Kansallispukukierroksella ja äkki-ihastus Lohtajan kotiseutumarkkinoilla

Viikonlopun visiittelihin kuului pistäytyminen Lohtajan kotiseutumuseon pihapiirissä. Siellä oli muun toiminnan yhteydessä kiva kansallispukujen tuuletus-tapahtuma. Sateinen keli yritti latistaa tunnelmaa ja niinpä kuvasatonikin on hävettävän kehno, kun lähes sokerisena tyyppinä peräännyin selkä seinää vasten katoksen alle vähän kauemmas pukukierroksesta. 

Mutta aina kannattaa kulkea avoimin mielin. Minulle nimittäin iski äkki-ihastuminen tällä reissulla. Tämä yllä oleva puku oli minulle tuntematon. Hämmästelin, kun kuulin sen olevan juurikin Kokkolan  seudun  - Gamla Karlebynejdens kvinnodräkt. 

Olen ollut siinä käsityksessä, että tällä seudulla  on ainoastaan Kokkolan ja Kaarlelan naisten puvut. En ole pitänyt niistä niin paljon, että olisin sellaiset hankkinut. Lähinnä olen haikaillut Järviseudun kansallispukua, joka on kerrassaan kaunis, mutta järisyttävän kallis, koska kankaan kutominen on tavallista työläämpää. . 

Mikä iloinen yllätys siis tämän puvun näkeminen, sillä pidin puvusta paljon! Näitä on kuulemma tehty työväenopiston kursseilla useita viime vuosina.

Tässä puvussa on yksivärinen, tummansininen florettihame. Sen väljyys on koottu takapainotteisesti vyötäisille. Takana on tiivis vetopoimutus, sivuilla sen sijaan myötälaskostus. Etupuolelta hame on sileä. Alushame on materiaaliltaan vuoripellavaa. Hameen  edessä runsaskuvioinen, punavoittoinen kukkakuosinen esiliina.  Puvussa on omaleimainen puna-valkoruudullinen liivi, jossa on piilohakaset. Kangas on villaparkkuumia. 

Liivin kangas on ihanan pirteä, ruudullinen, kamlotin  tyyppinen,  villapalttinakangas. Siinä on luonnonvärinen pohja ja erisävyisillä punaisilla, kudottuja ristiraitoja. Liivin malli on melko pitkä ja se on piilonyöritetty. Takana niin kutsutussa körtissä on laskoksia ja pyöreämuotoisia läppiä. 

Liivin alla on lyhyt ylispaita, jonka alle on puettu pitkä, hihaton hankkipaita. Ja röijyn alla on vielä alasellinen, puolipitkillä hihoilla varustettu kansanomainen T-paita. Paidat ovat yksivärisiä, eikä niissä ole koristeita. Materiaalina on pellava- tai puolipellavapalttina. 

Puvun röijy eli "takki"  on vadelmanpunainen,  kimonohihainen ja pitkä. Takana siinä  on laskoskörtti ja sivuissa kiilat. Röijy suljetaan neuloilla. 

Huivista en löytänyt tietoa samasta yhteydestä, kuin muusta puvusta, mutta jotain sentään! Asuun kuuluu kaunis, kuviollisesta silkkikankaasta  valmistettu, neliönmuotoinen huivi. Huivin väreinä on ruskeaa, sammaleenvihreää ja vaaleanruskeaa, leveää raitaa sekä valkoista ja ruskeaa, kapeampaa raitaa. Huivissa on myös runsaita tummanpunaisia ja sammaleenvihreitä  kukka- ja lehtikuvioita. Huivin reunoja kiertää pitkät, värienmukaiset hapsut., jotka on niiden tyviosasta ihanasti solmittu verkkomaisesti yhteen. 

Ja mikä upeinta, niin tässä pukukokonaisuudessa on peräti viisi eriväristä esiliinaa. Kuvissani näkyy punainen, painokankainen esiliina. Asussa voi olla myös vastaava sinisellä painokuvioitu esiliina. Vaihtoehtoina on myös musta, kuosiinkudottu , silkkinen esiliina, valkoinen paitakankainen esiliina sekä ruudullinen, silkistä tehty esiliina. Aivan huikeaa, jos omistaisi nuo kaikki, puvusta tulisi eri tilaisuuksiin kuin uusi! kaikki puvun esiliinat ovat kookkaita ja vyötäisiltä laskostettuja. 

Tässä kuvasadossani ei näy päähinettä, mutta sellainenkin siinä on. Aikuisen naisen päähine on valmistettu pellavapalttinasta. Se on valkoinen liinalakki ja sen etureunassa on nyplätty pitsi. Päähinettä kiertää valkea silkkinauha. Silkkinauhasta on tehty taakse ruusuke.  Tyttöjen asuun kuuluu punainen silkkinauha. 

Pukuun kuuluu  joko punaiset tai mustat sileäneuleiset puuvilla- tai villasukat. Kenkinä voi käyttää nauhakenkiä, mustia avokkaita tai kansallispuvun perinteisiä solkikenkiä. 

Tämä Kokkolanseudun puku on uudehko, sillä se on julkaistu vasta 1997. Puku on  perunkirjan mukaan tutkittu kokonaisuus.  Tutkijana on ollut Seija Johnson. Se perustuu Kokkolan  seudun naisten vaateomaisuutta  käsitteleviin perunkirjoihin 1700-luvun lopusta. Wau, taidan haluta tämän!

Puku edustaa sekä suomalaista että suomenruotsalaista kansanpukuperinnettä ja olisi siksikin minulle se täydellisin! Täältä tullaan, kansallispukukauppiaat!

Tämä puku edustaa vauraan rannikkokaupungin ja Keski-Pohjanmaan ruotsinkielisen alueen pukuperinnettä.

LÄHTEET:

Kokkolan seudun naisen kansallispuku - mallipuku. Suomen käsityön museo. Suomen kansallispukukeskus. Suomen [https://www.kansallispuvut.fi/kansallispuvut/kansallispuvut/kokkolan-seudun-naisen-tarkistettu-kansallispuku] Luettu 6.9.2026.

Jäähyväiset kesälle

Venetsialaisiltana päätin kiertää kaukaa rätinän ja räiskeen, ilotulitukset ja konsertit. En kaivannut väkijoukkoja, en kovia ääniä, en seuranpitoa. Halusin olla hetken hiljaa ja antaa kesän laskeutua rauhassa mailleen.

Lähdin yksin kulkemaan tihkusateeseen. Kiersin veden äärellä, katselin pimeään hiljalleen syttyviä valoja ja niiden heijastuksia veden pinnassa. Pieni sade ei minua  haitannut, se pikemminkin tuntui sopivan iltaan. Teki maisemasta omanlaisensa, hieman hämyisen ja unenomaisen, tirautti kuin pienen kyyneleen silmäkulmaan menneen kesän muistoille.

Kesä väkisinkin väistyy syksyn tieltä. Nyt kirjoittaessani katson ikkunasta ulos ja näen punakeltaisiksi värjäytyneet maitohorsman lehdet. En huomannut niitä koko kesänä silloin, kun ne uljaasti olivat vihreälehtisiä. En, vaikka olen istunut tuntikausia tässä samassa paikassa ulos tuijottaen. Syyskuosissaan kukkavarret erottuvat ihanasti! Hymyilen – nuo ovat minun syksyn ilotulitteita! Ne eivät haihdu savuna ilmaan , vaan viipyilevät, kuten minäkin eilen...

Niin se vain on, että kesä alkaa kääntyä syksyksi. Viljapellot soittavat keltaista sävelmää - vielä tovin saan ihailla niitä aamu-udun kera.  Aamuihin hiipii jo erilainen valo, töihin lähtiessä pihan nurmi on märkää. Tunnen sen hyvin, sillä pidän sandaaleita paljain jaloin niin myöhään syksyllä kuin vain tarkenen. 

