sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Testejä tehtaillen ja kaikkee

Naapuri kysyi viikolla, joko olen päässyt rentoutumaan lomalla. Tietää, että mulla kestää aina jonkin aikaa palautua hektisyydestä hiljaisuuteen. Loma alkoi kyllä ihan ok meiningillä. Heti ekana päivänä istahdin  junaan ja treffasin Hesassa pari kurssikaveria. Tää on meidän perinteinen miitinki tasaisen harvakseltaan. Tällä kertaa  vaan oltiin, käveltiin, juteltiin ja käytiin jokusissa taidenäyttelyissä. Kukaan   ei kaivannut vauhtia irtiottoon -heh, kollegoiltakin oli mehut näköjään puserrettu talven mittaan:) 

Käväisin Hesassa itse asiassa viikon sisällä pariinkin otteeseen ja kun kotiuduin toiselta reissulta ja ajattelin, että joutenolo alkakoot, niin sainkin lomatuliaisina kunnon ripulin. Ja sitten iski flunssa ja  sen jälkeen silmätulehdus. Yskitty on monta yötä läpeensä. Että eihän tästä setistä puutu enää kuin selän niksauttaminen...:/ 

Sängyn pohjalla kärvistellessäni luin lehdestä, että Kokkolan kaupungin työntekijöillä oli sairauspoissaoloja viime vuonna keskimäärin 14 päivää. Mulla oli tasan yks. Samoin sitä edeltävänä vuonna. Molemmilla kerroilla oksensin sen verran railakkaasti, ettei tarvinnut miettiä, olenko korvaamaton työntekijä:) Nyt teki  mieleni turauttaa isot itkut. Mennä nyt ja sairastella lomalla niin että kohta loppuu lomapäivät ja kukaan ei laske edes keskiarvoihinsa...

On tässä sentään ilonaiheitakin ollut. Nuorimmainen pääsi toivomaansa opiskelupaikkaan. Sen kunniaksi kävin pojan kanssa grillillä. Jotain hausk syötävää pitää aina olla. Naureskeltiin, kun syötiin epäekologisilla (ja -käytännöllisillä)  muovilusikoilla, kun pojan mielestä se kuului grilliruoan henkeen. 

Viikolla saatiin pojan lunastukseen mennyt mopo lunastettua takaisin aika halvalla. Isompi poika uurasti useamman päivän sitä huoltaen. Huomenna esikoiseni täyttää 23 ja  kiitokseksi lupasin pitää pojalle syntymäpäiväkekkerit täällä meillä kotona. Tässä olen pää pyörällä leiponut perinteisen  kala-katkarapuvoileipäkakun ja pari sikamakeaa oreokakkua. Edellisiin juhliin tein vain yhden sikamakean ja se loppui kesken...En tykkää leipoa, mutta silloin kun sen teen, olen perfektionisti viimeiseen asti. Vielä pitäis jaksaa siivota,  huomenna tulee lähisuku kahvittelemaan.

Olen myös mailaillut ristiin ja rastiin. Pääasiassa englanniksi. Minuun on DNA-testien tiimoilta ottanut yhteyttä useampi henkilö ympäri maailman. On niin mielenkiintoista, kun vain ennättäisin kaikkien viesteihin vastailla. Tänään juttelin  sukulaisen kanssa Amerikassa, joka oli juuri lukenut  Väinö Linnaa ja sitten Kalevalaa englanniksi. Wau! Kehui saman tien kuulleensa,  että Suomen koulujärjestelmä on maailman parhaita. Oli muuten ihan  kiva sen jälkeen kertoa olevansa ope:)))

Aamulla   selailin nettiä. Ylen verkkosivuilla napsahti vastaan "Mikä on Suomen kansalliskoira? Entä kansalliskala? Testaa tietosi"-testi. Innoissani klikkailin vastausruutuja ja olin enemmän kuin tyytyväinen itseeni, kun testi antoi lopputulokseksi 10/10.

Heh, piece of cake.  Nämä tulivat kuin selkäytimestä, koska tein juhlajuonnon koulun Suomi 100-juhlaan hyödyntämällä kaikkia näitä Suomen kansallislajeja - unohtamatta nuorinta paatsamasinisiipeä, joka äänestettiin vuonna 2017 Suomen kansallisperhoseksi.

Seuraavaksi tuli vastaan luonnonkukkatietoutta mittaava testi "Niitylle tuli kesä etuajassa – Testaa, tunnistatko nämä 10 luonnonvaraista kukkaa!" ja kyllä nyt niin ylpeydestä pinkeenä sain todeta, että täydet tuli tästäkin:)
Lähes kättelin itseäni tyytyväisyyttä uhkuen. Jotain iloa sentään kesässäni. Pari kesää sitten tuli uppouduttua enemmänkin näihin luonnonvaraisiin kasveihin, kun tehtiin pojan kanssa kesäkasviota. 50 kasvia kerättiin. Olihan melkoinen urakka, vaikkei 50 niin kovin isolta määrältä kuulostakaan. Paria viimeistä kasvia jahdattiin lähes suurennuslasi kourassa epätoivon vimmalla. Ei varmaan silloin kasvion valmistuttua tullut enää mainittuakaan, mutta poika sai  kasviostaan täyden kympin:) Reps, ei olisi saanut aikaiseksi ilman mammaa, väitän. Mutta edelleen olen sitä mieltä, että projekti oli erinomainen yhteistyöpläjäys ja näköjään jäi jotain myös muistiinkin. 

