maanantai 16. heinäkuuta 2018

Pitkiä käytäviä, sydämen sykkeitä ja kiitoksia

Helle ja loma. Onpa ihanaa. Mutta ehkä vähän vähempikin riittäisi. Oma pää tuntuu näillä keleillä löystyvän entisestään.

Isukkiani kuskailin aamupäivän lääkärireissuilla. Melkoista rääkkiä  retuuttaa vanhusta paikasta toiseen näillä lukemilla (+28), mutta lohduttelin, että sentään  autossani on  toimiva ilmastointi.

Keskussairaalan käytävät on pitkiä kuin näläkävuosi. Tämä tuli taas todistettua.Täytyy olla melko hyväkuntoinen käytävärallista suoriutuakseen... Vanhus  kun haluaa näyttää vetreältä ja uskottelee, että kyllä kävelykepillä lasareetin toiseen päähän pääsöö. Pääsöö kyllä, jos ei oo  tiukkaaa aikataulutusta. Nyt puskettiin hospitaalin loputonta baanaa kuin tuli persuksissa. Tai ainakin isä. Puolessa välissä käytävää onnistuin ylipuhumaan isukin rollaattorin  varteen. Juoksin hakemaan sellaisen  käytävän alkupäästä. Ei pistänyt enää isukki vastaan. Seuraavaan reissuun otan suosista pyörätuolin!

Ihmettelen kyllä kovin, ettei pitkän käytävän varrella ole juurikaan  penkkejä levähtämistä varten. Vain lähellä kahviota.  Olen sen monta kertaa tänä kesänäkin sairaalassa käynyt, että  tämän olen pistänyt merkille. Ja  hitaasti käytävää  mukana kiiruhtaen  todennut saman lukuisten vanhusten kanssa, joiden ohi olen viuhtonut. Sääliksi käy kyllä  ja tuppaa pelottamaan oma vanhuuskin. Kamalaa, jos ei pelaa pää eikä jalat!

-Vieläkö pitkästi, kuulen isän kysyvän.
-Eikun  lasiovet näkyy jo,  vastaan.
-Mutta vieläkö vaan  pitää mennä,  kuuluu hetken perästä.
Ja kun matka vain jatkuu ja jatkuu,  kysyy isä vielä kerran:
-Eikö jo olla perillä?
Rauhottelevasti yritän sanoa, että ihan pian, että vielä  vaan yksi mutka.
-Sanot vaan, puuskahtaa isäukkoni puskien ylvästä rollaattorihärkää sarvista sinnillä eteenpäin...
Kukaan ei edes taputa, kun saavumme maaliviivan yli vastaanottoluukulle (täällä on sentään ihminen, eikä kone luukuttamassa). Olo on kuin maratonin juosseella, mutta  osastolla raksuttava kello todistaa meidän myöhästyneen yli minuutin.

Käytävää takaisin päin palatessa ei ole niin kiire. Penkkiä silti  nytkin kaipaisi. Isukin vieressä kävellessä katson, että on sentään defibrillaattorista  infoava kyltti puolessa välissä käytävää. Koskaan ei tiedä, missä  pusku iskee päälle.

Viikko sitten lähdettiin kaunista iltaa viettämään kesäteatteriin. Siinä siipan ostettua juuri lipun, kuului vierestä huuto "Onko paikalla lääkäriä?!" Ei ollut, mutta kaksi asiansa osaavaa hoitajanaista katsomosta saatiin pian  paikalle. Elvytykseksi meni. Mies, joka oli vain  hetkeä aikaisemmin    lippua ostamassa, makasi nyt elottomana ja elvytettävänä..Että iso hatunnosto näille naisille - elvytystä jatkui vähintään vartin verran, ennen kuin ambulanssi ja pian vielä  toinenkin kiisi paikalle.

Kesti tunteroisen verran, ennen kuin mies saateltiin ambulanssilla eteenpäin saamaan lisähoitoa. Miehen onni, että paikalta löytyi asiansa osaavia. Ilman elvytystä ei olisi ollut toivoa. Se on elämä joskus  pienestä kiinni... Teatteriesitys päästiin  aikanaan myöhässä alkamaan, mutta iso kiitos siitä, että yleisö istui ja odotti katsomossa tyynen rauhallisesti.

Kyllä suomalainen on eri outo otus, muistan ajatelleeni. Vaikka seinät kaatuisivat ympäriltä, osaa meidän kansa  olla tyynenä. Takanani joku mummo tuumasi, että harmi kun jäi sukkapuikot kotiin... Tilanteessa oli jopa ironiaa - toinen pelasi viimeisen korttinsa varassa, toisella oli  ihan muut aatokset. Mutta tässä taas todiste, kuinka jokaisen olisi hyvä hallita elvytystaito!

Iltapäivällä olin jo hetken vähän keposemmissa fiiliksissä. Kävin kampaajalla, kaupassa, pankkiautomaatilla... Sitten tilasin pari pizzaa. Ajateltiin, että syödään ne huomenna nuorimmaisen kanssa  reissussa automatkalla. Minä kun inhoan huoltoasemilla pysähtelyjä.

Pizzat tehnyt poika oli miellyttävä. Juttelimme kassalla hetkisen kuumista säistä ja  lausahdin jotain siitä, kuinka vaaditaan sinniä ja hyvää kuntoa, että pizzoja jaksaa paistella tällaisella kelillä. Toista se on meillä lomalaisilla, jotka hädin tuskin päivistään laiskotellen  tolkulla selviävät...Kiitin ja lähdin sitten pois.

