Frijsin sukukirja - vaikka loistaville isille lukemisiksi!

Tällä kertaa on esittelyssä Lars Frijsin sukukirja. Sen on aikanaan toimittanut Emma Pulkkis. 

Kirja ei periaatteessa ole mikään uusi, vaan Kaarlelan kotiseutuyhdistys on painattanut siitä uusintapainoksen 90-vuotisen toimintavuotensa ja yleisön toiveiden kunniaksi vuonna 2025. 

Kannet  on siis  uudistuneet, mutta tekstiosat on samat, kuin 1954 julkaistussa ensipainoksessakin. edellinen painos vaan oli jo aikaa sitten loppunut. Mutta nyt sitä taas saa!

Lars Frijs - tai nykykielellä FRIIS on melkoinen kantaisä täällä Kokkolanseudulla! Tuntuu, että lähes kaikki paikalliset suvut polveutuvat hänestä. Minä  en ole Friisin sukua. Mutta avioliiton kautta on meidänkin perhe tuonut tutuksi tämän suvun minulle. 

Kuva: Karleby Hembygdsmuseumin  arkistosta

Vähän naurellen juuri kirjasta luin Friisien sukukokoukseen ja  kirjaan 1950-luvulla koottua tekstiä, vai oliko peräti juhlapuhe aikoinaan sukukokouksessa.  Sen mukaisesti friisiläinen perheenpäänä on  suuremmoinen, ainutlaatuinen, huolehtivainen, ja todellinen perheenpää, joka silti antaa myös vaimon "tyyrätä."

Raha-asioissa friisiläinen näyttää menestyneen kuitenkin paremmin kuin rakkaudessa. 

Friisiläinen sukulaisena on puolestaan erittäin sukulaisrakas, ystävällinen, vieraanvarainen ja osanottavainen. 

Töissään friisiläinen on tarmokas ja toimelias, tunnollinen, eteenpäin pyrkivä, uraansa innostunut ja siinä menestyvä. 

Yllä: Appiukko pikkupoikana vasemmassa reunassa. Kaikki nuo tuonkin kuvan henkilöt  ovat jo edesmenneitä.

Friisiläiset mainitaan kirjan saatesanoissa yksipuolisesti  käytännön miehinä ja he menestyvät hyvin teknisillä aloilla, sitä vastoin liike-elämän vaatimaa kovuutta ja häikäilemättömyyttä heiltä puuttuu. 

Vähän pettymyksen äänellä kuitenkin luin kirjasta, että tarmoa heillä ei enää liiemmin riitä kotiaskareisiin. Tätä kohtaa en taida kotona lukea kirjasta ääneen. :))

No jo näitten puheiden perusteella tämä kirja voisikin olla mainio lahja  näin isäinpäivän ja joulun lähestyessä! Mistä saa mies lukea tätä palkitsevampaa tekstiä omasta erinomaisuudestaan! :))

Kaiken lisäksi erityismaininta siitä, että kirjan alkutekstit on kirjoitettu molemmilla kotimaisilla, sekä ruotsiksi että suomeksi!

Olen jokusen kuullut haikailevan, että sukukirjaa olisi pitänyt tuoda lähemmäksi nykyaikaa. Sukututkijan äänellä kuitenkin sanon, että se olisi näin ison suvun kohdalla  ollut täysi mahdottomuus. Nuorimmat kirjassa esiintyvät henkilöt ovat syntyneet noin 1951-luvun alussa, mitä pikaisella silmäyksellä katselin. Muutamia virheitäkin kirjaan tietysti tässä laajuudessa mahtuu. Jos niitä havaitsee, niin minulla ainakin on olluttapana korjata omaan kirjaani. Sammoin meidän perheen kirjaan on surutta lisätty kuolinmerkintöjä, kun jokin  käheinen on kuollut. Näin siitä on jotenkin tullut elävämpi! Kirjasta on kiva katsoa, milloin joku syntyi tai kuoli, kun se päivittyy omin  merkinnöin. 

Friisin suku on Suomessa esiintynyt jo 1300-luvulta lähtien. Kokkolanseudulle kantaisä Lars Friis on ilmaantunut ilmeisesti viimeistään vuonna 1724, jolloin mainitaan Kaarlelan syntyneiden ja kastetujen kirjassa syntyneeksi  hänelle ja vaimolleen Marialle tytär Anna Maria. 

On hienoa selailla kirjan sivuja. Itse olen asunut 38 vuotta Kokkolassa ja kirjan henkilölistauksia ja tarinoita selaillessa tulee vastaan huisin paljon nimiä ja valokuvia jo poisnukkuneista tuttavista. Jotenkin samalla myös haikeaa. Tämä on se kirja, jossa he edelleen ovat - on ihana avata kirja ja nähdä heidän kuviaan...Siipan suvussa hänen isänsä vanhempien molemmat haarat risteytyvät Friisissä. 

Yllä: "Uppi, siippani isänäidin isä. 

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta info: Tätä kirjaa on nyt ostettavissa  sekä Kokkolan kaupunginkirjaston vierestä Luckanilta että erikoistilaisuudesta Kaarlelan kotiseutumuseolta torstaina 30.10. klo 16-19. Kiva lahja vaikka isäinpäiväksi tai joulupukin pussiin - tai niin kuin itselleni aina hyvän kirjan nähtyä käy - ihan itselle lukemisiksi!

Kummituskierroksella kaupungilla

Syyslomaviikon perjantai-iltana lähdin Kokkolan matkaoppaiden järjestämälle Kummituskierrokselle Kokkolan keskustaan.  Kierroksia oli järjestetty tätä aikaisemmin jo neljä ja tämä oli viikon viides ja viimeinen. Säät suosivat lähes joka ilta, mikä vaikutti myös kävijämääriin suosiollisesti.  Oli ollut paljon osallistujia. Meitä oli perjantain kierroksella varmaankin viitisenkymmentä. Iso osa mukana olleista oli lapsia. Hienoa!

