Blogihaaste "Kesän jälkipyykkiä"

Kokkolassa ja muutoinkin rannikkoseudulla venetsialaiset on kesän loppuhuipennus - mökkikauden grande finale;  tulien, lyhtyjen ja ilotulituksen räiskintää versus  tyynenä meren aaltojen taakse  laskeutuvan auringon vaipuilun ihastelua. Itse olen viettänyt viikonlopun   rauhallisesti kotosalla. Kirjoitellen kirjaa ja poimien omenia. Aika palauttavaa.  Tarvitsen vauhdikkaan työni vastapainoksi aina välillä juuri tällaista rauhaa. 

Venetsialaisten kunniaksi  kuitenkin syntyi tämä pieni blogihaaste, jossa sukeltelen menneen kesän muistoihin ja tunnelmiin lempeän linssin läpi. Uskokaa tai älkää, mutta teetätin blogikysymykset tekoälyllä. Pyysin haasteeseen jotain venetsialaisiin liittyvää ja kysymyksiä kesän loppumisesta blogiini henkeen perustuen.:))

Oppilaani kysyvät usein, milloin alkaa syksy. He saattavat inttää heti koulun alettua, onko nyt syksy vai onko nyt kesä.  Sanoppa siinä sitten, etten oikein tiedä. Se vastaus ei vaan kelpaa. Olen yrittänyt vastailla, ettei syksy saavu tietyllä kellonlyömällä. On myös sanat alkusyksy, loppukesä. Sanat, jotka syleilevät toisiaan salamyhkäisesti. Siksi syksyn alkaminen onkin  vähän kuin veteen piirretty viiva. Vanha kansa taas määritti syksyn alkavaksi Perttelin päivästä (24.8.). Perttelin päivän jälkeen "Ei lopu halla halmehesta eikä kaste metsän kainalosta. "

1.Venetsialaistunnelmat: Onko sinulla jokin perinne tai muisto venetsialaisista, joka nousee mieleen. 

Voi, niitä on paljonkin. Lapsuusseudullani kesäkauden päättämistä ei vietetty samalla volyymillä kuin Kokkolassa. Siksi muistot liittyvät vasta aikuisuuteeni, tai oikeammin jostain syystä vasta niihin vuosiin, kun minulla on ollut lapsia. 

Tietysti vuosiin mahtuu monenlaista ja joinakin vuosina olen nautiskellen yksikseni kierrellyt kuvaamassa ympäri Kokkolaa;  sen  hämärtyvää iltaa ja ulkotulia. Mutta me ollaan perheenä myös vietetty lukemattomia venetsialaisia mökkeillen, vaikkei meillä omaa kesämökkiä ole ollut enää vuosikymmeniin. Mökkivenetsialaisista on vietetty Helluskarin kallioisilla rannoilla aivan luonnon keskellä. Mökkeily kuului joka kesä ja syksy kuvioihin, kun lapset olivat pienempiä. 

Aika usein vietettiin venetsialaisia oman perheen kesken, mutta toisinaan oli mukana myös siskoni perhe. Ne oli niitä ihania vuosia, kun lapset olivat kymmenen molemmin puolin ja poikien menojalka ei vielä vipattanut iltariennoille mihinkään suuntaan. :))  Tietysti oli rätinää ja räiskettä, kun lapset hinkuivat raketteja. Oli myös hyvää ruokaa, yhdessä oloa, oleskelua, saunomista, veneilyä, onkimista ja upeita merimaisemia. Niitä viipyileviä hetkiä  kaipaan oikeastaan eniten. Kiirreettömyyttä, luonnon rauhaa. Mutta jännä juttu, että mitään yhtä erityistä muistoa noilta vuosilta ei nouse mieleen näin äkkiseltään. Ne on kaikki yhteen niputettu otsikolla mökkeilyä ja venetsialaisia perheessäni. 

Ai juu, sentään yksi venetsialaisviikonloppu nousi nyt jostain mielen syövereistä esiin. Siitä täytyy olla jo yli kymmenen vuotta. Puolipukeisena saunan jälkeen huomasin kanahaukan aivan mökin pihassa. Säntäsin kuvailemaan sitä pitkät  housut nilkoissa, kun en halunnut missata hetkeä. Olin varmaan näky. Yhdet housut nyt sinne tai tänne. Lintu ei huomannut minua, vaikka olin tosi lähellä. Sen katse oli suuntautunut täysin rannan tuntumassa lojuneeseen kuolleeseen lokkiin. Huh, jälkikäteen vasta tajusin, että olisi voinut tulla rumaa jälkeä, jos se olisi syöksynytkin päin minua. Jännää, mitkä jutut jäävät milloinkin mieleen! No, kuvat sain kuitenkin otettua ja vasta sen jälkeen nostin housut nilkoista kunnolla ylleni. Asiat pitää aina ymmärtää asettaa tärkeysjärjestykseen!:)

2.Kesän jäljet: Mikä oli menneen kesän ikimuistoisin hetki ja löysitkö uuden lempipaikan Kokkolasta tai lähiseudulta?

Tuskin löysin mitään uutta paikkaa Kokkolasta, koska olen kalunnut tätä seutua ees ja taas jo vuosikymmeniä etenkin blogityöskentelyn vuoksi. Mutta kyllähän luonto on aina luonto. Siihen ei voi kyllästyä, koska se on kaiken aikaa muuntautuva. Tänä kesänä olen toisaalta valokuvannut luontoa tai ympäristöäni poikkeuksellisen vähän. 

Siksi valitaanpa tähän nyt ihan tietoisesti vähän toisenlainen juttu. Hoidin pojanpoikaa kesällä aika pitkän pätkän. Poika harrastaa jalkkista ja  päiviin sisältyi myös kuskailua jalkkistreeneihin sun muihin. Hassua jotenkin, että omien poikieni aikana en notkunut jalkapallotreeneissä, mutta se tuli nyt sitten tällä "toisella kierroksella" elämääni mukaan. 

Olen seurannut pelejä ja pelaamista aika mielenkiintoisesta näkökulmasta. Siis siitä, miten tällaista isoa poikaporukkaa ohjataan ja valmennetaan. Olen ollut vaikuttunut ja saanut myös lisää näkökulmia omiin liikunnantunteihini ja yhdessä tekemiseen! Ihan parasta seurata kentän laidalta yhdessä tekemistä, pelin iloa. Ja sitten taas toisaalta juuri ne hetket, kun oma pikkuinen toimii joukkueenjohtajana ylpeydestä lähes haljeten tai tekee maalin tai juuri hänelle ojennetaan se Fair Play-kortti. Kyllä minun vaan piti tämäkin vielä saada kokea!

3. Historia & museot: Kävitkö kesällä jossakin museossa tai historiallisessa kohteessa, joka teki erityisen vaikutuksen? Onko sinulla jokin Kokkolan historiaan liittyvä tarina tai yksityiskohta, joka kiehtoi sinua kesän aikana?

