sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Jälkiä lumessa

Talvisena päivänä metsäautotiellä. Pysähdyn, kun näen koskemattoman hangen keskellä yllättävän polun. Jäljet ovat tallautuneet paksuun, puhtoiseen hankeen. Vana on iso.


Tarkempi tutkiskelu todistaa, että paikalla on ollut valkohäntäpeuroja. Niitä on viime aikoina tullut enemmän ja enemmän lähiseuduille. Yhtään peuraa ei kuvaushetkellä näe - tänne kun tulisi illan hämärtyessä, niin voisi olla upeaa kuvattavaa...Siippa tosin toteaa, että kohta taitaa tulla sudet helpon ruoan perässä tänne...Jaa-a...



Tässä yksittäinen valkohäntäpeuran jälki lumeen ikuistettuna.



Kuljen tietä eteenpäin. Mikäs se täällä onkaan liikkunut?


 No mutta kettu repolainen. Jokin alkukantainen vietti varmaan minulla, kun näitä niin kovasti tykkään seurailla.


Onhan siellä jäniskin loikkinut. Tänä talvena tuntuu jäniksiä olevan jäljistä päätellen enemmän kuin vuosiin.


Illalla minulla on aikaa. Ajelen autolla  iltahämärissä yksin uudestaan metsätielle. Pakkasta on -14 ja ilta on kuulaankirpeä. En näe eläimiä, mutta luonto on kaunis. Kuunsirppi on kuin kangistunut käppyrään kylmästä taivaalle. 


 Ilmassa on myös usvaa. Jännä tunne, kun sen näkee harsona etäämpänä, mutta kun sumuun sukeltaa sisään, olo on aivan  kuin ei sumua olisikaan.




Isolla peltoaukiolla on entistä enemmän peurojen jälkiä. Missä ne ovat nyt? Pari kertaa jo luulen nähneeni  eläimen tuikivat silmät auton valossa, mutta sitten huomaankin, että hanki vain  loistaa  pakkasillassa valon osuessa siihen...


On jo myöhä. Ajan kotiin. Lämmitän takan. Kuu jäi yöksi värjöttelemään ulos.


sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Vuoden 1918 tapahtumia Kokkolassa

Kokkolan XX talviharmonikkaviikko polkaistiin tänään komeasti käyntiin. Olin mukana AjanKaiku- parivaljakon ja Kokkolan talviharmonikkaviikon kanssa yhteistyössä toteutetun "Suomi 1918 " opastetulla kierroksella. Itse sisällissotavuoden 1918 tapahtumia käsiteltiin melko lailla pintapuolisesti, joten pikkasen lihavoitan tarinoita kerrottua enemmän muutamista kohdin.


Sisällissota on asia, jonka sanotaan olevan hyvin arka edelleen - vielä sata vuotta tapahtumien jälkeen. Se on mielestäni jopa hämmentävää. Hämmentävyyden huomaa myös siitä, että sodasta käytetään lukuisia eri nimiä. Käytän tässä tekstissä nimeä Kansalaissota.  Kun olen lähtöisin hieman eri suunnalta, ei omassa lähipiirissäni ole  juurikaan puhuttu Kansalaissodasta. Sukuni ovat asuneet alueilla, joissa pääosa asukkaista on ollut enempi valkoista väkeä.  Vai onko asia suvussani sivuutettu, painettu villaisella? Toisaalta  siippani, joka on kokkolanseudulta kotoisin toteaa myös, ettei asiasta ole koskaan hänen kuulleen kotonansa puhuttu.  Eli - en tiedä.  Taustalla oli kuitenkin vielä tuoreena muistissa Ensimmäinen maailmansota, joten siltä kannalta katsottuna  Kansalaissota on ollut kova isku juuri itsenäistyneelle Suomelle. 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen suomalaiset lienevät halunneet itsenäisyyttä enemmän kuin mitään muuta. Mutta kuten usein käy, eivät kaikki suinkaan ajatelleet yksimielisesti siitä, millainen uuden Suomen tulisi olla. Vain kuukausi itsenäisyyden julistamisen jälkeen Suomi ajautui sisällissotaan. Köyhänä sodanjälkeisenä aikana oli myös työttömyyttä, sairauksia, elintarvikepulaa, eriarvoisuutta. Maassa oli vielä runsaasti venäläissotilaita, muttei enää heillä johtajaa. Alettiin perustaa omia aseellisia joukkoja omia oloja turvaamaan. Loppuvuodesta 1917 alkoi myös yleislakko, jonka kautta työläiset halusivat turvata olojaan. Tammikuussa 1918 Suomen porvarillinen senaatti pyysi Mannerheimiä luomaan tiukan järjestyksen Suomeen. Tällöin nimettiin suojeluskunnat Suomen armeijan tueksi ja työläisten punakaarteista tuli näin ollen laittomia joukkoja heidän itse sitä hyväksymättä. 






