaistytön silmin! Miten pieneltä kauppa nyt katsottuna näyttääkään...

Niukkalinna 1970-luvulla. Tämä rakennus Torikadulla on herättänyt kiinnostustani viime aikoina. Olen lukenut paljon sen historiasta. Itse en rakennusta harmikseni muista. Rakennuksessa on kuitenkin ollut useampia pieniä putiikkeja. Vilikin näyteikkunoita ilmeisesti moni muistaa ihailleensa. Rakennuksesta löytyi muun muassa  akvariokauppa, lihakauppa, parturi ja mitä ikinä lie!

Torinäkymä 1930-luvulta. Jotenkin alueen tunnistaa, vaikka se onkin hyvin eri näköinen kuin nykyään. Ehdottoman sympatiani kuvassa saa hevonen hevosparkkeineen. 

Kun nyt viime viikoina bussireitit on kovasti kirvoittaneet ihmismieliä, niin on aina kiva matkata ajassa taaksepäin ja suhteuttaa, miten eri tavoin eri aikakausilla joukkoliikenne on liikkunut. Elämää on siis ollut jo ennen seiskalinjaakin!

Donnerin talo näyttää tässä kuvassa lähes mystiseltä. Se on edelleen pystyssä, tosin huolitellumman näköisenä kuin tässä kuvassa. 

Fennia- baarista lueskelin juuri ennen näyttelyyn lähtöäni ja siksi olikin ilo bongata näyttelystä tämä kuva nykypäivän rasismia uhkuvalla tekstillään. Ajat oli silloin toiset ja kauppaliikkeen tekstin tarkoitus ei varmaankaan ollut tarkoitettu paheksuntaa nostattavaksi. Tämä Pitkänsillankadulla sijainnut baari tunnettiin  aluksi kioskina, joka myöhemmin laajentui suosituksi lounaspaikaksi. Tietysti liikkeestä löytyi ajan hengen mukaisesti myös pajatso ja jukeboxi. 

Pitkänsillankatu 1960-luvun puolivälissä. Erityisesti autokanta on tässä ihastuttava. Ja kuinka täynnä kaupunkikeskustan kadut ovatkaan...Tässä jos missä on ihanaa pikkukaupungin nostalgiaa!

Teboilin kulmilla  oli entisaikaan myös vilskettä ja vipinää. Tähän aikaan kukaan ei ollut vielä rakennuksesta huolissaan...

Isokatu  Toisen Maailmansodan aikana. Huomionarvoista suljettavat ikkunaluukut!

             

             

Kuvissa vilahteli ihania ajankuvia, mutta vielä ennätät itse katsastamaan näitä upeita kuvia. Tässä niistä oli vain kourallinen. Kiitos huikeasta näyttelystä. Nämä kuvat olisi aivan ihana nähdä koottuna kirjaksi tai esimerkiksi myydä Kokkola-aiheisina kalentereina tai seinätauluina Kokkolan matkailussa ja muuallakin nostalgiakuvina. 

Elokuun väripilkkuja

 Olen viimeisten viikkojen aikana nauttinut suunnattomasti, kun alkukesän kipuillut polveni on jälleen kunnossa ja pääsen liikkumaan kyläpahasen teillä ristiin rastiin. Ihan verraton nautinto on kuljeskella näin elokuussa ja tutkailla alati muuttuvaa värimaailmaa ja luonnonmaisemaa. Syyskesän värit säväyttävät minua aina vain enemmän. 

Pojan asumuksen lähellä olen moneen otteeseen ihaillut  purppuranpunaisena kukkivaa horsmapeltoa. Joutomaille näitä horsmapeltoja kasvaa nopeaan tahtiin. 

Horsmasta tietoa etsiessäni yllätyn sen monimuotoisuudesta ja käyttökelpoisuudesta. Arktiset aromit ry - sivustolla nimittäin valaistaan, että puhtaan horsman lehtiä voi kerätä kesä-heinäkuussa kauniin väristä yrttijuomaa varten ennen kukintaa ja sitten kuivata ne. Ne soveltuvat myös varsinaisen teekasvin lehdistä tehdyn teen sekaan. 

Kukista puolestaan kerätään ainoastaan heti kukkien avauduttua vaaleanpunaisia terälehtiä, koska vihreät kasvin osat ovat maultaan kitkeriä. Horsman juuria taas kerätään joko varhain keväällä tai myöhään syksyllä. Ne soveltuvat jauhoiksi leipätaikinassa tai puurossa käytettäväksi. Onpa niitä käytetty myös kahvinkorvikkeena. 

Horsman lehdissä on runsaasti fosforia, ravintokuitua, riboflaviinia sekä A- ja C-vitamiinia. Nuoren maitohorsman versoja voi tarjoilla parsan tapaan ja nuorista lehdistä tehty silppu soveltuu myös salaatteihin ja vihannespaistoksiin. 

Vaikka omassa mielessä kiehtoisikin ajatus kauniinvärisestä terälehdistä tehdystä yrttijuomasta kesäkattauksen kruununa, en taida lähteä sitä kokeilemaan. Tällä kertaa riittää silmänruoka.

              

Kylätien varressa kasvaa rehottaa pajupuskia. Tässsä keltainen  ahokeltano  on suloisesti rakastunut pajunrunkoon ja kietoutunut sen kanssa yhdeksi. Sulassa sovussa näyttävät elävän erilaisuudestaan huolimatta!