Tämä kesäni ei ollut mökkikesä, joten minun ei tarvitse sulkea mökin ovea ja jättää laituria odottamaan ensi kesää. Oma kesäni on ollut enemmän kotikesä . Ehkä juuri siksi siinä on ollut aikaa huomata paljon sellaista, mikä kiireisemmässä kesässä olisi voinut mennä ohi.

Olen kirjoittanut. Istunut ajatusteni kanssa ja antanut sanojen tulla silloin, kun ovat tullakseen. Olen myös opiskellut ja opetellut uutta. Kesään on mahtunut vähän matkailua ja uusia paikkoja, mutta yhtä lailla paljon tuttuja maisemia ja oman kodin rauhaa.

Erityisen lämpimänä muistona mieleen jää aika  lapsenlapseni kanssa. Lapsen seurassa kesä näyttää aina  erilaiselta. Rakastan kesäaamuja, kun herään pikkuinen vieressäni ja meillä ei ole kiire minnekään.  Paljon poika on uinut piha-altaassamme. Hän on todellinen vesipeto, minua jo parempi. Vaikka kesä onkin ollut uintiveden kannalta viileä. 

Tavallisistakin hetkistä voi tulla seikkailuja, ja aikuinenkin joutuu välillä katsomaan maailmaa toisin silmin. Kuten viimeksi, kun istuin pojan kanssa autossa kahdestaan. Takapenkiltä poika heitteli ilmaan fammua toden teolla haastavia kysymyksiä, kuten:

 "Fammu, miten ne vauvat siellä äidin vatsassa oikein kasvavat ihmisiksi? " 

Opettaja minussa äityi selityksiin aikuisen silmin. Luulin jopa osanneeni vastata ymmärrettävästi. Kerroin, kuinka ihminen tarvitsee monta kuukautta kehittyäkseen ihmiseksi ja alun solumöykystä vähitellen muotoutuu jalat, kädet, sormet, varpaat, nenä... mutta niin vain sain nenilleni.

Pojan katseessa välähti innostus, hän uskoi tajuavansa  jotain:

 "Ahaa, siis käytetäänkö tuosta ihmiseksi kehittymisestä sanaa KEHONRAKENNUS?"

Mykistyin. Kuka opettaa ja ketä? Lapsen mielessä asiat  voivat näyttäytyä vaikka minkälaisina. Hyvä tuuli tarttuu väkisinkin tällaisten keskustelujen kautta. Kunpa ne eivät unohtuisi. Päätän kirjoittaa tämänkin muistikirjaani, ehkä poika saa  lukea sen sieltä aikuiseksi kasvettuaan ja hymyillä silloin lennokkaille   ajatuksilleen!

Kesä toi tullessaan myös uusia tuttavuuksia.  On ollut hienoa tavata ihmisiä, jotka kuuluvat omaan tarinaan, vaikka emme olekaan aiemmin toisiamme tunteneet. Ehkä suku on vähän kuin vanha kirja, jonka sivuja löytyy vielä myöhemminkin käännettäväksi. 

Ja sitten oli kotiseutumuseo. Siellä olen saanut kulkea menneiden aikojen jäljillä, kohdata esineitä, tarinoita ja ihmisiä, joiden elämästä oma kotiseutumme on rakentunut. 

Museossa minulle tapahtuu jotain erityistä. Rauhoitun. Aika tuntuu  pysähtyvän, ja samalla se kulkee taaksepäin. Vanhat esineet, rakennukset ja niiden ympärille kerrotut tarinat vievät ajatukset jonnekin toiseen aikaan. Siellä ei ole kiire. On vain tämä hetki ja kaikki ne hetket, jotka ovat olleet täällä ennen meitä.

On myös ollut upeaa opiskella museologiaa juuri tämän kaiken keskellä. Mitä enemmän opin, sitä enemmän alan nähdä museotyössä sellaisia asioita, joita en aikaisemmin osannut huomata. Askel askeleelta avautuu, miksi esineitä säilytetään, miten tarinoita kerrotaan, mitä kaikkea museotyöhön liittyy ja kuinka paljon ajatusta ja vastuuta näennäisen yksinkertaisten asioiden taakse kätkeytyy.  Tajuan jälleen yhden palasen tästä työstä ja katson museota sen jälkeen hieman uusin silmin. Mitä enemmän opin, sitä enemmän löydän sieltä katsottavaa, ajateltavaa ja ihmeteltävää.

Säästä ei tänä kesänä ehkä kannata kirjoittaa liian ylistäviä lukuja. Aurinkoa olisi voinut olla enemmänkin, ja uimavesi on ollut harmillisen kylmää. Toisaalta olen pakertanut paljon läppärini ääressä ja silloin säällä ei niin ole merkitystä. Ja toisaalta –käyn edelleen joka ilta uimassa, vaikka vesi on jo viileää. Viimeksi 17,8 astetta. Vedestä noustessa iholla on muisti. Se kantaa mukanaan veden viileyden. Viileä raikkaus tuntuu iholla hyvältä. 

Kun nyt katselen taaksepäin, huomaan, että kesästä ei jää mieleen lämpömittarin lukema eikä se, kuinka monta aurinkoista päivää kalenteriin mahtui. Mieleen jäävät ihmiset, kohtaamiset, kirjoitetut sanat, opitut asiat, museon tunnelma, lapsenlapsen kanssa vietetyt hetket ja pienet matkat pois tutuista ympyröistä.

Ehkä kesän tärkein tehtävä ei olekaan tarjota täydellistä säätä tai suuria elämyksiä. Ehkä riittää, että se antaa meille jotain muistettavaa. Palauttaa, virkistää ja voimauttaa. Antaa luvan levätä.

Nyt on aika sanoa kesälle jäähyväiset. Pakata muistot reppuun, nostaa se selkään ja suunnata kohti syksyä. Syksyn tuulet saavat tulla. Niihin on hyvä varustautua kesän muistoilla.

Valtakunnallisena museopäivänä

 Tänään on valtakunnallinen museopäivä. Missä vietän sitä? No tietystipä museossa! 

Museopäivänä juhlistetaan museoiden työtä kulttuuriperinnön tallentajina, tutkijoina ja tiedon välittäjinä. Päivä muistuttaa myös siitä, kuinka tärkeää on säilyttää oman seudun tarinoita, esineitä ja muistoja tulevillekin sukupolville. Ja myös tätä hetkeä, jota herkästi emme tule ajatelleeksi. Meidän nykyisyys on tuleville sukupolville historiaa! Jokainen museo, olipa se suuri ammatillinen tai pieni paikallinen kotiseutumuseo, rakentaa yhteistä muistiamme.

Valtakunnallinen Museopäivä tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä kulttuuriperintömme äärelle ja pohtia museoiden merkitystä yhteiskunnassamme. Museot eivät ole vain esineiden säilytyspaikkoja. Ne ovat myös kohtaamisen, oppimisen ja elämyksien ympäristöjä, joissa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kohtaa.

Opiskelen tällä hetkellä museologiaa. Tämä on monen sattuman summa. Viimeisten parin vuoden aikana elämässäni on tapahtunut aikamoinen myllerrys, kun oikeastaan ajauduin oman asuinkuntani kotiseutumuseoon, Kaarlelan koriseutumuseoon. Se oli minulle tärkeä paikka jo pitkältä ajalta, mutta lähinnä seisoskelin ihmettelemässä joskus sen upeaa pihapiiriä. Olin käynyt siellä myös monta vuotta aiemmin kertomassa museon päärakennuksen historiasta, joka liittyy siippani sukuun.

Sitten, vuosia myöhemmin sain soiton ja pyynnön, voisinko tulla juuri tuon museon hallitukseen työskentelemään. Minä! Voisiko minulla olla jotain annettavaa? Museo edustaa ruotsinkielisten kulttuuriperimää ja toimii ruotsiksi, minä olen suomenkielinen. Mutta uskokaa tai älkää, se ei ole ollut este. Minut on otettu hienosti vastaan!