Tänään on muuten luonnonkukkien teemapäivä. Tämän vuoden teemalajina on metsätähti. Kaunis, vaatimattomasti elelevä kukkanen. Niitä on oman kotipihan takametsikkökin täynnä. Metsätähdellä on myös romanttiselta kalskahtavia, kansan antamia  lempinimiä, kuten aamutähti, päivänkämmen ja tähtikukka. 

Kaikista kaunein on silti Eva Hellalan runo "Siitä on jo kauan, kun minuun meni metsätähti ja yhä vielä  se kukkii." Se tulee aina keväisin mieleen, kun näen metsikössä ensimmäisen metsätähtösen. Jospa se onkin metsätähti, joka minuun on mennyt ja yskittää!



sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Kokkolan kolmas kirkko

Kun Kokkolan keskustan toinen puukirkko oli dramaattisesti tuhoutunut tulipalossa loppiaisyönä 1958, alettiin uutta kirkkoa kaupunkiin suunnitella lähes välittömästi. Aluksi kirkolle mietittiin myös muita paikkoja, kuin nykyinen kirkon paikka, pääasiassa Länsipuistoa.  Seurakuntalaisten keskuudessa asia  sai kuitenkin niin paljon vastustusta, että suunnitelmasta luovuttiin.  Myös kirkkovaltuuston mielestä Länsipuistoon rakentaminen olisi ollut liian pitkä ja vaikea prosessi. Vanhalle paikalle kirkko oli  mahdollista rakentaa nopeammassa aikataulussa.  Niinpä kolmaskin kirkko sijaitsee Torikadun ja Läntisen Kirkkokadun kulmauksessa. 

                          

Uuden kirkon suunnittelemiseksi järjestettin arkkitehtikilpailu. 67 ehdotelman joukosta kilpailun voitti arkkitehti Aarne Nuortila työllään "Siv is pacem (jos haluat rauhaa)."  Rakentamistyöt käynnistyivätkin jo kesällä 1959. Kirkko rahoitettiin pääasiassa  entisen kirkon palosta saaduilla vakuutusrahoilla. 

Uusi Kokkolan pääkirkko vihittiin käyttöön 11.12.1960. Kokkolan kolmannessa kirkossa on 54 metriä korkea torni, jossa on 17 metriä korkea risti. Kirkon ulkovuoraus on toteutettu keltaisilla tiilillä. Kirkossa on noin  1200 istumapaikkaa. Kirkolle on annettu nimi "De profundis" - Syvyydestä psalmi  130 alun mukaan.




Kokkolan kirkossa on nykyisin  ruotsalaisen Åkerman & Lundin  urkurakentamon 50-äänikertaiset urut, jotka ovat valmistuneet vuonna 2002. Kirkkosalin lisäksi kirkossa on myös lastenhuone, pyhäkoulutila, urkuparvi  ja toimituskappeli.

Kirkon  kirkkotekstiilisarja on Kokkolan naisjärjestöjen lahjoittama taiteilija Dora Jungin suunnittelema tekstiilisarja. Sarja noudattelee kirkkovuoden liturgisia värejä. Alla olevissa kuvissa on liturgisena värinä musta pitkänperjantain tilaisuudessa. 



Harmaanvihreä vihkiryijy on Kokkolan Marttojen lahjoittama.  Ryijyn  on suunnitellut Lyyli  Anhava. Suuri hopeinen kastemalja on lahja seurakunnalle rakennusmestari O. Janssonilta. Hopeisen ehtoollisastiaston puolestaan on lahjoittanut Kokkolan ystävyyskaupunki Härnösand. Kokkolan kaupungin lahjoituksena kirkosta löytyy seitsemän hopeista kynttilänjalkaa.  Pohjanmaan kirkoille ominaisen votiivilaivan on tehnyt Helge Mattsson. Se on kopio alkuperäisestä jo ensimmäisessä Kokkolan kirkossa olleesta votiivilaivasta, jota säilytetään Kansallismuseossa.  Vuonna 1966 kirkkoon hankittiin vielä lisäksi  violetti arkunalusvaate. 

Kirkkomaan kaivauksen yhteydessä uutta perustusta tehdessä kirkkomaasta tuli esiin jonkin verran kirkkomaahan haudattuja vainajien luita. Niille  tilattiin yhteisarkku.  Arkkitehti Nuortila suunnitteli myös  luonnoksen kirkkotarhan paikasta sekä  muistokiven.

Kirkon kuoriosan suuri kalastaja- aiheinen lasimaalaus on taitelija Urpo Wainion työtä ja  sen nimi on "Minä olen teidän kanssanne joka päivä."


Alla: Vuonna 1958 palaneen 2. kirkon kirkonkellojen  kielet ja metallia.







Kirkon kolme kirkonkelloa on tehty edellisen kirkon palaneiden kellojen metallista. Ne on valettu Veljekset Friis Oy:n Konepajalla ja ääneltään ne ovat entisten kaltaiset.

Nykyisin Kokkolan kirkossa pidetään yleensä joka sunnuntai jumalanpalvelus kaksi kertaa - klo 10 suomeksi ja klo 12 ruotsiksi.





