Isovihan jälkeinen kaupunkikuva

Isoviha -tuo ajanjakso 1700-luvun alkuvuosina, on puhuttanut minua paljon. Siispä taas kerran palaan tuohon aikaan.

Kokkola tunnettiin vilkkaana kauppakaupunkina ja laivanrakennuspaikkana jo  1700-luvulla. Myös Pohjanmaan viljavarastot olivat hyvät ennen sotaa. 

Mitä jäi sodasta käteen, kun se vuonna 1721 loppui? Tällä kertaa piipahdan Kaarlelan kirkkoherran, Jakob Chydeniuksen (Anders Chydeniuksen isä), mietteissä. Tekstiotteessani Jacob Chydenius käsitteli  Kokkolan kaupungin tilannetta ikään kuin historiankertojan silmin.  Hän kuvasi kaupunkimme ulkomuotoa Isonvihan jälkeen näin: 

"Harvassa olevat talot, yksi siellä, toinen täällä olivat katottomat ja hajalle revityt. Tuskin oli täällä yhtään asukasta. Sillä porvaristo oli, mikäli päästä voi, paennut ja ne, joiden oli ollut pakko  pysyä aloillaan, olivat väkivaltaisesti ja piinaten teurastetut. "

Kaupunkiamme ei oltu poltettu maan tasalle, vaikka tuhot olivatkin suuret. Sen sijaan koko kaupungin  infrastruktuuri oli rappeutunut. Samoin useat porvarit olivat paenneet Ruotsiin tai sitten  köyhtyneet tai kuolleet. 

Sodan alkuvaiheessa vuonna 1714  oma sotaväki oli polttanut kaksi  parasta laivaansa sekä yhden purren ja useita makasiineja. Lisäksi oma väki oli hävittänyt paljon muutakin tavaraa sekä  ruokatarpeita. Kyseessä oli tietoinen poltetun maan taktiikka, etteivät viholliset hyötyisi näistä. Tällainen toiminta pakotti hyökkäävän osapuolen hankkimaan  huoltoa kotimaastaan. Samalla se myös hidasti  miehitystä ja   esti hyökkääjää saamasta ruokaa, majoitusta tai kuljetuskalustoa. Sotilasjohto katsoi, että oli uhrattavaa omaa omaisuutta. Jos vihollinen saisi esimerkiksi viljavarastot nimiinsä, se käyttäisi ne itselleen ja tämän jälkeen  sen lisäksi vielä myös kurittaisi väestöä. Valittiin pienempi paha ennen kuin vihollisjoukot saapuivat. 

Toki tällaiset toimet aiheuttivat paljon henkilökohtaisia menetyksiä ja nälänhätää. Ja hyökkääjän strategiaan kuului myös tuhota lisää. Lopputuloksena oli täydellinen hävitys. Toki esiintyi monenlaista "keplottelua:" viljaa kätkettiin esimerkiksi kirkkojen lattioiden alle tai maahan kaivaen, mastoja irrottettiin aluksista ja kätkettiin, jotta niitä voitaisiin myöhemmin hyödyntää. 

Kokkolan maistraatti ilmoitti 1722 hallitukselle, että kaupungista oli menetetty kaikkiaan 12 laivaa ja  9 suurta kuljetusalusta.

Isovihan loppuvaiheessa kaupungissamme oli peräti 138 autiotaloa. 23 taloa asutti köyhtynyt leskivaimo, vanha ja köyhtynyt ukko tai  raajarikko, töihin enää kykenemätön. Taloja kaikkinensa oli kaupungissa alle kaksisataa, joten tuhon osuus oli hirmuinen. Myös Kokkolan (kaupungin) kirkko oli kärsinyt kovin. Urut, kellot ja muut koristeet oli turmeltu. Myös suurin osa kirkon akkunoista oli rikottu.                                

Kaupunki oli kaikkiensa kokenut kovia: raatihuone, koulu, tullihuoneet, mylly, vaakahuoneet vaakoineen, kaupungin kellari sekä muut julkiset rakennukset olivat menettäneet kattoja, permantoja, ovia ja uuneja. Samoin ikkunoita oli rikottu ja monenlaista muuta tavaraa ja koristetta tuhottu. Myös raatihuoneen kello oli rikottu. 

Esimerkiksi vuonna 1714 kaupunginportilla oli vihollisen joukkoja ollut vastassa  iäkäs viskaali  Callström ja eräs vanha renki,  anoen armoa kaupungillemme, ettei sitä  ryöstettäisi ja poltettaisi.  Miehet jopa lupasivat antaa pakkoveroksi kirkkotapulin sekä raatihuoneen kellon ja muutakin, jos vain kaupungin asukkaat säästyisivät ryöstöltä. Tämä ei kuitenkaan kasakoita miellyttänyt, vaan he surmasivat molemmat vanhukset portille. 

Paljon on jäänyt pieniä yksityiskohtia tarinoissa  eloon - huomioiden, että Isostavihasta on jo yli 300 vuotta...

LÄHTEET:

Isonvihan jaloissa Pohjanmaalla. Viipurin pamaus:  Viip. garn.  aliups.  yhdistyksen julkaisu. 1.9.1929. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1366859?term=Isonvihan&term=Kokkolan&term=Kokkolasta&term=raatihuoneen%20kellot&term=Kokkolaan&page=5] Luettu 18.1.2026. 

 Kokkolan kaupunki Isonvihan jaloissa. Keski-Pohjanmaan vartio: Keski-Pohjanmaan suojeluskuntien äänenkannattaja. 1.11.1935. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1016863?term=Kokkolan&term=pikkulotat&page=18] Luettu 6.12.2025. 

Hässäkkää kirkonpenkissä vuonna 1803

Voi, voi, sitä nuorisoa! Luulisi, että tuo olisi tämän ajan hokema, vaan ehkei sittenkään. Sama valitusvirsi oli näköjään jo 1800-luvulla! Lueskelin Kaarlelan seurakunnan pitäjänkokousten pöytäkirjoja vuodelta 1803. Kirkossa kuului olevan ongelma, jota kirkon kokouksessa sakastissa yhteistuumin ratkottiin.

17.4.1803 pidetyssä kokouksessa emäkirkon sakastissa oli koolla kirkkoneuvosto. Tärkeänä asiana ja huolenaiheena oli nuorison sopimaton käytös kirkossa. 