Ja se museologia...erään museokäynnin jälkeen viime kesänä löysin sen! Ilmoittauduin Jyväskylän yliopiston alaisiin opintoihin samana iltana. Olen opiskellut koko kesän. Vielä riittää opiskeltavaa, mutta olen niin onnellinen ja kiitollinen tästä uudesta aluevaltauksesta. Ilman hallitustyötä kotiseutumuseossa tätä ei olisi tullut vastaani.

Tässä palanen viimeisimmästä esseestäni museologian saralta: "Museovieras näkee oppaan asiantuntijana ja jotta museon maine säilyy, tulee oppaan tehdä parhaansa omaksuakseen opastettavan kohteen materiaali. Oppaat ovat museon käyntikortteja, väsymys ja uupumus oppaan työssä näkyy myös asiakkaille. On huomioitava, että perehtyminen on jatkuvaa työtä. Parhaimmillaan oppaat pääsevät jakamaan kulttuuriperintöä museovieraiden kanssa ja tekemään arkisistakin asioista merkityksellisiä..."

Tätä tahdon opetella!

Toivon kovasti, että osaan vastaanottaa ihan jokaisen museovieraan tänään niin, että käynnistä jää jälki - jokin muukin, kuin nimi vieraskirjassa. Tulkaapas haastamaan!

Tänään siis mahdollisuus tutustua museoiden toimintaan, tapahtumiin ja näyttelyihin ympäri Suomen. Meidän Kaarlelan kotiseutumuseo on museoipäivän kunniaksi avoinna 12-16. Minäkin olen siellä yhtenä museo-oppaana. Museopäivä kutsuu kaikenikäiset kävijät löytämään uusia näkökulmia historiaan sekä kokemaan, miten menneisyys voi puhutella myös tämän päivän ihmistä. Yhdessä vaalimme kulttuuriperintöä ja pidämme tarinat elävinä.

Hyvää museopäivää sinulle!

Blogihaasteita tekoälyltä, osa 5: Inspiraatio ja arvot

 Jatketaanpas taas välillä tätä tekoälyn suoltamaa kysymyslistaa. Tällä kertaa näköjään inspiraatiot ja arvot - niin, tekoäly on luonut myös nämä väliotsikot, joten nöyrryn sen alle:)

1. Mikä on elämäsi tärkein arvo ja mistä se juontaa juurensa?

Tämä on mulle oikeastaan aika selvä juttu, vaikken tiedä, osaanko muotoilla sitä tekstinä. Joudun selittämään vähän kaukaa hakien, sitä ei voi sanoa yhdellä sanalla. Asuin 8-vuotiaaksi asti perheeni kanssa pienellä maatilalla, jossa asui lisäkseni mummoni ja hänen vanhapoikaveljensä, "Kalle", joka omisti tilan. Mummo oli muuttanut lapsuustilalleen takaisin sodan aikana kahden pienen lapsensa kanssa, kun jäi sotaleskeksi 26-vuotiaana ja jäänyt sinne pysyvästi. Kalle oli sairastunut sodassa mieleltään, mutta sen sain kuulla vasta aikuisena. Vanhempani halusivat, että me lapset suhtaudumme Kalleen "normaalisti", ei hajonneena. Nyt ajatellen myös sillä oli osansa arvoissani. 

Vanhempani työskentelivät muualla;  äiti pankissa ja isä asui kanssamme vain viikonloput, koska hän oli paljon reissutöissä Kokkolassa noihin aikoihin. Vanhempani olivat muuttaneet tilalle, kun olin 2 kuukauden ikäinen, koska äitiysloma loppui silloin. Äidin piti palata palkkatyöhön ja minulle piti saada hoitopaikka.

Päädyttiin ratkaisuun, että mummo hoiti. Se ei olisi onnistunut muutoin, kuin asumalla siellä maatilalla. Mummo kävi nimittäin navettatöissä aamuin, illoin veljensä kanssa. Päiväni rakentuivat niin, että heräilin silloin, kun mummo tuli aamunavetasta, mummo keitti puuron, äiti valmistautui samaan aikaan lähtemään töihin. Päivän vietin mummon ja hänen veljensä kanssa maatilan arjessa. Myöhemmin mukaan tuli pikkusiskonikin. Lisäksi tilallamme asui yhden vuoden  minua yhdeksän  vuotta vanhempi serkkuni, jonka äiti oli sairastunut vakavasti. Mummo ja Kalle ottivat vastaan meidät kaikki.:) Äidin työt loppuivat vasta klo 17, joten hän oli kotona tosi myöhään. Ainut mahdollisuus oli ottaa meidät lapset myös mukaan navettaan. 

Näen nyt tilanteen niin, että me lapset toimme myös iloa ja väriä mummon ja Kallen elämään. Heidän elämänsä olisi varmaan ollut aika yksinäistä ilman meidän kommervenkkejä:) Heh, tuskin kovin moni maatilan isäntä on ennättänyt leikkiä navettatöiden lomassa piilosta heinäsuojassa. Ajattelin joskus, että se oli vain Kallen hauskuutta, nyt tajuan, että mummon piti sillä aikaa lypsää ja Kalle sai meidät näin pois navettatöiden  jaloista...

Niin, summa summarum. Tästä oikeastaan kumpuaa arvoni. Voisi sanoa, että olen oppinut arvostamaan pieniä asioita. Sitä, että joku välittää ja on aikaa. Olen iän myötä huomannut, että olen imenyt jo lähestulkoon äidinmaidossa sen, että lapsuus on merkityksellistä ja että kaikkea ei saa rahalla. Moni ihmettelee, miksi vietän niin paljon aikaani lapsenlapseni kanssa. Tämä varmaan selittää sen. Olen saanut siihen kotoa mallin. Lapsi voi kulkea mukana, se ei rajoita omaa elämääni, vaan tuo siihen pikemminkin rikkauden, jota ei voi rahalla hankkia. Mä sanoisin, että lisäksi yks pääarvoni on tietynlainen vaatimattomuus. Olen oppinut siihen, että täytyy olla nöyrä ja kiitollinen kaikkia kohtaan. 

2. Kuka on ollut suurin inspiraatiosi ja miksi

Varmaan mun isä. Mä oon kuulemma kuin ilmetty isäni, joka kuoli liki seitsemän vuotta sitten. Niin ulkonäöllisesti, luonteeltani kuin harrastuksiltanikin. Mun isä on opettanut mulle kirjallisuuden ja kirjoittamisen merkityksen ja harrastuksena sukututkimuksen kädestä pitäen, alusta alkaen. Lisäksi isäni oli tosi musikaalinen, mutta hänellä ei ollut koskaan mahdollisuutta opiskella musiikkia. Siksi hän ohjasi minut musiikin pariin, vaikka alkuaan pistinkin kovasti vastaan. 

3. Millainen neuvo on auttanut sinua vaikeina hetkinä

Mä ajattelen nykyään, että elämässä tulee yllätyksiä ja vastoinkäymisiä vähän joka tuutista ja ärsyttävän säännöllisesti. Varmaan jokaisella.  Tää ei oikeastaan oo neuvo, vaan asia, jonka oon tajunnut kaikkien vastoinkäymisten ja kompurointien jälkeen. Kun jotain yllättävää ja ei-mieluista tapahtuu, pyrin ajattelemaan, että vuoden päästä en enää tätäkään jaksa murehtia, elämässä pitää päästä eteenpäin. Asioilla on taipumus järjestyä, murehtiminen ei juurikaan auta.  Suohon ei kannata jäädä makaamaan. 

