Luuranko keskustassa...

 Vanhoja sanomalehtiä on mielenkiintoista tutkia. Tämä, pieni uutinen vuoden 1935 Keskipohjanmaa-lehdessä herätti tässä kerran mielenkiintoni. 

Vanha hauta löydettiin siis nykyisen Kokkolan keskustan alueelta.  En osaa paikallistaa, missä Viktor Fagerholmin talo Torikadulla on mahtanut sijaita, mutta epäilen, että suunta olisi ollut lähempänä nykyistä kaupunginkirkkoa, joka sijaitsee juurikin Torikadulla. Muutoin arkkuhautaaminen keskustan alueelle kummastuttaisi...

Olisipa mielenkiintoista tietää, minkä kuntoinen arkku oli löydettäessä. Nykytutkimuksella sen valmistumisajan varmaankin pystyisi ajoittamaan. Olisi ollut hyvin kiinnostavaa nähdä tuosta "puupalttoosta" kuva. 

Harmillisesti uutisesta ei käy ilmi, mihin ruumis arkkuineen kätkettiin maan poveen uudelleen. Olisipa ollut mielenkiintoista tutkia vainajan vähäisistä jäämistä, olisiko siitä saanut dna-näytettä- Tuohon aikaan, lähes 100 vuotta sitten, niistä tuskin oli kuultukaan...ja nousee väkisinkin mieleen myös, onko lisää hautoja saman haudan löytöpaikan lähettyvillä...

Mikäli vainajan kuolema ajoittuisi Isoonvihaan, se olisi 1700-luvun alkupuolelta ja mikäli Suomen sotaan, niin lähes sata vuotta myöhäisemmältä ajanjaksolta, 1800-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. 

LÄHTEET:

Keskipohjanmaa-lehti. 26.9.1935. 

Syysiltana

Oikeastaan ajatukseni olivat alkujaan omenissa.  Viikolla tehtiin liki 3-vuotiaan kanssa pihassa  syysjuttuja. Hän katsoi hädissään omenapuun alle, johon oli tippunut yön aikana kymmenittäin omenia. Huusi minut viereensä: 

-Fammu, katso!

Kerroin, että syksyllä omenat tuppaa tippumaan puusta, kun ovat kypsiä. Yöllä oli tuuli keinutellut oksia siihen malliin....pojan ratkaisu oli liikuttava:

-Ripustetaan ne puuhun  takaisin!

Tulin tästä kommentoinnistä järisyttävän hyvälle mielelle ja näin jo kaiken muun tohinan keskellä itseni ripustelemassa niitä herkin sormin takaisin oksille. Kuin joulukuuseen ikään. 

Älyttömän hektisen opiskeluviikon huipennukseksi päätin palkita itseni ja lähteä ajelemaan päämäärättömästi. Sen on suuri nautintoni, vaikka ehkä kuulostaa oudolta. Parasta päämäärättömässä haahuilussa on, ettei tiedä etukäteen, mitä kohtaa tai mikä on teema. Se syntyy siinä kulkiessa...

Möllerin satamassa kuljin hiljaa rannan tuntumassa kuvaten syksyn kylmyydestä punastuneita lehtiä. 

Syksyssä on ehdottomasti parasta vahva värimaailma ja luonnon tuoksu. 

Maitohorsmien jäähyväisiä kesälle olisin voinut kuvata pidempäänkin.Niissä on jotain tavattoman kiehtovaa. 

Jollain oli ollut ylimääräistä aikaa. Rannan viereen oli koottu kivistä ympyrä ja kepeistä rajauksia. Opettaja minussa meinasi nostaa päätään ja olisin halunnut toteuttaa maataidetta;  asetella murretunvihreää sammalta, ruosteenpunaisia lehtiä, syvän oransseja marjoja ja keltaisia koivunlehtiä kuin  tauluksi kiviympyrän sisälle. Maataiteen idea on kaunis - et voi ostaa tai omistaa tehtyä. Tuulella on valta muokata teosta miten tahtoo, jos tahtoo. Kumpi onkaan taiteilijalle tärkeämpää: työn tekeminen vai valmis työ, en tiedä...

Syksyisessä okranvärisessä kaislikossa silmä lepää. Sitä on rauhoittavaa katsella. Mieleen nousee kaikkea kaunista katsellessa "Mun sydämeni tänne jää"-laulusta irrallisia kohtia...