Saako nauraa? En käynyt yhdessäkään uudessa museossa, mutta tavallaan kuitenkin kävin. Jopa itsellenikin yllätykseksi ajauduin keväällä Kaarlelan kotiseutumuseon johtokuntaan. Kieltämättä aika outo valinta, kun museo on perinteikkästi ruotsinkielinen ja minä olen ainukainen, joka  edustaa suomeksi. Mutta taas toisaalta, kun kerroin koulussa kollegoilleni, mihin olen pääni pistänyt, sain osakseni hyväntuulista naurua ja kommentointia, että sehän on sinulle täydellinen paikka, sinne kuulutkin. Sanotaan näin, että itse en olisi koskaan, ikinä osannut sinne hakeutua, vaikka paikka onkin ollut jo kauan minulle rakas. Mutta uskon, että tämä oli näin tarkoitettu!

Kesän aikana olen parina päivänä jopa leikkinyt museo-opasta  muutamia tunteja ja viehättynyt kovasti siitä hommasta. Joskus aiemmin haaveilin, että ryhtyisin kesäisin esimerkiksi kirkko-oppaaksi, mutta kyllä tämä taitaa sittenkin viedä voiton. Koska olen täydellisyyden tavoittelija, huomaan tässäkin oman vajavaisuuteni. Haluaisin hallita kaiken kerralla. Mutta historia jos mikä on lajina sellainen, että se vaatii aikaa, aikaa...hyvää  maltillisuuden kasvatusta minulle!

Olen viehättynyt tänä kesänä  erityisesti tarinankerronnasta ja kansanmusiikista - taas kerran! Huomaan, kuinka sellainen, jos mikä uppoaa  ihmisiin, jotka etsivät kenties itseään ja juuriaan. Ehkä tämä oma aikamme on valmis ja avoin taas kaikelle tällaiselle. Ainakin ajatuksissani olen tarinoita itsekin taas rakennellut. Paikallishistoria, jos mikä saa minut liekkeihin. Tarinoiden eteen kaivamiseksi tarvitaan ehkä jokin pieni esine tai asia, josta se tarina sitten kasvattaa siivet ja on valmis nousemaan uuteen liekkiin. Vain näin museokin herää henkiin. 

Olen myös tutustunut kiinnostaviin ihmisiin museoon kurkistuksen myötä. Huomaan, että saan samanhenkisistä ihmisistä voimaa.  Olen siitä enemmän kuin iloinen! Ajattelen näin, että kun olen muualta kotoisin, enkä ole vuosikymmeniin enää pystynyt tutkimaan lapsuuskotiseutuani niin tarkkaan, kuin oisin halunnut, niin olen tarvinnut tämän tutkimusmatkan Kokkolaan juurtuakseni tänne. Olen mielestäni onnistunut! Uskoakseni tiedän  Kokkolan seudun historiasta paljon enemmän kuin keskiverto, alkuperäinen kokkolalainen!

Museossa oppaana toimiessani viimeksi eräs 8-vuotias tyttö katsoi kauan ylisänkyä, joka on museon päärakennuksessa. Sitten hän kysyi, miten tuonne ylös pääsi nukkumaan ja miten hän ikinä olisi pysynyt sängyssä, eikä tippunut sieltä keskellä yötä. Taas lapsen silmin asiat näkee niin eri näkövinkkelistä. Totta tosiaan. Ei tikkaita eikä laitaa sängyssä! Ja taisi itse sänkykin olla kaposempaa ja lyhyempää mallia, kuin nykyään. 

4. Kotoilu & kasvatus: Mikä toi tänä kesänä iloa kodin ja arjen pienissä hetkissä? Opitko uutta lapsita tai nuorilta tai kasvatuksen näkökulmasta?

Kotoilin tosiaan lähes koko kesän. Hoidin pojanpoikaa viikkokausia arkisin. Minulla ei oikein ole pokkaa, että itse lomailen koko kesän ja lapsi joutuisi  olemaan paikassa jos toisessakin, kun vanhempansa ovat töissä. Tämä on meille paras ratkaisu ja nyt huomaan, että poikakin osasi sitä oikeastaan ensimmäistä kertaa jo arvostaa. Viimeksi kouluun kuskatessa hän tiesi, ettemme vähään aikaan näkisi toisiamme. Liikutuin, kun hän ovea kiinni laittaessaan katsoi  vielä ovenraosta minua päin ja kysyi "Fammu, kuinka monta yötä menee, että taas näämme toisemme?" Se oli minulle paras korvaus kesätyöstäni. 

Pidän myös siitä, että näin minulla - boheemilla yöeläjällä - pysyy säntillinen aikataulu elämässäni. Koska olen aamu-uninen, olen itse toivonut, että poika tulee minulle jo  loppuillasta ja nukkuu meillä yön. Näin minun ei tarvitse vääntäytyä ylös ennen aamuseiskaa ja samoin poika saa nukkua niin pitkään kuin milloinkin lystää. Poika sanoikin minulle joku aamu herätessään, että on ihan parasta, kun meillä ei ole oikein koskaan kiire mihinkään...Tämä on ollut minullekin iso oivallus - lapsikin arvostaa enempi yhdessäoloa ja hetkiä.  Läsnä oleminen ja lapsen näkeminen oikeastaan riittää. 

Ihan parhautta oli myös tämä kesä sen vuoksi, että poika oli talvella oppinut uimaan ja nyt asuimme lähes koko kesän  uima-altaassamme. Hän ui jo todella hyvin!  Olen myös aika onnenpekka, että vanhempansa uskovat ja luottavat pojan minun hoitooni. Tätä ei pidä pitää itsestäänselvyytenä!

Ja onhan se jopa vähän huvittavaa, että kun poika perheineen loppukesästä lähti lomailemaan, he pyysivät minua mukaan.  En koe lapsenhoitoa lainkaan työnä, ennemminkin elämäntapana. Vietimme aivan ihanan loman Virossa - viisi vuorokautta kylpylässä lilluen. Ihanaa, että ikä ei tule vastaan. Päinvastoin, ehkä tämä on minulle se tapa, että pysyn nuorekkaana. 

5a. Luovuus: Loitko  kesällä jotakin uutta: kirjoitit, kuvasit, rakensit, maalasit tai kenties vain annoit ajatusten virrata?

Luova puoleni minussa herää aina henkiin, kun olen rentoutuneessa mielentilassa. Siihen ei aina edes viikonloppu riitä, mutta kesäisin, ahh, silloin! Tänä kesänä olen kirjoittanut  edelleen keskeneräistä kirjaani paljon. Ensimmäisen kerran vuosiin koin myös jonkinlaisen flow-tilan ja sain parin viikon aikana kirjoitettua valmista, muokattua tekstiä useamman kymmentä sivua. Koska kirjani aihe on ajanjakso Suomen sodasta nälkävuosiin, vaatii tarinan kirjoittaminen myös valtavasti esityöskentelyä ja uppoutumista Suomen historiaan.  Hyvässä kirjassa täytyy myös tarinan ulkoiset puitteet lause lauseelta olla loppuun asti hiotut ja todenmukaiset. 

Koska kirjan kirjoittaminen todellakin käy työstä, en pidä sen kanssa kiirettä. On vielä paljon asioita, joita täytyy tehdä ensin taustatyönä, jotta  sitä voi jatkaa eteenpäin. Olen niin onnellinen, että minulla on kirjalleni oikokukijana luotettava sukututkija, ystäväni, joka pähkäilee ja etsii kanssani asioita ja  saan häneltä myös rehellistä palautetta kirjoittamastani. Näin pystyn kirjoittaessani jo muokkaamaan tekstiä kriittisen palautteen mukaisesti. 