4. Mistä tiedät, että olet oikealla tiellä elämässäsi?

Voisin sanoa, että olen löytänyt minun oman tieni vasta 50 täytettyäni. Elin pitkään niin, että vähän niin kuin tuuliajolla ajauduin vain asioihin. Elämä on tuonut eteeni paljon hyvää. Olen jo nuorena tehnyt asioita, jotka kiinnosti, mutta rohkeus edetä kiinnostusten mukaan kasvoi kyllä vasta paljon myöhemmin. Voisin sanoa, että tavallaan usein ajauduin asioihin, joissa olinkin hyvä, mutta en uskonut itseeni. Mun laulunope sanoi mulle, kun olin nuori, että minusta voisi tulla jotain suurta, jos vain  uskoisin itseeni. No enpä uskonut. ja sitä suurta ei koskaan noussut kyllä esiin. Uskon, että tämä liittyy siihen vaatimattomuus-kasvatukseen myös, jonka sain lapsena. Ajattelin kauan, että moni muu on minua lahjakkaampi ja taitavampi ja ehkä vähän pidin jopa kynttilääni vakan alla. Näin minulle eräs esimieheni sanoi kerran. Silloin vasta jäin miettimään sitä. 

Mutta tällä hetkellä teen kyllä asioita, jotka on minua itseäni! Minulle riittää, että teen niitä omassa, pienessä kuplassani. Saavuttaa tasapaino elämässä itsensä kanssa, se on jotain!

5. Mikä pieni asia tekee sinut joka kerta iloiseksi?

Mä sanoisin tähän, että pienet kohtaamiset ihmisten kanssa, ei välttämättä kasvokkain. Työssäni roolini on olla paljon äänessä ja ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Siksi kotona  nautin hiljaisuudesta ja siitä, että saan tehdä omia juttuani kenenkään keskeyttämättä. Noooo, niitä hetkiä on aika harvoin. Eli jälleen se oma, pieni kupla...

Paula Pääkkösen "Karkkipäivä"

Kun herää sadepäivän aamuun ja 7-vuotias on viimeistä päivää kesäkissana, fammu esittää kysymyksen, että mitäs tänään tehtäisiin. Joskus vastaus voi yllättää ihanasti "Mentäiskö museoon?"

No tämä fammuhan on heti  valmis ja pyysin, että jos voitaisiin käydä katsomassa sitten Paula Pääkkösen "Karkkipäivä"-näyttely KH Renlundin näyttelyhallissa. Ja niin sitä mentiin!

Paula Pääkkönen on ammatiltaan lasinpuhaltaja ja lasitaiteilija, joka työskentelee Nuutajärven lasikylässä. Tällä kertaa töinä on karamellejä, purkkaa ja jäätelöjä. Mikä sopisikaan kesänäyttelyyn paremmin!

Sisälle rakennukseen astuessamme löydämme eteistilasta lapsille kohdennetun tehtävämonisteen. Kivakiva, nappaamme sellaisen mukaamme. Lisäksi olemme jo autossa pojan kanssa sopineet, että fammu keksii museossa tehtäviä, joita pitää suorittaa. Tällainen tuntuu uppoavan poikaan. 

Värimaailma lasikarkkien lisäksi on ihastuttava. Jokainen  huone on saanut mahtavan makeat ja eriväriset seinämaalit karkkien innoittamana. Upeaa! Kuvissa näyttää synkeämmältä kuin livenä, valaistus imi valon kuvista...

Annan pojalle haasteeksi etsiä ekasta huoneesta kauneimman karkin, toiseksi parhaan makuisen ja kolmanneksi sellaisen, jonka tarjoaisi kaverille. Kaksi ekaa me molemmat karkkihamsterit valitsemme yllätykseksemme samat karkit, kolmas menee sitten erilaisiin valintoihin.

On kiva, kun karkit ovat sellaisten karkkien näköisiä, joita oikeastikin on olemassa. Mikä ilo, kun tunnistaa sienikarkin, aakkoskarkin, ranskanpastillin, liitulakun. Jään miettimään, kuinka samanlainen maailma samaan aikaan elävillä on. Samat karkit ovat kaikkien huulilla niin sanotusti. 

Fammun lemppari on sienikarkki, 7-vuotias valitsee aakkoskarkin. Mutta on niin monia, jotka näyttävät kauniilta. Kuten kukkanen. 

Saamme tehtävämonisteen valmiiksi. Siirrymme värityspöytään, jossa saa värittää yhden jäätelökuvan. Poika haluaa tehdä todentuntuisen, joten ravaa ainakin neljästi toiseen huoneeseen tarkistelemaan, mikä olikaan taiteilijan värimaailma. 

Katselen ja kuuntelen pojan väritellessä Pääkkösestä kertovaa videota näyttelysalissa. Pääkkönen kertoo, kuinka karkkeja löytyy välillä mitä ihmeellisemmistä paikoista, kuten sohvatyynyjen takaa tai auton penkiltä. Naurattaa. Nämä tällaiset ovat varmaan aika monen kokemuksia. Teoksilla on myös hauskoja nimiä, kuten "Tasajako," josta Pääkkönen kertoo, kuinka tarkkaan lapsena karkkipussin karkit sisaruksen kanssa jaettiin. Joskus ylimääräisen sai jakaja, joskus äiti napsaisi sen itselleen. :) 

Viivymme näyttelyssä selkeästi kauemmin kuin muut kävijät. Ihanaa, ettei poikakaan hätäile. Olemme jo melkein lähdössä, kun poika muistaa, että yksi fammun haastetehtävistä on vielä tekemättä. Olen itse sen jo unohtanut, mutta poika valistaa "Sähän sanoit, että mun pitää etsiä kolme sellaista asiaa tai kohtaa  lasitöistä, joita muut kävijät eivät välttämättä huomaa!"

Selvä pyy. Lähdemme ravaamaan koko näyttelyä uudelleen alusta asti. Poika valitsee ekaksi kohteeksi "Pinkit purkkapisarat, " joka onkin aika kiva ja erilainen, katosta alaspäin riippuva teos. "Varmaan moni ei huomaa, että jokainen noista valuvista purkkanoroista on oikeesti vähän erivärinen. " Totta! Eka havainto on pinkki...

Samassa tilassa oleva lila purkka on pojan mielestä kakkonen, koska" purkkapallossa voi tarkalla katsomisella nähdä silmät ja suun. "Eihän moni huomaisi sellaista, fammu, eihän?" Eipä niin.

Kolmas kohde onkin sitten isolta seinäpinnalta löydetty liitulaku. Poika bongaa lakun taustasta mustaa väriä "Tuota ei ainakaan moni huomaisi!"

Olen tyytyväinen näyttelyn antiin, se oli kiva ja hieno, erilainen! Oli myös kiinnostavaa, että lähes kaikilla nyttelyssä samaan aikaan olleilla oli mukana lapsia! Tosi mahtavaa.

Syötkö sinä muuten karkkipussista ensiksi parhaat vai pahimmat karkit? Pääkkönen kertoo syöneensä pahimmat ensin. Pääkkönen kertoi, että hänen töissään on mukana huumoria ja lasitöiden tekeminen täytyy olla hauskaa, koska itse prosessi on rankka. Toden totta!

Me olimme niin hyvällä tuulella näyttelystä lähtiessämme, että jatkoimme intoa puhkuen vielä Kieppiin, eläinmuseoon, joka on meidän vakipaikka. Siellä meillä olikin sitten ihan omat, erilaiset tehtävät, mutta ne jääköön tällä erää kertomatta!

Vielä ennättää katsastamaan Pääkkösen näyttelyn . Sinne ei ole edes pääsymaksua! Terve menoa!

Vanhankaupungin tytöt ja muutakin elokuvaa menneiltä ajoilta

Selailin taasen vanhoja sanomalehtiä. Silmiin osui tällainen hupaisa ilmoitus Kokkolassa näytetyistä elokuvista. Siispä sitä tutkimaan! Kyseessä on ruotsalainen komediafilmi. 