"Syystuuli soi lauluaan, kuin kaiken tietää vois...vaik`itse saan vain viivähtää kesäiltaan viimeiseen..."

Mölleristä pois päin jo ajellessa on pakko pysäyttää auto tien laitaan ja käydä kuvaamassa kaatumaisillaan olevan hirsirakennuksen ovi. Kuinka kaunis!

Haikeana katselen järeää latoa. Muistan kuvanneeni sitä myös vuosi aiemmin - silloin se jaksoi vielä seisoa paikoillaan. Nyt se on harmaapäinen, kumara vanhus. 

Rakastan pihlajia. Kalevalaisissa tarustoissa pihlaja on Ukko ylijumalan oletetun vaimon maanjumalatar Raunin puu. Pidän pihlajasta sen monimuotoisen kauneuden vuoksi. Keväällä esiin puskevat pienet käppyrät vihreät lehtiaiheet, hetken päästä koko puu on kuin hyvälle  tuoksuva  morsian  valkoisine kukintoineen. Sitten saapuvat punertavat marjat ja kuin kruununa kauniit ruskan värit mielenkiintoisen mallisissa lehdissä. 

Hetken kuluttua huomaan olevani Elbassa. Kuljeskelen suuntaan jos toiseen. Mykistyneenä tuijottelen parkkipaikan pihlajia, joita kehystää valomeri. 

Viereisissä vaahteroissa on alaspäin riippuvaa melankoliaa. 

Etäämpää merenlahdesta kuuluu kiihkeää kaakatusta. Hanhiseurue  istuu siellä iltaa. Lintujen äänet ympäröi minut, muita ääniä ei kuulu. Mieleen pulpahtaa Hectorin "Tuulisinä öinä." Nyt ei kyllä juurikaan tuule... ilta hämärtyy. Rannan viileys tarttuu takin liepeeseen. 

"Tuulisina öinä kun en saa unta, menen usein rantoja mittaamaan...

Rannalla kävellessä löytää kaikkea kaunista. Tämä iso puuvene - hylätty, mutta kuin aseteltu juuri tuohon.

Ehkä pakkanen on jo käväissyt joku yö täällä. Se jätti muistoksi käpertyneitä lehtiä.  Pihlaja on puristanut pitkät kyntensä lujasti kiinni ja aikoo taistella  vielä tovin maailman tuulia vastaan. 

Marja-aroniat on kauniisti tertussa ryppäänä. Jostain luin viikolla, että nämä marjat hidastavat ikääntymistä. Silti jätämme ne pensaaseen. Syödä jotain ei--niin-makoisaa ja nuorentua...hmmm....me haluamme, että nuorennuslääke on makoisaa.:))

Tuuli riipii lopulta jokaisen lehden irti. Sisukkaimmmat jaksavat pitää kiinni vielä tovin. 

Kävelen Elban venesatamaan. Viereisessä kesäravintolassa on kauniin lämpimän  ja kodikkaan näköistä. Sisällä istuskelee jokunen ihminen. 

Juuri kun pääsen laiturille asti, tulvii ravintolan kaiuttimista  ilmoille Kari Tapion laulu "Kuin taivaisiin."

"Kuin taivaisiin, sä nosta mua nyt jälleen.

Kuin taivaisiin, taas päälle vuoren sen. 

Elää voin, kun kanssasi mä kuljen,

                                                                                                Kuin taivaisiin mä vierelläsi meen..."

Hengitän syvään meren tuoksuja. Olen vain.  Katselen hämärtyvää merta ja rannoilla siintäviä keltaisia valoja. Kuuntelen. Pieni tuulenvire kujeilee hiuksissani. Mykistyn. Hetki on jotain upeaa. Tätä kokemusta ei voisi ostaa, se on löydettävä!

Jos haluat tavoittaa rahtusen tunnelmoinnistani, klikkaa "kuuntele."  ( "play"). Ja palaa samalla  katsomaan sivulleni kuvia...

Samoilen pitkin rantoja. Alkaa olla jo niin hämärä, että kuvaus täytyy  pian lopettaa. Sataa myös muutaman pisaran verran. Syksy kyynelehtii. Kuvaan maisemasillalta Harrbådan tornia. Rantakaistale on aika lailla heinittynyt tästä osasta. 

Kaupungin valot näyttävät kiehtovilta. Tästä suunnasta näkee kuin uuden kaupungin. Asuntomessualue ja uusi, Kokkolan korkein kerrostalo erottuvat tyylikkäinä!

