Kiepissä - Kokkolan luonnotieteellinen museo

Viikolla sadepäivä.  4-vuotiaan kanssa mietittiin, mitä voitaisiin tehdä, kun ulosmeno ei oikein napannut. 

Sain kuningasidean - lähdetään Kieppiin!

Kieppi on siis luonnontieteellinen museo, joka avattiin jo vuonna 1982. Museon alku on hieman tavanomaisesta poikkeava, sillä  kyseessä on alkujaan yksityishenkilön, Veikko Salkion (1912-2006) kartuttama luontokokoelma ja elämäntyö. Salkio oli harrastanut eläinten täyttämistä koko ikänsä ja ensimmäiset eläimet hän kokosi jo 1930-luvulla Petsamossa. 

1966 Veikko Salkio sai luvan luonnonsuojeluvalvojalta  ottaa haltuun ja  täyttää tapaturmaisesti kuolleita  rauhoitettuja eläimiä sillä ehdolla, että ne sijoitettaisiin museoon. 

Monien vaiheiden jälkeen Salkio päätyi rakentamaan museonsa Kokkolaan, koska katsoi kartasta, että se sijaitsi maantieteellisesti hyvällä paikalla. 

Salkio lahjoitti kokoelmansa Kokkolan kaupungille vuonna 1980. Alkujaan museo tunnettiin nimellä Kokkolan luontomuseo. Se avattiin vuonna 1982.  Nimen Kieppi se sai vasta 2012. Nykyiseen paikkaan, museokortteliin, museo siirrettiin  vuonna 2000.  Salkion harras toive oli, että myös jälkipolvet saisivat maksutta nähdä kokoelmat. Hienoa, että siitä on pidetty kiinni ja museoon pääsee ilmaiseksi ihastelemaan kolmea kattavaa kokoelmaa; Salkion eläimiä, Viljo Nissisen mineraalikokoelmaa ja Armas Järvelän perhoskokoelmaa.

Pikkuepeli ihmetteli, voiko nämä hirvenvasat olla kuolleilta, kun ne näyttävät niin aidoita. Tätä kirjoittaessa epeli pohtii, onko hirven jalkojen luut vahvemmat kuin ihmisellä - jaa-a. 

Muistan käyneeni  lasten kanssa ensimmäisillä  museokierroksilla Hagströmin kulmassa  jo silloin, kun työskentelin lastentarhanopettajana 90-luvulla. Muistan näiltä käynneiltä  erityisesti erään eskaripoikani, jolle paikasta tuli niin tärkeä, että hän myöhemmin meni usein yksikseen museoon ja juttelemaan Salkion kanssa. Salkiolla tuntui olevan aina aikaa jutella hänen sydäntään lähellä olevista asioista.  Arvostin tätä kovasti. 

Myöhemmin, kun olin luokanopettaja ja työskentelimme kouluni kanssa evakkotiloissa, tuli museosta jälleen tärkeä kohde. Muistan, kuinka vierailimme silloisen 6-luokan kanssa museossa ja muutoin niin  vilkas ja hulvaton oppilasryhmäni löysi museosta rauhan ja itsensä! Erityisen moni hurmaantui jostain syystä silloin museon kivikokoelmista.  Päätimme alkaa kulkea museossa säännöllisesti. Ironista kyllä, sillä päätöstämme seuranneella viikolla museo paloi...

Museo on ollut nyt kolmisen vuotta remontissa. Onnekkaasti isoin osa kokoelmasta  saatiin pelastettua. Kaksipäistä vasikkaa ei museon vitriineissä enää näkynyt, en  tiedä, mikä on sen kohtalo ollut...Ihan kaikkia esineitä ei tosin ole vielä saatu paikoilleen. 

Museo avautui uudelleen heinäkuussa 2023. Se on nyt kertomassa luonnosta entistäkin ehompana. Pikkupojan kanssa museossa vieraillessani paikalla oli ilahduttavan paljon ihmisiä - aivan pikkulapsista vanhuksiin ja kaikkea siltä väliltä. Kohde, jossa pystyy viettämään fiiliksen mukaan lyhyemmän tai pidemmän ajan. 