Kierroksen alkua odotellessa katse liimautui Mannerheiminaukkiolla taivaalle, jossa valtava lintuparvi auramuodostelmassa lensi ohi. Niin kaunista!

Kierroksella oli eri vetäjiä eri kerroilla. Omalle kerrokselleni sattui kaksi tummanpuhuviin asuihin pukeutunutta miekkosta. Heidän asunsa viimeistelivät tunnelman. Veikkaan, että  etenkin lapsen silmiin  oppaiden lierihatut näyttivät kiehtovilta ja jännittäviltä.

Kierros alkoi Raatihuoneen torilta. Kyseinen raatihuone on  neljäs samalla paikalla ollut ja muodollisesti Engelin rakentama. Tai hän ainakin sai kirjoittaa nimensä valmiisiin piirroksiin, jotta rakennus olisi saanut hieman lisää nostetta. Tämä raatihuone on rakennettu 1842. Vuosi jäi hyvin mieleen, koska kirjoittamassa kirjassani käsittelen juuri 1842 vuonna syntyneen naisen tarinaa. Siinä kuunnellessani oppaiden puhetta mietin, ettei tainnut ennenkään maailma olla aivan reilu paikka. Joku rakensi tällaista pytinkiä, joku toinen nukkui kylän perukoilla maalattiarötiskössä.  Tuntui kuitenkin liikuttavalta ajatella, että rakennus oli samalta ajalta, mitä juuri työstän. 

Raatihuoneessa oli aikoinaan  kistu, jossa säilytettiin vankeja. Viimeksi rakennuksessa on toiminut Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri ja intendentiltä on kuulemma saanut kuulla selkeistä kummitusten merkeistä. Askeleita on yläkerrasta kuulemma kuulunut. 

Kierros lähti käyntiin kivoissa merkeissä. Sää suosi ja ihmiset olivat innoistuneen oloisia.  Pääsimme sisälle Kokkolan Seurahuoneelle. Se on hotelli-ravintola aivan Kokkolan ytimessä. Rakennus on ollut aikoinaan Donnerin suvun rakentama - niin, juuri Jörn Donnerin esi-isän...

On jo pitkään ollut tiedossa, että tässä jos missä rakennuksessa on oma kummituksensa. Se on nimeltään Elsi. Elsin kerrottiin toimineen tässä hotellissa sisäkkönä 1900-luvun alussa. Elsi-sisäkkö rakastui hotellin johtajaan, mutta palava rakkaus romuttui säätyeroihin. Tästä pettyneenä Elsi jäi kuolemansa jälkeen vaeltelemaan hotellirakennuksessa. Elsi saattaa kolistella ja sytytellä valoja. Hän on kuitenkin lempeä haamu. 

Elsi-kummituksella on oma huone hotellin aulatiloissa, jonne ei ole lainkaan sisäänkäyntiä, ainoastaan parveke. Elsin huone näkyy alla olevassa kuvassa yläilmoissa...

Seuraavaksi kävelimme museokortteliin, jossa seisahduimme Vohvelikahvilan - Taideleipomon - edustalle. Sielläkin on oma kummituksensa, paremmin kai tunnettu nimellä Forsnabban kummitus.

Rakennuksessa sijaitsi aikoinaan leipomo. 1920-leipuri näki töihin aamuvarhaisella mennessään silinterihattuisen miehen istuvan leipomon sisällä penkillä. Leipuri poistui rakennuksesta lukiten oven mennessään. Aikomus oli ottaa mukaan joku toinen, jolle näyttää oliota. Kun hän palasi, oli silinterihattuinen mystisesti kadonnut lukittujen ovien takaa.Mies päätti vaiketa asiasta, ettei häntä luultaisi palturin puhujaksi. 

Vuosia myöhemmin leipomossa töissä ollut apuri oli myös nähnyt samaisen lierihattuisen tyypin ja kertonut tästä leipurille. Leipuri oli tuumannut, jotta kannattaa vaieta asiasta, jottei luulla hulluksi, niin kuin häntä, kun ei silinterihattuista löytynytkään, kun hän oli siitå  mennyt muille kertomaan. Kerrotaan, että tieto apulaisen näkemästä samaisesta lierihatuisesta tuli ilmi vasta 1980-luvulla perinneseuran tapahtumassa. 

Museokorttelissa oli tosi kaunista. Puissa oli vielä aika lailla keltaisia lehtiä. Pimeässä illassa pihalamput loivat kaunista valoa pimeyden keskelle, kun  jatkoimme matkaa kohti K.H. Renlundin museota. 

K.H.Renlundin pihassa  saimme kuulla monta  kiinnostavaa tarinaa K.H. Renlundin lapsuudesta. Renlundhan testamenttasi arvokkaat taidekokoelmansa aikoinaan kaupungille, mutta laittoi testamentin ehdoksi sen, että museossa täytyy saada käydä näyttelyissä ilmaiseksi. Kuulimme myös juttuja talossa aikoinaan asuneista 9 kauniista tyttärestä. Toki tuossa  hienossa talossa on myös kuultu kummittelevia kolinoita...

Matka jatkui Länsipuiston halki. Sinne oli viikon aikana syttyneet jälleen nuo kauniit valopallot valaisemaan piemyttä. Puistossa oli paljon ihmisiä. Siellä oli meneillään asunnottomien yön tapahtuma. Jatkoimme matkaa eteenpäin. 

Melkein jo arvasinkin seuraavan kohteen, nimittäin Katariinan kalmisto. Se oli aikoinaan ruttoisten hautausmaa. Vaikka tämä seutu nykyään onkin lähes keskikaupunkia, oli se menneinä vuosisatoina vieroksuttu, kaupungin porttien ulkopuolella sijainnut alue. Siksi sinne oli hyvä sijoittaa hautausmaa. 