                                  Yllä: Vanha messukasukka, joka pelastui toisen Kokkolan kirkon tulipalosta. 

Ja vielä kirkko ulkoapäin.
























LÄHTEET:

Kokkolan kaupungin historia, osa V. 2016,  s. 509. 

Kokkolan suomalainen seurakunta. Kokkolan kirkon historiaa. [http://www.kokkolansuomalainenseurakunta.fi/tilat/kokkolan_kirkko/kokkolan_kirkon_historia] Luettu 10.1.2016.

Ville Valkama. "Ja kasvaa kuin riivattu" Kokkolan rakentaminen vuosina 1945-1976. Pro gradu - tutkielma 2013. [http://herkules.oulu.fi/thesis/nbnfioulu-201401161026.pdf] Luettu 22.2.2015.

Wikiwand. Kokkolan kirkko. [http://www.wikiwand.com/fi/Kokkolan_kirkko] Luettu 10.1.2016.
Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Kokkolan_kirkko] Luettu 10.1.2016.

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Kesäyönä monenlaisissa mietteissä


Alkukesän alkuyö. Olen yksin kotona. Telkusta tulee Kaappari-elokuva. Muistan elävästi tuon 1978 tapahtuneen lentokonekaappauksen, johon elokuva perustuu. Olin 11-vuotias. Kotona seurattiin tiiviisti uutisia televisiosta ja oltiin kauhuissaan. Lapsen mielessä lentokonekaappaus jos mikä kuulosti pelottavalta. Siihen aikaan oltiin iltauutisten ja sanomalehden varassa. Mietin, kuinka paljon media on muuttunut tuosta ajasta. En tiedä, järisyttäisikö tällainen kaappaus muutenkaan enää yhtä lailla tänä päivänä. Niin monenlaista sattuu. 

Torkahdan jossain välissä sohvalle. Herään kännykän kilahdukseen. Nuorimmainen on naapurissa seuraamassa  poikaporukan kanssa Real Madridin ottelua. Laittaa viestin, onko ok, jos pojat saunovat ja menevät uimaan pihaamme ottelun jälkeen. Toki on. Kuittaan viestin vastaamalla, että taidan lähteä  toviksi autoilemaan luontoon. Saavat pojat olla päikseen ihan rauhassa. 

Nämä on näitä elämän suuria, pieniä nautintoja. Ajella yksin kesäyössä. Autossani on ihana tunnelma, vaikka olenkin yksin. Tai ehkä juuri siksi. . Yöradiosta kuuluu miesjuontajan selostusta uusista hyttysansoista. Kuulemma helppoa, mutta minun mielestäni aivan liian hankalaa. Sitruunaa, limeä, rosmariinia, kynttilää...Ei selvästikään mun juttu.  Välillä laulaa Anna Puu. Laulussa on niin  kaunis pianosäestys, että olen haljeta hurmoksesta. Ja sanat.  Laulu sopii täydellisesti yöhön. Olen kuullut laulun ennenkin, mutta vasta nyt se on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. 

Rakastatko mua vielä silloin
Kun yö painaa sydäntäni?
Se määrää kaikki valot sammuttamaan
Ja hiljaisena vaatii mua vaikenemaan kanssaan

Rakastatko mua vielä silloin
Kun lehteni on jo pudonneet?
Kun hiukset ovat harmaat ja haalistuneet?
Oot nähnyt jo kevään, on jälkeen sen

Kolme muuta vuodenaikaa
Kolme muuta vuodenaikaa
Kolme muuta

Meidän maailmassa
Valo synnyttää pimeyden
Ja rumuus on sisar kauneuden
Kevät on vain yksi, on jälkeen sen

Kolme muuta vuodenaikaa
Kolme muuta vuodenaikaa
Kolme muuta vuodenaikaa
Kolme muuta

Kolme muuta vuodenaikaa
Kolme muuta

Autoni mataa hitaasti. Katselen ikkunoista pelloille ja metsänlaidoille. Välillä pysähtelen. Napista painan ikkunan auki ja nuuhkin kesäyötä. On täydellisen hiljaista. Kesän tuoksu on huumaava. Juontaja kertoo kesäkirppiksistä. Lapsensa ovat ostaneet pari kumikäärmettä. Aamusta juontaja astuu toisen päälle ja säikähtää. Voisin kuvitella saman. Pelkään käärmeitä. Sain lapsena jonkinlaisen trauman, kun  kyy yllätti. 

Mietin, onko  puiden lehdet  jo niin rehevät, etteivät hirvet, peurat tai kauriit tunne tarvetta tulla peltoaukealle. Metsässä riittää ravintoa. Yö kaunistuu entisestään  keskiyön jälkeen.  Aurinko herättää yötaivaan värileikkiin. Lempeää sinistä, palavaa kultaa. En tiedä, kumpi on kauniimpaa. 



"Ja siellä on kultainen metsä, ja metsässä kultainen puu. Ja unien sinilintu, ja linnulla kultainen suu..." Voiko sanat enää paremmin kuvata fiilistäni? Metsä todella näyttää kultametsältä. 



Palailen tietä takaisin päin. Ensimmäisen kuvan sinisyys on muuntunut pienessä hetkessä joksikin aivan muuksi. Mistä nuo värit löytyvät yöhön? Mietin, että jos vastaanottaisin ulkomaanturistin, toisin hänet elämysajelulle nimenomaan kesäöiselle  metsätielle. Joku voisi maksaa tästä. Meille tämä on ilmaista. Silti saan nauttia siitä ihan yksin. Suomi on käsittämätön maa. 