              

Päivänkakkara tuo mieleen lapsuuden ja tykkää - ei tykkää-  leikittelyn.  Tekisi mieli tehdä näistä  valkeista kukkasista kukkaseppele. Lapsuudenystäväni  kuvasi minua  nuorena muutamaan otteeseen  ihan niin, että hänellä oli visioita sommittelusta ja asustuksista. Hän siis harrasti jo silloin valokuvausta ja esteetikkona kuvien sommittelu oli hänelle jo silloin tärkeää.  Muistan istuneeni keskellä punaisena hohtavaa apilaniittyä yhdessä värkkäämämme kukkaseppele päässä ja käsissä oli  keskeneräinen apila- päivänkakkaraseppele. Pitäisikin etsiä kuvat jostain ylähyllyllä  pölyttyneestä  albumista esiin...

Seurasaaren pienessä myymälässä nyt kesällä ihastelin kuivatuista päivänkakkaroista tehtyä kukkaseppelettä. Se oli ihana! Pitäisipä kokeilla sellainen tehdä. 

              

              

Eilen minulla oli yökaveri, 1 v 9 kk ikäinen pojanpoikani. Hänen kanssaan käveleskelimme pihatietä ja hän ihastui päivänkakkaroissa pörränneisiin ötököhin. Ei millään meinattu päästä kukkapuskan ohi, sillä poika ihastui siipiveikkoihin niin kovasti ja yritti sanoa jokaiselle pörriäiselle "heihei" vilkutuksen kera.:)))  Ihan loputon urakka...Kyllä lapsuudessa on ihania hetkiä!

                      

Niin kuin nyt tämäkin - hommasin pojalle potkupyörän kesän korvilla ja eilen hän oppi sillä potkuttelemaan. Kyllä oli onnellinen.  Potkutteli puolisen kilometriä, ennen kuin pienet jalat väsähtivät ja fammu sai kantaa potkupyörän takaisin kotiin...Onni muodostuu pienistä hetkistä!

                       

Kesäheinät ovat ihan oma lukunsa. Hoikasta varrestaan huolimatta ne heiluvat uljaina. Ja vaikka ne ovat melko värittömiä, niin osaavatpa olla herkkyydessään  kauniita!

                      

                      

Tienposkessa kasvien lajivalimoima on todella runsas, kun niitä alkaa tarkkailla!

                     

                    

Ohdakkeen värimaailma on mielenkiintoinen. Lilasta kukasta kehkeytyy vaatimattoman näköinen blobdi, kun se ikääntyy. 

Netistä löydän myös tiedon, että ohdake on varsinainen kesäkukkahortoilijoiden herkku. Eri ohdakelajit maistuvat hieman erilaisilta, mutta kaikkea voi kokeilla. Niistä voi valmistaa esimerkiksi varsiparsaa, jota voi mainiosti kuullottaa pannussa. Mainittinpa lukemassani jutussa myös ylitsepääsemätön herkku - maitohorsman kukkanuput ja ja  ohdaeparsat samassa pannussa kuullotettuina! Ajatuksena ainakin ihastuttava. 

Tämä alla oleva kuva on Mustankarin vierestä. Kävimme siellä alkuviikosta kollegojen kanssa syömässä. Meinasin juuttua tien varteen, kun oli niin kaunista. Sanoin kavererille, että jonain päivänä tulen tänne ajan kanssa kuvaushommiin. 

Toki olen kuvaillut myös kotikylän lähistöllä olevilla rantapaikoilla. Lapsuudesta nousee esiin laulu "Miten villisorsan valitus soi kaislikoissa öin..."

Mustikoita kuuluu olevan runsaasti tänä vuonna. Tunnustan - en ole käynyt poimimassa kuin muutaman marjan suoraan suuhun., On ollut aika lailla haipakkaa tässä viime viikot...Mutta voiko olla kauniimpaa marjaa...

Muistan jostain lukeneeni, että aasialaiset turistit ihmettelivät joskus Suomesa käydessään, kuka on istuttanut kaikki mustikkavarret metsiin... me suomalaiset ei varmaan osata ihan tarpeeksi arvostaa luonnonvaraisuuttamme!

Pojan känssa käytiin  koulua edeltävänä viikonloppuna taas yöajelulla. Tarkoitus oli alun perin kuvata  kodin ohitse kiitävää yöjunaa, mutta tilanteet elävät ja harhauduimmekin  ajelemaan ja kuvailemaan ympäriinsä.  Tuli nähtyä yöllisiä kettuja, jäniksiä ja kissoja pimeässä kiiluvuine silmineen. Kyllä Suomen kesäyö on ihana!

Olisi ollut täysikuukin, mutta se tahtoi ujoudenpuuskassaan piiloutua pilviverhon taa.  Tulla tupsahti kunnolla esiin heti, kun palattiin kotiin!

Rautatieasema keskiyöllä oli värimaailmaltaan ihan huippu!

Yösydän kaupunkikeskustassa on muutenkin väreiltään valloittava.

Työt alkoivat tällä viikolla ja itselle teettää pitkän kesän jälkeen  haastetta  rauhoittua ja mennä nukkumaan ajoissa. Mutta eiköhän tämä taas tästä vähitellen. 

LÄHTEET: 

Herkuttele ohdakkeilla ja yllläty. Hortoilu.fi. [https://hortoilu.fi/herkuttele-ohdakkeilla-ja-yllaty/] Luettu 16.8.2020. 

Maitohorsma. Arktiset aromit ry. [https://www.arktisetaromit.fi/fi/yrtit/luonnonyrtit/maitohorsma/] Luettu 16.8.2020.