Ilmoitus  oli vuoden 1935 lehdessä, eli siitä on jo 91 vuotta. 

Kyseessä on  vanha suomalainen elokuva Vanhankaupungin tytöt. Ruotsiksi Flickorna i Gamla stan. Elokuva on valmistunut vuonna 1935. Tosin ruotsinkieliseltä sivustolta löydän maininnan vuodesta 1934. 

Ensi-ilta elokuvalla on ollut 8. joulukuuta 1935. Elokuvan oli ohjannut Jorma Nortimo. Nortimo toimi 1930-luvulla Ylioppilasteatterin  johtajana, myöhemmin Turun  kaupunginteatterin johtajana sekä SF:n ja Suomi-Filmissä näyttelijänä, ohjaajana ja käsikirjoittajana. 

Elokuvan päähenkilöinä ruotsalaisessa alkuperäisversiossa oli Edward Person, Gideon Wahlberg ja Ruth Holm. 

Kuva yllä: Erikoistietotoimiston valokuvanäyttelystä 2020. 

Elokuvan näytöspaikka Kokkolassa oli Maximin elokuvateatteri, joka sijaitsi osoitteessa Isokatu 8, Maximin liikekeskuksessa, joka oli rakennettu 1918. Rakennushan on Alvar Åkermanin suunnittelema ja somistaa edelleen keskustan katukuvaa. maxim rakennettiin kahden suuren, rapatun talon väliin. Rakennuksessa oli yksi Kokkolan ensimmäisiä valomainoksia, eli Pauligin  kahvipannu vuodelta 1937. maximin elokuvateatteria uudistettiin muutoinkin juuri vuonna 1937. 

Maximissa oli alkujaan puiset, pystyyn nostettavat tuolit. Teatterin aitiossa oli kuitenkin alkujaankin pehmeät tuolit. Rakennus näyttää vanhoissa mustavalkokuvissa melko vaalealta, nykyisellään väri on vaaleanpunainen. 

Tässä jugendtyylisessä Åkermanin rakennuksessa julkisivulla on leveähköt pilasterimaiset koristeet. Tiilirakennuksessa on sileäksi rapattu julkisivu, joka on koristeltu reliefein. Koristelu on pelkistetyn geometristä. 

Isokadun puolella fasaadissa on kaksi kolmiopäätyä, joiden keskellä on porttikäytävä. Katolla on kolme kattolyhtyä, jotka alkujaan olivat lunettimallisia. Rakennus on saneerattu 1983, jolloin myös elokuvateatteri poistettiin. 

Löydän toisaalta maininnan, että äänielokuvia on voinut katsella ja kuunnella Maximissa vuodesta 1929 alkaen. Silloin  on Kokkola-lehden uutisartikkelissa kerrottu: "Elokuvateatteri Maxim on aikaansa seuraten ryhtynyt puuhaamaan äänielokuvaa varten  tarvittavia laitteita, ja onkin nyt päässyt niin pitkälle,  että huomenna sunnuntaina  on kokkolalaisilla  tilaisuus omassa kaupungissaan nähdä kuulla äänielokuvaa. "

Ensimmäisenä äänielokuvana kaupungissamme mainitaan "Sydämen laulu." Muina elokuvina on noihin aikoihin nähty mm. "Pohjolan satakieli"  "Länsirintamalta ei mitään uutta," "Merihirviö" "Charlie Chase asettuu aviosäätyyn, ""Lauantai-iltoja," "Kaunis Sadie,"  "Tapahtuipa eräänä yönä," "Unkarilaista verta," "Kuolemaantuomittu" ja "Ford-tehtailta Amerikassa. " Suurin osa näytöksistä on lapsilta kielletty, siitä on ilmoituksissa erillinen maininta. Vuonna 1935  on Pohjanmaan suunta-lehdessä kuitenkin mainittu "Maxim järjestää lapsi- ja perhenäytännön  tulevana sunnuntaina päiwällä. "

LÄHTEET: 

Elokuvat Kokkolassa.  Pohjanmaan suunta. 6.12.1935. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1892385?term=Isonvihan&term=k%C3%A4lvi%C3%A4l%C3%A4isen&page=4] Luettu 28.6.2026

Kokkola. 7.12.1929, no 142. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1554582?term=Kokkolassa&term=Elokuvateatteri&term=Maxim&term=Kokkolan&page=3] Luettu 2.8.2026. 

Pohjanmaan suunta. 21.2.1935, no 22. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1892355?term=Elokuvateatteri&term=Kokkolassa&term=Kokkolan&term=Maxim&term=Kokkolaan&page=2] Luettu 2.8.2026. 

Puikko,Anna Katariina. Alvar Åkermanin kädenjälki Kokkolassa. Tutkimus rakennusmestarin vaikutuksesta kaupungin  kulttuuriympäristöön 1906-1940. Jyväskylän yliopisto. 2021.  [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/76056/URN%3ANBN%3Afi%3Ajyu-202105303301.pdf] Luettu 28.6.2026. 

Rakentajat: Kaupungin rakennusmestari Alvar Åkerman. [https://www.kokkola.fi/app/uploads/2021/02/376d44e4-2_rakentajat_akerman_fin.pdf] Luettu 2.8.2026. 

Äiti Airolan parempi maailma-kirjasta

Sain tämän kirjan jo joulupukilta, siis heti pian sen ilmestyttyä. Sen lukeminen oli suuri nautinto. Toki sen vuoksi, että Kokkolan Ykspihlajan asukkina Outi on minulle tuttu, mutta myös erityisesti kirjan sisällön vuoksi. Outi Airolahan on MTV3 uutistoimittaja, mutta myös Ykspihlajan asukasyhdistyksen päähahmo ja muutoinkin viiden julkisuudessa  menestyneen lapsen THE ÄITI  ja koko kylän keulahahmo. 

Kirjassaan Outi kertoo aluksi, kuinka Ykspihlajan suuri satama-alue suljettiin ja sen sisälle jäi vanhoja rakennuksia, jotka nyt olivat purku-uhan tai siirron  alla. Outi otti härkää sarvista ja lopulta pääsi sopimukseen  vanhojen hirsirakennusten ostosta ja pois siirtämisestä. Kaikkiaan kahdeksan rakennusta. 

Vei aikaa vuosia, mutta nyt  nuo uhanalaiset talot ovat tulleet todeksi. Vanha Rodenin satamakonttori on uljas ilmestys nykyisellään, nyt nimellä Ykspihlajan Matkustajakoti. Vierailin paikalla ensimmäistä kertaa silloin, kun rakennukseen ei ollut vielä kuin kiipeiltävä kulkureitti ja kaikki oli vaiheessa. 

Outi kertoo palanneensa 1980-luvulla opintojensa jälkeen kotikaupunginosaansa,  Pihlajaan,  menneisyyden haamujen kera, kun puolison  opinnot johtivat Kokkolaan. Outi kertoo pakottaneensa puolisonsa lupaamaan, että palaisivat Turkuun heti  opintojen valmistuttua. Nii sen vain ei sitten käynytkään. Outi kertoo, kuinka oli unelmansa äärellä huomaamatta sitä. Hän kuvailee, kuinka havainnoi  työläiskaupunginosan muuttuneen. Työväestön elintaso oli kohonnut ja sen myötä nyrkit oli laitettu taskuun ja elämä näyttäytyi erilaiselta kuin ennen. Ykspihlajan satamakulttuuri oli muuttanut muotoaan. Mutta ihmissuvun rouheus, raakuus ja alkukantaisuus jollain tapaa edelleen loistivat. 

Outi on ollut asukasyhdistyksen puheenjohtajan kengissä nelisenkymmentä vuotta. Huikea saavutus rakennusten lisäksi on työttömien toiminta. Outi on haalinut työelämästä syrjäytyneitä, raiteiltaan suistuneita, ulosottoon joutuneita. 