Hurautin kotimatkan varrella tankkaamaan. Tai niin olin ajatellut. Mutta pankkikortti oli häipynyt kuin pääskynen Afrikkaan! Tajusin siinä samassa, että sen täytyi tippua pizzeriasta poistuessani. Paniikki iski päälle!  Takaisin pizzeriaan oli palattava, mutta  todennäköisyys sille, että joku kadulla kulkeva löytäisi kortin ennen minua, oli aika iso. Kortin kuoletus ja aamulla odottava matka - mikä yhtälö...Voi että inhoan itsessäni tätä rouva Hulda Huoleton - meininkiä!

Ei muuta kuin  känny esille ja nöyränä soittamaan pizzapojalle. Kysyin, josko hänellä olisi pikaisesti aikaa käväistä liikkeen edessä katsastamassa, näkyykö kadonnutta lammastani. "Joo, mutta pakko tehdä tää pizza ensin tästä valmiiks," poika  lausahti.

Kun autollani ylinopeutta kurvaten palasin pizzerian luo, totesin ensimmäiseksi, että kadulla ei näkynyt mitään. Epätoivoinen ovenaukaisu pizzeriaan, jossa pizzapoika heilutteli leveä virne naamallaan pankkikorttiani! Kadulta oli sen löytänyt. Hyvä etten hypännyt tiskin yli pojan kaulaan. Olin kerrassaan kiitollinen ja  uudelleen poistuessani huikkasin pojalle "Haen täältä taatusti seuraavankin pizzani!

Jäi pizzapojan nimi paniikissa kysymättä, mutta olen varmaan mainostamisen verran velkaa firmalle, jolla on rehellinen ja asiakaspalvelun osaava pizzanpyörittäjä:)




maanantai 9. heinäkuuta 2018

Juhulissa

Nuorimmaisen 16-vuotissynttäreillä sää suosi. Lähisuku istui illan aurinkoisen altaan ääressä. Ei olekaan tullut pitkään aikaan röhnötettyä useampaa tuntea putkeen auringosta paikallaan nauttien. Aika leppoisaa oikeastaan...


Päivä, pari on taas kyllä mennyt leivoskellessa, joten lopulta  oli ihan ihanaistakin nauttia vieraiden seurasta sen kummempia enää rehkimättä. Muutenkin ollut vähän murheita läheisten vanhusten  kanssa, joten oli  virkistävää saada ajatukset toviksi muualle. 


Tein perinteisen lohi- katkarapuvoileipäkakun, josta meidän miesväki ei oo valmis luopumaan. Eli oli juhla mikä hyvänsä, niin minä väännän  joka kerta jonkin sortin  voileipäkakut.:) Vähän huvitti, kun  sukulaisen tuttavan tapasin tässä taannoin ja hän kysyi ensimmäiseksi, olenko ihan ammattileipuri. Muisti vielä  voileipäkakkuni siskon lasten yo-juhlista muutaman vuoden takaa - oho...Tästä oikeastaan herisi ihan vitsi kotona. Kun en todellakaan ole mikään pullantuoksuinen kotiäiti...Mutta totesin kysyjälle, että leivon vain pakon edessä, mutta silloin perfektionisti minussä äityy aina valloilleen. Heh, niinhän minulla pursuaa yli joka asiassa,mistä oikeasti jaksan innostua. 

Niinpä oli tänäänkin suolaisen lisäksi vielä mansikkakakkua tarjolla. Kun on  pojilla molemmilla kesäaikaan synttärit, niin näitäkin tulee  tasaisesti tehtyä. Juhlitaan sitten lapsia tai kesää ylipäätään. Ilmeisesti uusi resepti oli ihan hyvä, koska kakku loppui kesken...Isommalle pojalle lähetin kakuista kuvat - joutui, raukka  työkomennukselle vähän etäämmäs juuri tänään...

                                  

Pitäisi tilata pieni laivareissu. Tänä kesänä ei aikataulut salli mitään isompaa. Lähden matkaan kolmistaan poikieni kanssa. Siippa sanoi, että hänen lomallaan kotipihan uima-allas täytyy näkyä koko loman ajan. No, onhan se hyvä, että koiravahti jää kotosalle. Ja ihanaa, että sain houkuteltua isomman pojankin mukaan. Ei ole pitkään aikaan yövytty saman katon alla, niin ihan jees näin. Nuorempikin tykkää, kun kerrankin velikin on hänen matkassaan mukana. Pojilla on sen verran paljon ikäeroa, että nuorimmaisen kohtalo  on ollut jo vuosia sellainen, että matkassa on hänen lisäkseen olleet vaan vanhemmat.  

lauantai 30. kesäkuuta 2018

Kokkolan ensimmäinen kirkko,osa 2

Tässä toisessa osassa kuljemme mielikuvissamme Kokkolan ensimmäisen kirkon sisällä. Mielikuvien varassa siksi, ettei kirkosta ole säilynyt sisäkuvia. Onneksi sentään jotain tiedetään tekstitallenteiden perusteella.

Kirkko valmistui vuonna 1655. Sinne mahtui noin 300 ihmistä. Kirkossa paikat oli tarkkaan jaettu. 1600-luvulla ja vielä paljon myöhemminkin kirkko oli jaettu kahteen osaan. Toinen osa kirkosta oli miehille, toinen naisille. Ensimmäisiä penkkirivejä pidettiin arvokkaimpina ja niitä kutsuttiin herrain ja rouvain penkeiksi. Nämä etummaiset penkkirivistöt oli peitetty mustalla villakankaalla ja ne oli tarkoitettu papeille perheineen. Kirkon penkkirivistöjen tiedetään tuomiokirjojen tekstien perusteella olleen hyvin kapeat ja epämukavat istua. Kirkon kuoriosassa oli näkyvällä paikalla teinipenkki. Se oli tarkoitettu koulun oppilaille. 