Eräs ajattelematon ja ylimielinen nuorukainen oli pitkäperjantaina, 8.4.1803 väkisin pyrkinyt tunkeutumaan kirkon penkkeihin virsien laulamisen aikana. Penkki oli ollut  jo lähes täysi ja sen vuoksi oli aiheutunut paljon hälinää nuorukaisen puuhista. Tällaisia välikohtauksia oli viime vuosien aikana sattunut usein etenkin kirkon eteläisessä penkkiosassa, sisäänkäynnin puolella. Siis suoraan saarnaajan silmien edessä. Saarnaajan tehtävänä oli toimittaa jumalanpalvelusta alttarilla ja hänellä oli penkkirivistöihin suora näköyhteys. 

Nuorukaiset, jotka saapuivat myöhässä kirkkoon, yrittivät tunkeilemalla ja tönimällä tehdä itselleen tilaa etummaisissa penkeissä. Näin siitä huolimatta, että heti niiden takana olevat penkit olivat tyhjiä. 

Ne, jotka olivat jo ehtineet ajoissa asettua etummaisiin penkkeihin, koettivat häpeämättömästi selin, kyynärpäin ja polvin tehdä saapuville kaikkea mahdollista vastarintaa, vaikka penkit eivät olleet aina edes puolillaan väkeä. Näin penkissä jo istuvat aiheuttivat suurta hämminkiä, jota koko muu seurakunta joutui levottomana todistelemaan. 

Kirkkoneuvoston puheenjohtaja oli sen vuoksi kutsunut koolle kuudennusmiehet neuvottelemaan, kuinka tällainen Jumalaa loukkaava epäjärjestys voitaisiin vastaisuudessa estää ja samalla kuitenkin säästää ymmärtämätöntä nuorukaista, ennen kuin hän joutuu asiasta lain ankaran rangaistuksen alaiseksi. 

Puheenjohtaja ehdotti kirkolliskokoukselle, että harkittaisiin, että ensimmäisellä kerralla väkisin täyteen penkkiin tunkeutujalle tai sellaiselle, joka  esti toista astumasta sisään niin kauan kuin penkissä on tilaa,  voitaisiin sakottaa kirkon hyväksi 16 taaleria, toisella kerralla yhden riikintaalerin. Yksi riikintaaleri vastasi noin kuutta hopeataaleria. Kolmennella kerralla asiasta haastettaisiin maalliseen oikeuteen ja määrättäisiin sakkoa jo sadan hopeataalerin verran. 

Kuudennusmiehet hyväksyivät puheenjkohtajan ehdotuksen ja ottivat käyttöön sovitut rangaistukset, koska läki sääti järjestyksen rikkomisesta ja pahennuksen aiheuttamisesta kirkossa. asetus astuisi voimaan heti, kun se olisi emäseurakunnassa seurakunnalle julkisesti kuulutettu.

Kuudennusmiesten tehtäväksi määrättiin, että heidän tuli pitää jokaisena pyhäpäivänä tarkkaa kirjaa ja yhdessä silmälläpitää asiaa. Niin pian kuin rikkomus sattuisi, tulisi ottaa todistajat asialle ja hetimmiten ilmoittaa rikolllisen nimi myös pastorille. Tuolloin seurakunnassa oli kappalaisena Fredrik Juvelius. 

Puheenjohtaja tahtoi myös mitä hartaimmin kehottaa kaikkia vanhempia, kasvatusvanhempia sekä talon isäntiä ahkerasti ja vakavasti neuvomaan nuoria, että he Herran huoneessa käyttäytyisivät  sopivasti ja hartaasti. 

Mitäpä sitä muuta voisi tänä päivänäkään toivoa!

Asian käsittelyä jatkettiin vielä. Koska edellä mainittua, rangaistavaa käytöstä, oli havaittu  myös läktarissa eli yläkatsomossa nuorten keskuudessa ja toisinaan jopa vielä tavallista pahemmin, niin myös lehteritiloissa oli sama sääntö voimassa sopimattoman käytöksen osalta. 

Koska rikkomukset lehterillä oli helpompi salata kuin itse kirkkotilassa, tuli siellä tästä lähtien olla erityinen ja luotettava tarkkailija, joka käy siellä kaksi tai useampia kertoja vuodessa. Tarkkailijan nimi pidettiin  ainoastaan pastorin tiedossa. 

Tarkkailijan velvollisuutena oli omantunnon mukaan ilmoittaa jokainen, joka jollain tavalla oli loukannut Jumalan seurakuntaa, sekä tarvittaessa nimetä todistajat, jos ystävälliset varoitukset eivät auttaisi. 

Kaikki tämä tuli tapahtua siinä järjestyksessä ja kristillisessä tarkoituksessa, ettei sapatin, kikon ja Jumalanpalveluksen häpäisemisen kautta tulisi Korkeimman viha maan ja kansan ylle. 

Asia luettiin seurakunnassa ja sen todisti Carl Jan Nordling. 

LÄHTEET:Www.sukuhistoria.fi. Kaarlela tietokannassa. Kaarlela pitäjänkokouksia 1803-1861 AP II Ca:3 [https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=44842&pnum=4] Luettu 4.1.2026.

Mieliin jääneitä hetkiä vuodelta 2025 blogissa

Mitä onnekkainta Uutta vuotta 2026! Tällä kertaa silmäys vuoden 2025 jokusiin blogiteksteihin - tai lähinnä kuviin, joiden kautta itse parhaiten muistan tapahtumat. Ehkä ne olivat bloggarin huippuhetkiä blogimaailmassa. Linkitän jutut samalla, joten niihin pääsee tarkemminkin vielä käsiksi. 

Vuosi alkoi todella mielenkiintoisella kuvamysteerillä. Isoisäni lapsuuskodin pakeilta Merikarvialta pikkuserkkuni löysi läjän tuntemattomien henkilöiden  kuvia, joiden alkuperä ja  yhteys sukuuni on edelleen aika lailla mysteeri. Yhteys täytyy liittyä kuvan mieheen, sillä hänestä oli nipussa useampiakin kuvia. 

Rakastuin tähän alla olevaan kuvaan, otsikolla "Sotilaan ja valokuvien tarina." Kuvan taakse oli kirjoitettu  "Stundens lycka bli..." Se osoittautui kihlakuvaksi. Ja kuvan juuret johdattivat yllätyksekseni Kokkolaan! Selvittelin kuvan mysteeriä ammattitaitoisessa Facebookin  Sotahistoria-ryhmässä ja uskokaa tai älkää, niin kuvan julkaisusta kesti 18 minuuttia, kun  ilmoille heitettiin arvelut kuvan henkilöiden nimistä. Kyllä nettimaailma on ihmeellinen! 