Vaikka olen kulkenut metsäautotien päästä päähän, en halua palata vielä kotiin. Päätän ajaa toisenkin reitin. Matkalla ajan halki 8-tien. Pysäytän auton risteysalueelle. Vain pari päivää  aikaisemmin seisoin  tuossa kohdin. Poikani ajoi mopokolarin, ja olin ensimmäisenä kolaripaikalla. Voitteko kuvitella karmivampaa...Olin töihin menossa. Kahdeksanruuhka pahimmillaan. Poika oli lähtenyt kouluun  vain tovin ennen minua.  Koulubussi ajoi mopoilevan poikani päälle. Bussin vika, jos se yhtään lohduttaa.......Silminäkijän mukaan poika lensi 50 km/h vauhdissa yli sarvien hurjan näköisen kuperkeikan kera ilmalennon ja mäiskähti asfaltille. Ensimmäiset sanat paikalle päästyäni oli "Onneksi ostettiin se  uusi kypärä, eikä otettu veljen vanhaa." Uusi kypärä taisi pelastaa pojan hengen. Taas opetus, ettei turvallisuudesta voi,  eikä kannata tinkiä. 

Edellisenä päivänä olemme pojan kanssa keskustelleet   siitä, ettei ajaisi mopolla shortsit jalassa. Äiti kun on nähnyt kuvissa potilaan, joka joutui shortsit jalassa kolariin ja jälki oli karmeaa. Ambulanssin tultua paikalle totean yhdelle hoitajista, että onneksi poika  ei ollut shortsit jalassa. "Niin, täällä onkin aika kylmä." Tuijotan hoitajaa epäuskoisen näköisenä. Poika kertoo myöhemmin, että hän oli opiskelija. Naurelee itsekin asialle. ...No, vielä on vähän matkaa hänellä  toivottavasti valmistumiseen...

Pojalla on varjelus matkassa. Muutama haava ja otsassa iso kuhmu Mopo menee lunastukseen, mutta siitä viis. Niitä saa uusia. Oikeastaan täydellisen käsittämätöntä, ettei edes luita ole poikki. 


                                   

Jatkan meren suuntaan menevää kapeaa tietä. Olen jälleen tiellä yksin. Etsin katsellaani lintuja, mutta mitään ei näy. Autoni edestä tosin suhahtaa jäniksenpoikanen  Se on niin nopea liikkeissään, etten ennätä napata edes kameraa käsiini, kun se on jo kadonnut. Jänis lienee ns. hankipoikanen, alkukeväästä syntynyt. 

Palailen  vähitellen kohti kotia. Ja tuskin hillitsen ilonkiljausta, kun huomaan  tien viereisellä pellolla liikettä. Ensin näkyy yksi hirvi, hetken perästä niitä on jo kolme. Olen hahmottavanani, että kyseessä on emo ja kaksi viimevuotista vasaa. Miksihän  emo ei ole  saanut uusia vasoja ja karkottanut näitä? Tähän aikaan olisi viimeistän aika synnyttää uudet vasat. Juuri päivällä luin  mielenkiintoisesta kuvaussessiosta. Esikoisenikin pääsi kerran näkemään hirven synnytyksen. Siihen aikaan ei vaan ollut vielä kännyä matkassa. Pienen kylätien ojan pohjalle oli vasa syntynyt. Kun ennätin tuntia myöhemmin paikalle, oja oli jo tyhjä. 


 Seuraan hirviä kauan.  Nekin tuijottavat minua. Etummaisena seissyt on ennakkoluuloisin. Poistuu pusikkoon muiden jäädessä vielä pällistelemään minua.


On aika palata kotiin. Kun käännyn pihatielle, uima-altaasta suhahtaa kahdeksan  nuoren miehen ilkialaston joukko. Joo, en kuvaa, vaikka mieli tekisi. Yksi pojista kompuroi pitkin nurmea, nousee ylös nopeasti ja jatkaa juoksua muiden perään. Olisi voinut olla vuoden kuva! Mielessäni naureskelen, että entisaikaan juhannuksena juoksivat alastomt tytöt viljapellossa, nyt kirmaa poikaporukka  ilkosillaan vesialtaassa. Poika selittää jälkeen päin ettei kellään sattunut oleen uikkareita mukana, mutta vesi oli ihanan lämmintä ja hauskaa riitti. Nämä on niitä syrjäseudun mukanaan tuomia iloja, kukapa täällä keskiyöllä alastomia tiirailisi!

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Kiljukotkan matkassa

Alla oleva sanomalehtimainos pysäytti minut loppuvuodesta. Lueskelin vanhemmillani Järviseudun sanomia ja silmieni eteen ryöstäytyi kuva kirjan kannesta, jossa palttinapaitainen nuori nainen katselee kauas varjonaan tummanpuhuva kiljukotka. Tahdoin tietää enemmän. Kuvan vieressä ollut teksti sai kiinnostukseni heräämään. Kyseessä oli Kirsti Loukolan esikoisteos, joka käsittelee 1700-luvun Pohjanmaata ja etenkin Isonvihan aikaa Kortesjärvellä ja lähiseuduilla.