Joku lapsikuulijoista kuului kysyvän, mikä ihme oli rutto. Opas selvensi, että se oli kuulkaas vähän samanlainen, kuin korona muutama vuosi sitten. 

Katariinan kalmisto on kuin oma maailmansa kaupungin melskeen ja vilinän ulottumattomissa. Siellä ei enää nykyisin ole hautoja, ne on siirretty muualle. Kalmistot ovat lukittuja. Opas toivoi, että niihin vielä joskus voitaisiin järjestää avoimien ovien päivä. Olisipa mielenkiintoista, tosiaan!

Jatkettiin matkaa kohti Vartiolinnaa, eli Kokkolan kaupunginteatteria. Rakennus oli kivasti valaistu. Nykyisellä teatterirakennuksella on pitkä ja moninainen historia. Onhan se toiminut myös suojeluskuntatalona. Nykyisin rakennuksen julkisivussa komeilee entisöidyt suojeluskuntamerkit, jotka jossain vaiheessa maalattiin piiloon, koska ne koettiin vuosikymmeniä sitten liian leimaaviksi. Onneksi niitä ei kuitenkaan tuhottu. Merkit on nykyään kunnostettuna seinässä kiinni.

Mutta joo, tiedetään, että myös tässä rakennuksessa on oma kummituksensa liihottelemasssa...

Oppaat tarkistelivat ajan kulkua ja totsivat, että oli aika suunnata reitin päätepisteeelle, Laivurintalolle. matka  eteni halki Neristanin korttelien. 

Alla oleva kuva on epätarkka, mutta halusin sen silti liittää tähän. Kun kävelimme pitkin kapeaa jalkakäytävää vanhassa kaupungissa, oli yksi katu aivan täynnä isoja, keltaisia vaahteranlehtiä. Lapset edelläni innostuvat jaloillaan  kahlaamaan lehtimeressä. joku etäämpänä heitti lehtikasan ilmaankin ja antoi leijua pipolleen. Nauratti.  Siksi oli pakko napata tämä kuvakin lapsosten pienistä iloista matkalla. 

Laivurintalon emäntä odottelikin jo meitä pihapiirissään. Siellä oli kaunista ja tunnelmallista. Aivan luxusta, sillä meille tarjoiltiin kuumaa mehua ja pipareita. Miten mehu voikaan maistua niin taivaallisen makoisalta?! Tuollaisena syksyisenä iltana se kruunasi viileässä ilmassa kävelyn.

Oli tullut aika kiittää ja poistua kohti kotia. Reilu tunnin mittainen promenadi oli tosi kiva. Kiitos siitä!

Köyhää väkeä - suomalaisia Amerikan kultamailla

Syyslomaviikon yksi odotetuimpia juttujani oli Kokkolan kaupunginkirjastossa ollut kirjailijavierailu. Tapaan yleensäkin näissä tällaisissa käväistä aina kun mahdollista. Koen, että kirjaa itsekin kirjoittavana saan imettyä kirjailijatapaamisista monenlaista tärkeää. Niin nytkin!

Tällä kertaa matkassani oli mukana ekaluokkalainen hupulaiseni  ja vähän etukäteen jännäsin, jaksaisiko hän selviytyä itsekseen lastenosastolla hämminkiä aiheuttamatta reilun tunnin. No kyllä jaksoi. Eilen kysyessäni häneltä, mikä on ollut syyslomaviikolla parasta "Se, kun olin siellä kirjastossa. " Yllättävää, mutta ihanaa ja lupaavaa!

Maarit Tastula on useimmille suomalaisille tuttu television kautta. Hän on syntyjään Kokkolasta ja ammatiltaan toimittaja, mikä myös näkyi hänen esiintymisvarmuudessaan. Sujuvasananaista ihmistä on ilo kuunnella! Tastulan tunnetuimmat ohjelmat televisiossa ovat olleet haastattelu- ja keskusteluohjelmia. Tällä kertaa kirjailijavierailun aiheena oli Tastulan syyskuussa ilmestynyt tietokirja "Köyhää väkeä - suomalaisia Amerikan kultamailla."

Kuvittelin, että olen asialliseen aikaan kirjastossa, kun aikaa esityksen alkuun oli vielä kymmenisen minuuttia. Ja kattia kanssa! Koko sali kirjastossa oli jo täysi ja vahtimestari raahasi sasapuessani salin ulkopuolelle irtotuoleja. Onnekkaasti sain sentään istumapaikan viiden metrin päästä salin oviaukosta, mutta arvasin jo etukäteen, että aivan kaikkea ei korvat  tavoittaisi niin hankalasta paikasta. Aika oikeassa olinkin, sillä mikrofoni äityi särisemään, kun äänenvoimakkuutta yritettiin hitsata suuremmaksi. Salissa varmaan kuultiin kaikki, mutta meillä käytävällä norkoilleilla oli haasteellisempaa.  Lopulta Tastula päätyi puhumaan ilman mikkiä. Onneksi hänellä oli sentään suhteellisen kantava ääni!

Maarit Tastulan kirjassa on kiinnostava aihe. Hän innostui tutkimaan aikanaan Amerikansiirtolaiseksi lähteneitä sukulaisiaan. 

Siitolaisiksihan lähti erityisesti täältä Pohjanmaan suunnilta valtava määrä ihmisiä. Varmaan kuta kuinkin jokaisen kuuntelijan suvusta oli joku lähtijä. Me olemme pitkään eläneet luulossa, että kun Amerikkaan lähdettiin leveämmän leivän perässä, olivat sinne muuttaneiden elämät seesteisiä ja täynnä glamouria. Niinpä sitä luulisi. 