Kuvan parin onni jäi tekstin mukaisesti hetken onneksi, sillä heidän tiensä erkaantuivat. Oscar ennätti avioitua uudelleen ja saada tyttären, ennen kuin kuoli jo vuonna 1933. Sen verran sain selvitettyä tarinaa, että Oscarin leski-vaimo ja tytär muuttivat Amerikkaan, missä vaimo avioitui uudelleen. Oscarin tytär,  "lilla Dussa Forss" lienee jo hänkin kuollut, mutta harmikseni en tavoittanut hänen jälkeläisiään. Olisin lähettänyt kolme kuvaa hänen isästään rapakon taakse jälkeläisille.  Joten etsintä on edelleen päällä! Ehkä vielä tavoitan...

Yllä: Beata (Beda)  Vivi Dorothea Sandqvist ja Karl Oskar Forss, kihlakuva 6/1922

Blogihaaste "Kumpi parempi" ei tekstin puolelta nouse  listoillani kovinkaan korkeaksi, mutta se pitää sisällään kuvamuistoja tärkeistä paikoista. Siksi se pääsi listalleni. Kesäkuvat ei  kesällä niin erotu edukseen, mutta kun niitä katselee taolven pakkasilla, näyttää kaikki aivan eriltä. Ihanat neljä vuodenaikaamme!

Yllä: Valokuva kotini tien päässä olevalta pellolta. 

On jännä huomata, että minusta on kehkeytynyt oman sukuni keskuudessa henkilö, jolle uskotaan suvun salaisuudet ja kysellään mieleen nousseita  asioita, joita  ei aikanaan kukaan hoksannut kysyä esipolviltaan. Tämä on jotensakin huvittavaa, jopa, sillä kyselijät ovat minua vanhempaa  ikäluokkaa. Minulla on iso rikkaus, että asuin  ensimmäiset vuoteni suvun  vanhalla maatilalla ja että myös isäni oli sukufriikki. Koen, että minusta on kehkeytynyt viimeisten vuosien aikana jopa  jonkinlainen suvun patriootti. :) 

Vuosi sitten sain sähköpostia isäni serkulta. Isäni kuoleman jälkeen olemme harvakseltaan vaihdelleet viestejä. Olen saanut kertoa hänelle omia muisteluksiani, ja hän  puolestaan on täydentänyt omia tietojani, koska hänen äitinsä eli iäkkääksi ja tiesi kertoa asioita, jotka taas minulta oli kateissa. 

Tämä rakas sukulaisnainen halusi lähettää minulle paketin aika tasan vuosi sitten. Muistan vieläkin, että noudin paketin, kun palasin alkuvuonna  Kanarian matkaltani. Koko lentomatkan mietin, mitä paketti mahtaisi sisältää. No se sisälsi isäni vanhan raamatun, isän äidin äidin rippikellon ketjun ja kihlasilkin, huivin, joka oli myös isän äidin äitini nuoruudesta. Aika aarre, sillä suvun kantatalo paloi myöhemmin ja omassa kodissani ei ollut tuolta ajalta  juuri mitään muistuttamassa suvun  tavaroista. On upea tunne hypistellä käsissään esineitä, joita tietää menneiden sukupolvienkin hypistelleen. 

Tähän kaikkeen  pohjautui kirjoitukseni "Kihlasilkki, uusin aarteeni."

Olen vieläkin vähän hämmentynyt, miksi hän päätti lahjoittaa esineet minulle, eikä jättää niitä omille lapsilleen. Mutta ihana juuri näin! Osaan arvostaa päätöstään!

Yllä: Kihlasilkki

Luonto eri vuodenaikoina on mulle varmaan SE juttu. Kevätjäällä pilkkimässä-blogipäivityksessä kerroin pienestä pilkkireissusta siippani ja pojanpoikani kanssa. Kuinka paljon tunnelmaa tuollaisiin pieneltä tuntuviin retkiin sisältyykään. Sitä ei tajua juuri sillä hetkellä, kun on reissun päällä, vasta myöhemmin. 

Ja se lapsen ilo ja into, kun pilkkikoukkuun takertuu saalis, viis siitä, kuinka pieni. Uskoakseni on jokin alkukantainen saalistusvietti edelleen tällaisissa, koska aikuisetkin ratkeavat laskeskelemaan ja kilpailemaan periaatteessa mitättömillä saaliilla. 

Yllä: Kevätjäällä pilkkimässä, tällä kertaa Öjassa. 

Sitten palailen yhteen lempikohteistani - siis luonnon kannalta. Ohtakari, joka kuuluu Kokkolan Lohtajaan. Kotoani on sinne matkaa lähes 40 kilometriä. Se on paikka, jossa käyn useamman kerran vuodessa rauhoittumassa yksikseni ja vain fiilistelemässä luontoa. 

Ohtakarin keväässä kulkien - päivityksessä näkyy upeasti se, kuinka  maisema on aivan eri näköinen eri vuodenaikoina. Värimaailma! Näin alkukeväällä oli vaaleansinistä, valkoista ja hiekanruskeaa. Jotain niin käsittäämättömän kaunista, ettei sitä edes kuvista täysin huomaa. Varmaan tuuli, hajut, ympäristö tekevät paikan päällä aistimuksesta vielä moninkertaisen. 

Tuntuu uskomattomalta katsella, kun kesän hiekka ja talven lumi ovat kuvissa kiertyneet yhteen. 

Yllä: Ohtakarin lumen ja hiekan symbioosi.

Yllä: Ehkä jo aavistus kesästä, vaikka vielä talvi kuvatessa olikin. 

Yksi mieleenpainuneista päivityksistä oli "Kirjamessuilla Kokkolassa." Ennätin kuulla ainoastaan kahta kirjailijaluentoa, mutta molemmat olivat todella onnistuneita esityksiä. Koska itsekin kirjoitan kirjaa (HI-TAAS-TI), on tosi mielenkiintoista kuulla, millainen on muiden kirjoittajien prosessi. Vaikutuinkin  juuri siitä, kuinka eri tavoin kirjoittamista voi lähestyä. Tommi Melender kertoi, kuinka alussa vaaditaan inspiraatio, mutta sen jälkeen kirjoittaminen on tavalllista työtä,  jota voi päivässä tehdä nelisen tuntia. Lopussa viimeistely on hänelle niin innostavaa, että siihen taas saa uppoamaan vaikka 14 tuntia putkeen. 