Kierros alkoi Mannerheiminaukiolta, jossa sijaitsee myös vuonna 1920 kaatuneiden kaupunkilaisten muistolle pystytetty Vapaudenpatsas. John Munsterhjelmin tekemään Vapaudenpatsaaseen on kirjoitettu Kansalaissodassa menehtyneitä kokkolalaisia, kuten nuorimpana lähes sodan alussa, 29.1.1918, menehtynyt Jonas Jauckens, vain 16-vuotias suojeluskuntalainen, koululainen...Kyllä, tuntuu koskettavalta. 






Levottomuudet käynnistyivät 21.12.1917 Kokkolassa. Lienee ollut silloin kaikkea muuta kuin joulurauha päällimmäisenä mielissä...Kokkolan kaupungissa asui noihin aikoihin noin 4200 henkilöä, joista peräti 60 % oli ruotsinkielisiä. Venäläisiä sotilaita oli menneen sodan jäljiltä kaupungin seutuvilla vielä peräti 700. 


Kokkola oli jakaantunut jo aikaisemmin kantakaupungin ruotsinkieliseen yläluokkaan, kauppiasporvareihin ja ympäröivän maaseudun viljelijöihin sekä etenkin Ykspihlajan satamakaupungissa asuneisiin varattomampiin työläisiin. Myös kielikysymys korvensi tunteita muun vastakkainasettelun lisäksi. Sodan eri puolia kutsuttiin punaisiksi ja valkoisiksi. Punaiset saivat aseita lähinnä venäläisiltä, valkoiset puolestaan Saksan suunnalta.

Moottoritehtailija Juho Piirainen oli Kokkolassa ensimmäinen sodassa menehtynyt. Tehtaanomistaja Piirainen oli pitänyt aikaisemmin 22.12.1918 päivällä joulumarkkinoilla suojeluskunnan järjestämän kansankokouksen nimissä puheen Mannerheiminaukiolla. Oli ajateltu, että markkinat tavoittavat paljon ihmisiä myös ympäröivistä maaseutukunnista. Porvaristo oletti, että markkinoilla oli hyvä hetki informoida maalaisia siitä, että Kokkolan miliisilaitos oli nyt punaisten kaappaama.


Iltakymmeneltä Piirainen oli palaamassa kotiinsa ystäväperheen luota, jossa lienee käsitelty päivän tapahtumia. Piirainen aikoi oikaista kotiin pyöräillen Mannerheiminaukion poikki. Matkallaan Piirainen pysähtyi lukemaan lyhtypylvääseen kiinnitettyä venäläisotilaiden tiedonantoa. 

Ei tiedetä kuka ampui luodin, mutta Piirainen lyhistyi maahan Raatihuoneen nurkalle. Lähettyvillä olleet venäläissotilaat juoksivat paikalle ja toimittivat Piiraisen Mannerheiminaukiolla viereiseen Libeckin sairalaan. Piirainen menehtyi siellä muutamaa minuuttia myöhemmin. Murhaaja jäi arvoitukseksi. Lehdistö käsitteli ampumista lähinnä poliittisten kantojensa mukaisesti. Oululaislähtöisen Piiraisen tiedetään vaikuttaneen jo vastarintamiehenä vuonna 1905, joten hänellä oli leimansa. Hänen tiedettiin olleen keskeisenä henkilönä aselähetysten järjestelemisessä. Murha jäi tutkimatta sen tarkemmin, koska kansalaissodan jatkuessa menehtyneitä tuli lisää. 

Virallisesti kansalaissota alkoi 27.1.1918. Oli julistettu ulkonaliikkumiskielto ja venäläiset olivat katkaisseet teleyhteydet. Seuraavana aamuna joukko naisia ja lapsia lähti pakoon kaupungista maaseudulle. Suojeluskunnat hyökkäsivät 29.1.1918 vapauttaakseen Kokkolan ja jo seuraavana päivänä venäläiset allekirjoittivat antautumissopimuksen. 