En ole lukenut vielä Tastulan kirjaa, häneltä oli mukana olleet myytävät kirjat loppuneet jo aamupäivän Kaustisen kirjailijavierailuun. En siksi osaa kovin tarkkaan kertoa siitä. Mutta hankintalistalla kirja on. Se sivuaa aihepiiriä, josta itsekin tällä hetkellä osin kirjoitan. 

Me täällä Suomen suunnilla olemme usein saaneet nähdä amerikkalaistuneiden upeita kuvia. Itsekin olen törmännyt tietoon, että monet valokuvaamojen potretit, joita Suomensukulaisille lähetettiin,  suoritettiin lainavaattein. Ehkä kuitenkin oli tärkeää, että Suomeen jääneet uskoivat kaikilla kaiken olevan hyvin. Omassa suvuissanikin  lähti neljä nuorukaista samasta talosta Amerikkaan. Kuulemma talo vältti niuikin naukin konkurssin, sillä neljän lapsen maailmalle lähettäminen ei sekään ollut ihan ilmaista. 

Toki osan elämä ameriikoissa sujui kultaisissa merkeissä. Omasta suvustaniikin löytyy niitä onnekkaita. Mutta oli myös iso osa niitä, joiden elämä hukkui viinaan tai vähemmän iloisissa merkeissä ilotyttöjen osaan. Kaikkien kohdalle ei osunutkaan vapautta ja vaurautta, jota oli lähdetty tavoittelemaan. Kirjasta löytyy tarinoita niin viinanpolttajista kuin oman henkensä riistäneistä. Surullista, mutta hyvin ymmärrettävää.

Tastulan kirja on hieno kunninosoitus täältä siirtolaisiksi lähteneille. Kuinka rohkeaa olikaan lähteä kieli- ja ammattitaidottomana vieraaseen maahan! En tiedä, olisinko itse sellaiseen valmis. 

Amerikassa siirtolaisviranomaiset alkoivat suunnitella radikaalien siirtolaisten oloja, sellaisten, jotka eivät vielä olleet saaneet uuden maan kansalaisuutta. Tastula kertoi hämmentyneensä, että hänen omassa suvussaankin löytyi tarina Amerikasta lopulta  Neuvostokarjalaan matkanneesta perheestä. Sellaisesta ei Suomessa oltu puhuttu. Tarinan henkilö oli asunut kuitenkin jo 25 vuotta Amerikassa. Haasteeksi oli ilmeisesti tullut se, ettei mies ollut lukumiehiä, eikä siten oppinut englannin kieltä. Hän ei saanut useista anomuksista huolimatta Amerikan kansalaisuutta. 

On kiinnostavaa, kuinka kirjan juonessa tavalliset ja tavattomat elämät yhdistyvät sukututkimuksen keinoin. Tastula kertoi, että hänen lähteinään kirjassa oli paljon suomalaisia ja amerikkalaisia lehtiä, kuten  Amerikassa aikanaan ilmestynyt Toveri-lehti. Itsekin olen kirjassani käyttänyt samaa lehteä muutamissa kohdin lähteenä. On silti hämmästyttävää, että moni  melko valkoiselta Pohjanmaalta uuteen elämään ponnistanut kääntyikin sosialistiksi. Omasta sukuhaarastanikin löysin kirjaa tehdessä sellaisen!

Vilkaisu paikalliseen kirjakauppaan osoitti, että kirjaa on kaupan hyllyssä tällä erää tasan nolla kappaletta. taitaa käydä kirja hyvin kaupaksi, hienoa!

Lohtajan kirkon penkkijärjestys vuonna 1712

 Tämä kirjoitus sai alkunsa, kun törmäsin  mielenkiintoiseen Mikko Himangan kirjoittamaan tekstiin, jossa käsiteltiin Lohtajan kirkon vanhaa istumajärjestystä! Tuo luettelo on hyvin vanha, sillä se on tehty hieman ennen isonvihan aikaa ja sehän tarkoittaa, että luettelo on peräti 1700-luvun alkuvuosilta! Tarkalleen ottaen asiakirjassa oli päiväys 27.4.1712. Huvittavaa asiassa on lisäksi se, että Himanka oli saanut aikoinaan palopäälliköltä ukaasin poistaa kirkon sakastin vintiltä paperiläjän. Muun muassa tuo istumäjärjestysasiakirja oli löytynyt sieltä!

                  

Luettelon tekijöinä mainittiin silloinen kirkkoherra Kristoffer Granqvist, Pohjanmaan  rykmentin kirjuri Erik Munselius, vouti Nils Hällberg sekä useat seurakunnan silloiset jäsenet. Tämän istumajärjestyksen runkona oli pidetty aikaisempaa, 1.6.1694, tehtyä istumajärjestystä. 

Himanka totesi kirjoituksessaan, että istumajärjestys on tietysti jo sinällään mielenkiintoinen. Sen lisäksi siinä tuodaan myös vaimojen nimiä esiin, joita tuon ajan tiedoissa harvoin on. Lisäksi Himanka on verrannut listan henkilöitä paikalliseen isäntäluetteloon ja havainnut, kuinka  pian asiakirjan laatimisen jälkeen  tullut Isoviha vei mukanaan todella paljon väkeä. Jotenkin tosi pysäyttävää. Vieruskaverit penkistä katosivat yksi toisensa jälkeen. 

Meidän on vaikea hahmottaa, kuinka tarkkaan istumapaikat olikaan suunniteltu. Osa penkeistä oli tyhjänä sen vuoksi, että niihin oli määrätty istumaan korkea-arvoista väkeä, jotka eivät olleet oman seurakunnan jäseniä, kuten maaherra. Osa penkeistä taas oli niin täyteen ahdettuja, että varmaan vähän kaihoten siellä istuvat katselivat tyhjälle maaherran penkille..