Outi kertoo myös, kuinka on huomannut, että ruoan ympärille kannattaa kehittää toimintaa. Kaikki eivät pilki, kuuntele musiikkia tai käy lenkillä, mutta kaikki syövät. Ruoka maistuu hyvältä, kun se nautitaan yhdessä. Siksi on myös  asukasyhdistyksen Saima-ruokala, jossa myydään ruokaa muutamalla eurolla ja on myös ruokajakelua.. 

Outi heittää ilmoille hyviä kysymyksiä: onko niin, että käden vamma suistaa ihmisen vuosikausiksi työtttömyysloukkuun tai masennus siirtää nuoren  putkeen, jonka ainut himmeä kajo on eläke. Nuoret mielenterveyskuntoutujat ovat sairauslomalla tai eläkkeellä, eivätkä siten voi osallistua kuntouttavaan työtoimintaan, työkokeiluun, eikä oikein mihinkään. Ja kuinka mielenterveyspotilaat ahdetaan betonikolosseihin ilman piha-alueita. Kuinka sellaisessa voi hengittää?

Tällainen on Outin malli yhteisöllisyyteen ja työttömien toimintaan. Ei laitosta,  jonne  vajaakuntoiset ja työttömät  saapuvat rakentamaan linnunpönttöjä, ei eristäytymistä omaksi työttömien ryhmäksi, vaan osana muita, jatkuvan  avun ja toiminnan kohteina: ruuan valmistajia, hävikkiruuan lajittelijoita, tasaveroisia toimijoita muiden asukkaiden kanssa. Osa yhteisöä, jonka työtä kaikki arvostavat. Tarvitaan vain muutama ihminen, jotka näkevät, mikä on tärkeää ja ryhtyvät toimiin sen tiimoilta. 

Outi puhuu myös taiteen voimasta. Siitä, kuinka hän on pitänyt laulua, soittoa, tanssia ja kaikenlaista  kulttuuria aina elämän eliksiirinä. Ihanasti Outi kuvailee, ettei kaiken tarvitse olla kallista salikulttuuria, jossa katsotaan toisten tekemiä esityksiä. Sama virtaus tapahtuu aivoissa, kun tekee itse. Mieli lähtee uudenlaiseen moodiin. Mä niin allekirjoitan tän! Ihminen tarvitsee kauneutta, kuittaa Outi. Kulttuuri  ei voi hyvin eikä kehity, ellei se ole osa tavallista elämää. 

Outin kotipiha on elämys jo sinänsä. En ehkä itse pystyisi samaan, mutta Outin pihapiirissä on kesäteatteri, tapahtumateltta, musiikkikahvila ja sauna. Outi kuvailee, kuinka ihmisten asettautuessa jonkinlaiselle leirinuotiolle, syntyy liikettä, joka saa veren virtaamaan ja sielut avautumaan. Oikeastaan ei mikään ihme, että juuri Outin lapset ovat kaikki luovia lahjakkuuksia. Outi kertoo kirjassaan, pitäneensä tärkeänä, että lapset saavat elää vapaata elämää, jossa on  leikkejä, lemmikkejä, ystäviä ja kylänmiehiä sekä ruokaa. 

Outi kertoo myös lapsuuden traumastaan, häpeästä, joka astui häneen ensimmäisellä luokalla kansakoulussa vanhan miehen hahmossa. Satamakatu on ollut hänen elämänsä päänäyttämö. Outi kertoo lapsuudessaan kokemasta hyväksikäytöstä. Tekstiä on siltä kohdin lähes puistattavaa lukea. Siitä, kuinka Outin lopulta ilmottaessa poliisille aikuisena tapahtuneesta, asia kuitattiin sillä, että rikos oli jo vanhentunut. Ihailen Outin rehellisyyttä ja kuvailua tapahtuneesta. Jos ihminen ei saa oikeutta, paha jää pyörimään sisuksiin ja jäytää.

"Tämän päivän outous on, että ihmisen pitäisi näyttää  siistiltä, silitetyltä ja laskostetulta. Oikeasti olemme henkisiä resupekkoja, jotka pyörimme omissa ristiriidoissamme ja murheissamme päivittäin. Satamakaupunginosassa on se mahtava puoli, ettei kenenkään tarvitse esittää fiinimpää  kuin on. Asiaan kuuluu tietty rouheus ja elämän kuluttama pinta niin pöydissä kuin naamoissa. "

Tuossa yllä olevassa typistyy se, minkä vuoksi myös minä pidän työpaikastani, joka sijaitsee tässä samaisessa kaupunginosassa!

Mitä kirjasta jäi käteen? Ihailen Airolan rohkeutta olla juuri oma itsensä, kyseenalaistaa asioita ja saada aikaan! Kun ihminen on hyödyksi tai iloksi  toisille, hän on hyödyllinen myös itselleen. 

"Kun puhutaan hyvinvoinnin lisäämisestä ja vaikkapa työttömyydestä tai yhdyskuntapalvelusta, pitää siirtyä makrotasolta mikrotasolle. "

Outi toivoo kirjassaan, että valtakunnan päättäjät ja kuntapoliitikot katsovat, missä hyvinvointia luodaan järkevästi ja edullisesti ja keräävät talteen toimivat mallit. Kirja on tehnyt vaikutuksen moneen muuhunkin kuin minuun. Kokkolalainen yrittäjä, Erik Hagström, vaikuttui kirjasta niin paljon, että halusi  omakustanteisesti ostaa ja lahjoittaa sen  kaikille 200 kansanedustajalle. Pitäisi melkein syksyn korvilla tehdä eduskunnassa kysely, moniko heistä kirjan on lukenut ja moniko vaikuttui kirjan ajatuksista. 

Löysin pikaisella googlauksella ainakin kansanedustajat Janne Jukkolan ja Jessi Jokelaisen ylistykset  kirjasta  ja kirjalahjoituksesta kesän kuumottaessa. "

"Teoksen ytimessä on pohdinta siitä, mikä kaikki on yhteiskunnassamme rikki ja kuinka voisimme korjata asioita, jotta kaikille, myös yhteiskunnan osattomimmille, olisi tarjolla työtä, toimeentuloa ja yhteisöllisyyttä. Upea kirja! Tämän lukemisen jälkeen tekee mieli lähteä kesäretkelle Ykspihlajaan."

-Jessi Jokelainen-

Niin hienoa, Outi!

KokkolaCupissa jännittämässä uudella KokkolaAreenalla

Terveiset Kokkola Cupista! Onpa ollut huikeat päivät jalkkista seuraamassa. Ja samalla ensi kurkistus uudelle Kokkola Areenalle! Suurin osa lapsenlapseni otteluista käytiin uudella hybridiareenalla, Kokkola Areenalla. Se oli tosi iso ja massiivinen rakennelma. Oli kiva päästä katsomaan, miltä siellä näytti, vaikka aivan valmista ei vielä ollutkaan. Perjantain ottelussa oli vähän ikävä viba, kun työkoneet jumputtivat lähellä ottelupaikkaa ja ikävä pöly kantautui osan pelistä  areenalle...

Mutta kokonaisuutena todella hienolta näytti!

Lapsenlapseni kunnostautui tänä vuonna melkoisena maalitykkinä. Joukkue pelasi 6 peliä ja sai kaikkiaan 14 maalia, joista lapsenlapseni tehtaili peräti 10! Hip, hei ja hurraa!! Silti ei ihan kirkkaimpia sijoituksia tainnut kokonaisuudessa tulla. Onneksi viimeinen peli päättyi selkeään voittoon, niin jäi pojille hyvä fiilis päällimmäiseksi. 

Lapsenlapseni ei selvinnyt aivan ilman kolhuja. Yksi polvi auki ja sormi vääntyi vähän ikävänlaisesti. Mutta isommilta haavereilta silti vältyttiin ja ensi viikko onkin sitten lomailua jalkkiksesta. 