Kuvituskuva Kokkolan ensimmisestä kirkosta vuodelta 1710. 1600-luvulta kirkosta ei ole säilynyt piirroksia. Kuva lainattu täältä

Kirkon valaistuksesta tiedetään, että kirkko voitiin valaista yhteensä 150 kynttilällä. Katossa riippui kuusi kynttiläkruunua. Lampetteja ja kynttilänjalkoja oli seinillä peräti 30 kappaletta. Lisäksi kolme kynttilänjalkaa koristi pöytiä. 

Kirkon muista esineistä mainittakoon tinainen kastemalja messinkivateineen vuodelta 1679 ja nelikulmainen tinainen, kannun vetoinen vesipullo. 

Toisinaan kehkeytyi meheviäkin riitoja istumapaikoista - jopa käsikähmiä. Ja mikä hupaisinta, riitapukareina olivat yleisimmin naiset! Jaakko Skåtten vaimo nimitti vuonna 1690 riitakumppaniaan rumilla nimillä kirkonpenkkiriidan vuoksi ja hänet tuomittiin kuukauden mittaiseen vesi-leipärangaistukseen. 

Kokkolassa vouti Wilingshusenin rouva Ingrid tahtoi päästä istumaan kirkon etupenkkiin. Porvaristo torjui rouvan haaveet kuitenkin topakasti. Vaimo sai kehotuksen mennä joko pitäjänkirkkoon tai valitsemaan kaupunginkirkosta minkä muun penkkirivin tahansa. Willingshusenit asuivat muuten nykyisen Kokkolan Kruunuvoudintalon paikalla, jossa on ollut nykyistä taloa ennenkin talo. 1600-luvu ihmiset olivat melko kurittomia ja kiivaita. Tässä ihan kalpenee 2000-luvun nakkikioskitappelut tai lööppien myyvät otsikot:) Kyllä niin nolottaa nykyajan muka maailmankansalaiset, jotka häveliäinä etsiytyvät kirkossa taaimmaiseen penkkiin...:/ Vähän pitäisi olla rohkeutta enempi...

Niin sanotulla ristikäytävällä oli erityinen penkki. Tuo penkki oli kirkon rangaistuksiin tuomittaville tarkoitettu ja se oli väriltään musta. Tässä penkissä kärsittiin rangaistus jos toinenkin jumalanpalveluksen aikana. Penkki oli kovassa käytössä, sillä rangaistuksiin johtavia asioita oli paljon. Niinpä tuolia täytyi kunnostaa sekä vuosina 1673 että 1686. 

Vuonna 1662 kirkkoon rakennettiin parveke, koska tilat olivat käyneet ahtaiksi. 

Tiedetään, että kirkko oli melko huonokuntoinen. Sen ylläpito ja korjaaminen olivat huonolla tolalla. Vuonna 1692 tuuli uhkasi puhaltaessaan pyyhkäistä sekä lahon katon että tornin pois. Kirkon läntinen sisääntulo-ovi oli myös huonokuntoinen ja lisäksi niin ahdas, että hautajaisissa tapasi syntyä iso tungos, kun arkku kannettiin oven kautta pois. Siksi kirkon eteen päätettiin rakentaa eteinen. Rakennustyön tekeminen annettiin niille uusille porvareille, jotka eivät olleet olleet mukana kirkon aidan tai kirkon rakentamisessa. 



Johan Persson Geddan laatima asemakaava. Kaava on vuodelta 1665 ja kuva lainattu täältä.


Kirkossa oli myös oma kirjasto, joka käsitti yhteensä 15 kirjaa vuonna 1695. Kirjastosta löytyi ruotsin- ja suomenkieliset raamatut, virsikirjat, rukouskaavat, käsikirjat sekä kristilliset uskontunnustukset sekä suomeksi että ruotsiksi. Lutherin suuri katkismus oli kirkossa ainoastaan ruotsiksi. Vain suomenkielisinä puolestaan vanha manuaali eli käsikirja sekä kirkko-ordinantia (=kirkkojärjestystä täydentävä selitys).

Kirkkoon asennettiin 21- äänikertaiset urut 1690-luvulla. Seurakuntalaiset pääsivät uruille maksumiehiksi, sillä heidät velvoitettiin maksamaan yhteensä 850 kuparitalaria niistä vuosien 1694-1696 aikana. 

Kirkonkelloja pidettiin 1600-luvulla arvossaan. Vuoden 1695 tarkastuspöytäkirjassa onkin maininta, että kirkonkelloja päätettiin soittaa jumalanpalveluksen päätyttyä, koska "se herättää monissa hartaita huokauksia." Kellojen soitto kuvasti kirkkokansalle vahvimman suojaa paholaista vastaan. Kirkkoon oli hankittu kolme kelloa heti sen valmistuttua 1655. Pienin kello oli valmistettu 1650-luvulla, mutta se valettiin uudelleen 1700-luvulla. Keskikokoinen kello oli vanhin. Se hankittiin kirkon valmistumisvuonna, vaikka itse kellotapuli valmistuikin vasta vuonna 1659.