Kirkon penkithän oli jaettu kahteen osaan; oli miesten ja naisten puoli. Ensimmäinen penkki miesten puolella oli varattu maaherralle! Vaikea sanoa, kuinka tiuhaan maaherra kirkossa vieraili, tuskinpa kovinkaan usein.  Naisten puolella ensimmäisessä penkissä sai istua kirkkoherran ja kapteenin rouvat! Toisen penkin miesten puolella saivat jakaa siviilivirkamiehet ja upseerit. 

Kolmanteen riviin oli ohjeena "kaksi ensimmäistä sulkee seinän viereen penkin, joka kuuluu Jukkolalle ja Niemelälle. Naisten puolella puolestaan toinen penkkirivi oli  nimetty Jukkolalle ja Niemelälle. Miesten neljännelle riville on kirjattu kaksi nimeä; pitäjänkirjuri tuomas Mertius sekä  Tuomas Rautio, jonka titteli ei asiakirjasta selvinnyt. Naisten riveissä kolmas penkki on nimetty  herra Jonaksen leskelle ja neljäs luutnantin tyttärille sekä vänrikin rouvalle. 

Forsman, jonka tutkielmaan myös uppouduin,  puolestaan kirjoitti väitöskirjassaan istumapaikkojen haasteellisuudesta kuvaten, että jos seurakunnassa asui pyöveli, ei kukaan halunnut hänen kanssaan samalle penkkiriville. Onneksi Lohtajalla ei omaa pyöveliä ollut, niin ei tarvintu moisesta ahdistua.  Taaimmissa penkeissä istujat saattoivat ärsyyntyneinä valittaa, etteivät he näe eivätkä kuule istumapaikoilleen. 

Näiden ensimmäisten penkkirivistöjen jälkeen  istumajärjestys oli tehty kylittäin. Koska  1700-luvun alkuvuosina Lohtajan seurakuntaan kuului myös alueita, joita sinne ei nykyään kuulu, sivuutan nämä  istumapaikat, esimerkiksi Kannuksen  ja Himangan väen. 

Marinkaisten miehet, joita oli kuusi kappaletta, olivat päässeet istumaan penkkiriville 5. Siellä istuivat vieretysten Matti Kippo, Erkki Pekanpoika Hirvi, Matti Tuomaanpoika Sinko,Juho Kustaanpoika Vuolle Erkki Matinpoika Koski ja  Juho Pekanpoika Kolppanen. 

Yliviirteen miehet istuivat penkkirivillä kuusi ja seitsemän. Kuudennessa rivissä oli Lauri Simonpoika Polvi, Sipi Mikonpoika  Pentinmikko, Juho Simonpoika Nikupaavo, Juho Antinpoika Tuomaala, Tuomas Matinpoika Ruotsala, Erkki Erkinpoika Kerola,  Juho Pekanpoika Simukka, Erkki Pekanpoika Portaanpää ja  Juho Juhonpoika Kuningas. 

Seitsemännessä rivissä istuivat Lauri Paulinpoika Junka,Luukas Matinpoika Kuningas, Elias Pekanpoika Korvela, Matti Matinpoika Kotka, Juho Ollinpoika Luomala, Matti Antinpoika Tokoi, Lauri Simonpoika Roiko sekä Matti Matinpoika Jylhä. 

Lohtajankylän miehet oli pistetty istumaan riville yksitoista ja kaksitoista. Edempänä istuivat Jaakko Matinpoika Perttula, Matti Juhonpoika Leskelä,  Pekka Juhonpoika Leskelä, Sipi Ollinpoika Seikkula, Antti Laurinpoika Toskala, Jooseppi Matinpoika Anttiroiko, Juho Matinpoika Roiko, Juho Erkinpoika Havela ja Antti Ollinpoika Havela. 

Heidän takanaan istui Erkki Juhonpoika Junttila, Juho Matinpoika Kyrölä, Matti Matinpoika Nissilä, Martti Martinpoika Orjala, Juho Lukkarila, Jooseppi Laurinpoika Säätelä, Furuluoto, Matti Eliaksenpoika Matinmikko ja Niemelä, jonka etunimi ei tullut tietoon..

 

J.R. Forsman taas kertoo mielenkiintoisesti vanhoista kirkkotavoista Isonvihan tienoilla.  Hänen mukaan kristillisiä  kirkkotapoja loukkasi niin puhe yleinen sorina, kohina ja heh, myös  nouseminen penkeille, joista jouduttiin usein kirkkokansaa varoittelemaan! Forsman kertoo myös, että istumajärjestyksessä oli periaatteessa kyse Kristuksen monijäsenisestä pyhästä ruumiista eli  pyhien täydellisestä seurakunnasta. Käytännössä pyhyys oli kaukana, sillä oma istumapaikka saattoi ottaa kunnian päälle. Aiheutui jopa käsikashakoita kirkkosalissa!Istumapaikkojen jakoperusteena oli sääty, asema, arvo ja myös varallisuus. 

Seuraavat penkkirivit hyppään yli, koska ne kuuluivat mitä ilmeisemmin alueisiin, jotka eivät nykyään kuulu Kokkolaan. Penkki 18 oli kokonaan varattu toholampilaisille ja penkki 19 vieraille sekä kannuslaisille. 

Lehterillä ensimmäinen penkki oikealla  puolella oli varattu seuraaville miehille: Erkki Juhonpoika Leskelä,  Matti Erkinpoika Märsylä,  Juho Juhonpoika Karhula, Matti Matinpoika Ojala, Matti Pekanpoika Huhtala, Perttu Puutio, Heikki Heikinpoika Hyyppä,  Pekka Niemi ja Pekka Eliaksenpoika Lankila. 

Ensimmäinen penkki  lehterillä vasemmalla puolella oli puolestaan varattu heille: Martti Erkinpoika Keiski, Simo Erkinpoika Maunula, Juho Vapola, Erkki Erkinpoika Hauhtonen, Matti Juhonpoika Lento, Matti Matinpoika Palo, Erkki Juhonpoika Karhula, Erkki Pekanpoika Huhtala, Pauli Antinpoika Anttila sekä Antti Tornio. 