                       

Opastetulla kierroksella teimme tunnin mittaisen kävelyretken pikkupakkasessa Vanhassakaupungissa eli Neristanissa. Alue ei ollut keskeisintä tapahtumapaikkaa Kansalaissodassa, mutta sieltäkin löytyi jutun juurta kierrokselle. Kierroksella oli muuten mukana enemmän kuulijoita kuin koskaan aikaisemmin vastaavilla historiakierroksilla. Monia kymmeniä, joista suurin osa hieman iäkkäämpää väkeä. 

Venäläisillä oli rautatieaseman lähellä asevarasto.Sieltä hävisi ammuksia ja aseita, eikä niiden anastajia saatu kiinni. Venäläisen varuskunnan päällikkö ärsyyntyi ja lähetti kaupungin pormestarille uhkaavan kirjeen, jossa hän syytti kaupunkilaisia epäkunnioittavasta käytöksestä ja uhitteli, että venäläisiltä loytyy tarvittaessa voimaa kukistaa kaupunkilaisten vastarinta. 


Jungsborgin aluella oli venäläisillä tykkipatteri. Sieltä heidän tiedetään ammuskelleen kohti Kirkonmäkeä. Kaarlelan kirkon kaupunginpuoleisessa päädyssä on edelleen nähtävillä yksi isohko kuoppa seinässä. Siihen osui ammuksia. Nykyisin nähtävissä on ainoastaan yksi kuulanjälki, muut on peitetty rappauksella ja maalaamalla. En tiedä miksi.


Pysähdyimme mm.Mercuriuksen talon luona. Kaunis rakennus, jossa kieltolain aikoina oli hyvä tanssipaikka. Rakennuksen matalassa osassa oli Kokkolan ensimmäinen elokuvateatteri. Kieltolaki astui voimaan muuten vasta Kansalaissodan jälkeen 1819, mutta asetus oli annettu jo pari vuotta aikaisemmin. 


Pysähdyimme myös pientenlastenkoulun nurkilla. Ryhmämme oli sen verran suuri, että äänen kuuleminen oli haasteellista. Mutta kun keskittyi, niin kuulikin myös...


Matka jatkui Knapen talon luokse. Ernst V. Knape, kaupunginlääkäri ja runoilija, oli tunnettu kultturelli persoona Kokkolassa. Sodan aikana Knape järjesteli venäläisten joukkojen antautumista ja työskenteli myös valkoisten läntisen armeijan ylilääkärinä. Vuonna 1919 Knape nimitettiin suojeluskuntain ylilääkäriksi lääkintäeverstiluutnantin arvoisena. Kerrotaan, että Knape muuttui sodan seurauksena eristäytyneeksi ja alakuloiseksi, Tämä näkyi myös myöhemmin syntyneiden runojen melankolisuutena.


Ilta hämärtyi kierroksellamme. Kauneinta oli juuri Knapen talon kohdalla. Kaupungin nostalgiset lyhdyt loivat sekä valoa että tunnelmaa ympäristöönsä. Pieni poika kuulijakunnasta viisoi ylöspäin "Ihania jääpuikkoja. " Niitä minäkin katselin. 


Vangittuja punaisia oli Kokkolassa sadoittain. Heitä oli kerätty vankileirille ruotsalaiselle lukiolle. Osa vangeista siirrettiin keväämmällä Tammisaareen suurelle leirille kohtaloaan odottamaan. 

Kokkolassa historiankirjoihin tallentui erityisesti 47 vangitun punaisen joukkoteloitus Normossenin alueella kaupungin eteläpuolella. Siitä voit lukea aikaisemmasta tekstistäni täältä. 1960-luvulla Norrmossenin joukkohautaan haudattuja vainajia siirrettiin myöhemmin Johannes Sillanpään aloitteesta Marian hautausmaalle. Pääosa Kokkolan venäläisen varuskunnan sotilaista toimitettiin Uusikaarlepyyhyn ja sodan jälkeen heidät palautettiin kotimaahansa.