 Suurin kello ostettiin jo 1683 ja se valettiin uudelleen 1705. Tämä kello oli sen verran painava, että jo ostovuonna kello täytyi irrottaa alas tornista, koska sen kisko oli korjattava. Parin vuoden kuluttua kellon alle täytyi asettaa malmipannut, joten se tuotti kaupunkilaisille paljon ylimääräistä vaivaa ja kuluja. Kelloja ei saatu maksettua heti, vaan vielä 10 vuotta kirkon valmistumisesta osa maksuista oli saamatta ja maksuja perittiin porvareilta. Pienin porvareilta peritty määrä oli 6 kuparitalaria.

Kokkolan ensimmäinen kirkko rakennettiin puusta vuonna 1654. Aluksi yksilaivainen kirkko muutettiin 1690 ristikirkoksi. Chydeniuksen toimesta kirkkoa kunnostettiin 1795-96. Kattorakennetta muutettiin ja ikkunoita suurennettiin. Kirkko maalattiin sisältä ja rapattiin ulkoa. Emanuel Alm maalasi uuden alttaritaulun.

Pieni ja huonokuntoiseksi päässyt kirkko purettiin 1873 ja tilalle rakennettiin uusi.



LÄHTEET:



Anders Chydenius säätiö. [http://www.chydenius.net/historia/kuvagalleria/kuvasivut/maisemia13.htm] Luettu 7.5.2017. 


ETT. Kokkolan kirkon lampeteista. [https://www.kokkola.fi/ett/ETT/ett_mediassa/juttupalsta_kokkolalehdessa/fi_FI/lampetit/] Luettu 20.2.2016. 


Kokkolan kaupungin historia, osat 1-2. 1984, s. 80-81, 153-160.


Kokkolan seurakuntayhtymä. Rististä suunta. Kokkolan kirkon historiaa. [http://www.kokkolanseurakuntayhtyma.fi/tilat/kirkot_ja_kappelit/kokkolan_kirkko/kokkolan_kirkon_historia] Luettu 16.2.2016. 


Museovirasto. Kulttuuriympäristö. Kruununvoudintalo. [http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_kohde_det1.aspx?KOHDE_ID=1000027132] Luettu 16.2.2016.

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Leppeää Mittumaaria!

Vettä on toivottu koko kesä ja nyt kun sitä saatiin, niin melkeen on taas nutut nurinpäin. Minua tämä suven juhlan sateisuus ei suuresti haittaa ja ehkä tällainen on sitten asteen turvallisempi juhannus. Viettelen kotijuhannusta. Siippa on  jussinpyhät töissä. 

Sadetta on oikeastaan aika kiva katsella ikkunan läpi...Muutoinkin maailman rentouttavin paikka on juuri tuossa  ikkunan vieressä makoillen kotisohvalla ja takapihan metsikköön  toljottaen. 

                                  

Eilen oli kaunis kesäilta. Kävin merellä. Veneelle ajaessa kuvasin tien vierustassa olleita hevosia ja aittaa. Harmi vaan, että hevoset seisoivat väärässä kuvakulmassa. Olisin halunut ne punaisen liiterin  edustalle, mutta  sieltä suunnasta taas en päässyt kuvaamaan Jo on vaikeeta...


Merellä oli tyyntä ja kaunista, Kuinka kauniilta voi näyttää vaikkapa rannan karut kasvit, kun aurinko  hehkuu niiden lehdille!







Illalla kotona katsoin ikkunasta aika myöhäsellä. Oli upea sateenkaari taivahalla. Tai oikeastaan sellainen kaksoiskaari, mutta en saanut mahdutettua kaikkea kuvaan. Eikä se ollut täydellinen keskiosastaan. 




Nuorimmaisen kanssa kahdestaan värkkäiltiin päivällä. Minä tein ruoan, hän lämmitti puusaunan, jota pitää lämmitellä ensin useampi tunti, ennen kuin se on valmis. Kyllä palavassa puussa on jotain kovin rauhoittavaa. Istuin välillä lämpenevässä saunassa ja katselin tulta...kiireettömän päivän nautintoja. 


Kun grillasin possua, satoi kaatamalla. Kävin  pihagrillissä juoksujalkaa kääntämässä pihvit, sitten  kuistiin vähäksi ajaksi suojaan ja sitten taas kääntöhommiin. Olin läpimärkä ja kylmissäni, mutta hymyilytti, sillä rankkasateen keskeltä kuului, kuinka käki kukkui kuusikossa. Mikähän sitä niin laulatti?

                              



Tänään ilmestyi maakuntalehden  juhannusnumero. Siinä oli mun eka juttu. Sitä oli kiva tehdä. Joskus pitää raottaa vähän  vieraampiakin ovia, ettei parkkiudu. Tämä oli muuten alun perin siskontyttöni idea tämä kirjoittamisjuttu. Nuori nainen jaksaa potkia vanhaa tanttaa vielä eteenpäin.:)


                              

Illansuussa kävin saunomassa. Oli ihanat löylyt. Ja kyllä, kävin myös kotialtaassa uimassa. Pari kertaa kauhoin altaan päästä päähän. Enempää ei tarennut. 

Illalla ajelin aikani kuluksi. Rytikarin  vastarannalle oli juuri sytytetty kokko. Lokit rääkyivät kesää ympärilläni. Kesän tuoksut olivat huumaavan ihanat sateen jäljiltä. Muutoinkin oli äärettömän rauhallista, vaikka mökeillä näkyi väkeä. 