Matti Rönkä, tuo tv:stä tuttu uutistoimittaja, puolestaan kertoi, kuinka hän  kirjaa aloittaessaan kirjoittaa selkeän suunnitelman A3-pohjaan ja 25 kohtausta kirjasta. Kun hän sitten kirjoittaa, hän tekee tekstistä kerralla valmista. 

Viehätyin molemmista kirjoittajista kovasti, vaikka alkujaan lähdinkin vain Rönkää kuuntelemaan. Tein havainnon, että nyt oltiin todella lahjakkaiden miesten kanssa tekemisissä. Oma sanavarastonikin kalpeni Röngän kanssa keskustellessa...huhhuhhuh!

Yllä: Matti Rönkä kertomassa kirjoistaan.

Kyllä on Nätti!-blogipäivitys menee lohkoon "omat" eli kertoo oman elämän tapahtumista. Meillä on ollut 35 vuoden ajan aina Suomen pystykorva. Siippahan metsästää. Siksi alkujaan tämä rotu. Koiria - niin pystykorvia kuin erilaisia ajokoiriakin -  on vuosien mennen ollut useampia. En ole koskaan mieltänyt itseäni varsinaiseksi koiraihmiseksi. 

Silloinen meidän pystykorva jouduttiin vuosi sitten äkisti lopettamaan. Sanoin siinä vaiheessa, että uutta koiraa ei tosiaankaan hankita. Meni pari kuukautta, niin yllätin koko perheen surffailemalla Pentupörssissä ja ehdottamassa uutta koiraa. Niin siinä vain kävi, että olen nykyään suomenpystykorvan haltija! Näin paljon sitä itseään tuntee!

Koira tuli meille toukokuussa juuri ennen lomien alkua. Kun pitkään odotettu kesälomani koitti, huomasin hoitavani sekä  lattioille pissivää että  kaiken purevaa koiranpentua sekä pojanpoikaani. Aika vauhdikas kesä oli! Tässä kuvassa voisin hyvin maata itse lattialla kaikkeni antaneena, mutta näytti olevan hetkiä, että nämä kaksi nuorimmaista hyytyivät ennen minua!:)

Yllä: "Kaksi kesäkissaani." :))

Uusi - jopa itseni yllättänyt aluevaltaus - oli Kaarlelan kotiseutumuseon johtokuntaan liittyminen. Olen ensimmäinen suomenkielinen siellä. Vielä vuosi sitten en olisi villeimmissä unissanikaan tätä osannut aavistaa! Mutta nyt voin sanoa olevani jotenkin tosi kovasti kiintynyt museon toimintaan. Minut tuntevat kyllä tietävät, että olin  sitä jo aiemminkin. 

Tässä kuvasatoa päivityksestä "Konsertissa kotiseutumuseolla." Rakastan kansanmusiikkia jo oman taustani takia. Tämä konsertti oli ihan huippu, koska alaa opiskeleva Jacob osasi kertoa myös kokkolanseudun musiikkiperinteestä. Vaikutuin! Lisäksi on upeaa kuulla vanhaa kokkolanruotsia "Ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsci, är he för mytsi? Vieläkin hymyilyttää!

Yllä: Jacob Sundström soittamassa  "Berättarkonsertissa. "

Yksi vuoden uusista kohteista oli Renlundin taidepiha. Kävin kesän ja syksyn aikana ihastelemassa paikalla useamman kerran. 

Renlundin upealla taidepihalla-päivityksestä oli vaikeaa valita kuvamateriaalia tähän päivitykseen. Se on niin monimuotoinen kokonaisuus. Taidepiha on  toteutettu Brita Maria Renlundin  muistosäätiön myöntämän avustuksen turvin. Pihan muunneltavuus taiteen eri muotoihin tai vain oleiluun on todella monimuotoista. Se on samalla sen vahvuus - sekä tietysti myös lähes kaupunkikeskustassa. 

Jatketaan kesätunnelmissa. Meidän perhe on aina liikkunut merellä paljon. Onhan siippa myös ammattikalastaja yhdeltä olemukseltaan. Usein meri on meille sama kuin verkkojen vieminen tai tyhjentäminen, mutta aina silloin tällöin, kun sää oikein suosii, päädytään matkailemaan rannikolta hieman edemmäksikin. Ne reissut on minulle tärkeitä. 

Vaikka meillä aika iso kalastusalus onkin, on luonnon voimia kunnioitettava ja lähedettävä liikkeelle tällaisille hupiretkille vain sään niin salliessa. Mikäpä oliskaan ihanampaa, kuin hellettä porottava sää  viilentävässä meriympäristössä. Tässä "Kesällä Krunnissa kerran"- päivityksessä  tunnelmoin  Krunnin kalastajasaarella. Saaren karuus ja autenttisuus kolahtaa minuun aina. 

Yllä: Krunnin venesatamassa oli helteisenä päivänä muutama muukin venekunta kuin vain me. Oma aluksemme näyttää osuneen juuri edustalla näkyvän veneen taakse vähän piiloon. 

"Helle sekoittaa pään"-päivitys jatkoi kuuman kesän päivityksiä. Mistä muistan viime kesän? No varmaan siitä koiranpennun ja pojanpojan seikkailuista kanssani. Meillä on kotona kymmenmetrinen allas pihassa, ollut jo 17 vuotta. Se lienee paras hankintamme ikinä. Omat pojat ovat jo kasvaneet allastouhuista ulos, mutta etenkin kesällä 2025 sain toimia lähes aamusta iltaan rantavahtina pojanpojalle, joka oli talvella oppinut uimisen alkeen. Nyt takaan, että poika on ikäluokkansa parhaita uimareita. Harjoitus teki mestarin. 

Tämä kuvan västäräkki tuli minulle kesän mittaan rakkaaksi. Sillä oli poikaset jossain lähellä ja se kävi napsimassa poikasilleen kärpäsiä veden pinnalta.  Myöhemmin kesällä ilmaantuivat sitten ne poikasetkin altaan laidoille. Mutta silloinkin lintu huomioi turvallisuuden - poikasparkoja ei päästetty vesialueelle lainkaan, vaan emo rahtasi ruokakuormia edelleen heidän suihinsa. Minä ja västäräkki, kesän 2025 rantavahdit!