Blogin kirjoittaminen verrattuna kirjan kirjoittamiseen on tyystin erilaista. Vaikka siihenkin saa uppoamaan aikaa, en juuri bloggaillessa mieti, mitä kirjoitan.Tai en hio tekstejäni.  Etenkin tällainen omasta elämästä nouseva kirjoitus on iisi, sormet vain näppikselle laulamaan. Historiatekstit haastavat täälläkin eniten. Minullahan on edelleen - 14 blogivuoden jälkeen - perimmäinen tarve ja tavoite kirjoittaa vain itselleni. Pidän siitä, että blogissa tekstit säilyvät siististi, eivätkä ole rutussa jossain pöytälaatikossa. Ajattelen niin, että jos näitä joku muu intoutuu lukemaan, niin hyvä niin. Mutta mikä upeinta, niin tässä kuussa olen tehnyt uuden lukijaennätyksen. Edellinen oli päälle 11000/kuukausi, elokuussa 2025 lukijoita on ollut  hulppeat 22142! Olen vähän ihmeissäni!

Kirjani tiimoilta olen tänä kesänä tehnyt useampia pieniä tutkimusmatkoja Isojoelle, Kristiinankaupunkiin ja Merikarvialle, joihin kirja sijoittuu. Sekin on tässä kirjoittaessa haaste, että kohteisiin ei pysty tuosta noin vaan menemään, vaan se vaatii aina matkustamista. Olen myös tosi onnellinen siitä, että näiden matkojen myötä äiti on saanut matkata kanssani hänen sukunsa maille. Äitini jaksaa ihmetellä, mistä löydän kaikki kohteet, mihin milloinkin sukellan. :) Tämä on siis taas tätä, ettei tiedä, onko parempaa etsiminen vai löytämisen ilo!

Kirjaprojektin myötä olen tietysti myös valokuvannut paljon seutuja ja kohteita, joihin kirjan aihepiirit liittyvät. Toki myös bloggailua varten on tullut näpsittyä kuva poikineen.

5.b.Luovuus: Jos saisit tehdä yhden luovan projektin Kokkolan venetsialaisista, mikä se olisi?

Kääk, mikä kysymys. Tätä olisi ehdottomasti pitänyt saada miettiä pidempään. Mutta ihan ekana nyt tulee mieleen, että olisi ollut yhteisöllinen työpaja, jossa ihmiset olisivat saaneet käydä tekemässä perinteisiä lyhtyjä, joilla olisi sitten voinut koristaa vaikka Seitsemän sillan tienvartta tai jotain muuta näkyvää paikkaa. Alkuperäisissä venetsialaisissahan oli tärkeintä juuri juhlavalaistus, joka oli itse tehtyä. Esimerkiksi peltipurkkeihin laitettiin räsykankaita ja valopetroolia, jotka sitten sytytettiin. Ja heh, seuraavana aamuna sitten kaikki talkoisiin, jotta purnukat eivät jäisi luonnon harteille. 

Toisaalta olisi upeaa tehdä myös muutama kuvallinen haastattelu  tai video ihmisten mökkeilystä nimen omaan venetsialaisiin liittyen. Tässäpä pala purtavaa tuleviksi vuosiksi!:)

Istumajärjestys kirkossa

Pitäjänväen tuli kirkkolain mukaan istua kirkossa tarkoin laaditussa penkkijärjestyksessä, joka osoitti henkilön sosiaalisen statuksen, sukupuolen ja usein myös asuinpaikan. Penkkijärjestys oli tullut käyttöön puhdasoppisuuden ihanteen nimissä 1600-luvun lopulla. Papiston paikat oli sijoitettu lähimmäksi  alttaria. Pitäjän säätyläiset, kartanoiden ja suurten tilojen omistajat ja tilanhaltijat istuivat etuosassa, upseeristo rankijärjestyksessä. Heidän jälkeensä talonpoikaisväestö oli sijoitettu kylittäin ja taloittain, naiset keskikäytävän vasemmalle ja miehet oikealle puolelle. Talojen nuorempi väki, palkolliset ja tilattomat ahtautuivat kirkon takaosiin ja lehtereille. Myös käytävillä ja seinustoilla yleensä seistiin, kun penkkitila loppui. Oletan, että Kaarlelan kirkolla voisi jossain arkistoissa olla istumajärjestysluettelot, en niitä alkanut erikseen nyt etsimään, mutta jos sellaisia on, ne olisivat enemmän kuin kiinnostavia!

Siippani suvun istumapaikoista Kaarlelan kirkossa on säilynyt perimätietona tieto talon omasta penkistä. Se sijaitsi hyvin edessä. Takaa pääovesta katsottuna oikealla puolella. Ei ne kaikista etummaisimmat penkit, vaan aivan niiden vieressä ollut ensimmäinen penkkirivi sivukäytävällä, josta suoraan eteenpäin katsottuna oli saarnastuoli. Siinä, missä on virsitaulu aivan liki.

Yllä: tämä kuva on kuvattu paikasta, jossa oli siippani esipolvien oma kirkonpenkki. Tuntuu upealta tuijottaa jotaoin samaa pieni hetki, kuin he aikoinaan penkissä istuessaan...aika upea penkkirivi muuten ollut heillä!

Yllä: Siipan suvun penkki tuolla  keskellä kuvaa virsitaulua liki!

Suvussa vielä kiertää tarina, kuinka siipan isoisän isänäiti nukahti kirkonpenkkiin. Puolisonsa palasi pihalta hevosensa luota kirkkoon katsomaan, minne vaimo-parka oli unohtunut. Kerrankos sitä uni on!

Kirkon ovet saattoivat olla auki kirkonmenojen aikana, ja jotkut livahtivat ulos kesken pitkän jumalanpalveluksen aiheuttaen pahennusta kirkonvanhemmissa. Toisaalta sunnuntaijumalanpalvelukset olivat myös tapahtumia, joissa koko pitäjän nuoriso kohtasi toisensa ja jotka antoivat tietyissä puitteissa mahdollisuuden tutustumiseen ja yhteisen ajan viettoon.

Luterilaisten symbolikseen ottama saarnatuoli oli kirkoissa jo keskiajalla, ja Ruotsin luterilaisissa kirkoissa alttarit säilytettiin ehtoollisen nauttimista varten, eikä niitä korvattu ehtoollispöydällä. Jossakin tapauksissa alttarit siirrettiin seinän viereen ja sivualttareita poistettiin saarnatuolin näkyvyyden ja kuuluvuuden takia. Samaa tarkoitusta varten kirkkoihin järjestettiin penkit – Suomessa usein vasta 1600-luvulla – ja rakennettiin lehtereitä. Istumapaikkojen toivottiin myös rauhoittavan kirkkotilaa messun aikana. 

Luterilaiset korostivat kirkkotilan yhtenäisyyttä, ja Manner-Euroopassa kirkkolaiva ja kuori usein yhdistettiin. Suomessa kuoriaitoja on pystytetty vielä 1600-luvulla esimerkiksi Pyhämaan kirkossa. Kirkkotilan elementtien tarkoitus oli sekä käytännöllinen että pyhän tunnelman luominen. Saarnan ja jumalanpalveluksen piti näkyä ja kuulua kaikkialle kirkossa. Kuitenkin jo Luther totesi, että alttareita ja saarnatuoleja ei rakennettu vain tarpeen vuoksi, vaan myös luomaan sopiva, kunnioittava ja harras tunnelma.