Yö kurkkii olkani takaa. Pakkaan kamerani. Elban lyhdyt tuikkivat minulle hyvästiksi, kun kuljen kohti autoa. Rentouduin!

Kokkolan Kinojuhlat...Kokkola-elokuvia katsomassa

Sain koukuttavan kutsun blogiyhteistyöni kautta tutuksi tulleelta Manu Kerolalta tulla katsomaan Kokkolan Kinojuhlien "Kokkola- lyhytelokuvanäytöstä. "

Esitykseen oli koottu neljä huikeaa, eri puolilla Kokkolaa kuvattua lyhytelokuvaa eri vuosikymmeniltä. Aivan upeaa, että paikalliselle osaamiselle oli annettu sijansa! Työväentalo pursusi koronarajoitukset huomioiden yleisöä. 

Kokkolan Kinojuhlien taiteellinen johtaja,  - se Cannesistakin tuttu - Juho Kuosmanen avasi tilaisuuden. 

Kuosmasen ja Kerolan johdantojen jälkeen pääsi ensimmäisenä screenille Manu Kerolan mustavalkoinen mykkäelokuva - road movie -  "Sotavangin perintö." Olen nähnyt Manun lähettämästä linkistä elokuvan jo aiemmin, mutta oli aivan huikeaa nähdä se nyt katsomosta käsin arvoisessaan ympäristössä. 

Elokuvan juoni liittyy Kälviän Vuolteella sotavuosina 1941-1942 olleeseen venäläisten sotilaiden vankileiriin. Huvittavaa, mutta totta, että tiemme Manun kanssa ovat risteilleet vuosien mittaan useampaan kertaan. Manu on haahuillut elokuva- ja valokuvausprojekteissaan samoissa paikoissa, missä minä kameroineni blogiin  tarinoita etsien. Ihailen aivan suunnattomasti Manun tyyliä etsiä katoavia kuvauskohteita. 

Tämä Kerolan mykkäfilmi on muuten Alajärven kyläelokuvafestivaalin voittanut elokuva vuodelta 2015. 

Tarina on upea - se voisi  olla periaatteessa tosikin, vaikka tuskin on. Aihe on sinällään ajankohtainen, että edelleen moni sodan aikana syntyneistä etsii oikeastikin isäänsä tai isoisäänsä, joka saattoi olla sotavanki tai joku muu tuntematon, josta vuosikymmeniä oli parempi vaieta. Moni vei aikoinaan salaisuuden mieluummin mukanaan hautaan, kuin paljasti isäkandidaatin. 

Elokuvan musiikki ja tyyli saa aikaan mielikuvan  lännenelokuvasta, mutta ilman kirmaavia hevosia preerialla. Musiikista onkin vastannut  kokkolalainen  "Tom Colt." Kokkolalaisessa versiossa hevosvoimat on omankin nuoruuteni nostalgisessa Honda Monkeyssä. 

Yllä:Sotavangin perinnön kansikuva, kuva Manu Kerola

Elokuvateattereissa pidän erityisesti siitä  odottavasta hetkestä, kun valot sammuvat ja on hetken aivan hiljaista,  ennen kuin näytölle nousee ensimmäinen kuva ja rapiseva ääni...Tässä alkukuvaa Kälviän Vuolteen metsiköstä, jossa  oli  venäläisten -  alkujaan haavottuneiden, -   mutta sotasairaalan kautta  toipilaaksi vammoistaan nousseiden sotilaiden leiri. Vangit kaivoivat Marinkaisnevan kuivatusojaa ja yöpyivät pahviteltoissa aliravittuina aivan oikeassa elämässä. Moni heistä kuoli leirillä ja heidät on haudattu omalle alueelle  Kälviän Vuolteelle. Huh!

Kerola kertoi alkuintrossa, että tarinan juoni sai alkunsa, kun hän lapsena löysi mummolastaan painavan esineen, jossa oli kaksipäisen kotkan kuva. Hän oli miettinyt, olisiko mötikän sisällä oikeaa kultaa - no tavallaan taisi ollakin! :) Kapistus oli  tullut taloon aikoinaan turkiskauppojen mukana. 

Kun Kerola lähti toteuttamaan kuvauksia, hän arpoi mielessään, että tiesi Kokkolassa kaksi paikkaa jotka liittyivät jotenkin Venäjään, tämä Vuolteen vankileiri ja VR:n ratapellettivaunut. Kerola päätyi ensimmäiseen. 