Kirja kertoo tarinaa realistissävytteisesti Kaisan, Saaran ja Pietarin kautta. Nuo kolme ovat vasta päässeet ripille, kun  arkinen elämä muuttuu selviytymistaisteluksi. Venäjä on hyökännyt Suomeen ja tavalliset asukkaat joutuvat melkoiseen kurimukseen sotilaiden saatua käskyn hävittää maata ja kaapata mukaansa myös lapsia ja nuoria orjuuteen. 

Kirjasta tekee erityisen mielenkiintoisen se, että tapahtumat perustuvat pääosin tositapahtumiin. Kirsti Loukola on teoksessaaan hyödyntänyt erinomaisella taidolla kirkonkirjoja ja käräjäoikeuden pöytäkirjoja. Tietystikään kaikki kirjassa ei ole yksyhteen totta, mutta Loukola on värittänyt tekstiä kiinnostavalla tavalla ja voi hyvin kuvitella, että kirjailija on  tutkinut  ennen kirjoittamista paljon 1700-luvun elämää, onhan hänellä hyötyä myös tutkijan taustastaan.  Kirjan päähenkilöt ovat kuvitteellisia, mutta sivuhenkilöillä on todenperäinen tausta. 

Kirja ei mässäile väkivallalla, ennemminkin  lukija pääsee  eläytymään ihmisen pelkoihin, ajatuksiin, haluun elää ja selviytyä ja kirkon keskeiseen vaikutukseen ihmisen elämässä. Nuoren tytön paetessa kohti piilopirttiä huomaan kuvittelevani itseni hänen osaansa. Erityisen kiinnostavaksi kirja osoittautuu minulle, koska omat isänpuoleiset sukuhaarani kulkeutuvat juuri kirjan osoittamille paikoille. Pelliset, Kontiaiset, Skottarit ja muut Purmojärven suvut. Mainitaanpa  siellä myös "Lappajärven kuningas" Taavetti Kärnä - hänkin esi-isiäni -  ja kappalainen Laurentius Essevius siskoineen. 

Toivoin kirjaa joululahjaksi ja sainkin sen. Joulunaika sujui kuin siivillä tätä lukiessa. Ehdottomat suositteluni! Kiljukotka on  Isoviha-aiheisen kirjasarjan ensimmäinen osa,  luvassa on seuraavaksi luettavaa orjaksi kaapatuista, joista osa myytiin aina Keski-Aasiaan ja Persiaan saakka. Mielenkiinnolla odotan, onko siellä mainittu  esimerkiksi eräs sukuuni tuleva Matoniemen tyttö, jonka kohtalona oli joutua venäläisten matkaan...





Kirja oli minulle elämys - olenhan lukenut ja tutkinut tapahtumia Isonvihan ajoilta juuri näiltä seuduilta, joissa julmuuksista on koettu ne julmimmat. Samassa kylässä kuoli kolme sukuni miestä Ruosteenojan kahakassa. Samoin esiäitini  osana  yksitoista sukupolvea ennen minua oli saada kirkonkirjoihin merkintä "vihollinen poltti."  Niin päättyi 12-lapsisen perheenäidin elämä nuorimmaisen ollessa ainoastaan kahden vuoden ikäinen. Jos kiinnostuit ja haluat kurkistaa kirjan alkuosan tapahtumiin, löytyy netistä  tallenteena kirjan ensimmäiset sivut!




sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Aurinkoista äitienpäivää!

Epätodellisen kaunis äitienpäiväsää. Tavanomaisen kylmän ja kolean sijasta tänä vuonna lipun liehuessa aurinko paistaa koko naamallaan. 

Tänään onnittelut kaikille äideille ja sellaisiksi  pian tuleville. 


Koulussa kylvimme tänä keväänä oppilaiden kanssa auringonkukan siemeniä. Aurinkosää tilattiin jo  huhtikuussa:) Siemenet lähtivät onnekkaasti itämään joka ikiseen purkkiin ja  olemme  useamman viikon luokassa hellineet ja hoivailleet kukkia. Kukkavarret äityivät  hyvissä ajoin niin pitkäksi, että open oli pakko lähteä  etsimään kukkakeppejä kevätojan  reunamilta. Nyt kukat ovat hyvässä kasvussa. Saa nähdä, kenen kukka hipoo  pilviä syksyn koittaessa. Jo nyt kukkien kasvussa oli isoja eroja. 


Tänä vuonna 20 äitiä saa hellästi käärityn kukkapaketin. Kun otin kuvaa tästä ihanuudesta, paketin omistaja - tyttö, joka istuu yleensä vilkaan epelin vieressä - tuumasi minulle:"Ope, mulla on nyt hiljainen vieruskaveri. "


Onnea kukan jatkokasvatukseen ja ihanaa äitienpäivää Eino Leinon  runon myötä!

Minä tahdon maljani tyhjentää,
kun ensi leivoset laulaa,
kun koivut on hiirenkorvallaan
ja vuorilla virrat pauhaa.

Ja tahdon ma lauluni lahjoittaa,
kun ensi joutsen soutaa,
kun kukka on puussa ja kukka on maassa
ja lehdot leikkihin joutaa.
– Eino Leino –



sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Kevätpuuhastelua


Huhhuijaa. Toukokuu yllättää kiireillän minut joka vuosi. Rakastan kevään tuloa, mutta kyllä tämä aina aika hektistä on...