Yllä: Ulrika Eleonoran kirkon penkinpääty nro 12 Kristiinankaupungissa. 

Istumapaikat kirkossa oli entisaikoina päätetty kirkonkokouksessa oman papiston päätöksen mukaan. Niistä tehtiin myös kirjallisia dokumentteja. Penkit oli jaettu tarkkaan eri talojen, sukupuolten ja ryhmien kesken. Naiset istuivat pääsääntöisesti kirkkokäytävän vasemmalla ja miehet oikealla puolella. 

Vuoden 1686 kirkkolaki määräsi, että istumajärjestys oli tehtävä. Sen tuli perustua tilojen kokoon eli manttaaliin. Sen vuoksi suurimmat talot saivat paikan kirkkojen etuosista. Torpparit, maattomat ja palvelusväki ynnä muut istutettiin  viimeisille riveille.

Istumajärjestys oli selkeä merkki sääty-yhteiskunnasta. Jumalanpalveluksissa toteutunut istumajärjestys oli toistuva hierarkinen, yhteiskunnallisen aseman julkituomis- ja vakiinnuttamistilanne. Koska kirkossa täytyi käydä säännöllisesti, pystyi kukin myös  helposti huomaamaan, jos joku ei ollutkaan paikalla omassa penkissään. 

Toki penkkijärjestys takasi myös sen, että koko kirkkokansa saatiin vaivattomasti mahdutettua kirkkoon sanaa kuulemaan. Jossain vaiheessa seurakuntalaisilta on peritty myös penkkirahaa istumapaikasta. 

Käväisin kesälomallani katsomassa Kristiinankaupungin vanhaa Ulrika Eleonoran kirkkoa, joka on valmistunut 1700.  Se liittyy tarinaan, jota  hiljalleen kirjoitan kirjaksi. Tuolla vanhassa kirkossa näkyi  tavallista selkeämmin istumajärjestys, sillä penkit oli numeroitu. Oli myös oma penkkinsä vierasmatkalaisille ja sitten pari pientä, erillistä loossia. Kaikki oli tarkkaan mietittyä! Jäin miettimään, olivatko ne niin kutsuttuja häpeäpenkkejä, eli tarkoitettu ripitetyille! Varmaankin, koska niissä ei ollut numerointia. Niitä oli kaksi erillistä ja sijainti oli sisään tullessa käytävän vieressä, jotta kaikki varmasti huomioivat istujat. Piti kuvata, koska näissä on varmaankin ripitetty esipolveni langennneet naiset...

Tuntuu hämmentävältä pääästä jotain vuosisatoja sitten elänyttä henkilöä näin lähelle! Lähes käsin kosketeltavissa, mutta sitten ei kuitenkaan. Tulee aivan päätön halu  silitellä ilmaa penkin yläpuolella. En osaa tätä sanoin selittää. Ehkä ei edes tarvitse.  Mitä mahtoi miettiä juuri äpärälapsen synnyttänyt istuessaan tuossa häpäepenkissä? Voin kuvitella, kuinka pää ainakin painui alas. Sympatiani saa nämä urheät äidit, äpärälasten  pääasiassa nimettömiksi jääneitä isiä näissä ei juurikaan taittu nähdä istumassa. :( Elämä, ei ole aina ihan reilua...

Olen viimeiset viikot kirjoittanut juuri näistä äideistä, on muuttanut muuten omaa maailmankuvaani aika lailla! Olen miettinyt myös paljon sukupolvien ketjua. Kuinka merkityksellistä on, mihin ja milloin sattuu syntymään. 

Yllä: Ulrika Eleonoran kirkon kaksi yhden hengen loossia  - mitä ilmeisimmin ripitetyille nk. häpeäpenkit?

Yllä: Ulrika Eleonora- kirkon "Fribänck."

Kaivoin tähän kirjoitusteni kätköistä esipolvia kunnioittaakseni vanhan tallenteeni  lähes kymmenen vuoden takaa. Nostin sen kunnioittaakseni esipolvia, niitä, jotka ovat agraariyhteisössä nousseet aikoinaan kukonlaulun aikaan säällä kuin säällä  valmistautuakseen kirkkoreissuun ja sitten istuutuakseen omaan penkkiinsä...

Videolla laulan  Kaarlelan kirkossa laulun appiukkoni siunaustilaisuudessa "Vanha virsi Taalainmaalta.".  Urkurina Hannes Uunila. Ääni kyllä meinasi aika monta kertaa sortua  itkunsekaiseksi tuon laulun aikana, joten ei mikään valioesitys.  Toisaalta, miksi pitäisikän olla! Oli  haastavaa laulaa niin läheisen ihmisen hautajaisissa. Mietin kyllä tovin, laulanko sen ruotsiksi,  koska se oli appiukkoni kieli, mutta päädyin suomenkieliseen versioon, koska tilanne oli jo muutoinkin niin haastava...

Laulun valinta - yleensä vaikeaa, mutta tällä kertaa tiesin, että on vain yksi laulu, jonka haluan laulaa. Viis siitä, että laulu on äärettömän vaikea, viis siitä, kompuroisinko, halusin vain laulaa sen  "Afalle, " elämänsä niityillä karjaa paimentaneelle... Ehkä menneiden polvien sielut istuivat laulun aikana penkillään...kukapa tietää!

Istumajärjestyksestä alettiin irrottautumaan 1800-luvun loppupuolella. Samoihin aikoihin alettiin myös luopua suljetuista penkkikortteleista avopenkkeihin. Onhan tämäkin ollut tosi mielenkiintoinen ajankuva! Ehkä seuraavalla kerralla kirkkoon mennessä miettiikin tarkkaan, mihin  oikein ottaa ja istuu...

LÄHTEET: 

Kirkon penkissä. Sukelluksia Suodenniemen  historiaan - blogi. [https://suodenniemenhistoriaa.blogspot.com/2014/11/kirkon-penkissa.html] Luettu 24.8.2025. 

Kirkko, papisto ja yhteiskunta 1600-1800. Toimittanut Ella Viitaniemi. [https://library.oapen.org/bitstream/handle/20.500.12657/63096/9789518586053.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 26.5.2024. (Linkki ei enää avaudu, on hankittava kirjana). 

Pitäjänkirkosta kansallismonumentiksi.  Suomen keskiaikaisten kivikirkkojenrestaurointi  ja sen tausta vuosina 1870-1920. Valkeapää, Leena. [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/79678/Valkeap%C3%A4%C3%A4_Leena_screen.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 13.7.2025. 

Salavuoteussyytöksiä 1690-luvulla

Taas uppoudun kutkuttavaan aiheeseen. Mennään peräti 1600-luvun viimeisiin vuosiin saakka ajassa taaksepäin. Tuolloinhan oli nälkävuodet ja elämä varmaan aika rempallaan. Mutta jotain ilonpitoa näyttää silloinkin harrastetun. Vanhat käräjäpöytäkirjat. Ne ovat ihan oma maailmansa. Menneiden aikojen kutkuttavimmat juorut nousevat niistä uuteen kukoistukseen! Miten onkaan niin kiinnostavaa tirkistellä vuosisatojen taakse kaikkeen kiellettyyn...olisikohan sitä itse elänyt tuolloin miten säädyllisesti?