Tämä on muuten toinen juhannus viiden vuoden sisällä, kun joudun vähän tinkimään sandaali-ilottelusta. Yleensähän kävelen myöhälle syksyyn sandaaleissa paljain jaloin. Sen verran vilutti  uinnin jälkeen, että katsoin viisaimmaksi  turjustaa itseni lämpöisesti. 


Siniristilippu ei tänä jussina juurikaan liehu Kokkolan salossa, vaikka muualla päin maata kuuluu lähes myrskynneen. Seisoa toljotin kotipihan tankoon nojaten ja mietin, voiko lipun kuvata tästä kuvakulmasta. Ehkä voi. 


Loppujuhannuksen aion jatkaa suurempia tekemättä. Minulla on iso lista maileista, joita pitäisi kirjoitella sukuun liittyvissä tutkimuksissa ympäri maailmaa.

Tänään viestittelin muuten tyypin kanssa, joka oli käynyt juuri Ruotsissa tutustumassa Risebergan luostariin, koska hänen esi-isänsä oli toiminut siellä 1500-luvun alussa munkkina. Ihan repesin, kun luin sen sattumalta ihan ventovieraasta blogista. Minähän kävin vuosi sitten juuri samassa paikassa juurikin samaisen munkki-esi-isäni jälkiä etsimässä. Maailmassa on olemassa joku toinenkin ihan yhtä hurahtanut tyyppi kuin minä! Nyt on jännää selvitellä, missä kohdin sukuhaaramme tämän tyypin kanssa yhdistyvät!

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Testejä tehtaillen ja kaikkee

Naapuri kysyi viikolla, joko olen päässyt rentoutumaan lomalla. Tietää, että mulla kestää aina jonkin aikaa palautua hektisyydestä hiljaisuuteen. Loma alkoi kyllä ihan ok meiningillä. Heti ekana päivänä istahdin  junaan ja treffasin Hesassa pari kurssikaveria. Tää on meidän perinteinen miitinki tasaisen harvakseltaan. Tällä kertaa  vaan oltiin, käveltiin, juteltiin ja käytiin jokusissa taidenäyttelyissä. Kukaan   ei kaivannut vauhtia irtiottoon -heh, kollegoiltakin oli mehut näköjään puserrettu talven mittaan:) 

Käväisin Hesassa itse asiassa viikon sisällä pariinkin otteeseen ja kun kotiuduin toiselta reissulta ja ajattelin, että joutenolo alkakoot, niin sainkin lomatuliaisina kunnon ripulin. Ja sitten iski flunssa ja  sen jälkeen silmätulehdus. Yskitty on monta yötä läpeensä. Että eihän tästä setistä puutu enää kuin selän niksauttaminen...:/ 

Sängyn pohjalla kärvistellessäni luin lehdestä, että Kokkolan kaupungin työntekijöillä oli sairauspoissaoloja viime vuonna keskimäärin 14 päivää. Mulla oli tasan yks. Samoin sitä edeltävänä vuonna. Molemmilla kerroilla oksensin sen verran railakkaasti, ettei tarvinnut miettiä, olenko korvaamaton työntekijä:) Nyt teki  mieleni turauttaa isot itkut. Mennä nyt ja sairastella lomalla niin että kohta loppuu lomapäivät ja kukaan ei laske edes keskiarvoihinsa...

On tässä sentään ilonaiheitakin ollut. Nuorimmainen pääsi toivomaansa opiskelupaikkaan. Sen kunniaksi kävin pojan kanssa grillillä. Jotain hausk syötävää pitää aina olla. Naureskeltiin, kun syötiin epäekologisilla (ja -käytännöllisillä)  muovilusikoilla, kun pojan mielestä se kuului grilliruoan henkeen. 

Viikolla saatiin pojan lunastukseen mennyt mopo lunastettua takaisin aika halvalla. Isompi poika uurasti useamman päivän sitä huoltaen. Huomenna esikoiseni täyttää 23 ja  kiitokseksi lupasin pitää pojalle syntymäpäiväkekkerit täällä meillä kotona. Tässä olen pää pyörällä leiponut perinteisen  kala-katkarapuvoileipäkakun ja pari sikamakeaa oreokakkua. Edellisiin juhliin tein vain yhden sikamakean ja se loppui kesken...En tykkää leipoa, mutta silloin kun sen teen, olen perfektionisti viimeiseen asti. Vielä pitäis jaksaa siivota,  huomenna tulee lähisuku kahvittelemaan.

Olen myös mailaillut ristiin ja rastiin. Pääasiassa englanniksi. Minuun on DNA-testien tiimoilta ottanut yhteyttä useampi henkilö ympäri maailman. On niin mielenkiintoista, kun vain ennättäisin kaikkien viesteihin vastailla. Tänään juttelin  sukulaisen kanssa Amerikassa, joka oli juuri lukenut  Väinö Linnaa ja sitten Kalevalaa englanniksi. Wau! Kehui saman tien kuulleensa,  että Suomen koulujärjestelmä on maailman parhaita. Oli muuten ihan  kiva sen jälkeen kertoa olevansa ope:)))

Aamulla   selailin nettiä. Ylen verkkosivuilla napsahti vastaan "Mikä on Suomen kansalliskoira? Entä kansalliskala? Testaa tietosi"-testi. Innoissani klikkailin vastausruutuja ja olin enemmän kuin tyytyväinen itseeni, kun testi antoi lopputulokseksi 10/10.