Mennyt kesä oli muuten kaikkien aikojen toiseksi kuumin tilastoissa - no siltä tuntuikin, vaikkei sitä silloin vielä tiennyt!

Laulattaa-päivitys osui loppukesälle. Se minulle tärkeä Kaarlelan kotiseutumuseo näytti minulle tosi kauniit kasvonsa. Pihapiiri ja koko miljöö on  ennen kaikkea rauhoittava. En kyllästy katsomaan näitä kuvia! Pääsin kokeilemaan pikkuisen myös museo-oppaana oloa ja tykästyin siihenkin!Kyllä elämässä olisi vaan monia asioita, joita voisi kokeilla ja hurahtaa niihin. 

Yllä: Kaksi rakasta kuvaa Kaarlelan kotiseutumuseosta. Se tunnelma!

En olisi KokkolaKarleby-blogisti, ellen nostaisi vuoteen jotain historiapainotteistakin. Sellaiset päivitykset ovat minulle tärkeitä, mutta  toisaalta enemmän kuin haastavia. Niiden vahvuus on aidoissa tarinoissa ja ajattomuudessa, mutta haaste kirjoituksiin käytettävän ajan vuoksi. Ne eivät synny tuosta noin vaan lonkalta, niin kuin kevyempi kirjoittelu. 

"Salavuoteussyytöksiä 1690-luvulta"- päätyi tämänkertaiseen oikeastaan sen vuoksi, että se käsitteli irtolaisnaisen tarinaa. Olen kirjaa kirjoittaessa syventynyt samankaltaiseen aihepiiriin, tosin 150 vuotta myöhemmin. Jotenkin karua, mutta toisaalta myös koukuttavaa., Ja kyllä aina on oma makunsa noissa vanhoissa historianlähteiden tulkitsemisessa. 

Yllä: Tekstinäyte 1600-luvun lopun käräjäpöytäkirjasta. kaikessa karuudessaan teksti on kaunista silmälle...

Blogihaaste "Kesän jälkipyykkiä" taas ei tekstinä puolesta nouse kovin korkealle, mutta ne kuvat! Kuvissa on taas useampia minulle tärkeitä muistoja hetkistä, jotka eivät ehkä olisi niin jääneet mieleen ilman kuvien tarinoita.

Minusta on maisemakuvien rinnalla kehkeytynyt parin viime vuoden aikana melkoinen jalkkismummo kentän laidalta! Omien poikien kanssa tätä ei juuri tullut koettua, joten menkööt nyt, vaikkei oma lempilaji olekaan. On tässä silti viehätyksensä! Ja etenkin arvostan valmentajien otetta.

Kuvapäivityksessä alla kuitenkin luontoa, koska se on minulle se rauhoittumiskeino...

Yllä: Kuvapäivitys Helluskarista. 

Kokkola-päivää vietetään aina, kun uusi lukuvuosi on juuri päässyt alkuun koulussa. Kai tämä aihepiiri täytyy Kokkolakarleby-blogistina vaan nostaa ilmoille! Paljon asioita, joita täytyy hehkuttaa uudemmille sukupolvillekin.

Kokkola 405 vuotta, onnea!

Yllä: Kotipihan vierestä löytyvä ohrapelto kuuluu alkusyksyn idylliin. 

Luontoon liittyvistä päivityksistä nostan ylös myös "Punakallioilla kuljeskelemassa"-päivityksen. Minulle on tärkeää saada kulkea yksikseni rauhoittumassa luonnossa. Usein tieni käy meren rantaan. Etsin tietoisesti paikkoja, joissa saan olla yksin. Se on varmaan vastapainoa työlleni. 

Alkusyksyinen maisema oli enempi kuin kaunis!

Sitten kohti loppuvuotta jo! "Syksy, syksympi, lokakuu"-päivityksessä kiertelin pitkästä aikaa pääasiassa Kokkolan kaupunkikeskustassa. Syksyinen värimaailma oli upeista upein. Sitä ei edes oikein saanut teljettyä kuviin. Silti jokin kolahti minuun korkealta ja kovaa erästä autiotaloa kuvatessa. En vieläkään tiedä, miksi. Tulipa sekin ikuistettua karussa syysasussaan. 

Koska minulla on erityisen paljon amerikkaläaisia lukijoita, niin tämä seuraava päivitys nostettakoon myös salkoon heilumaan. "Köyhää väkeä-suomalaisia Amerikan kultamailla"-päivitys  on perua toimittaja Maarit Tastulan kirjailijavierailusta Kokkolan kaupunginkirjastossa. 

Tapahtuma suorastaan pursusi väkeä, ja siksi itse tapahtuma jäi vähän ontuvaksi, mutta aiheopiiri oli enempi kuin mielenkiintoinen. Ja kyllä vaan huomasi, että puhumassa oli ammatikseen puhujan työtä tehnyt. 

Yllä: Maarit Tastulan kirjaesittelyn  mainos kaupunginkirjastossa. 

Vielä hehkutetaan  aivan  viimeistä päivitystä, sillä Suomeen iski Hannes-myrsky vuoden  viimeisinä päivinä. Oma koti selvisi pienin vaurioin, mutta kyllä on ollut surullista kuultavaa, kuinka kovasti moneen talouteen iski myrskytuhot. Osoitus siitä, että kyllä me loppuviimein elelllään täällä luonnon armoilla. 

"Hannes-myrskyn riepoteltavana"- päivitys kertoo siitä, kuinka luonto osaa yllättää - niin  kruudessaaan kuin kauneudessaankin. Kyllä elämä osaakin olla aika yllätyksellistä. 

Yllä: Kaarlelan kotiseutumuseon siivet saivat siipeensä Hannes-myrskyssä. 

Yllä: Trullevin kalasataman pienestä ja avuttomasta männystä löytyi luonnon kauneus myrskyn jälkeen. 

Sellainen oli kaikkinensa blogistin kooste vuodesta 2025. 

Nyt mieli siintää jo kohti uusia polkuja!

Yllä: Ohtakari vuoden 2025 viimeisenä päivänä. 

Hannes-myrskyn riepoteltavana

Niin vaihtuu tunnelmat ja tilanteet...viime yönä oli melkoista rytinää ja ryskettä, kun Suomenmaata runteli kunnon Hannes - talvimyrsky. Täällä Kokkolan seudulla tuuli ujelsi kai voimakkaimmillaan 35 m/ sekunnissa. 