Matkataanpas kohti Kokkolaa (Karleby) ja aina vuoden 1697 talvikäräjille saakka. Noihin aikoihin vuodessa oli kahdet käräjät, eli talvikäräjät ja kesä- tai syyskäräjät. Tuomarin ja nimismiehen ohella käräjillä vaikutusvaltaa käytti 12 talonpoikaista lautamiestä.

Vuoden 1697 talvikäräjillä käsiteltiin tapausta, joka herätti huomiota pitäjässä – salavuoteussyytöstä irtolaisnaiseksi mainittua Malin Michelintytärtä vastaan. Irtolaisuus oli yhteiskunnan normien vastainen  käyttäytymismuoto jo ilman mitään rangaistavia tekoja. Taas toisaalta irtolaisuus ei juridisesti ollut itsessään rangaistava rikos.  Irtolaisella ei ollut palvelupaikkaa tai muuta hyväksyttyä suhdetta yhteisöön. Irtolaisuus toi mukanaan myös köyhyyden. Irtolaisia karkoitettiin usein pois kaupunkialueelta. Irtolaisuus ja paheellinen elämä yhdistettiin usein toisiinsa. 

Irtolaisnainen Malin seisoi nyt  oikeuden edessä. Hän oli juuri tunnustanut, että oli saanut aviottoman lapsen, ja nimesi isäksi Närvilän Hakalaxin rengin Olof Johaninpojan. He olivat kumpikin aiemmin työskennelleet pitäjän pappilassa. Vähän hämmentävää, miten ja miksi Malin Michelsdotter oli sieltä ajautunut aikojen saatossa irtolaisnaiseksi.  

Kuten niin usein tällaisissa tapauksissa, niin Olof otti ja  kiisti jyrkästi kaiken osallisuutensa lapseen.

Malinin tai Olofin ikä ei käy asiakirjasta selville. Useat kylän miehet astuivat kuitenkin todistajiksi ja kertoivat Malinin olleen kevytkenkäinen ja siveydeltään löyhä. Heidän sanansa painoi oikeudessa paljon, ja vaikka ”kunniallisena vaimona” tunnettu Margareta Johanintytär kertoi Malinin maininneen Olofin lapsen isäksi jo synnytyksen hetkellä, ei tämä riittänyt Olofin tuomitsemiseen.

Olof puolustautui syytöksiä vastaan syyttämällä Malinia vielä vakavammista asioista – hän väitti, että Malin oli ollut tekemisissä myös naimisissa olevien miesten kanssa. Erityisesti hän mainitsi toisen pappilan rengin, Anders Jöraninpojan. Tämä ei voinut täysin kiistää väitettä: hän myönsi oikeudessa, että oli "kaatanut Malinin sänkyyn joitakin kertoja", mutta kielsi harjoittaneensa tämän kanssa varsinaista ”epärehellisyyttä” eli sukupuoliyhteyttä. Tämän myös Malin vahvisti, ehkä toivoen, ettei tuomio pahenisi.

Anders Jöraninpoika puolestaan ei jäänyt puolustelemaan Malinin mainetta. Hän vakuutti, että Malinilla oli ollut "yksi jos toinenkin" mies, jonka kanssa oli maannut. Tätä väitettä tukivat myös kappalainen Ernest Grandell sekä hänen lankonsa, opiskelija Jakob Falander. En tiedä, oliko juuri nämä irralliset miessuhteet ehkä olleet syynä siihen, että Malin Michelintytär oli ajautunut irtolaiseksi. Pappilassa tuskin sellaista olisi hyvällä silmällä katsottu. Olihan todistajaluettelossa kappalainen Grandell sekä myöhemmin kappalaisena toiminut Jacob Falander! Papin sanaa vastaan lienee ollut aika turha taistella vastaan irtolaisnaisen roolissa...

Tuomari totesi lopulta:

-Hämärissä ja epäilyttävissä tilanteissa täytyy olla taipuvaisempi vapauttaa kuin tuomita.

Täten Olof Johaninpoika vapautettiin kaikista syytteistä.

Malin Michelintyttärelle sen sijaan langetettiin tuomio: sakot sekä kirkkorangaistus – yhteisön edessä tapahtuva julkinen nöyryytys ja parannuksen teko, jonka tarkoituksena oli palauttaa kadonnut kunniallisuus.

Vuoden 1693 kirkkokäsikirjan mukaan julkiseen kirkkorangaistukseen tuomitun tuli yhtenä sunnuntaina jumalanpalveluksen ajan seistä häpeäpenkissä aina siitä hetkestä alkaen, kun soitettiin kirkonkelloilla toisen kerran kokoon kirkkoväkeä. Kun jumalanpalvelus päättyi, tuomittua käskettiin astumaan keskelle kirkon lattiaa ja siinä hän sai vastaanottaa synninpäästön seurakunnan edessä.

Näin päättyi tämä talvinen käräjäpäivä, jättäen jälkeensä puhuttavaa varmaankin vielä pitkäksi aikaa. En tiedä, miten Malinin elämä jatkui, mutta olla irtolainen ja äpärän äiti nälkävuosina, ei oikein lupaavalta kalskahda!

LÄHTEET: Drengpoikia ja hurrikkaita. Kielirajavyöhyke ja  sen vaikutukset Keski-Pohjanmaan suomen- ja  ruotsinkieliseen maaseutuväestöön1600-1700-luvuilla. Perttu Immonen. Pro Gradu-tutkielma. 2014. Helsingin yliopisto. [https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/ebb62238-464e-4a66-9ed2-5d3acf106bd6/content] Luettu 30.7.2025. 

Irtolaisuus ja sen kontrolli 1800-luvun alun Suomessa. Toivo  Nygård. Jyväskylän yliopisto 1985. Studia historica Jyväskyläensia31. [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/68770/Nyg%C3%A5rd_Toivo_1985_screen.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 16.8.2025. 

Sopimattomat. Kaupungista karkottaminen ja karkotetut 1600-luvun Turussa.  Riitta Laitinen. . [https://thy.fi/wp-content/uploads/2012/11/HM8-106-133.pdf] Luettu 16.8.2025. 

Hyvää syntymäpäivää, Kaarlelan kotiseutumuseo!

Elokuinen viikko on ollut enemmän kuin kiireinen. Alkoihan viikolla ensinnäkin koulu. Vaikka loma onkin ollut ihana, oli töihin mielestäni tosi kiva palata. Aika aikaansa kutakin. Minulla on itselleni sopiva, maailman paras ja antoisin työ. Koko luokallinen oppilaita oli myös ihanalla asenteella liikkeellä. Kouluun oli kuulemma heidänkin mielestään kiva palata ja joku kertoi jo odottaneensa openkin näkemistä. Hyvä näin! Lapsenlapseni aloitti myös ekan luokan, joten tunteet on olleet herkässä itse kullakin...

Viikko huipentui Kaarlelan kotiseutumuseon (Karleby hembygdsmuseum) 90-vuotissyntymäpäiviin. Me johtokunnan jäsenet olimme järjestäneet museon kunniaksi kunnon juhlat. 