Sotavangin perinnössä on tallennettuna ihania ja maisemista katoavia yksityiskohtia, kuten tämä maitolaituri.

Hyvä tarina kuljettaa kuin itsestään mukana.  Frank saa kirjeen isoäidiltään, Floridan mummulta, joka paljastaa Frankin isoisäksi venäläisen vangin, Nikolai  Volkonskyn, jota isoäiti on nuorena salaa käynyt metsikössä ruokkimassa ennen tämän kuolemaa. Välillä  pääosan esittäjä nähdään Pesäkivillä upean kallioisissa maisemissa - mulle ainakin nousi mieleen aivan kuin jokin Colorado!:)

Floridan mummu paljastaa myös Frankille kätkön, jossa on aarre isoisältä. 

Tässä Frank menossa pienelle hautausmaalle, aitojen sisällä on Vuolteen venäläishaudat. 

Tarinassa viipyillään  milloin sotavankien hautapaikassa Vuolteella,  milloin  Kälviän vanhalla rautatieasemalla. 

Lainaan tähän Kerolan tekstiä jonka hän kauan sitten lähetti minulle, kun muisteli tämän elokuvan tekoa. 

"Kälviän rautatieasema. Sen edessä kuvattiin nimittäin kesällä 2015 yksi kohtaus lyhytelokuvaani Sotavangin perintö. Tuona kesänä kaksoisraidetyömaa oli edennyt Kokkolan ja Kälviän seutuville ja ajattelin jo kuvauspaikkoja miettiessä, että tuo paikka saattaa olla uhattuna ja ajattelin ikuistaa sen elokuvaan. Kun tulimme paikalle, niin ihan aseman vieressä jylläsivät kaivinkoneet ja kuorma-autot. Pikkaisen siellä työmiehet kyllä ihmettelivat kun me nostimme autosta pikku Monkey-mopoa ja aloimme kuvaamaan aseman edessä tuota yhtä ottoa. Onneksi kyseessä oli mykkäelokuva, muuten taustalla kuuluva kova työkoneiden jylinä olisi aiheuttanut kuvauksiin ongelmia..."

Tämä alla oleva kohtaus elokuvassa, missä Frank lukee kirjetta ja katsoo venäläistä isoisäänsä kuvassa  silmästä silmäään, koskettaa minua...

Vaikka elokuva onkin mykkäfilmi, olen aivan kuin kuulevinani soratien rapinan.  Tämä kuva voisi olla miltä vain  lukemattomilta Suomen sivuteiltä, mutta hienoa, että se on juuri Kokkolasta!

Elokuva päättyy onnellisissa merkeissä, kun Frank  yhdessä Natashansa kanssa lähtee kohti Amerikkaa...

Myös seuraava elokuva on vallan ihastuttava! Se on Kinojuhlien taiteellisen johtajan, elokuvaohjaaja Juho Kuosmasen kautta aikojen ensimmäinen toteutettu elokuva  vuodelta 1988!

Tarinan on kuvannut Kuosmasen veli, musiikin on tehnyt Kuosmasen sisko ja rooleissa nähdään  kaksi Kuosmasen serkkupoikaa. Ja mikä hurmaavinta, on elokuva kuvattu Elbassa niihin aikoihin, kun valkoinen, vanha  Villa Elba oli  vielä suhteellisen rötisköisessä kunnossa. 

Kuosmanen ei tunnu omissa mielissään filmiä kovin korkealle arvottavan koska tokaisee introssaan "Luulin, että se ois hauska muisto, mutta muistin väärin. " No, tämä kommentti suotakoon loistavalle elokuvaohjaajalle, jonka portaat on aika korkeat muiden kiivetä. Itse ainakin viehätyin tarinasta kovasti. 

Näin kansankynttilän silmin  innostuin taas siitä ajatuksesta, että lapsille täytyy antaa mahdollisuuksia toteuttaa tällaisia projekteja. Omasta lapsuudesta nousee karvas muisto vaaleanpunaisesta c-kasetista, jolle olin äänittänyt kasetillisen  omia laulu- ja soittoesityksiäni. Pikkusisko löysi sen ja kuuntelutti äidilläni. Olin niin tuohtunut luomuksieni kuuntelusta, että heitin suutuspäissäni koko kasetin  alimmaiseksi roskikseen. Vieläkin harmittaa...