Oli aika jännä tunne istuskella kotona ja odottaa, rysähtääkö kunnolla. Meillä on talon takana vanha kuusimetsikkö, jossa on tosi isoja puita. Onneksi ei tainnut olla lahovikaa ja juuret niissä on ainakin vahvat. Pieni kolinoita  ja kopsetta kyllä kuului ja mielikuvitus laukkasi. Myös sähköt oli pois lähes koko illan. Muutaman kerran räpsähtivät meillä sentään toviksi päällekin. 

Jotenkin jännä tunne, kun kaikki toiminta laantuu. Ulos ei tohdi mennä, ettei jäisi puun alle ja sisällä makaat sohvalla pimeää kattoa tuijottaen ja vain olet ja odotat.

Tuttava viestitteli  tänään päivällä, että hänen vanhempansa Lapuan suunnilta olivat olleet eilisillasta saakka sähköttä ja edelleen olivat. Muutaman  tunnin sähkötauko oli vielä sentään ihan siedettävä...

Aamu toi sitten mukanaan monenmoista yllätystä, kun päivä valkeni ja myrskykin laantui. Omassa kotonani selvisimme kyllä vähällä. Vain yksi irronnut pressu pihan laitamilla, joka suojasi puutarhakalusteita. Se oli sentään pian korjattu. 

Yllä: Kaarlelan kotiseutumuseon tuulenriepottelema tuulimylly

Viestittelyn kautta selvisi  jo aamusta, että Kaarlelan kotiseutumuseon tuulimyllyn siipi oli  nimensä mukaan ollut todellinen tuulimylly. Yksi siivistä oli ratkennut irti. Kävin katsastamassa paikalla ja aika vaaralliseltahan tuo näytti! Toivottavasti kukaan ei mene liian liki, ennen kuin kaupungin korjaustiimi on tehnyt tehtävänsä.  Ajelin myös siellä tääällä ja katselin myrskyvahinkoja. Onhan sekin tietynlaista myrskybongausta.

Naapurustossamme  navetan katto oli  irronnut ja toisesta naapurista  oli trampoliinin kehikko lähtenyt yösydännä hypäkälle, kierinyt voimalla 250 metriä ja pysähtynyt naapurin auton viereen. Yksi pieni naarmu sentään vain autossa. Mutta trampoliini sen verran kierteellä, että sen hyppimiset on hypitty. 

Harmistus on kyllä iso niiden kohtaloa ajatellen, joilla on kaatunut enempi metsää ja irtoillut kattoja. No heh, omassa metsässä ei olla vielä käyty tuhon jälkiä katsomassa, joten ei tiedä, onko itselläkin yhtä onnetonta luvassa.:(  Juuri katselin sähkökarttaa, niin edelleen lähes tulkoon koko Kälviä ja Ullava on sähköttä. Huhhuh!

Ajelin valoisaan aikaan myös Trullevin kalasataman suunnilla. Tie sinne oli kyllä kuin hävityksen jäljiltä. Puita kumossa, osa sahattu sen verran, että pääsi tien ylittämään. 

Meri oli avoin, kun sinne asti pääsin. Pieniä vaahtopäitä enään. Voi vain kuvitella viimeöisen aallokon ja luihin ja ytimiin porautuivan kylmän tuulen määrän, kun edelleenkin tuuli tuntui hyiseltä. Oli  kuitenkin lähes tyyntä. 

Ei niin rumaa ja pahaa, ettei jotain kaunistakin. Aivan rannan aallonmurtajan suojissa kyyrötti pieni mänty. Ihan puskan pahanen. Se oli jäätynyt aallonmurtajan ylitse  lentäneistä veden pärskeistä. Voisiko  enää kauniimmin luonto luontoa muovata?

Riemullista joulujuhlaa kaikille kaupungin asukkaille!

Joulurauha juuri katsottu televisiosta. On jotenkin ihanaa, että sama teksti on luettu vuosi vuoden perään jo Keskiajalta lähtien, peräti 700 vuoden ajan. "Riemullista joulujuhlaa..." Tiedetään, että jo 1320-luvulla silloinen Ruotsin  kuningas on tehnyt lain joulurauhasta. 

Meillä kotona on hieman hässäkkää. Nuoremman pojan  piti olla joulupukkina, mutta se homma  taisi juuri kaatua, kun sekä pojalle että tyttöystävälleen nousi kuume. Äsken soittelin pojalle, kannattaako meille tullakaan, kun jos on influenssaa,  on aika vaikea combo meidän perheelle...ovat siis tyttöystävän luona olleet yöpyilemässä. Siippa lähti juuri etsimään uutta joulupukkia. Vähänkö taas  extremeä...onneksi meillä on omat pukinvaatteet, niin löytyy pukki helpommin. Epeli kun vielä uskoo satasella pukkiin, niin ei voi jättää väliin, meille on aina tullut pukki...

Poikkeuksellisesti kävin jo eilisiltana viemässä kynttilät Kokkolan haudoille, isälle ja appiukolle. Yleensä se on ollut aina aaton hommia, mutta joskus kai voi vähäsen murtaa tapojaan. 

Toisen pojan perhe tulee näillä hetkillä tänne jouluaterialle ja joulusasunaan ja sitten sitä random-pukkia  odottamaan. 

Yllä: Veistos Annan hautausmaalla. 

Hyvää joulua sinulle, lukijani. Toivottavasti joulunaikasi on kaunis!

Rosson Pohjanmaa -näyttely Kokkolan kaupunginkirjastossa

                   

Sähköpostiini kilahti heinäkuun alussa kiva viesti. Blogiyhteistyökumppanini siellä kertoili uuden uutukaisesta projektistaan:

"Minulla on tässä keväällä valmistunut pitkäaikainen projektini Mika Kaurismäen Rosso (1985) elokuvan kuvauspaikoista. Näyttely siirtyi keskiviikkona suoraan Helsingistä Pohjanmaalle Ylistaroon, jossa näyttely on esillä vielä huomiseen saakka.

Loppuvuodesta näyttely on tulossa myös Kokkolan kirjastoon esille joulukuun ajaksi. Tervetuloa katsomaan näyttely!"

Ja tottahan lähdin Manun näyttelyä katsomaan, kun joulun alla kutsu uudelleen kilahti muistutukseksi lopulta Kokkolaan päätyneestä näyttelystä! Viehätyn aina tavattomista ihmisistä, jotka rohkenevat toteuttaa unelmiaan -erikoisiakin!