Pojan asunnossa ollaan tehty alkukuu wc- ja makkariremppaa. Vähän kerrallaan. Silti  aikaa on uponnut  siihen kaikki illat. Töissä ovat naureskelleet maalitahraisille käsilleni. Nyt ollaan jo voiton puolella, vaikka urakkaa jää kyllä tuleviksi vuosiksikin...

Tänä vuonna olen jäljessä haravoinnissa. Naapurit käpöttelivät alkuviikosta pihamme ohi ja isoon ääneen julistivat intoa täynnä, että ovat ensimmäistä kertaa elämässään  haravoineet  pihansa valmiiksi ennen minua. Minulla on vielä yli puolet urakoimatta. Noh, takapihassa voinen vähän fuskata, mutta uima-altaan vierus on kyllä ihan pakko puskea puhtaaksi talven töhnistä. 

Ja nyt kun povattiin lämmintä toukokuuta, iski uusi paniikki: uima-altaan siivous. Se on yleensä saatu  pestyä ja puunattua loppukuuksi, mutta jos kerran nyt ne helteet tulee, niin vesikin pitäisi saada altaaseen laskettua. Siivoukseen menee kuitenkin ainakin viikko ja sitten vielä veden laskuun ainakin pari vuorokautta. Mutta haluan pian uimaan! Pojan kanssa raahaamme terassikalusteet esiin vintistä. Poika puhisee, miksi ihmeessä niitäkin täytyy säilyttää vintissä, josta ne on kaikista hankalin tuoda esille...

Ja ukko jo panikoi, että kalastusaluskin pitäisi saada kevätkuntoon. Ja töissä  hänellä on pian huoltoviikko, jolloin ympäripyöreät päivät. Ja minun taas pitäisi  todistuksia alkaa  miettiä ja kevätjuhlaohjelmat puskea musiikin ja juonnon osalta ajoissa valmiiksi. Juuri äsken soi puhelin ja toivotettiin tervetulleiksi naapurin kaksosten 6-vuotisjuhliin huomenna.  Ja tiistaina tulee anoppi muutamaksi viikoksi hoitoon operaation jäljiltä...Eli  kyllä niin pitäisi talokin olla pesty ja puunattu.

Mutta mitä tekee kevätihminen kaiken tämän kaaoksen alla? Toteaa siipalle, että voi kauhea, kun tuo perennapenkki on karmea. Ja siippa ei voi muuta kuin todeta, että niin on. Viime keväänä jäi nimittäin penkin kevätsiivous, kun paineltiin ympäri maita ja mantuja lomamatkoilla. Nyt se sitten kostautui. Penkki oli jo syyskesällä täynnä rikkaruohoja. Ei voi pitää sitä julkisivun kaunistuksena, ei. 

Niinpä siippa aamusta tuumaa, että hänpä kokeilee, käynnistyykö perintöjyrsin. Ja minä tietysti, että loistoidea. Uskon tosin, ettei se käynnisty, kun on viimeiset viisi vuotta lojunut huonolla hoidolla takapihalla. Mutta niin vain kuulkaas jyrsin hyrrää kuin kissi ja hommiin on ryhdyttävä. Takaosa isosta penkistä jätetään entiselleen, siellä ei ole rikkaruohoja, koska kasvusto  kasvaa pian tiiviiksi, kun vähän vielä aikaa kuluu. Mutta etuosasta nostellaan ensin  kasveja pois ja sitten jyrsin laulaa.




Mietin kyllä, että ilman jyrsintä tästä ei tulisi yhtään mitään. Maa on täynnä valkoisia juuria, joista ne uudet ruohot itää. Jyrsimellä käännnän maan moneen kertaan ja  kerta toisensa jälkeen nyhdän kaiken näkyvän valkoisen pois. Epätoivoisen hommaa...

Iltaysiltä penkki näyttää kuta kuinkin siistiltä (ei alla oleva kuva, vink, vink:))). Mutta perennoita en enää jaksa tälle päivälle takaisin maahan istuttaa.Enkä jaksanut ottaa puhtaasta penkistä edes kuvaa enää..


 Kova homma näissä ylösnostetuissakin - puhdistaa ja pilkkoa pienemmiksi.



Mutta minun kevät- se on nyt polkaistu kunnolla vauhtiin! Ilman näitä kiireitä ei kesä tuntuisi miltään.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Vapaussodan muistomerkki Lohtajalla - mitä on patsaan tarinan takana?

Sattuma on hämmästyttävää. Kuskaan nuorimmaista ja minulle jää  odotteluaikaa. Hetken mielijohteesta ajelen lauantai-iltana Lohtajalle. Lumet ovat lähes sulaneet ja se taas mahdollistaa paremmin blogikuvausten tekemisen. 

Illan lopuksi ajaudun Lohtajan kirkon pihalle. Pidän kirkkomaan pihapiiristä. Käveleskelen kevätillassa. On hiljaista. Vain pari kävelijää etäämpänä tiellä. Mutta kirkkomaalla saan olla omassa rauhassa. Kuvailen  vanhoja muistomerkkejä. Huomion kiinnittää iso muistopatsas, jossa on seitsemän  miehen nimet. Huomaan, että heidän kuolinvuosi on 1918. Kuvan patsaan ja kotona lähden tutkimaan asiaa lisää. Muistan toki, että olen sivunnut aihetta aikaisemminkin.Patsaan nimistä viisi on kuollut Hauholla, kaksi muualla;  Sanfrid Kluukeri on menehtynyt Kämärällä ja Antti Vuolle Mouhijärvellä. 