Kuosmasen elokuva on salapoliisijännäri  "ICE." Jo elokuvan ympäristö on niin koukuttavan kuvauksellinen ja idyllinen, että erityispisteet siitä. 

Tässä tarinassa olisi oikeasti ainekset vaikka mihin! Elokuva sisältää sopivassa määrin poikasia kiehtovia pyssyleikkejä. Voin vain kuvitella tekemisen riemun  ja ihanan kesäpäivän fiiliksen. Onhan tämä myös sukutallenteena aivan huippu!

Tämä alla oleva saunarakennus siltoineen on ihan mieletön kuvauspaikka. Aivan upeasti on vauhti saatu mukaan  kuvauksiin ja tahaton kompurointi lisää autenttisuutta potenssiin sata!

Kolmas elokuva kuljettaa meidät Kiviniityn lukion kuvaussessioon vuodelle 1988. Kuosmanen kertoilee, kuinka oikeastaan tästä starttasi hänen innostuksensa elokuvaohjaukseen. Taas kerran koulumaailma on luonut jotain mahtavaa edellytystä uran käynnistymiseen!

Elokuvan nimi on "Oikeus voittakoon." Kuosmanen kertoili, kuinka Kokkolan Kinojuhlien  lähtökohtana on innostaa ja tehdä elokuva-alaa helposti lähestyttäväksi sekä osaltaan levittää elokuvakulttuuria. Mielestäni Kinojuhlat on onnistunut tässä erinomaisesti. Ohjelmaesitteessä oli lukuisia kiinnostavia elokuvia ja ainoastaan omat kiireeni tänä vuonna estivät isommat osallistumiset. 

Silmittömän hauska tämä lukiolaispoikien taidonnäyte ja erikoispisteet upealle autokannalle! Poikien elokuvissa tämä räiskintä aseilla  on ihanan viattoman oloista.

Aivan huippua on, kun taustamusiikkina kuuluu "Ihmemies MacGyver"-ohjelmasta tunnusmusiikki, joka lienee piirtynyt useimpien suomalaisten mieliin. 

Tarinassa esiintyy niin gangsteri kuin  kaupan lihamyyjäkin.  Lopputulemana on  kuusi vuotta vankeutta ja  25 vuotta pakkotyötä. Rikolliset rahdataan pois peräkärryn lavalla.:))

Viimeisenä esitettävä filmi "Olio" saatiin esitykseen muutamaa minuuttia ennen näytöksen alkamista muistitikulle tallennettuna.  Aivan huikeaa, että tämäkin on saatu pelastettua! Olio-elokuva on nostalginen, sillä se on tehty jo vuonna 1970 Harrbådassa.

Tykästyin alun hiekkaan kirjoitettuihin nimiin ja etenkin siihen, kun nuoriso pian pyöräili nimien yli!

 Elokuva on värillinen kaitafilmipläjäys, jossa nuoriso viettää aikaa makkaraa nuotiolla grillaillen. Pidin kovasti kohdasta, jossa nuorimies yritti syöttää makkaraa grillitikun nokasta toiselle kaverille. Siinäkin on jotain ihanan viatonta. 

 Grillailu keskeytyy, kun ympäristöstä kuuluu oudohkoja ääniä. Nuoret lähtevät tutkimaan ääniä metsikköön, jossa yksi nuorista katoaa. Onnekkaasti hänet kyllä myöhemmin löydetäänkin...

Ihana tämä punertava värimaailma filmissä. Ja kauniisti oli hyödynnetty myös auringon tekemiä varjoja ihmishahmoista. 

Tämä elokuva juontaa juurensa  viikottain kokoontuneeseen Foto-Klubiin. Porukka katsoi ja arvosteli aikansa elokuvia ja jalona pyrkimyksenä oli elokuvatuntemuksen lisääminen. 

Olen sangen tyytyväinen  näkemäni 45 minuutin mittaiseen filmikavalkaadiin ja iloinen, että ennätin tämän näkemään. 

Kuin kynttilänä kakun päälle sain vielä pyydettyä kuvaan lyhytelokuvien keskeisiä tyyppejä. Vasemmalla Olio-elokuvan kuvaaja Juha Sallinen, keskellä Sotavangin perintö-elokuvan isä Manu Kerola ja oikealla elokuvaohjaaja ja kahdessa keskimmäisessä filmissä toiminut Juho Kuosmanen. Iso kiitos teille kaikille!