Näyttelyn nimi on "Rosson Pohjanmaa - silloin ja nyt. "Manu Kerola - henkeen ja vereen Kaurismäen elokuviin jo nuorukaisena ihastunut- on tehnyt useita, kiinnostavia pienelokuvia ja näyttelyitä, joista olen aiemmin kirjoitellut. Tämä uutukaisin projekti on kyllä aika kiinnostava tämäkin! Manu on kierrellyt kesällä 2023 kuvaamassa Mika Kaurismäen Rosso-elokuvan kuvauspaikoilla. Hänen tavoitteenaan oli valokuvata jokainen elokuvan kohtausta vastaava näkymä.

Rosso oli Mika Kaurismäen kolmas pitkä elokuva. Se ilmestyi vuonna 1985 eli tasan neljäkymmentä vuotta sitten. Rosso-elokuva on niin kutsuttu road movie ja sitä kuvattiin sekä Sisiliassa että Suomessa. Moni elokuvan kohtauksista on kuvattu eri puolilla Pohjanmaata - myös Kokkolassa. Useat elokuvan kohtauksista on sijoitettu jollain tavalla jo silloin uhanalaisiin paikkoihin.

                        

                                  Yllä: Karttakuvasta kuvauspaikat on kiva hahmottaa. 

Tiedän, että Manu Kerola on jo aiemmin viehättynyt paikoista, jotka ovat katoavia. Sellaisen hän kuvasi esimerkiksi lyhytelokuvaansa Harrbådan neidosta. Silloin Harrbådassa ei vielä ollut tuulimyllyjä. Samoin hän  teki myös "Sotavangin perintö-" nimisen mykkäelokuvan, jossa liikuttiin Vuolteen sotavankileirin ja Kälviän  entisen   rautatieaseman liepeillä. Tiemme Manun kanssa ovat risteilleet moneen otteeseen. Minä olen tehnyt blogipäivityksiä ja Manu elokuvia samoista kohteista. Aika hauska jo ajatuksenakin. Olemme viestitelleet blogistani ja Manun projekteista jo vuodesta 2017 lähtien (tarkistin juuri!). Kaksi eri tapaa toimia;  kumpikaan ei syö toisiaan vaan ennemminkin täydentävät kokonaiskuvaa. 

Vuonna 2023 Manu Kerola aloitti tämän uusimman projektinsa. Hän kierteli kesälomamatkoillaan ympäri Rosson kohtauspaikkoja ja kuvasi kaikkiaan 22 elokuvan kuvauspaikkaa aina Toijalasta Raaheen saakka. Hän halusi omin silmin nähdä ,mitä noille kuvauspaikoille on tapahtunut 40 vuoden aikana. Kuvauspaikkoja oli ainakin seuraavilta paikkakunnilta: Ilmajoki, Laihia, Jurva, Vöyri, Mustasaari, Vaasa, Kokkola, Kalajoki, Raahe, Pattijoki, Säijä, Tampere ja Toijala. Mitä niille kuuluu nyt? 

Tämä näyttely näki päivänvalon Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (Kavin) aulagalleriassa 6.5.-13.6.2025 Helsingissä.

Yllä: Manu Kerola näyttelynsä edustalla. 

Rosso-elokuva syntyi aikoinaan perin erikoisella tavalla. Kaurismäki oli Tampereella etsimässä kuvauspaikkoja Klaani-elokuvaan. Aamiaisella hän kävi Pizzeriassa Rossossa ja sai siellä idean, että voisi tehdä seuraavan elokuvansa siellä. Kaurismäen mukana kuvauksissa ollut Kari Väänänen tuli samaan aaumupalapöytään ja Kaurismäki kertoi ideastaan, jossa italialainen palkkamurhaaja kuolee pöytään, jossa istuu. Väänänen oli kysynyt Kaurismäeltä, kuka näyttelisi palkkamurhaajaa, jolloin Kaurismäki oli vastannut: sinä!

Yllä: Rosso juuttuu tulviville lakeuksille Ilmajoen Munakan kylässä Kyröjoen tulva-alueella. Rosson auto Chrysler Newport löytyi pitkien etsintöjen jälkeen Siilinjärveltä. Auto on läpikäynyt lähes täydellisen muutoksen.

Kaikki elokuvan kohtaukset kuvattiin yhdellä otolla muista elokuvista ylijääneille filminpätkille, jotka kuulemma olivat Jörn Donnerilta jäänytä ylijäämää. Sekin jo melkoinen episodi.  Kuvaukseen varattiin vain noin 13 päivää. Kuvausryhmässä oli ainoastaan muutama jäsen ja elokuvan budjetti 60000 markkaa. Rosson esikuvana oli Sergio Leonen lännenelokuvat, joissa matkattaisiin "eläimellä, peltilehmällä" eli autolla. Toiseen pääosaan Kaurismäki halusi Martti Syrjän. Eppujen bändi teki kuvausaikaan Kahdeksas ihme-albumiaan ja sen vuoksi päädyttiin ratkaisuun, että kun Syrjän täytyy mennä levytysstudioon, hänen hahmonsa kuolee. Muutoin elokuvassa Syrjän hahmo olisi pysynyt pidempään elossa. :) Väänänen muuten näytteli Sisliassa italiaksi puhuen - hän opetteli kielen varta vasten  jopa niin hyvin, että häntä luultiin sisilialaiseksi!

                  Yllä: Elokuvanäytöksen käsiohjelma. 

Tunnusgrafiikan näyttelyyn on tehnyt Markus Itkonen. Hän on suunnitellut myös elokuvan logon, julisteet sekä muun mainosgrafiikan ollessaan vielä nuori graafikko-opiskelija. 

                            

                                         Yllä: Rosson  tunnussävelen vinyylisingle. 

Rosso-elokuvasta järjestettiin Karkkilassa Kino Laikassa juhlanäytös 27.9.2025. Paikalla oli muun muassa Martti  Syrjä, Mika Kaurismäki sekä Manu Kerola. Kerolan valokuvanäyttely oli esillä Kino Laikan kabinetissa samoin kuin myös Tampereella Arthouse Cinema Niagaran käytävätilassa ja myös Ylistarossa elokuvateatteri Matin-tuvassa, missä erikoisluvalla nähtiin myös Rosso-elokuva. . 