Molemmin puolin lehteriä oli 18 penkkiä jakamatta ja niissä saivat istua nuoret miehet eli pojat, vävyt ja nuoret rengit. Heitä myös kehotettiin käyttäytymään siivosti sekä ottamaan huomioon, etteivät he riko Kuninkaallisen majesteetin  kaikkein armollisinta julistusta melusta. 

Oli vielä kaksi penkkiä kuorin sivuilla, johon oli varattu paikka kirkkoväärti Juho Seikkulalle, sekä pappilan, Jukkolan, Erkkilän Rahkolan ja kappalaisten rengeille. 

Naisten puolella viides penkki oli varattu Lohtajankylän naisille: Elias Matinmikon Anna, Erkki Pekanpoika Niemen leski Liisa, Juho  suutarin vaimo Susanna, Kustaa Suutarin vaimo Anna, Matti Kyrölän vaimo Kaisa, Olli Havelan vaimo Vappu, Kersantin vaimo Saara sekä Jaakko Lukkarilan vaimo Anna. 

Lohtajankylän kuudennen rivin penkissä istuivat: Matti Seikkkulan vaimo Beata, Juho Seikkulan vaimo Kaisa, Sipi Seikkulan vaimo Kaisa,  Markus Havelan vaimo Anna, Erkki Leskelän vaimo Kerttu, Antti Toskalan ensimmäinen vaimo Liisa, Juho Roikolan vaimo Priitta sekä Matti Anttiroikon vaimo Lisbet. 

Koska kirkoissa aiheutui herkästi hälinää  kirkkokansan etenkin juhläpyhinä tungeksiessa samanaikaisesti pois penkkiriveistään, annettiin tarkastuksissa ympäri maan  ankaria määräyksiä, joiden mukaisesti naisväen tuli istua hiljaisuudessa paikoillansa, kunnes miehet olivat ennättäneet ensin ulos. Jos joku tungeksi ennen aikojaan ulos kirkosta, hänet voitiin määrätä jalkapuuhun rangaistukseksi. 

Seitsemän penkkirivi naisten puolella oli sekä Alaviirteelle että Lohtajankylälle. Siellä istuivat Juho Kauppilan vaimo Priitta, Juho Junttilan leski Priitta, Erkki Junttilan vaimo Beata, Pekka Leskelän vaimo Beata, Jaakko Perttulan vaimo Liisa, Juho Kyrölän vaimo Anna, Matti Nissilän vaimo Maria sekä Erkki Lukkarilan vaimo Beata. 

Penkkirivillä yksitöista istui Alaviirteen naisia: Jaakko Yrjänä leski Susanna,  Tuomas Pentin leski Liisa, Matti Siirilän vaimo Liisa, Matti Kluukerin vaimo Vappu, Simo Mikkolan vaimo Kaisa, Mikko Mikkolan vaimo Vappu, Matti Luurun vaimo Priitta, Hannu Pietilän vaimo Beata, Heikki Sipilän vaimo Agneta, Jaakko Kerolan vaimo Sofia sekä  Matti Erkinpoika Mikkolan vaimo Kaisa.

Penkki kolmetoista oli Yliviirteen  naisten penkki. Siellä istui Juho Polven vaimo Susanna, Sipi Pentin vaimo Anna, Jaakko Nikupaavon vaimo Anna, Juho Tuomaalan vaimo Marketta, Tuomas Ruotsalan vaimo Priitta,  Markus Pottalan leski Liisa, Erkki Kerolan vaimo Priitta, Simo Simukan leski Malin, Pekka Eskelin leski Vappu,  Lauri Jungan vaimo Marketta, Luukas Matinpojan vaimo Kirsti, Matti Korvelan vaimo Anna, Erkki Kotkan vaimo Marketta, Olli Luoman vaimo Matti Juhonpoika Tokoin vaimo Anna, Erkki Roikon vaimo Liisa sekä Matti Jylhän vaimo Priitta. Tällä penkillä mahtoi olla aika tukalaa istua, koska istujia penkissä oli peräti seitsemäntoista! Muissa naisten penkeissä istujia oli kymmenkunta. 

Karhin penkkirivi oli rivillä kuusitoista. Siellä istui: Matti Ojalan vaimo Vappu, Mikko Anttilan vaimo Dordi, Matti Märsylän vaimo Kaisa, Matti Huhtalan vaimo Anna, pitäjänkirjuri Mertiuksen vaimo Priita, Pekka Huhtalan leski Malin, Perttu Puution vaimo Kaisa, Heikki Hyypän vaimo Anna, Jaakko Hirven vaimo Liisasekä Juho Karhulan vaimo. 

Marinkaisten penkki oli seitsemästoista. Siellä istui vain kuusi naista: Erkki Kosken vaimo Priitta,  Matti Kosken leski Susanna,  Juho Vapolan vaimo Anna, Martti Maunulan vaimo Vappu, Niilo Keiskin vaimo Liisa sekä Juho Hauhtosen vaimo Maria. 

Karhin toinen penkki oli rivillä  kaksikymmentä. Siellä istuivat:  Erkki Ojalan vaimo Vappu,  Pekka Ojalan vaimo Marketta, Mikko Karhulan vaimo Priitta, toinen Karhula-nimisen vaimo Priitta, Juho Anttilan vaimo Liisa, Erkki Anttilan vaimo Priitta, Matti Märsylän vaimo Kaisa, Pekka Huhtalan vaimo Anna, Matti Kippon vaimo Vappu sekä Juho Hyypän vaimo Maria. 