Pikkuepeli kiinnostui erityisesti pesäkoloista kurkistavista linnunpoikasista. Kauniisti niitä olikin sommiteltu. 

Oravanpoikaset pesässä...niitäpä ei juuri näekään muuta kuin täällä. Kas kuusen latvassa oksien alla,,,

Pikkuepeliä kiinnosti myös petolintujen hurjan terävät kynnet. Kaikista kiinnostavin pojan mielestä oli kuulemma sinisorsa. En tiedä miksi. 

Kivistä kiinnosti tietysti aito kulta ja kauniit ja erikoisen väriset kivet. Luonto osaa kyllä olla ihmeellinen!

Perhosia katsellessa nuori opastyttö tarjoutui tuomaan meille perhosten nimiluettelon. Perhosten nimiä olikin kiva tutkiskella itse otusten lisäksi. 

 Ehdoton suositteluni! Kaiken lisäksi ihan vieressä on muitakin museoita ja ihana Vohvelikahvila ja ilmainen parkkipaikka!

LÄHTEET;

KokkolaKarleby.fi.  Luontokokoelma [https://www.kokkola.fi/vapaa-aika/museot/kieppi-kokkolan-luonnontieteellinen-museo/luontokokoelma/] Luettu 30.7.2023. 

Kokkolan köyrimarkkinat

Lueskelin Oskari Tokoin  vanhaa kirjaa, jossa hän kertoo muisteluksistaan Keski-Pohjanmaalla. Siellä oli kiinnostava juttu entisaikain köyrimarkkinoista, joita Kokkolassa tavattiin vuosittain viettää. Köyrimarkkinat järjestettiin syksyisin ja köyri tunnetaan myös nimellä kekri, joka ainakin itselleni onkin tutumpi nimenä. Joka tapauksessa köyri huipentui satovuoden viimeiseen  päivään, jolloin peltotyöt oli saatettu päätökseen ja  ja karja talvisuojaan. 

Yllä; näkymä Torikadulta 1890-luvulla. Kuva Kokkola 400 vuotta-näyttelystä. 

Tokoi kertoilee kirjassaan markkinoista, joiden tapahtuma-aika oli joskus 1888 vuoden tienoilla. Köyrimarkkinat oli kansalle odotettu  ja suuri tapahtuma. Markkinoille mentiin lähinnä tavan, ei niinkään tavaran vuoksi. Jepjep, muistan vielä omasta lapsuudestanikin, kuinka perheeni lähti joka syksy lähikaupunkeihin syysmarkkinoille. Ei sieltä koskaan kummoisempaa ostettu, mutta juurikin se tunnelma...

       Suupohjan työmies-lehti 6.11.1885, No 87. 

Naiset tehtailivat markkinoille  myyntiin sukkia, vanttuita, kotikutoisia kankaita ja sukkarihmoja. Maalaiset veivät markkinoille maalaistuotteita myytäväksi. Voi, liha ja  leipä vaihtoi omistajaa, samoin vasikannahat ja lehmätkin. Hevoskaupat eivät olleet Kokkolasta katsoen sopivaan aikaan eikä paikkakaan sopinut oikein  siihen. Pääasiassa romanit saattoivat hevosia kaupitella, samoin kuin joku ehkä huonompaa kopukkaansa vaihtamalla saattoi yrittää ansaita pikkuvoittoja. Kaupungin laitamilla oli hevoskauppaa varten paikka nimeltä koniplassi, joka oli avoin kenttä ja kokoontumispaikka puolijuopuneille hevoshuijareille. 

Kauempaa saapui markkinoille rihkamakauppiaita. Sellainen tavara, jota ei yleensä oman kaupungin kauppapuodeista saanut, oli kysyttyä. Myynnissä oli myös pannuja ja patoja, pärekoppia, kivikuppeja sun muuta arkielämässä tarpeellista. Markkinoilla oli huomioitu tietysti  myös kihloihin aikovat ja muut nuoret, joille kaupiteltiin esimerkiksi huiveja. Silenin kultasepänliikkeestä puolestaan löytyi kihlakoristuksia, sormuksia ja korvarenkaita. 