Yllä: Postipankki Vöyrissä, jonka sisälle ei aikoinaan päästy ryöstöä kuvaamaan. Vaikka pankkirakennus näytti jo kuvausvuonna melko rähjäiseltä, se oli edelleen pystyssä. Tosin ei enää pankkina, vaan autioituneena. 

Manu Kerola valokuvasi näyttelyynsä jokaisesta kuvauspaikasta elokuvan kohtausta vastaavan näkymän. Kuvitelkaa, miten kiehtova kesäloma- ja työmatkareissujen yhdistelmä! Idea tähän projektiin syntyi Kerolan mukaan Kaurismäen "Arvottomat"-elokuvasta tehdystä vastaavanlaisesta näyttelystä. vaikutuin esimerkiksi elokuvassa olleen auton etsinnästä sekä heinäladon löytymisestä. Aivan uskomattomalta kuulosti, miten  kaikki on natsanut lopulta niin hyvin, että jokainen kuvaus on mahdollistunut!

Yllä: Laihian Herkku-Grilli silloin ennen. Nykyään paikalla komeilee uudenkarhea kerrostalo. 

Rosson kuvauspaikat löytyvät pääosin Pohjanmaalta, joten projekti oli mahdollinen. Myös Kokkolassa on useampi kuvauspaikka. Niitä oli näyttelyssä erittäin kiinnostavaa nähdä. 

Mistä Manu Kerola sitten löysi kuvauspaikkansa? Paljon tietoa löytyi eri paikkakuntien Facebook-ryhmistä kysellen. Lisäksi tietoa löytyi Suomen kansallisfilmogtrafiasta. 

Kerola kertoi, että pyrki ottamaan kuvia mahdollisimman samasta kuvakulmasta kuin alkuperäiskohtauksissa. Myöhemmin Kerola liitti silloin ja nyt- kuvat rinnakkain. Kerola kuvasi puhelimella, koska puhelimen ruutu mahdollisti kuvien vertailun hyvin. 

                           

Yllä: Kuvia Kokkolasta. Kohteina Rantakatu, Tehtaankatu ja  Anttilan kulma. Eniten näistä lienee muuttunut Tehtaankatu, joka nykyään on kävelykatuna. Myös kiinteistöt ovat kokeneet ison muodonmuutoksen. 

Aina paikkojen löytyminen ei ollut itsestäänselvää. Esimerkiksi vanha heinälato, joka elokuvassa on Rosson yöpymispaikkana Kyröjoen tulva-alueella Ilmajoella, löytyikin noin 300 kilometrin päästä Raahesta. Näin voidaan elokuvan keinoin toimia!

Yllä: Kokkolan linja-autoasema oli molemmissa kuvauksissa vielä elossa. Nyt sen paikalle rakentuu hotelli. Niin on kaikki katoavaista!

Monet rakennuksista oli ennätetty purkaa 40 vuoden aikana. Osa rakennuksista veteli kuvaushetkellä viimeisiään. Pikkukaupunkien kaupunkikuvissa Kerola ymmärsi, että monet kivijalkaliikkeet oli kadonneet elokuvan kuvausten jälkeen. Osalla rakennuksista käyttötarkoitus oli ajan myötä muuttunut. Muutosta tapahtuu edelleen. Nouseekin ajatus, että kameran kanssa pitäisi säännöllisesti heilua monilla hoodeilla. 

Kerola kuvasi Kokkolan linja-autoaseman vuonna 2023. Se oli yksi elokuvan paikoista. Nyt tuota rakennusta ei enää ole, vaan sen sijoille on nousemassa iso hotelli.  Kerola toteaakin, että puretun rakennuksen myötä katoaa aina jotain olennaista kaupunkien identitettistä ja tunnelmasta. Muuten - minäkin kiiruhdin alkuvuodesta  kuvaamaan linja-autoasemaa ennen sen katoamista. Pitäisikin käydä päivittämässä kuva tämänhetkiseen rakennusteemaan ja sitten myöhemmin valmistuneen hotellin kuvaan. 

Omia muistikuvia elokuvan kuvaussessioista Kerolalla ei ole, koska hän oli 3-vuotias niiden kuvausaikana. Kokkolan kaupunginkirjasto on Kerolalle mainio paikka päättää näyttelynsä, sillä nuorena opiskelijapoikana Kerola lainasi juuri Kokkolan kaupunginkirjastosta kaikki Kaurismäkien DVD-elokuvat. Eläköön kirjastopalvelut, jotka ovat kaikkien tavoitettavissa!

                         

Yllä: 80-luvun maisemiin kiinteästi kuuluneet puhelinkopitkin ovat saaneet siirtyä pois nykyajan tieltä. 

Elokuvan kuvaustapa on ollut kiinnostava, sillä osa otoista on kuvattu  piilokameratekniikalla ja joku paikallinen saattaa hyvinkin löytää itsensä tai autonsa kuvista! Olisipa kiinostavaa kuulla, jos näin jollekin käy! Samoin osa kuvauspaikoista oli luvattomia. Nyt sen jo tohtii tunnustaa. 

Elokuvassa käytössä ollut Chrysler Newport ostettiin katsastamattomana ja kuukauden ajoluvalla romuttamolta  10000 markalla, mutta elokuvan valmistuttua se myytiin elokuvan siivittämänä peräti 70000 markalla. Eli myyntisumma oli suurempi kuin elokuvan budjetti! Nykyisin auto komeilee Siilinjärvellä jo 18. vuottaan. 

Väähän jo jännityksellä odotan, millaiseen projektiin manu seuraavaksi omistautuu!

Vielä ennättää Manu Kerolan näyttelyä katsastamaan. Se on esillä joulukuun 2025 ajan Kokkolan kaupunginkirjastossa! Ehdoton suositukseni!

LÄHTEET:

Dokumentaristi Manu Kerola Rosso-elokuvan jäljillä: ”Olisi mukava kuulla jos joku tunnistaa itsensä tai autonsa kuvista” Keskipohjanmaa 7.12.2025.
[https://www.keskipohjanmaa.fi/artikkeli/dokumentaristi-manu-kerola-rosso-elokuvan-jaljilla-olisi-mukava-kuulla-jos-joku-tunnistaa-itsensa] Luettu 21.12.2025.

Rosson Pohjanmaa silloin ja nyt. Näytttely kavissa 6.5.-13.6. [https://kavi.fi/rosson-pohjanmaa/] Luettu 21.12.2025.

Rosso 40 vuotta. [https://www.film-o-holic.com/artikkelit/rosso-40-vuotta/] Luettu 21.12.2025.