Mutta minusta taitaa näin vanhemmiten kuoriutua oikea jalkkismummo. Oli niin huikeaa jännittää kentän laidalla, että!

Blogihaasteita tekoälyltä, osa 4: historia

Jatketaanpas tätä sarjaa, jossa tekoäly on heittänyt eteeni kysymyksiä, joita se on tehnyt blogini perusteella.

Tällä kertaa teemana on historia.

Mihin historian aikakauteen haluaisit matkustaa ja miksi?

Tää on vaikee, sillä aika moni aika kiinnostaa. Mutta omaan kirjoittamaani kirjan kirjoittamiseen liittyen Suomen sodan aika nyt, siis vuodet 1808-1809. Pääsisin uppoutumaan oikeasti, millaista elo on silloin ollut. Olisi helpompi kirjoittaa sitten aiheesta...tai ehkä vielä myös muutama vuosi tuon sodan jälkeistä aikaa - vuoteen 1816 saakka. 

Olen sukeltanut arkistojen syvyyksiin etsiessäni kirjaan tietoja. Sodista voi lukea paljon eri lähteistä. mutta se on pääosin faktatietoa, missä sotilaat milloinkin taistelivat, kuka voitti ja mitä sitten tapahtui. Henkilöhistoria tavallisen ihmisen osalta jää väistämättä syrjään. Ja se kuitenkin antaa sodalle aivan toisenlaiset kasvot. 

Nyt juuri mieleen nousee esiäitini ensimmäinen puoliso, jonka kohtalo oli kuolla ruotusotilaana muutamaa viikkoa ennen Suomen sodan päättymistä riehuneeseen "kenttätautiin." Se oli monen sairauden sekoitus, jossa oli niin paleltuimia kuin keripukkia, keuhko- ja hengityselintulehduksia, puna- ja lavantautia sekä hermo- ja pilkkukuumeesta aiheutuneita sairauksia, jotka ahtaissa oloissa levisivät nopeasti. Sodan loppu ei ollut vain taistelukenttien tapahtumia, vaan taistelua oman kehon kanssa. En tiedä, osaanko tätä ajatusta selittää. Joka tapauksessa noin 2000 sotilasta menehtyi kulkutauteihin 1808 loppuvuodesta Pohjois-Pohjanmaalla. Kenttäsairaalat toimivat tavallisissa maalaistaloissa, sairastuneet makasivat vieri vieressä, löyhkä mahtoi olla hirvittävä. Näin päättyi monen sotilaan matka.. Ei taistelutantereelle, vaan pimeisiin, ahtaisiin  huoneisiin ja sieltä talvipakkaseen kasaan heitettynä odottamaan  viimeistä matkaa vankkureilla joukkohautaan. Vailla nimeä, vailla muistopuheita. 

Niin, ja tällaista kurjuuttako haaveilen katsomaan? Ehkä, etäältä. En usko, että muuten sodan kokonaisvaltaisuus aukenee. Sotaan liittyy  niin paljon muutakin, kuin vain taistelut. Ilman noita tapahtumia minuakaan ei olisi. Se että esiäitini ensimmäinen puoliso menehtyi noissa oloissa avasi oven uuteen tarinaan esiäitini elämässä. Siksi olen. 

Onko jokin historiallinen henkilö, jonka haluaisit tavata?

Taas vaikea. Tarkemmin mietittynä en haikaile kenenkään arvohenkilön tapaamista. Olisi upeaa viettää päivä vaikka 1600-luvun  naisen vaatteissa. Siis seurata jonkun aikalaisen elämää. Tai joku niistä kirjani hahmoista. Ne ovat kaikki todenperäisiä ja lähes kaikilla on ollut dramaattinen elämä,  sitä en voi lakata ihmettelemästä. Ehkä olisi upeaa saada istuttaa rivi suvun esipolvia yhteiseen keskustelutuokioon ja kysellä, mikä ajoi heidät tekemään valintoja, joihin elämässään päätyivät –nauran täällä itsekseni jo ajatukselle. 

Ehkä kirjani henkilöt olisivat oikeasti tarvinneet jonkinlaisen yhteisen istunnon, sen verran eriskummallisiin tapahtumiin kunkin valinnat elämässä johdattivat! Jään miettimään, miten suvun tarina olisi jatkunut, vai olisiko se edes jatkunut, ellei näitä hurjia ja eriskummallisia koukeroita olisi tapahtunut suvussani. Entä, jos nuo  ihmiset olisivatkin tehneet toisenlaisia päätöksiä elämässään? Onko olemassa vain yksi mahdollinen reitti kulkea? Päättyivätkö asiat sittenkin parhaalla mahdollisella tavalla, koska suvun tarina jatkui... ähh, en osaa pukea ajatuksiani edes sanoiksi. 

Mikä on kiehtovin historiallinen yksityiskohta, jonka olet oppinut tutkimuksissasi?

Hmmm..se, kun esivanhempani  olivat rakastuneet, ja he menivät hakemaan vihkilupaa Korsnäsin kirkkoherralta. Kävikin niin, että kirkkoherra kieltäytyi vihkimästä heitä. Esiäitini ensimmäinen puoliso, se ruotusotilas, oli jo  menehtynyt sodassa. Mutta kun ei ollut esittää kentälle jääneestä virallista kuolintodistusta, niin avioituminen ei onnistunut. Ei edes vuoden suruajan jälkeen. Muutoin olisi voinut nousta syyte kaksinnaimisesta. Aivan karmivaa, kun ajattelee asiaa inhimillisesti esiäitini kannalta. Esi-isäni oli venäläinen, muttei sotilas. Velvoitettu kuitenkin kulkemaan sotilaiden vanavedessä muissa tehtävissä. Hän oli periaatteessa sodan vuoksi vihollinen, mutta inhimillinen elämä näyttikin toisenlaiset kasvot ja niin hänestä tuli esi-isäni. Jotenkin tosi koskettavaa. 

Tarina on pitkä (ja sen voi myöhemmin lukea kirjasta, ehkä...), mutta ähäkutti, esivanhempani pääsivät lopulta toisella paikkakunnalla avioitumaan viisi vuotta myöhemmin. Miettikää, miten pitkä aika odottaa ja salata suhteensa 1800-luvun alkuvuosina, kun kirkkokuri oli vahvaa. Aikana, jolloin ei saanut olla susipareja... Silti heidän rakkautensa kesti. Mietin, mikä sai ihmisen, esiäitini, jatkamaan suhdetta, vaikka hän joutui moniin kirkollisiin rangaistuksiin ja maksuihin sen vuoksi. Ilman tätä sinnikkyyttä minuakaan ei olisi olemassa. 

Niin, opetus on kai  se, että kai kaikella on tarkoituksensa. 

Miten historia ja nykyhetki kietoutuvat elämässäsi yhteen?

Sanoisinko, että täydellisesti. Olen sukufriikki. Minulla on pieni suku, mutta perin kai isäni kuoltua jonkinlaisen suvun patriarkan maineen ja oikeastaan kaikki sukuhaarat molempien vanhempieni puolelta ottavat minuun yhteyttä, vaikka kaikki asuvat kaukana. Kaikki he haluavat kuulla tarinoita suvustaan. 

Minulla on kotonani aika paljon vanhoja huonekaluja ja esineitä, joihin jokaiseen liittyy tarina. Osa niistä on siippani suvun tavaroita. Minulle silti tosi rakkaita. 

Blogissani kirjoitan paljon historia-aiheisia tekstejä. Niiden kirjoittaminen on työlästä ja vie aikaa, mutta historia-aiheet ovat siksi hyviä, ettei niiden lukuaika vanhene. 

Uusin historiajuttu itselleni  on Kaarlelan kotiseutumuseo. Olen siellä jonkinlaisissa hommissa oikeastaan yllätykseksi itsellenikin. Mutta joskus näinkin. Uskon, että kohtalo kuljettaa paikkoihin, joita jotenkin tarvitsee...