Heh, piece of cake.  Nämä tulivat kuin selkäytimestä, koska tein juhlajuonnon koulun Suomi 100-juhlaan hyödyntämällä kaikkia näitä Suomen kansallislajeja - unohtamatta nuorinta paatsamasinisiipeä, joka äänestettiin vuonna 2017 Suomen kansallisperhoseksi.

Seuraavaksi tuli vastaan luonnonkukkatietoutta mittaava testi "Niitylle tuli kesä etuajassa – Testaa, tunnistatko nämä 10 luonnonvaraista kukkaa!" ja kyllä nyt niin ylpeydestä pinkeenä sain todeta, että täydet tuli tästäkin:)
Lähes kättelin itseäni tyytyväisyyttä uhkuen. Jotain iloa sentään kesässäni. Pari kesää sitten tuli uppouduttua enemmänkin näihin luonnonvaraisiin kasveihin, kun tehtiin pojan kanssa kesäkasviota. 50 kasvia kerättiin. Olihan melkoinen urakka, vaikkei 50 niin kovin isolta määrältä kuulostakaan. Paria viimeistä kasvia jahdattiin lähes suurennuslasi kourassa epätoivon vimmalla. Ei varmaan silloin kasvion valmistuttua tullut enää mainittuakaan, mutta poika sai  kasviostaan täyden kympin:) Reps, ei olisi saanut aikaiseksi ilman mammaa, väitän. Mutta edelleen olen sitä mieltä, että projekti oli erinomainen yhteistyöpläjäys ja näköjään jäi jotain myös muistiinkin. 

Tänään on muuten luonnonkukkien teemapäivä. Tämän vuoden teemalajina on metsätähti. Kaunis, vaatimattomasti elelevä kukkanen. Niitä on oman kotipihan takametsikkökin täynnä. Metsätähdellä on myös romanttiselta kalskahtavia, kansan antamia  lempinimiä, kuten aamutähti, päivänkämmen ja tähtikukka. 

Kaikista kaunein on silti Eva Hellalan runo "Siitä on jo kauan, kun minuun meni metsätähti ja yhä vielä  se kukkii." Se tulee aina keväisin mieleen, kun näen metsikössä ensimmäisen metsätähtösen. Jospa se onkin metsätähti, joka minuun on mennyt ja yskittää!



sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Kokkolan kolmas kirkko

Kun Kokkolan keskustan toinen puukirkko oli dramaattisesti tuhoutunut tulipalossa loppiaisyönä 1958, alettiin uutta kirkkoa kaupunkiin suunnitella lähes välittömästi. Aluksi kirkolle mietittiin myös muita paikkoja, kuin nykyinen kirkon paikka, pääasiassa Länsipuistoa.  Seurakuntalaisten keskuudessa asia  sai kuitenkin niin paljon vastustusta, että suunnitelmasta luovuttiin.  Myös kirkkovaltuuston mielestä Länsipuistoon rakentaminen olisi ollut liian pitkä ja vaikea prosessi. Vanhalle paikalle kirkko oli  mahdollista rakentaa nopeammassa aikataulussa.  Niinpä kolmaskin kirkko sijaitsee Torikadun ja Läntisen Kirkkokadun kulmauksessa. 

                          

Uuden kirkon suunnittelemiseksi järjestettin arkkitehtikilpailu. 67 ehdotelman joukosta kilpailun voitti arkkitehti Aarne Nuortila työllään "Siv is pacem (jos haluat rauhaa)."  Rakentamistyöt käynnistyivätkin jo kesällä 1959. Kirkko rahoitettiin pääasiassa  entisen kirkon palosta saaduilla vakuutusrahoilla. 

Uusi Kokkolan pääkirkko vihittiin käyttöön 11.12.1960. Kokkolan kolmannessa kirkossa on 54 metriä korkea torni, jossa on 17 metriä korkea risti. Kirkon ulkovuoraus on toteutettu keltaisilla tiilillä. Kirkossa on noin  1200 istumapaikkaa. Kirkolle on annettu nimi "De profundis" - Syvyydestä psalmi  130 alun mukaan.




Kokkolan kirkossa on nykyisin  ruotsalaisen Åkerman & Lundin  urkurakentamon 50-äänikertaiset urut, jotka ovat valmistuneet vuonna 2002. Kirkkosalin lisäksi kirkossa on myös lastenhuone, pyhäkoulutila, urkuparvi  ja toimituskappeli.

Kirkon  kirkkotekstiilisarja on Kokkolan naisjärjestöjen lahjoittama taiteilija Dora Jungin suunnittelema tekstiilisarja. Sarja noudattelee kirkkovuoden liturgisia värejä. Alla olevissa kuvissa on liturgisena värinä musta pitkänperjantain tilaisuudessa. 



Harmaanvihreä vihkiryijy on Kokkolan Marttojen lahjoittama.  Ryijyn  on suunnitellut Lyyli  Anhava. Suuri hopeinen kastemalja on lahja seurakunnalle rakennusmestari O. Janssonilta. Hopeisen ehtoollisastiaston puolestaan on lahjoittanut Kokkolan ystävyyskaupunki Härnösand. Kokkolan kaupungin lahjoituksena kirkosta löytyy seitsemän hopeista kynttilänjalkaa.  Pohjanmaan kirkoille ominaisen votiivilaivan on tehnyt Helge Mattsson. Se on kopio alkuperäisestä jo ensimmäisessä Kokkolan kirkossa olleesta votiivilaivasta, jota säilytetään Kansallismuseossa.  Vuonna 1966 kirkkoon hankittiin vielä lisäksi  violetti arkunalusvaate. 