Köyrimarkkinoilla käytävä kauppa ei ollut järjestäytynyttä. Kukin valitsi itselleen mieluisan paikan, etupäässä pieneltä torilta. Vaikka markkinoiden kaupallinen arvo oli vähäinen, oli sosiaalinen merkitys suuri. Etenkin palvelusväki ja nuoret kohtasivat ilonpidon merkeissä markkinoilla. 

Köyrinä eli marraskuun ensimmäisenä päivänä perinteisesti sanottiin, että piioilta, rengeiltä ja palvelusväeltä  "katkesi rinnustin," sen jälkeen seurasi viikon mittainen vapaa-aika eli  "friiviikko." Tuolloin sai palvelusväki syödä vapaasti talon pöydässä töitä tekemättä ja saivat myös vuoden palkkansa, jos sitä ei ennen sitä ollut otettu. Mikäpä olisi ollutkaan riemukkaampaa, kuin lähteä yhteiseen ilonpitoon silloin köyrimarkkinoille! Vanhan tavan mukaan ne nuoret, jotka edellisenä kesänä olivat päässeet ripille, saivat oikeutetusti lähteä myös ensi kertaa köyrimarkkinoille. 

Tuohon aikaan Kokkolaan suurimpia nähtävyyksiä Tokoin mukaan olivat torin viereiset rakennukset, kuten raatihuone,  Wiklundin apteekki, jossa oli monivärisin lasein koristeltu kuisti, Alftanin apteekki -se jonka oven päällistä koristi kaksipäinen kotka sekä "Susiteetti", jossa suuret ja rikkaat herrat majailivat.

Yllä; Apteekki. Kuva Kokkola 400 vuotta-näyttelystä. 

Nuorempi ja vähävaraisempi palvelusväki intoili karusellista, jota silloin kutsuttiin "hoijakaksi." Sellaisen vempeleen saattoi nähdä ainoastaan markkinoilla. Hoijakka oli ihmeellinen, pyörivä laitos, jossa oli puisia hevosen, kamelin, leijonan ja kirahvin hahmoja, jotka liikkuivat koneellisesti ylös ja alas. Eläinten selkään  sai nousta ja ajella, kun laite pyöri. Vanhempaa väkeä varten tosin oli paikallaan pysyviäkin vaunuja. Kaikista kiehtovinta kuuluu olleen karusellien musiikki, jota soitettiin  mahdottoman suuresta italialaisesta posetiivistä. Soitto raikasi kauas asti karusellin pyöriessä.  Eniten soitettu kappale kuului olleen Suppen Boccaccio-marssi. Karusellia pyöritti hevonen, kuten tavallista savinaraa. Hevonen talutettiin ensin paikalle ja sitten se  juoksi hidasta hölkkää pitkin pientä kiertorataa karusellia pyörittäen. Hevosta laitteen pyöritystä varten vaihdettiin usein. 

Tapa vaati, että poikien tuli antaa tytöille "hoijakan" kyytiä ja oli ostettava vielä päälle "nisua." Siksipä renkipoikia ja nisukauppiaita tungeksikin karusellin ympärillä. Tapaan kuului istua "hoijakassa" ja povitaskuun pistettiin  hyvin näkyville "ankkastokka,", pitkä letitetty vehnäleipä. Käteen varattiin viinapullo, josta ryypättiin  päälle, kun ensin oli  haukattu nisua. Tytöntylleröt tietysti parveilivat hoijakan ympärillä odottaen, kuka olisi valmis tarjoamaan  karusellin kyytiä ja kuinka monta kierrosta sai karusellin kyytiä tai haukata nisua. 

Karusellin omistaja oli myös kytkenyt laitteen, jossa pystyi koettamaan voimiaan ja lyöntitaitojaan. Kymmenpennisellä sai lyödä kolmesti pinnaan. Lyönnin voimasta nousi paino maston nenään kulkusta heläyttäen. Jos onnistui saada helähdyksen aikaan, sai piletin, jolla taas sai ajaa karusellissa. Normimiesten oli kuulemma kuitenkin vaikea saada painoa nousemaan kulkuseen asti. 

Kokkola-lehti30.10.1913 No 123. 