Ja yksi asia johtaa taas toiseen. Jos en olisi mennyt hullunrohkeasti mukaan ruotsinkielisen museon hallitukseen sen ensimmäisenä suomenkielisenä jäsenenä, en istuisi nyt tietokoneeni ääressä naputtelemassa tulenpalavalla kiihkolla. Innostuin nimittäin kesälomani alkajaisiksi ilmoittautumaan museologian perusopintoihin. Se on ollut NIIN koukuttavaa, etten voi todeksi uskoa. Minä, vanha kääkkä, opiskelen taas silkasta intohimosta tutkia historiaa! Niin, kaikella on kai tarkoituksensa!

Carolina Montgomery, Snellmanin serkkutyttö Kokkolassa

Tänään tutustumme Carolina Gustava Montgomery-nimisen neidin tarinaan.

J.V Snellmanin isä, Christian Henrik Snellmanin, sisko oli Elisabeth Magdalena Snellman. Elisabeth oli naimisissa lipunkantaja Carl Georg Montgomeryn kanssa. Carolina Montgomery oli heidän tyttärensä eli J.V. Snellmanin serkku.

Kerrotaan, että Carolinan vanhempien, "Lisa Magdalenan" ja "Kaarlen" avioliitto oli hyvin onnellinen. Kaarlen isä tapasi jopa kutsua heitä tunturikyyhkysiksi. Heidän onnensa täydentyi tyttären, Carolinan synnyttyä. Myös suku iloitsi syntyneestä tyttärestä. Carolinan isänäidin mielestä Carolina oli oikea ihmelapsi.

Piti tehdä kyllä ylen määrin töitä, että löysin Carolinan kastemerkinnän. Koska Carolinan syntymä ajoittui aikaan vähän Suomen sodan jälkeen, on isän elämä ilmeisesti ollut melko liikkuvaista. Löysin kastemerkinnän lopulta Rantsilan seurakunnasta! Carolina on syntynyt Frantsilan kylän Partalassa 21.1.1810!

Carolinan isä oli palvellut Pohjanmaan rykmentissä vuodesta 1801 alkaen. Hän oli ollut furiirina, eli aliupseerina, joka huolehti majoituksesta, varusteista ja järjestyksestä. Vuonna 1809 hänestä oli tullut vääpeli samassa rykmentissä. Samana vuonna hän oli saanut "fanjunkarin" töistä eron. Siis varmaan Suomen sodan loppumisen yhteydessä ehkä. Fanjunkari oli korkea aliupseeri. Carolinan isä sai Suomen sodan muistomitalin ja hänet kirjjattiin myös Suomen Ritarihuoneeseen aatelissuvun jäsenenä numerolla 13.

Carolina muutti Ouluun äitinsä siskon, Anna Jacobina Snellmanin luokse. Anna-täti oli naimisissa värjärimestari Elias Piponiuksen kanssa, joka kuuluu olleen melko värikäs tyyppi.; kiivas luonteeltaan, suuttui nopeasti, mutta osasi myös anteeksi pyytämisen taidon. Sisukas ja ahkera työmies.

On muuten kerrottava tässä yhteydessä, että myös J.V. Snellman muutti samaisen Anna-tätinsä luokse noin 10-vuotiaana Ouluun vuonna 1816! Hän kävi siellä triviaalikoulua aina vuoteen 1822 saakka. Snellman oli Carilina-serkkuaan nelisen vuotta vanhempi, eli hän lienee jo asunut Oulussa tätinsä luona useamman vuoden, ennen kuin Carolina-serkku muutti myös sinne. Johan Vilhelmin mainitaan muuten myös jossain vaiheessa asuneen tädillään Rantsilassa, siis Carolinan äidin kotona.

Mainittakoon tässä yhteydessä muutoin myös se, että Elias Piponiuksen ja Anna Jacobina Snellmanin tytär, Maria Piponius, avioitui myöhemmin Elias Lönnrotin kanssa vuonna 1849. Maria oli syntynyt vasta vuonna 1823 ja oli Lönnrotia 21 vuotta nuorempi.

Carolinan muutto Ouluun liittyi siihen, että hän kävi soittokoulua Oulussa. Noihin aikoihin musiikkia pidettiin erityisesti säätyläisneitien taitona, pianonsoittotaito etenkin oli iso etu ja valttikortti myös avioliittomarkkinoilla. Carolinaa pidettiin hyvin musikaalisena.

Vaan kuinka ollakaan. Piponiuksen perheen luona kävi ruokailemassa myös Bodin- niminen nuorukainen. Hän oli lääninkonttorissa piirrustajana. Bodinin kerrotaan olleen etevä ja kaunis, mutta köyhä. Mutta niin kuin aina käy, niin kävi nytkin! Carolina ja Bodin ihastuivat toisiinsa. Anna-tädin kerrottua tästä sisarelleen, Elisabeth Magdalena-äiti säikähti tilannetta. Hän tiesi, ettei Carolinan isä koskaan tulisi suostumaan tähän naimakauppaan.

Elisabeth Magdalena kertoi sisarelleen Carl-isän aikeista lähettää Carolina seuraavana syksynä Tukholmaan. Siellä häntä tulisi esitellä ylhäisille sukulaisille.

Vanhemmat eivät virkkoneet asiasta tyttärelleen, mutta pian hänet lähetettiinkin Kokkolaan sukulaisten luo. Yritin etsiä, minne hänet oli täällä sijoitettu, mutta äkkiseltään en löytänyt. se saattoi hyvin olla myös jonkun sukulaisen tuttavan talo. Kokkolaan muuton perusteena oli Kokkolasta löytynyt hyvä soitonopettaja.

Vaan kylläpä kävi onnettomasti! Carolina oli ennättänyt olla ainoastaan muutaman viikon Kokkolassa, kun hän sairastui. Carolina kuoli vain 22-vuotiaana. Hautausmerkinnässä kuolinsyynä lukee nerfeber eli hermokuume. Carolinalle rakas mummoisänäiti ja majurinrouva, oli kuollut juuri joulun pyhien aikaan, vajaat kaksi kuukautta aiemmin.

Carolinan äiti ennätettiin hälyyttää paikalle, ja hän ennättikin Kokkolaan tyttärensä luoksen vain muutamia tunteja ennen tämän kuolemaa. Äidin kerrotaan olleen suunniltaan surusta. Repi paperit seiniltä ja rikkoi kaiken, mitä käsiinsä sai.

Carolinan poismeno aiheutti vanhemmille niin ylitsepääsemättömän surun, että heidän kerrotaan suunnanneen voimavaransa tyttären kuoleman jälkeen hyväntekemiseen. Äiti perusti rohtolan ja vieraili köyhien ja sairaiden luona. Isä-Carl auttoi häntä näissä asioissa. Isän kerrotaan myös edistäneen eläinsuojelua, etenkin hevosten hoidossa, saaden siinä paljon aikaan.

Carolina kuoli siis 14.2.1832 Kokkolassa. Hänet kuitenkin haudattiin Rantsilaan, missä hän oli syntynytkin. Kuolinsyynä lukee nerfeber eli hermokuume. Carolina oli siis kuollessaan 22-vuotias.

LÄHTEET:

Carolina Montgomery. Geni.fi. ]https://www.geni.com/people/Carolina-Montgomery/6000000061755361860?through=6000000021603802362]Luettu 26.5.2026.

Holm, Liina. Suurmiesten sukulaisia - vanhoja sukumuistoja Pohjanmaalta.1931. Jyväskylä, Gummerus.

Oulun Wiikko-sanomia. 3.3.1832, No:9. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/411501?term=jolla-kulla&term=myyd%C3%A4&term=palasia&term=rikotuista&page=4] Luettu 26.5.2026.