Karhilla oli ilmeisesti myös kolmas penkki rivillä kaksikymmentäyksi. Siellä istuivat: Juho Hirven vaimo Liisa, Erkki Niemen leski Liisa, Antti Lankilan vaimo Vappu, Juho Lennon vaimo Priitta, jaakko Niemen vaimo Priitta, Juho Kolppasen vaimo Susanna, Juho Vuolteen vaimo Susanna sekä Matti Vuolteen vaimo Marketta. 

Alaviirteen naisilla oli myös penkkirivi kaksikymmentäkaksi. Siellä istuivat: Jaakko Yrjänän vaimo Susanna, Matti Pentin vaimo Priitta, Jooseppi Pottalan leski Liisa, Jaakko Mikkolan vaimo Anna, Mikko Mikkolan vaimo Marketta, Jaakko Pietilän vaimo Priitta, Hannu Pietilän vaimo Malin ja Matti Luurun vaimo Priitta. 

Naisten puolella sijainneet muut neljä penkkiä torninjuurella oli jätetty jakamattomiksi. Niihin oli lupa mennä talojen naisväellä sekä renkien vaimoilla. 

Istumajärjestyksellä oli periaatteessa kaunis, kristillinen ajatus, jonka mukaan penkkijako osoitti hyvää  kirkkojärjestystä. Seurakunta järjestettynä  sukupuolen, iän,  perhekuntien, kylien ja aseman mukaan suurena kokonaisuutena, kuvasti samalla kristillistä seurakuntaa. 

Näiden lisäksi löytyy myös hieman outo merkintä näistä loppuosan penkeistä niiden sijainnin vuoksi. Olivatko ne sivupenkkejä?  Miestenpuolella oli  yksi penkki, numero yksi, johon oli sijoitettu Jaakko Vihtarin vaimo Liisa, Matti Vihtarin vaimo Maria, Erkki Harmaalan vaimo Kaisa, Matti Harmaalan vaimo Anna sekä Jaakko Kerolan vaimo Maria, Matti Hannilan vaimo Marketta, Arvi Arvilan vaimo Priitta, Perttu Mutkan vaimo Marketta sekä Tuomas Hannin vaimo Priitta.

Rivillä kaksi oli Lohtajankylän naiset: Matti Matinmikon vaimo Anna, Jaakko Lukkarilan vaimo Anna, Martti Orjalan vaimo Kaisa, Juho Nissilän vaimo Kirsti, Juho Kyrölän vaimo Anna, Matti Kyrölän vaimo Vappu, Mikko Junttilan vaimo Liisa, Antti Havelan vaimo Priitta sekä Olli Ketokosken vaimo Elisabet. 

Myös kolmannella rivillä istui Lohtajankylän naisia: Juho Roikolan vaimo Priitta, Jooseppi Anttiroikon vaimo Priitta, Juho Seikkulan vaimo Kaisa, Pekka Leskelän vaimo Priitta, Matti Leskelän vaimo Priitta, Jaakko Perttulan vaimo Liisa sekä Mikko Perttulan vaimo Priitta. 

Kuorin takana ensimmäisessä penkissä istuvien kotikylää ei ole merkitty, mutta siellä istui Matti Lukkarilan leski Kaisa, Antti Tornion vaimo Marketta sekä Tuomas Himangan vaimo Beata. 

Kahdesta muusta penkistä löytyi paikka pappilan, Jukkolan, Erkkilän, Rahkolan ja Furuluodon piiat. 

Nämä listaukset ovat tosi mielenkiintoisia. Ilmeisesti niissä on henkilönimissä muutamia pieniä virheitä. Kokonaisuutena nimet kertovat erittäin hyvin siitä, millaisessa asemassa kukin henkilö oli. Minulla ei ole tietoa, kuinka usein penkkirivistöjen nimiä täydennettiin tai muutettiin. Ajan mittaanhan henkilöt kuitenkin vaihtuivat, menivät uusiin naimisiin, kuolivat tai kohosivat asemassa. Myös muualta saattoi muuttaa väkeä. 

LÄHTEET: 

Lohtajan kirkon penkkijärjestys 1712. [https://digi.kirjastot.fi/files/original/f14e8f2dcb5e2ec22bedbe716f657479.pdf] Luettu 1.9.2025. 

Suomen kirkollisten olojen uudistus ison vihan jälkeen. Yliopistollinen väitöskirja. J.R. Forsman. 1899.  [https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2198516?term=ruumissaarnana&term=Kokkolassa&page=1] Luettu 28.9.2025. 

Syksy, syksympi, lokakuu

 

Niin se vaan taas saapui, syksy kaikessa kauneudessaan. Lokakuun alku on minulle musta ja peruuttamaton. Ei, en ole melankolinen ihminen, en ollenkaan. Mutta pimenevät illat ja syksyn eteneminen  saavat mielessäni tumman kaiùn, vaikka itse asiassa värimaailma näin alkusyksystä on vertaansa vailla. 

 

Uintikauteni loppui tänään. Siippa pumppaa paraillaan vettä pois altaasta. Tähän asti olen urhoollisesti käynyt iltaisin kastautumassa jopa +8-asteisessa vedessä. Hulluuttako? En tiedä. Silti olin ainut perheessäni, joka ei sairastunut kovaan flunssaan ja töissä ehkä ainut viluton... kyllä se kylmä vaan karaisee!

Parin viikon aikana olen seurannut, kuinka viereisillä pelloilla on puimuri niittänyt viljaa kauniissa, aurinkoisessa syyssäässä. mielessäni se on ilonaihe. Isäntä sai korjata hyvän sadon. Tänä vuonna ei juututtu viljapellolla  vesivelliin, koska sateita on ollut niin vähän. 

Kodin pihassa rakastan katsella muuttuvaa värimaailmaa. Keltakulta kuvaa hyvin  viljanpuintikautta. Seuraavassa vaiheessa pellot ovatkin sitten syvän ruskeat, kun maa käännetään. Olisi aika kiinnostavaa kuvata samaa peltoa moneen kertaan eri vuodenaikoina. Värien kirjo vuoden aikana on hurja!