Tässä kirjoituksessa keskityn muistokiveen ja viiden miehen kohtaloon Hauholla. Sata vuotta sitten. Hauhon taistelussa 28.4.1918 kaatuivat lohtajalaiset Elias Hanhisalo, Herman Kivistö, Rikaarti Pentinmikko, Juho Puutio ja Eino Vähä-Erkkilä.

Muistokivessä mainitaan viiden miehen kuolinpaikkana Hauho vuonna 1918. Googlaamalla selviää, että Hämeenlinnan kupeessa oleva Hauho kuului Suomen punaisimpiin alueisiin Kansalaissodan aikana.




Niin kutsuttu Hauhon taistelu oli yhden päivän aikana käyty taistelu Suomen sisällissodassa. Osapuolina oli punaiset vastaan valkoiset, joita tuki Saksan Itämeren-divisioona. Määrällisesti punaisia tiedetään taistelussa olleen noin 5000-6000, kun valkoisia oli 300 ja heidän tukenaan 60 saksalaista. Valkoisten ja saksalaisten tavoitteena oli yrittää vallata Hauhon kirkonkylä. 

Hauholle oli saapunut Länsi-Suomesta paennut useita tuhansia käsittävä punaisten kolonna, jonka kulkureitti eteni Lahden kautta kohti Itä-Suomea. Keski-Pohjanmaan II reservipataljoona oli ennen Hauhon taistelua kulkenut kapteeni Hjalmar Södermanin komentamana Etelä-Hämeessä. Lauantaina 27.4.1918 pataljoonalle tuli käsky hyökätä aikaisin sunnuntaiaamuna Hauhon kirkonkylään. Tavoitteena oli lyödä siellä olevat punakaartilaisjoukot. Nämä punaisten joukot olivat vetäytymässä idän suuntaan hävittyään edeltävän taistelu Hämeessä. Vaikka voi kuvitella osapuolien määrällisen epäsuhdan ja hyökkäyksen mielettömyyden, ei sotilaalla ole juurikaan muuta vaihtoehtoa kuin noudattaa saamaansa käskyä.

Valkoisten pataljoona saapui iltayöllä Hovinkartano -nimisen maatilan pihaan muutaman kilometrin etäisyydelle Hauhon kirkonkylästä. He majoittuivat tilan sivurakennuksiin yöksi. Tilalla he tapasivat sinne jo aikaisemmin majoittuneen saksalaisosaston. Saksalaisia johti kenraalimajuri Wolf. Tällä prikaatin 11. polkupyöräkompanialla oli mukanaan kevytvetoinen vuoristotykki.

Punaisten joukkojen oli määrä jatkaa Hauholta matkaa itään päin. Mutta he kohtasivatkin sunnuntai-aamun alkajaisiksi polkupyöräkompanian, jossa oli sekä saksalaisia että valkoisia, jotka saman tien aloittivat tykkitulen. Punaisten varmistusketju reagoi tulitukseen rynnäköllä. Koska punaisia oli määrällisesti tuhansia enemmän, onnistuivat he ajamaan valkoisten joukot lähitaistelussa taaksepäin. 

Punaiset saivat hallintaansa valkoisten tykin ja konekiväärin. Tässä yhteydessä joko haavottui tai kaatui yli sata valkoista. Punaisten pääjoukko eteni kohti Syrjantakaa pitkin pikkutietä. Siellä sakasalaisten eskadroona (=ratsuväen perusyksikkö)  yllätti punaiset kahdella konekiväärillä sekä tykillä. Mutta myös saksalaisten kohtalona lopulta oli väistyminen punaisten tieltä. 



Valkoisten joukkuepäällikkö Jukka Melender oli kotoisin Ylivieskasta. Hän oli apealla mielellä kuten koko valkoisten joukkio. Pelko kuoleman uhasta oli todellinen. Miehet veisasivat Melenderin toiveesta virren "Jumala ompi linnamme. " Ahdistuneen yön jälkeen Keski-Pohjanmaan II reservipataljoona seisoi avoneliössä yösijansa pihamaalla kapteeni Södermanin kertoessa alkavasta hyökkäyksestä, sen tavoitteista. Söderman vetosi puheellaan valkoisiin ja kertoi odottavansa, että jokainen täyttää velvollisuutensa tulevissa taisteluissa.

                              

Hauhon sunnuntaiaamu poikkesi normaalista. Nyt eivät kivikirkon kirkonkellot kutsuneet tavalliseen tapaansa sanankuulijoita jumalanpalvelukseen. Kellon sijasta kuului  vain taistelun ääniä. 

Taistelu alkoi aamukuudelta. Käytiin kiivaita lähitaisteluita ja jo alkuvaiheessa kaatui muutamia valkoisia sekä komppanian päällikkö. Saksalaiset perääntyivät ja menettivät myös vuoristotykkinsä punaisille.