Kirkkomaan kaivauksen yhteydessä uutta perustusta tehdessä kirkkomaasta tuli esiin jonkin verran kirkkomaahan haudattuja vainajien luita. Niille  tilattiin yhteisarkku.  Arkkitehti Nuortila suunnitteli myös  luonnoksen kirkkotarhan paikasta sekä  muistokiven.

Kirkon kuoriosan suuri kalastaja- aiheinen lasimaalaus on taitelija Urpo Wainion työtä ja  sen nimi on "Minä olen teidän kanssanne joka päivä."


Alla: Vuonna 1958 palaneen 2. kirkon kirkonkellojen  kielet ja metallia.







Kirkon kolme kirkonkelloa on tehty edellisen kirkon palaneiden kellojen metallista. Ne on valettu Veljekset Friis Oy:n Konepajalla ja ääneltään ne ovat entisten kaltaiset.

Nykyisin Kokkolan kirkossa pidetään yleensä joka sunnuntai jumalanpalvelus kaksi kertaa - klo 10 suomeksi ja klo 12 ruotsiksi.





                                  Yllä: Vanha messukasukka, joka pelastui toisen Kokkolan kirkon tulipalosta. 

Ja vielä kirkko ulkoapäin.
























LÄHTEET:

Kokkolan kaupungin historia, osa V. 2016,  s. 509. 

Kokkolan suomalainen seurakunta. Kokkolan kirkon historiaa. [http://www.kokkolansuomalainenseurakunta.fi/tilat/kokkolan_kirkko/kokkolan_kirkon_historia] Luettu 10.1.2016.

Ville Valkama. "Ja kasvaa kuin riivattu" Kokkolan rakentaminen vuosina 1945-1976. Pro gradu - tutkielma 2013. [http://herkules.oulu.fi/thesis/nbnfioulu-201401161026.pdf] Luettu 22.2.2015.

Wikiwand. Kokkolan kirkko. [http://www.wikiwand.com/fi/Kokkolan_kirkko] Luettu 10.1.2016.
Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Kokkolan_kirkko] Luettu 10.1.2016.

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Kesäyönä monenlaisissa mietteissä


Alkukesän alkuyö. Olen yksin kotona. Telkusta tulee Kaappari-elokuva. Muistan elävästi tuon 1978 tapahtuneen lentokonekaappauksen, johon elokuva perustuu. Olin 11-vuotias. Kotona seurattiin tiiviisti uutisia televisiosta ja oltiin kauhuissaan. Lapsen mielessä lentokonekaappaus jos mikä kuulosti pelottavalta. Siihen aikaan oltiin iltauutisten ja sanomalehden varassa. Mietin, kuinka paljon media on muuttunut tuosta ajasta. En tiedä, järisyttäisikö tällainen kaappaus muutenkaan enää yhtä lailla tänä päivänä. Niin monenlaista sattuu. 

Torkahdan jossain välissä sohvalle. Herään kännykän kilahdukseen. Nuorimmainen on naapurissa seuraamassa  poikaporukan kanssa Real Madridin ottelua. Laittaa viestin, onko ok, jos pojat saunovat ja menevät uimaan pihaamme ottelun jälkeen. Toki on. Kuittaan viestin vastaamalla, että taidan lähteä  toviksi autoilemaan luontoon. Saavat pojat olla päikseen ihan rauhassa. 

Nämä on näitä elämän suuria, pieniä nautintoja. Ajella yksin kesäyössä. Autossani on ihana tunnelma, vaikka olenkin yksin. Tai ehkä juuri siksi. . Yöradiosta kuuluu miesjuontajan selostusta uusista hyttysansoista. Kuulemma helppoa, mutta minun mielestäni aivan liian hankalaa. Sitruunaa, limeä, rosmariinia, kynttilää...Ei selvästikään mun juttu.  Välillä laulaa Anna Puu. Laulussa on niin  kaunis pianosäestys, että olen haljeta hurmoksesta. Ja sanat.  Laulu sopii täydellisesti yöhön. Olen kuullut laulun ennenkin, mutta vasta nyt se on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. 

Rakastatko mua vielä silloin
Kun yö painaa sydäntäni?
Se määrää kaikki valot sammuttamaan
Ja hiljaisena vaatii mua vaikenemaan kanssaan

Rakastatko mua vielä silloin
Kun lehteni on jo pudonneet?
Kun hiukset ovat harmaat ja haalistuneet?
Oot nähnyt jo kevään, on jälkeen sen

Kolme muuta vuodenaikaa
Kolme muuta vuodenaikaa
Kolme muuta

Meidän maailmassa
Valo synnyttää pimeyden
Ja rumuus on sisar kauneuden
Kevät on vain yksi, on jälkeen sen

Kolme muuta vuodenaikaa
Kolme muuta vuodenaikaa
Kolme muuta vuodenaikaa
Kolme muuta

Kolme muuta vuodenaikaa
Kolme muuta

Autoni mataa hitaasti. Katselen ikkunoista pelloille ja metsänlaidoille. Välillä pysähtelen. Napista painan ikkunan auki ja nuuhkin kesäyötä. On täydellisen hiljaista. Kesän tuoksu on huumaava. Juontaja kertoo kesäkirppiksistä. Lapsensa ovat ostaneet pari kumikäärmettä. Aamusta juontaja astuu toisen päälle ja säikähtää. Voisin kuvitella saman. Pelkään käärmeitä. Sain lapsena jonkinlaisen trauman, kun  kyy yllätti. 