On ihanaa, että meillä on myös havupuut. Männyt, kuuset ja katajat. Ne pysyvät urhoollisen vihreinä ja nostavat päänsä  jykevinä vuodenajoista piittaamatta. Tuijotan kaukaisuuteen. Vanha sanonta "ei näe metsää puilta," tuntuu sopiva tähän hetkeen. Vihreät puut ovat etäämpää katsottuna kaunis kokonaisuus. 

Yhtenä iltana naapuri soittaa minulle. "Nyt, Minna mene ulos, siellä on upeat revontulet. Innostun. Lähden ajelemaan sinne ja tänne. En näe yhtään revontulia, tai ehkä jossain aavistuksen verran.. Ne ovat sammuttaneet lamppunsa. Ajelen silti ja kuvailen vastarantaa, jossa näkyy paljon valoja. 

Kun palaan takaisin kotipihaan, näen vilauksen revontulista. Näppään pikaisesti  muutaman otoksen ja poistun nukkumaan. Aamulla kuulen, että revontulet olisivat olleet tuntia myöhemmin uljaimmillaan. No, unikin tuli minulle tarpeeseen.

Perjantaina työpäivän jälkeen ajelen  yksikseni tapani mukaan rauhoittumaan pienen järven rantaan. Kävelen ja kuvailen. Sää on kaunis ja veden pinta tyyni. Olen aivan yksin. Ihanaa.

Veden pinta on kuin peili, joka toistaa kaiken värin...maailma on oikeastaan aika käsittämätön paikka!

Rannalla on myös  pieniä pihlajia, puita, joita rakastan. Jään silti tuijottamaan yksinään pienessä koivussa kieppuvaa keltaista lehteä. Kauanko se vielä jaksaa siinä olla?

Maassa on kumollaan useampia sieniä. Kuvaan niistä yhden. 

Jos kuvista voi käyttää sanaa värikylläiset, niin ne ehdot toteutuvat varmaan näissä pihlajissa. 

Kotimatkalla pysäytän auton kylätien varteen ja kuvaan aittaa ja keltaisia haapoja. Kuinka kaunista!

Lauantaina lähdenuudelle reissulle, vuorostaan kuljeksimaan kaupunkiin. Minulla on oikeastaan mielessä yksi kuvauskohde, mutta jätän sen suosista reissuni viimeiseksi kuvattavaksi. 

Kävelen Pekka Jylhän tekemän J.V. Snellmanin muistomerkin ohitse. Teoksen nimi on "Lukeva poika." Jään miettimään, kuinka tätä teosta voisikaan hyödyntää koulussa sen teeman mukaan nyt, kun lukemiselle täytyy saada uutta nostetta. Tulen  vielä kehittelemään jotain tähän yhteyteen, uskokaa pois!

Huvittuneena katselen taideteosta. Siinä oleva omenapuu näyttää nyt aivan erilaiselta kuin muina vuodenaikoina. Lukevalla pojalla on näämmä upeaa väriloistoa seuranaan  näin syksyllä! Aika ihanaa!

Hetkeä myöhemmin kuljen huumaavan kauniin vaahterakujan alla. Lapsenomaisesti ajattelen, että olen nyt huvimajassa, jossa on keltainen lehtikatto. Voisin uppoutua tällaisiin mielikuviin. Ryhdistäydyn kuitenkin, sillä huomaan etäämpänä ikäiseni miehen, joka myös tuijottaa ylöspäin. Hämmennyn. Hetkeksi katseemme kohtaa. Tuntuu oudolta, että jolla kulla toisellakin on samat intressit. 

Kaupungintalon luona värimaailma on tyystin toinen. Ihailen kaupungin puutarhaosastoa, joka osaa loihtia upeita kokonaisuuksia. Pysähdyn näiden kahden kasvin eteen. Eikö olekin lumoava ja erikoinen väriyhdistelmä!

Kaupungilla  kuljeksiessani löydän myös punaista. Ahh, mikä väriruiske!

Ajelen eteenpäin. Täytyy vielä hankkia isän haudalle syyskukat. Kaupan pihassa vielä autossa istuessani minun on pakko veivata ikkuna alas ja kuvata. Kaupan pensasaidassakin on lumoavat värit.

Kukkien hankinnan jälkeen vielä viimeiseen kuvauskohteeseen. Perjantaina ajoin Torikatu 7 ohitse. Pysäytin  auton.  Minulle tuli silloin  pakonomainen halu kuvata rähjäistä  autiotaloa ja sen vieressä olevaa vaahteraa. Joskus ei vain osaa selittää asiaa kenellekään, miksi joku kohde valtaa mielen. Tämä on yksi sellaisista. Hetki ei ollut kuitenkaan kuvaukseen sopiva. Aivan liikaa vilinää kadulla. Päätin palata viikonloppuna tänne uudelleen. Ajoitus olikin mainio, katu oli lähes tyhjä. 

                  

                 

Talo on kuin syksy itssessään. Kurkin ikkunoista sisään. Siellä näyttää mustalta, synkeältä. Kotiin päästyäni kysyn siipalta, tietääkö hän talon historiaa. Ei tiedä, mutta kun totean, että viereinen rakennushan oli aikanaan Hakapub, niin siippa naurahtaa. "Joo, tuttu kertoi, että tuolla autiotalossa isot pojat kävi joskus ryypiskelemässä. Paikkaa kutsuttiin epäivirallisesti nimellä Takapub.  Hakapub jaTakapub. Nauramme. 

                           

Silti jotenkin iso harmi, että näin kaunis rakennus on kokenut elämänsä syksyn keskellä kaupunkikeskustaa. Olisi kiva tietää talon kukkeammista päivistä lisää.