Kaarlelan kotiseutumuseo juhlisti arvokasta 90 vuoden taivaltaan lämpimässä ja yhteisöllisessä hengessä. Pelkäsimme etukäteen sadetta, mutta sää oli, kuin morsian koko juhlan ajan. Kauniisti kotiseutuhenkeen istuvat kansallispuvut olivat kivaa katseltavaa. 

Uusi puhenjohtajamme, Andreas Haals, avasi tilaisuuden sydämellisellä puheella, joka loi juhlaan arvokkaan ja toiveikkaan sävyn. Andreas kertoi aluksi  matkastaan johtokunnan puheenjohtajaksi. Vasta työn vastaanotettuaan hän kertoo tajunneensa, kuinka kokonaisvaltainen ja iso haaste on vastassa. Haals kertoi perehtyneensä kaikin voimin yhdistyksen taustaan, jotta saa kokonaiskuvan menneestä ja sen voimin pystyy suuntaamaan katseet jo myös kohti tulevaa. 

Yhteislauluna kajahti Sommarmarsch, jonka sanat ovat Ernst V.  Knapen käsialaa, ja sen sävelet johdattivat kuulijat kesäisiin tunnelmiin. Saimme nauttia Jacob Sundströmin upean säestyksen kera laulusta.

"Över bygden skiner sol i blånande sky, 

och när sunnan kring fälten dansar, 

klöverns kransar sprida sin sommardoft till alla loft i grönklädd by,

 och det vajar i björkar och leker i lid, 

där det susar av sånger i simmarnsglada tid. 

Signe Gud den dofterika sommartid. "

Yhdistyksen edellinen puheenjohtaja  Christer Store, kertoi kiinnostavasti meneillään olevasta "Släkten Friis"- kirjaprojektista, jonka käynnistäjänä hän toimi. Aikaisemmin painettu kirja sai kysytyn ja odotetun uusintapainoksen uudenkarheine kansineen. Kirjaa voi edelleen kysellä esimerkiksi kirjastosta Luckanilta tai kotiseutumuseosta. 

Friis-suvun edustaja, Christer Friis,  jakoi yleisölle kiehtovia tarinoita suvun vaiheista. Friis-suku elää ja voi edelleen hyvin, vaikka itse Friis-nimellä kulkevia on enää vähemmän.  Lars Friisin tytärten jälkeläiset etenkin ovat jo monien sukupolvien ajan olleet toisilla nimillä, ainoastaan Isak Friisin jälkipolvessa on Friis-nimi säilynyt näihin päiviin saakka. 

Juhlassa jaettiin myös ansiomitalit johtokunnan pitkäaikaisimmille jäsenille kiitokseksi ja tunnustukseksi vuosien sitoutuneesta työstä kotiseututyön hyväksi. On upeaa, että ihmiset näkevät tärkeiksi kotiseudun kehittämisen ja esipolvien työn nostattamisen uusille sukupolvillekin näkyväksi. Talkoohenkeä tarvitaan nyt ja tulevaisuudessakin!

Tilaisuuden päätti herkkä ja kaunis Slumrande toner, joka loi juhlaohjelman päätteeksi lähes hartaan,  rauhallisen ja lämminhenkisen tunnelman.  Tähän lauluun on lopetettu tapahtumat koko yhdistyksen olemassaolon ajan. 

Ihmiset tekevät juhlan, niin nytkin ja oli ilo seurata pihapiirissä istuskelevia ja kulkevia, kiireettömiä ihmisiä, joilla riitti juteltavaa yhden jos toisenkin kanssa. Nautittiin  myös kahvia ja leivonaisia,  yleisö osteli myös innokkaasti Friis-sukukirjaa. 

Valokuvanäyttely museorakennuksen seinässä kuvasti hienolla tavalla kehitystä yhdestä rakennuksesta  - Anders Chydeniuksen muistohuoneesta -13 rakennuksen kattavaksi kokonaisuudeksi. Kun yhdistys perustettiin 90 vuotta sitten, tällä alueella oli vain peltoja. Kaikki nyt paikalla olevat rakennukset on siirretty myöhemmin paikalle ison yhteishengen voimin paikkakuntamme eri kylistä. 

Kaarlelan kotiseutumuseon 90-vuotisjuhlassa oli aika nostaa esiin  myös niitä, joiden työ ja omistautuminen ovat olleet museon tarinan ytimessä. Yksi heistä on Emma Pulkkis, jonka sydämellinen ja pitkäjänteinen kotiseututyö on vuosien varrella näkynyt niin museon arjessa kuin sen juhlissakin. Emma lienee ollut aikaansa edellä. Hänen lämmin otteensa, perinteen tuntemuksensa ja taitonsa tuoda ihmiset yhteen ovat jättäneet pysyvän jäljen museon toimintaan ja yhteisön muistoihin. Myös dir. mus. Lennart Wittingin asema kotiseututyön  vaikuttajana ja  pelimannimusiikin edistäjänä,  on tuonut jatkuvuutta sen kehitykseen. Wittingin panos näkyy  siinä ylpeydessä ja arvostuksessa, jolla menneisyyttä täällä vaalitaan.

              

Kotiseutumuseon päärakennuksessa pöydän kunniapaikan oli saaneet Emma Pulkkis  kukkaseppeleineen ja Lennart Witting viuluineen. 

Kaarlelan kotiseutumuseo ei ole vain kokoelma esineitä ja rakennuksia – se on ikkuna menneeseen, silta sukupolvien välillä ja muistutus siitä, mistä olemme tulleet. Nykyihmiselle se tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä, koskettaa historiaa ja löytää omat juurensa uudella tavalla. Minulle tuo paikka on rakas - jopa niin, että itsekin hämmästelen, koska en kuitenkaan ole alkuperäinen kokkolalainen. Mutta niinhän se on, että ihminen tarvitsee juuret. Jos ei enää asu omalla kotiseudullaan, täytyy kiinnittäytyä jonnekin muualle. 

Museon merkitys ulottuu myös tulevaisuuteen. Se kantaa mukanaan tarinoita, taitoja ja arvoja, joita ei voi lukea pelkästään kirjoista. Jokainen talo, esine ja valokuva kertoo siitä, miten täällä on eletty, työskennelty ja unelmoitu – ja ne tarinat ansaitsevat tulla kuulluiksi myös sukupolvien päästä.

Niin kauan kuin museo elää ihmisten mielissä ja sydämissä, se on elävä osa yhteisöä. Se ei ainoastaan säilytä historiaa, vaan antaa sille uuden elämän jokaisen kävijän katseessa ja jokaisessa kertomuksessa, joka sen seinien sisällä ja pihapiirissä jatkaa kulkuaan. Onnea vielä kerran, Karleby hembygdsmuseum - ehkä juhlimme vielä isommin kymmenen vuoden päästä!

Laulattaa

Bloggailen reissun päältä, joten tekstiä tällä kertaa vähemmän. Kauniin kesän innoittamana nyt pieni tallenne.

Niin, tämä video juontaa juurensa siihen, että sain viikolla mailia lapsuudenkaveriltani. Hän kysyi minulta, osaanko yhtään arvata, kuinka monta vuotta sitten meidän kansanmusiikkibändi perustettiin. No, enpä äkkiseltään osannut.

Aikoinaan harrastettiin yhdessä musiikkia ja sitten kävi niin, että neljälle nuorelle neitoselle myönnettiin stipendit musiikkiopintoihin.