Tietysti köyrimarkkinoilta löytyi jos vaikka minkälaista muutakin houkutusta. Oli tarjolla esimerkiksi nukketeatteria  sekä pieniä ikkunoita, joista kurkistamalla sai nähdäkseen vallan ihmeellisiä maisemia - sanottiin, että vaikka Amerikkaa.                                      

LÄHTEET;

Taivaannaula. Kekri. [https://www.taivaannaula.org/perinne/kansanperinteen-pyhat/kekri/] Luettu 16.7.2023.

Tokoi, Oskari. Lapsuuteni muistoja. Köyrimarkkinoilla. Keski-Pohjanmaa sarja III.  1953, s.159-167. [https://tokoieditio.fi/wp-content/uploads/2019/01/Oskari-Tokoi-Lapsuuteni-muostoja-osa-1-1953-OCR.pdf] luettu 16.7.2023. 

Kaarlelan mestattu Kaisa

Olen jostain syystä koukuttunut näihin mestattuihin ja mestauspaikkoihin. Niinpä uutta tarinaa. Perimätieto on kantanut mukanaan tietoa, että Kaarlelan valkean kivikirkon läheisyydessä on satoja vuosia sitten ollut mestauspaikka. 

Valitettavasti paikkaa ei ole pystytty paikallistamaan sen tarkemmin. Vanhoissa isojakokartoissa tosin mainitaan runsaan parin kilometrin etäisyydellä kivikirkosta Hirttopaikka-niminen mäki, jota ei ole pystytty todentamaan tarkemmin edes muinaisjäännökseksi.

Sotilaan leski Kaisa Juhontytär asusteli tyttärensä Kaisa Hannuntyttären kanssa mökissä Kaarlelassa joskus 1690-vuoden tienoilla.

Olot olivat kehnot. Katovuodet olivat turmelleet viljasadon. Sen seurauksena oli nälänhätä. Myös kulkutaudit olivat melkoisena vitsauksena.

Sotilaan leski Kaisa Juhontytär asusteli vuonna karuissa oloissa mökissä yhdessä tyttärensä, Kaisa Hannuntyttären kanssa.

Äidin ja tyttären välit olivat kireät ja riitaisat. Kaisa-tytär oli ollut kovakourainen, kuriton ja tottelematon. Naapuritkin olivat joutuneet osallisiksi rähinän kuuntelusta. Kaisa-tytär oli lisäksi patalaiska. Kaisa-äiti oli kertonut, kuinka hän oli vanhuudesta ja raihnaisuudesta huolimatta ollut pakotettu hoitamaan yksin karjaa itkien tyttönsä luonnetta.

Keväällä 1698 tilanne kulminoitui niin pahaksi, että Kaisa Hannuntytär hyökkäsi äitinsä kimppuun puukepakon kanssa. Onni onnettomuudessa oli, ettei äiti satuttanut itseään pahemmin. Joka tapauksessa hän lähti kirkkoherran pakeille kertomaan tapahtuneesta.

Kirkkoherra päätti kutsua tyttären kirkkoraadin nuhdeltavaksi. Mutta Kaisa-tytärpä ei tietenkään saapunut raadin eteen. Tiedettiin, että kirkkoherra oli jo aiemmin varoitellut Kaisa-tytärtä liian vähäisestä kirkossakäynnistä. Lisäksi katekismuksen opiskelu oli ollut vähäiästä. Kuudennusmieskin kävi kotikäynnillä, mutta sai vastaansa vain joitakin letkautuksia siitä, että kirkkoherran ymmärrys asioista ei ollut Kaisan ymmärrystä kummempi!

Kun asiat eivät muutoin edenneet, teki Kaisa Juhontytär tyttärestään ilmiannon nimismiehelle ja niin päädyttiin käräjille. Mutta äiti tuli kuin tulikin katumapäälle ja kertoi nyt tyttärensä käsiksi käymisen ja käytöksen johtuvan sairaudesta. Tytärkin lupasi parantaa tapansa osoittaen kuuliaisuutta ja kunnioitusta äidilleen ja muillekin.

Kirkkoherra ei kuitenkaan taipunut, vaan uskoi tytön käytöksen ja luonteen olevan seurausta veltosta kasvatuksesta. Lautamiehet puolsivat kirkkoherran näkemystä asiassa.