Saksalaisten vetäytyessä oli puolustukseen tullut aukkoja. Punaisten joukot vyöryivät voimalla eteenpäin. Pohjalaiset taistelivat valtavaa ylivoimaa vastaan. Punaiset onnistuivat eristämään valkoisten 2. komppanian asemat pataljoonasta. Kiivaiden lähitaisteluiden jälkeen valkoisten pataljoona sai käskyn vetäytyä.


Komppanian päällikön kuoltua otti pataljoonan adjutantti, luutnantti Aleksi Vuolle-Apiala 2. komppanian haltuunsa. Kun vetäytymiskäsky oli tullut, lähetti Vuolle-Apiala yhden miehistään viemään viestiä muulle komppanialle tilanteesta. Sotamies kuitenkin menehtyi luotien lävistämänä jo  parinkymmenen metrin päähän. Vuolle-Apiala päätti tällöin itse lähteä antamaan vetäytymiskäskyä komppanialle. Adjutantti pääsikin tulituksen läpi yli taistelukentän ja ennätti antaa vetäytymiskäskyn. Heti tämän jälkeen adjutantti lyhistyi maahan kolmen luodin lävistämänä hautausmaan vierustalle. 

                              
Myös 22-vuotiaan ylivieskalaisen  joukkuepäällikkö Jukka Melenderin kohtalona oli menehtyä Hauhon taistelussa. Kerrotaan, että hänen äitinsä näki enneunena miehen kertomassa kuolemasta  jo ennen tapahtunutta. Harmaapukuinen soilas oli seisonut  yöllä äidin sängyn päädyssä ja pyörittänyt  rautapäädyn messinkinuppia samaan tapaan kuin pojallaan oli tapana ja  lausahtanut "Minä kuljetan kuolleita ja käyn heistä ilmoittamassa. " Kun aikanaan sana pojan kuolemasta saapui taloon, viestin toi Jukan tuttava, rautatievirkalija Ragnar Köhne. Hän oli sattumalta nähnyt tiedot tapahtuneesta työpaikkansa lennättimestä.  Äidin ensimmäiset sanat olivat olleet  "Sinä tulit ilmoittamaan Jukan kuolemasta."


Taistelu kesti kaikkiaan vain tunnin verran ja päättyi siis punaisten voittoon. Kaikkiaan valkoisilta menehtyi 60 miestä. Lisäksi kymmenia haavottui ja osa miehistä otettiin myös sotavangeiksi. Saksalaisista sai surmansa yhdeksän ja punaisiakin menehtyi 74. Kevään rapaamilla teillä kiirehti valkoisten lisäksi kodeistaan pakoon lähteneitä kokonaisia perheitä. 

Lohtajalaisia menehtyi siis viisi. Heistä Eino oli 23-vuotias maanviljelijä ja ryhmäpäällikkö, talokkaan poika Juho 26-vuotias sotilas, talokkaan poika Elias oli 19-vuotias ryhmäpäällikkö ja talokkaan poika Rikaartti 30-vuotias sotilas. Ainut naimisissa ollut oli suutari ja sotilas Herman, joka oli kuollessaan 26-vuotias. 


Muistomerkki Lohtajan kirkkomaalla on julkaistu 1921. Sen on suunnitellut Germund Paaer. Hän valmistui ylioppilaaksi 1905 opiskellen myöhemmin Teknillisessä korkeakoulussa ja Helsingin yliopistossa. Paaer toimi Taideteollisen keskuskoulun opettajana. Hän oli myös Kalevala Korun ensimmäinen pääsuunnittelija. Paaer tunnetaan mm. pilapiirroksistaan sekä Kihniön kirkon alttaritaulun maalauksesta. Teoksen nimi on "Minä seison ovella ja kolkutan."

Huhtikuinen ilta on kaunis. Linnut visertävät  kevään toiveikkuutta läheisissä puissa. Auringon kulta laskeutuu kirkkomaan ylle.  Sata vuotta sitten sinne laskeutui vain surun säteitä.



Graniittisen ja jykevän muistokiven keskiössä on sotilasasuinen mies kumartuneena rukousasennossa, ase selässään ja yllä teksti "Lepäämme kuuliaisina isänmaamme laeilla."

Muistomerkille on varmaankin aikaisemmin päivällä tuotu havuseppele. Kivijalustan päällä olevassa lyhdyssä palaa kynttilä. Valkean ruusukimpuun mukana on saateteksti "Eino-enomme muistoa kunnioittaen."  Hienoa, että vielä muistetaan!



LÄHTEET:


Germund Paaer. [https://www.tietaa.ovh/Osata/fi/Germund_Paaer] Luettu 29.4.2018.


Hauhon 1918 kulttuuripolku. [http://www.hamewiki.fi/wiki/Hauhon_1918_kulttuuripolku] Luettu 28.4.2018.


Hauhon taistelu. WikiVisionally. [https://wikivisually.com/lang-fi/wiki/Hauhon_taistelu] Luettu 29.4.2018.


Kapinanaikaan Hauholla, 28. huhtikuuta 1918.[ https://hauho1918.blogspot.fi/2018/04/kapinanaikaan-hauholla-28-huhtikuuta.html?m=1] Luettu 28.4.2018.


Sanansaattaja. Hauhon taisteluun liittyvä sukutarina vuodelta 1918. Kirjastovirma. [http://www.kirjastovirma.fi/ylivieska/juurikosken_partaalla/sanansaattaja] Luettu 28.4. 2018.