No joo, se oli tosiaan vuonna kuokka ja kirves. Mutta kävi niin, että stipendin myöntäjät pyysivät, voitaisko me neljä konservatorion oppilasta esittää jotain musiikkia yhdessä stipendejä jaettaessa...no, mitenkäs sellaisesta kieltäydyt.

Tarina vaan ei loppunut tähän. Kävi niin hupaisasti, että meidän esityksestä - muutamasta lennokkaasta  kansanmusakappaleesta - pidettiinkin kovasti ja se taas johti siihen, että mekin innostuttiin. Perustettiin yhtye "Nirunaru" ja muutaman vuoden ajan keikkailtiinkin aika paljon ympäri maakuntaa aina kansallispuvut päällä. Silloin vielä mahduin äidinäitini kansallispukuun, nyt mahtuisi siitä kai ylle ainoastaan päänauhat.😶

Minä, siskoni ja tämä lapsuudenkaverini vastattiin lauluista, aika usein monin stemmoin ja toinen kaverini polki matkapolkuharmoonia tosissaan. Sitten kun oikein jalostuttiin, niin saatiin vielä miespuolinen vahvistus klaaniimme. Hän oli todellinen viuluvirtuoosi. Nykyään yli puolet bändistämme opettaa työkseen musiikkia!

Nyt kansanlauluista on jo useampi vuosikymmen vierähtänyt. Niin monta, ettei viitsi edes ääneen sanoa. Tasakymmeniä kumminkin. Ääni ei enää ole samanlainen, kuin parikymppisenä, mutta iän tuomalla kokemuksella kai voi peitota paljon. Noihin aikoihin kansanmusiikkia esitettiin melko vähän. Värttinäkin tuli vasta meidän jälkeen.😗

Oli niin nostalginen juttu tuo keskustelu ystäväni kanssa, että kaivoin sen innoittamana kaappien kätköistä vanhan kansioni ja innostuin laulelemaan. Meiltä tuli aikanaan yksi tallenne, mutta se on vain c-kasetilla jossain mappi ö:ssä. Ja tajusin myös, että meillä ei todellakaan ole nuotteja lauluihimme - mutta mikä pahinta, ei myöskään sanoja kaikkiin lauluihin tallessa. Meillä oli aika railakas ohjelmisto, eikä niitä lauluja, joita esitimme, juurikaan ole yleisessä levityksessä. 

Mulla nousi pari rakasta laulua mieleen, niitä ei ollut edes kansiooni talletettu, ja päätin nyt  tallentaa tämän yhden, josta varmuudella nousi sanat vielä muistista mieleen. Ja samalla tuli vielä kuvia selatessa tuo ihana luhtiaitta vastaan. Pakko ne oli jotenkin saada yhdistettyä! Paitsi ettei tullut tällä kertaa kuvallista videoo, kun en alkanu reissussa värkkään. 

Tuosta linkistä voipi klikata ja kuunnella...

Ei niin hiljaa by Minna

Kansanmusiikkihan on muutoinkin parhaimmillaan ilman nuoteista soittamista. Ei nuotteja oo olemassakaan näihin renkutuksiin kai muuta, kuin soittajan päässä...

Mutta joo, ääni ei enää niin kulje, kun ei oo vuosiin laulanut muuta, kuin vähän työn puolesta. On niin pitkä aika, kun ääntä käytti enemmän laulamiseen. Ja harmi, kun kotona ei ollut polokuharmoonia, millä tämmätä. Piano ei ihan aja samaa asiaa...äitini asunnossa olisi vielä sellainen, mutta sen soittelu jää nyt toiseen kertaan. Mutta tässäpä tämä. Laulun sanat on ainakin vinkeet. 

Musiikki; soitto ja laulu ihan itte on ollut mulle aina tosi iso juttu. Vaikka mulla on klassiset musaopinnot takataskussa, se ei oo koskaan ollut se oma juttu. Tunnustan, olin erittäin laiska oppilas. Ei ollut sisäistä paloa soittaa jonkun jo tekemää. Musiikki on parasta silloin, kun saa soittaa korvakuulolta ja silloin voi leimahtaa liekkiin.  Mun rakas kollega esitteli taannoin mut "Tää on parempi soittaan omasta päästään korvakuulolta kuin Seppo Hovi." Reps ja kops.🤣

Täällä 5 päivän lomamatkalla, josta nyt oon palailemassa, mulla ei ollut mitään lastenkirjoja mukana. Ekana lomailtana 6-vuotias sanoi mulle, että mitenhän tämä nukahtaminen nyt onnistuu ilman satua. Ehdotin, että mitäs jos kuunneltaisiin laulu. Vähän oikeen liikutuin kun poika tuumas, että mutta fammuhan siinä laulaa. Ja että on  kaks hyvää. Mä sitten, että mitkäs ne on? 

"No kuulla fammun ääni ja soitto." 

Siihen se sitten nukahti...en todellakaan ollut osannut ajatella, että se tykkäis!

Ja eilen aamupalapöydässä epeli katsoi minua tuumivan näköisenä ja sanoi "Oikeastaan me voitais aina lomilla alkaa kuunteleen sitä fammun laulua." 

Eläkööt kaikki tulevat lomat!

Varmaan hotellihuoneen seinän takana joku tosissaan jo ihmettelee, kuka siellä jaksaa ilta illan perään veisata samaa renkutusta lomallaan noin paatoksella!😂

Helle sekoittaa pään

Viimein ne helleaallot löysivät tiensä Pohjanmaallekin! Ja kun kerran löysivät, eivät tahdo pois osata. Helle tuli jäädäkseen - ainakin toistaiseksi. Ilma väreilee lämpöaalloista niin, että näkymä omalla pihamaalla muistuttaa enemmän unta kuin todellisuutta. Tuntuu helpotukselta, kun reitiltään harhautunut pilvenhattara hetkeksikään  ymmärtää asettua pään päälle. 

Alla oleva kuva tulee aamun hiljaiselta torilta, jossa kävin jossain välissä ostamassa laatikollisen mansikoita. Oli vain jotenkin niin ihanaa ja rauhoittavaa, että päätin laskea pahviropposen käsistäni ja kuvata. Tuolit, tyhjät, kaipasivat istujaa.  Olisipa muuten  upeaa joskus tehdä pieni dokumentti tai tallenne sen istujista. Siis seurata pöydän elämää, kun istujat ja puheenaiheet vaihtuvat... 

Kuinkahan monta päivää (viikkoa?) tässä  on nyt kärvistelty tukaluudessa? Hiki on noussut ohimoille jo aamukahvia keitellessä. Öisin tuppaa saamaan  tunnelmakseen kuin kasvihuoneessa kääntyilyn, kun uni ei vain ole tullakseen. Enimmillään meillä pihalla on varjossa komeillut luku 31.7. Siis päiväsaikaan.  Silloin pakenin ilmalämpöpumpun alle. Nyt sekin vuotaa, joten jouduin siirtymään loitommalle.:))

Oma kylä on niin kaunis. Taisi olla sama marjanhakureissu, kun  pysäytin auton ja kuvasin peltoa. Jotain nostalgiaa, vaikka tässä onkin puskeneet järeämmät ja nykyaikaisemmat vempaimet kuin omina aikoina. 