Niin kävi, että Kaisa Hannuntytär tuomittiin lopulta kuolemaan ja menettämään henkensä Jumalan lain mukaisesti. Tuomiota perusteltiin säkeillä ”Kuka ikänänsä isäänsä ja äitiänsä kiroo, sen pitää totisesti kuoleman, että hän isäänsä ja äitiänsä kironnut on: hänen verensä olkoon hänen päällänsä”.

Ja niin hovioikeus vahvisti tuomion. Kaisa Hannuntytär kärsi mestaustuomion eli kaulan katkaisun Kaarlelan mestauspaalulla toukokuussa 1699.

LÄHTEET: Heidät Suomi mestasi. Yle uutiset. [https://yle.fi/uutiset/3-9950261] Luettu 16.12.2017

Wanhoja rikostapauksia Suomessa, 1700-1800 luvulta. Murha info. [https://www.murha.info/phpbb2/viewtopic.php?f=2&t=8539&start=60] Luettu 17.12.2017

Ohtakarin Pooki-näkötorni

Ohtakarissa käyskennellessä täytyy tietysti kavuta Pooki-näkötornimajakkaan, se sijaitsee saaren Maapäässä.  Tornin rakenne on rakenteeltaan erikoinen, koska se kapenee ylöspäin mentäessä. Siksi se ei sovellu  kovinkaan hyvin varsinaiseen lintujen muuton tarkkailuun tai korkeanpaikankammoisille. Toki iso rikkaus on maisemien katselu jo sinällään korkeuksista merelle, dyyneihin tai mökkeihin päin. 

Ohtakarin pesimälinnusto on monipuolinen. Sieltä on löydettävissä noin 60 vakituisesti pesivää lajia. Ohtakarin Vattajan ihastuttavat dyynimuodostelmat kuuluvat Natura 2000-verkostoon. Ohtakari ja Vattaja ovat  myös FINIBA- linnustokohde eli se luetaan tärkeäksi linnustokohteeksi. Helposti voi seurata esimerkiksi tiirojen tai suokukkojen elelyä. Vattajanniemen useiden lampien kuivatus on jonkin verran vähentänyt lintulajien määriä alueella. 

Tornin vierestä lähtee myös Ohtakarin luontopolku, joka kiertää koko saaren.

Pieniä hetkiä lomalta...

Nyt täytyy todeta, että minulla on opettajan yltiöpitkät lomat ja joudun tunnustamaan, että olen kiireisempi kuin eläkeläiset! Koko ajan jumputtaa ajatus, että loma loppuu juuri ja kaikki on  vielä tekemättä. 

Minulle on tänä kesänä sattunut monenlaista menoa, joiden ajankohtaa en ole itse voinut päättää. 

Siippani olisi halunnut ulkomaille autoilemaan, mutta voitin ja pääsin kuin pääsinkin Suomenlinnaan. Olen siellä toki aiemminkin käynyt, mutta tälle matkalle asetin tosi kovat tavoitteet. Olenhan sukututkija ja omat intressini  siellä oli sukuhistorian tutkimisessa. Suomenlinna -Sveaborg -Viaborg - mikä ikinä nimenä onkaan, on suvulleni keskeinen paikka. Tein löydön, että kolme sukupolvea on esipolvissani kokenut kohtaloitaan siellä. Ensimmäiseksi venäläinen juutalaisesi-isäni, joka rantautui Viaporiin Suomen sodan tiimoilta 1808. Eipä tainnut mies tuolloin arvata, että jää maahamme lopuksi ikäänsä. Otti ja rakastui esiäitiini. Heidän tarinansa on kiehtova ja uskomaton! Täydellinen kohtalo ja rakkaustarina.  Tämän esi-isäni poika puolestaan oli valiojoukossa Suomen kaartissa samaisessa paikassa ja hänen kohtalonaan oli myös kuolla Viaporissa 1953. Pojan pojalla taas  oli karmaiseva kohtalo. Kaikista karuimpina pulavuosina hän lienee ollut jonkin sortin irtolainen, etsinyt ruokaa ja yösijaa. On päätynyt varastamaan alkujaan kuusi riisipussia. Kohtalo on kuljettanut hänet lopulta Viaporiin vangiksi ja kolmesta pikku rötöksestä seurauksena oli passitus Siperiaan. 