Mietin, onko  puiden lehdet  jo niin rehevät, etteivät hirvet, peurat tai kauriit tunne tarvetta tulla peltoaukealle. Metsässä riittää ravintoa. Yö kaunistuu entisestään  keskiyön jälkeen.  Aurinko herättää yötaivaan värileikkiin. Lempeää sinistä, palavaa kultaa. En tiedä, kumpi on kauniimpaa. 



"Ja siellä on kultainen metsä, ja metsässä kultainen puu. Ja unien sinilintu, ja linnulla kultainen suu..." Voiko sanat enää paremmin kuvata fiilistäni? Metsä todella näyttää kultametsältä. 



Palailen tietä takaisin päin. Ensimmäisen kuvan sinisyys on muuntunut pienessä hetkessä joksikin aivan muuksi. Mistä nuo värit löytyvät yöhön? Mietin, että jos vastaanottaisin ulkomaanturistin, toisin hänet elämysajelulle nimenomaan kesäöiselle  metsätielle. Joku voisi maksaa tästä. Meille tämä on ilmaista. Silti saan nauttia siitä ihan yksin. Suomi on käsittämätön maa. 


Vaikka olen kulkenut metsäautotien päästä päähän, en halua palata vielä kotiin. Päätän ajaa toisenkin reitin. Matkalla ajan halki 8-tien. Pysäytän auton risteysalueelle. Vain pari päivää  aikaisemmin seisoin  tuossa kohdin. Poikani ajoi mopokolarin, ja olin ensimmäisenä kolaripaikalla. Voitteko kuvitella karmivampaa...Olin töihin menossa. Kahdeksanruuhka pahimmillaan. Poika oli lähtenyt kouluun  vain tovin ennen minua.  Koulubussi ajoi mopoilevan poikani päälle. Bussin vika, jos se yhtään lohduttaa.......Silminäkijän mukaan poika lensi 50 km/h vauhdissa yli sarvien hurjan näköisen kuperkeikan kera ilmalennon ja mäiskähti asfaltille. Ensimmäiset sanat paikalle päästyäni oli "Onneksi ostettiin se  uusi kypärä, eikä otettu veljen vanhaa." Uusi kypärä taisi pelastaa pojan hengen. Taas opetus, ettei turvallisuudesta voi,  eikä kannata tinkiä. 

Edellisenä päivänä olemme pojan kanssa keskustelleet   siitä, ettei ajaisi mopolla shortsit jalassa. Äiti kun on nähnyt kuvissa potilaan, joka joutui shortsit jalassa kolariin ja jälki oli karmeaa. Ambulanssin tultua paikalle totean yhdelle hoitajista, että onneksi poika  ei ollut shortsit jalassa. "Niin, täällä onkin aika kylmä." Tuijotan hoitajaa epäuskoisen näköisenä. Poika kertoo myöhemmin, että hän oli opiskelija. Naurelee itsekin asialle. ...No, vielä on vähän matkaa hänellä  toivottavasti valmistumiseen...

Pojalla on varjelus matkassa. Muutama haava ja otsassa iso kuhmu Mopo menee lunastukseen, mutta siitä viis. Niitä saa uusia. Oikeastaan täydellisen käsittämätöntä, ettei edes luita ole poikki. 


                                   

Jatkan meren suuntaan menevää kapeaa tietä. Olen jälleen tiellä yksin. Etsin katsellaani lintuja, mutta mitään ei näy. Autoni edestä tosin suhahtaa jäniksenpoikanen  Se on niin nopea liikkeissään, etten ennätä napata edes kameraa käsiini, kun se on jo kadonnut. Jänis lienee ns. hankipoikanen, alkukeväästä syntynyt. 

Palailen  vähitellen kohti kotia. Ja tuskin hillitsen ilonkiljausta, kun huomaan  tien viereisellä pellolla liikettä. Ensin näkyy yksi hirvi, hetken perästä niitä on jo kolme. Olen hahmottavanani, että kyseessä on emo ja kaksi viimevuotista vasaa. Miksihän  emo ei ole  saanut uusia vasoja ja karkottanut näitä? Tähän aikaan olisi viimeistän aika synnyttää uudet vasat. Juuri päivällä luin  mielenkiintoisesta kuvaussessiosta. Esikoisenikin pääsi kerran näkemään hirven synnytyksen. Siihen aikaan ei vaan ollut vielä kännyä matkassa. Pienen kylätien ojan pohjalle oli vasa syntynyt. Kun ennätin tuntia myöhemmin paikalle, oja oli jo tyhjä. 


 Seuraan hirviä kauan.  Nekin tuijottavat minua. Etummaisena seissyt on ennakkoluuloisin. Poistuu pusikkoon muiden jäädessä vielä pällistelemään minua.


On aika palata kotiin. Kun käännyn pihatielle, uima-altaasta suhahtaa kahdeksan  nuoren miehen ilkialaston joukko. Joo, en kuvaa, vaikka mieli tekisi. Yksi pojista kompuroi pitkin nurmea, nousee ylös nopeasti ja jatkaa juoksua muiden perään. Olisi voinut olla vuoden kuva! Mielessäni naureskelen, että entisaikaan juhannuksena juoksivat alastomt tytöt viljapellossa, nyt kirmaa poikaporukka  ilkosillaan vesialtaassa. Poika selittää jälkeen päin ettei kellään sattunut oleen uikkareita mukana, mutta vesi oli ihanan lämmintä ja hauskaa riitti. Nämä on niitä syrjäseudun mukanaan tuomia iloja, kukapa täällä keskiyöllä alastomia tiirailisi!