Siippa tuumaili yhtenä päivänä, että miten pärjää ihmiset, joilla ei oo allasta pihalla. Niinpä. Se on varmaan koskaan, ikinä ollut paras hankintamme. Alkukesästä hermoilin, kun vesimittari ei lainkaan kohonnut +20 asteesta, mutta heinäkuu on korvannut tuon puutteen. Lämmitystä meidän altaassa ei ole, mutta nyt siitäkin asiasta voi ottaa ilon irti - ei ole lämmittimelle tarvettakaan. Nyt siellä pystyy lillumaan iät ja ajat tuntematta vilua. En ole aamuihminen, joten en voisi kuvitellakaan hyppääväni aamusta veden hyväilyyn. Ilta on mun aikaa ja silloin kauhon pitkiäkin pätkiä vailla kiirettä minnekään.

Altaan reunallakin on tullut notkuttua paljon. 6-vuotiaamme oppi talvella uimaan. Viimeisten viikkojen aikana hän on uinut tuntikausia päivittäin, kun on mulla täällä kesähoidossa.  Tunnustan, poika ui, hyppii ja sukeltelee jo paremmin kuin minä, vaikken ole pitänyt aiemmin itseäni ollenkaan huonona uimarina. No, tämä on tärkeä taito, joka täytyy olla selkäytimessä. Tähän kannattaa panostaa! Altaamme on hänen valtamerensä. Varmaan asia, jota muistelee vielä aikuisenakin. "Se oli se kesä, kun olin oppinut uimaan ja aamusta iltaan asuin vedessä ja fammu - tuo uskollinen rantavahti -  kärvisteli hiki helmeillen  vieressä vahtimassa, kun se ei millään jaksanut uida koko päivää. "

Altaan reunalla viipyillessä olen seuraillut levollisesti pikkulintujen elämää. Pääskyset tietysti tuovat kesän tunnelman liitäessään korkealla taivaalla. Koittakaapas muuten joskus yrittää kuvata pääskystä, kun se lentää! Kerran kokeilin. Näpsin varmaan sata kuvaa. Joissakin kuvissa vilahti pyrstö, joissakin pää.  Monessa kuvassa oli vain pala sinistä taivasta, niin nopea liikkeissään pääsky on. 

Tänä kesänä olen erityisesti silti viehättynyt västäräkkiin. Se pesii jossain talomme lähellä, koska alkukesästä näin sen tähystelevän kahta vuoroa talomme harjalla. Siitä on tullut tosi kesy. Tapaan jutella sille ohi kulkiessa. Ei ole vielä vastannut mitään. On kiva seurata sen elämää. Nyt sillä on yksi tai kaksi poikasta matkassa mukanaan. Pieni määrä, en tiedä, kulkeeko vain osa poikasia kerralla matkassa vai onko poikue poikkeuksellisen pieni. Tai öö - ehkä en vain tunnista poikasia eriksi. Joka tapauksessa poikaset on vielä väritykseltään erilaisia,  kuin emonsa. Ne ei ole vielä vaihtanut höyhenpeittoaan emonsa kaltaiseksi pyhäpukuunsa. 

Mutta västäräkin sielunelämästä olen jo päässyt selville. Ihmisvanhemmat saisi ottaa siitä oppia. Se ei ole kertaakaan päästänyt poikasiaan altaaseen tai edes sen reunalle. Se on äitylin homma.  Västäräkki  teputtelee aikansa altaamme reunalla, keikuttelee pyrstöään ja hyppii ketterästi altaan reunalta eteenpäin.  Sitten se nappaisee kärpäsen poikineen nokkaansa, poistuu altaan reunalta ja kohti poikasiaan. Poikaset visertävät vaativasti "tänne näin, tännepäin!" Ja emo menee aivan liki hyönteinen nokassaan. Nopsasti saalis vaihtuu pienimmän suuhun. Ja jo saman tien emo liitää hakemaan lisää ruokaa. 

Vaan eläimistä toisiin. Meillä on myös kalasteltu. On ongittu läkähdyttävässä paahteessa ja saatu aimo saalistakin. Antti antoi ahvenia. Mahtava tunne, kun kala nykii, ja kun hädin tuskin ennättää saamaan uutta matoa koukkuun. Joskus näinkin. Osa appuroista oli ihan kelpo kokoisia. 

Mutta myös verkoilla on käyty ja muikkuja saaliiksi saatu. Pikkupoika rakastaa muikkuja pannutuoreina. Yleensä siippa niitä paistelee. Viikolla olin pojan kanssa kahden ja jouduin uhrautumaan muikunpaistoon. Ei pitäisi. Poika totesi näin minulle:

"Fammu ei ollenkaan osaa paistaa. Liian vähän suolaa ja liian paljon voita. "

Sitten poika käveli viereeni, vähän vaivaantuneena katsoi silmiin, naurahti ja sanoi unohtumattoman lauseen:

"Fammu on opettaja, fafa kalanpaistaja!"

Ettäs siitä sain! Suutari pysykööt lestissään!

Tämä kesä on ollut myös kirjoittamisen kesä. Ystäväni kanssa ollaan kaikki liikenevä aika uppouduttu tutkimaan  sukua. No, sitähän on tehty jo pitkään, mutta tekstin  saaminen kaunokirjalliseen muotoon on se haaste. En tosiaankaan halua mitään tavallista sukukronikkaa tästä. Olen kirjoittanut aika valmista tekstiä kolmisenkymmentä sivua tällä viikolla. Mutta koska aihe on historia ja faktaa, on valtavan työlästä tarkastella kaikki pienimmätkin yksityiskohdat parin sadan vuoden takaa oikeiksi. Onneksi ystäväni on pedantti. Hänelle lähetän tekstiä  joka päivä ja saan samalla palautteen, mitä korjata. Näin tämä toimii! Saa olla kiitollinen tällaisesta oikolukijasta. Mutta seurauksena tästä kirjoittelusta on blogikin ollut jo pidempään vähän lapsipuolen asemassa. Silti olen kiitollinen, että kesäkuukausina on blogissa ollut lukijoita joka kuukausi 10000-11000. Upeaa ja samalla uskomatonta!

Vielä on vähän lomaa jäljellä ja reissunpoikastakin vielä tiedossa. Mutta pian nämä päivät kuluvat. Siippa jo tuskailee, kuinka minulla on monta asiaa tekemättä, jotka lupasin hoitaa "sitten lomalla."

Näille kesänpituisille muistoille hymyillään varmaan jo muutaman viikon päästä - ja katse muistellessa on silloin kaikesta lämmöstä ja tekemisestä kirkas, kuin heinäkuinen aurinko. Niin kasvavat poikaset - sekä västäräkillä että fammulla. Lapsenlapsi aloittaa ihan kohta ekan luokan. Reppu on jo ostettu ja kynäpenaalikin täytetty odottamaan sitä uutta alkua upouudessa koulussa!

Illalla en vielä malta mennä nukkumaan. Hiippailen yksikseni pitkin taloa ja lopulta  vielä avaan oven ulos. Viipyilen uskomattoman rauhoittavassa maisemassa. Maisemassa, jota oikeastaan ei näe tai ole, mutta silti sen näkee. Usva on kietonut lähes kaiken hellään syleilyynsä. Ajattelen itsekseni, että tämä on kuin taulu, joka pyyhitään yötä vasten, jotta uuden aamun kirkkaus sitten taas saa tuoda kaikki värit eteeni.