Hämmentävää ajankuvaa.  En ole vielä saanut selville, päätyikö hän Siperiaan,  vai pääsikö pakenemaan. Sen tiedän, että ainakaan Suomessa hänen tarinansa ei jatkunut. 

Tuossa kaikessa olisi ainesta vaikka novelliin tai  kirjaankin, mutta halusin ensin aistia itse tunnelmaa autenttisessa ympäristössä. Olen vain ollut niin kiireinen, etten ole reissuni jälkeen saanut tallennettua mitään vielä ylös. Suomenlinna oli kuitenkin upea!

                 

Pääsin myös tutustumaan Hietaniemen hautausmaahan, joka mielestäni kuuluu ihan yleissivistykseen. Minä matkasin sinne sen vuoksi, että siellä on Suomen kaartin hautausmaa ja halusin käydä aistimassa tunnelmaa 1853 sinne haudatun esipolveni muistomerkillä. Sukututkijaystäväni totesi, että tyypin kuolemasta on nyt 170 vuotta ja Minna taidat olla ensimmäinen suvun jäsen, joka siellä on käynyt haudallaan. Aika koskettavaa!

Hietaniemen hautausmaa oli minulle elämys. Enpä ole koskaan nähnyt yhtä hyvin hoidettua hautausmaata. Upeaa työskentelyä niiltä lukuisilta kesätyöntekijöiltä, joita siellä näin. Teki vaikutuksen. Toki piti käydä kaartin muistomerkin lisäksi taiteilijakukkulalla ja presidenttien haudoilla. 

Ennätin käydä pyykit pesemässä kotona, kun oli jo aika seuraavalle reissulle. Perunkirjoitukseen suvun asioihin ihan muualle päin Suomea. Toimin äitini valtuuttamana. Äidin kanssa kahdestaan olin matkassa. Kahdestaan yövyttiin pienen maalaiskunnan  pienen pienessä kylässä vuokrakesämökissä yksi yö. Olihan siinä oma tunnelmansa.  Meillä oli aikaa perunkirjoituksen lisäksi myös fiilistellä kylässä entistä eloa. Nuoruudessani vanhemmilla oli tuolla paikkakunnalla kesämökki. Olen mennyt aikoinaan jopa kihloihin siellä vuonna kuokka ja kirves. Juuri tuolla rantakalliolla, mistä on alla oleva kuva...

Äitini kanssa ajeltiin yösydännä pitkin kylänraittia. Äidilleni matka oli koskettava, minullekin. Ehkä viimeistä kertaa kävimme äidin lapsuudenkodin pihapiirissä. Bongasin pihan laidasta kukkivan juhannusruusupensaan. Kävin taittamassa sieltä oksan äidilleni. Hän oli aikaisemmin viikolla muistellut, kuinka isänsä joka juhannus toi pihasta juhannusruusun tupaan, vaikkei koskaan muutoin kukkia kanniskellut. 

Sukuloimme myös reissussa. Alla kuva äidin lapsuuskodista. Nyt vain alkaa olla tilanne, ettei paikkakunnalta juurikaan löydy elossa olevaa lähisukua. 

Oli myös ilo vierailla äidinäidin lapsuuskodissa. Kaunis, upea maalaistila edelleen. Saman suvun hallussa tila on ollut jo vuodesta 1755!

 

Ja koska olen koukuttunut teemaan Suomen sota, täytyi pysähtyä myös valtatie 8 varrella pällistelemään Vöyrillä Suomen sodan muistokiveä. Tässä tosin  kuvassa vain vanerinen hevonen sieltä...

Loma jatkuu yhtä kiireisenä. Tämän päivän olen omistautunut puutarhatöille, viikolla meille asennetaan aurinkopaneelit. Loppuviikosta matkaan yksinäni ystäväni häihin. Sitä ennen pikkuepeli viettää viikon meillä. Ja sitten on taas tiedossa hautajaisia sun muuta ohjelmoitua. Kesä on kuitenkin kesä!