Kansalaissota päättyi 16.5.1918 valkoisen armeijan eli Senaatin joukkojen voittoon. Oppaat kertoivat Tuomas Pohjanpalosta, joka toimi Vaasan läänin sotasaaliskonttorin Kokkolan piirin paikallisasiamiehenä sodan jälkeen. Sotasaaliiksi saatiin venäläisten ja punaisten omaisuutta- kirjoja, laskuja ja raportteja 750 kilon arvosta. Tämän lisäksi saaliina oli mm. rautalankaa, tupakkaa, rehua, sementtiä, konjakkia, moottoripyöriä, vaatteita ym. 

Kansalaissodan seurauksena 1,1 % silloisesta Suomen väestöstä menehtyi. Puolen vuoden mittaisen sodan jäljet olivat karua kuultavaa. 

Kansa kaipasi eheytymistä Kansalaissodan raakuuksien jäljiltä. Yksi eheytymisen merkkipaaluista oli senaattori (myöhemmin presidentti) Kyösti Kallion puhe 5.5.1918 Nivalan kirkossa:

"Meidän on luotava sellainen Suomi, jossa ei ole punaisia eikä valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia, Suomen tasavallan kansalaisia, jotka kaikki tuntevat olevansa yhteiskunnan jäseniä ja viihtyvät täällä." 

Voisiko puhettaan hienommin asetella? Tosin puhe sai ihmttelyjä aikaiseksi, koska tiedettiin, että Kallio oli piileskellyt Kansalaissotaa paossa Helsingissä henkensä puolesta.


LÄHTEET:

ETT erikoistietotoimisto. "Konjakki, rehukakkuja ja lennätinlankoja..." Vuoden 1818 sotasaalis Kokkolassa.[https://www.kokkola.fi/ett/ETT/ett_mediassa/juttupalsta_kokkolalehdessa/fi_FI/sotasaalis1918/} Luettu 11.2.2018.

Forssan uutiset. Sisällissodan uskomattomat tarinat: naiset aseissa, sankarilapsisotilas ja keikaripunapäällikkö[https://www.blogger.com/blogger.g?blogID=6439254843187024834#editor/target=post;postID=8355025078385438188] Luettu 11.2.2018. 

Kaleva. fi. Kyösti Kallion sanat ravistelivat kansaa. [http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/kyosti-kallion-sanat-ravistelivat-kansaa/310601/] Luettu 11.2.2018. 

Kokkola.fi. Punaisten kohtalo. [http://www.kokkola.fi/meresta_noussut_kaupunki/venajan_vallanaika/1900_luvun_alun_mullistukset/punaisten_kohtalo/fi_FI/punaisten_kohtalo/] Luettu 11.2.1018. 

KP24 uutiset. Kokkolan kuuma joulukuu 1917 - tehtailija Juho Piiraisen murha jäi ikuiseksi arvoitukseksi. [https://www.kp24.fi/uutiset/523049/kokkolan-kuuma-joulukuu-1917-tehtailija-juho-piiraisen-murha-jai-ikuiseksi-arvoitukseksi] Luettu 11.2.2018.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Talvea

En ole niin kovin talvi-ihminen. Mutta se hetki, kun  on kunnon pakkaspäivä, paljon lunta ja aurinko vielä  laittaa koko luonnolle valot päälle, on jotain huikeaa. Silloin on pakko päästä ulos- kylmästä viis!


Auringon talvisessa kattauksessa ei estetiikalla ole rajaa. Halusin kuvata koskematona hankea ja  niinpä ajelin  syrjäiselle metsäautotielle. Kuvittelin, että olisin ainut kaksijalkainen siellä ja että kuvausrauha  metsän keskellä olisi täydellinen. No eipä ollut. Tiellä, jolla  yleensä ei liiku ketään, tuli vastaa seitsemään autoa. Vähän kuvaustunnelmani tästä lässähti, mutta olkoot!


Auringon leikki  hentojen pajujen oksilla on pysähdyttävä. 


Alla yksi lempipuistani. Se on lähes ontto, täynnä lintujen  naputtelemia koloja. Käyn usein seuraamassa tämän puun elämää.  Pelkään päivää, kun se  lahona kupsahtaa myrskyn voimasta kumoon. Niin kävi viime vuonna viereiselle puulle. 


Talventöröttäjä kurkistelee uljaana tien toisella puolen. Mistä se saikaan kaiken lumipuuterin kukintoonsa?


Puiden rungot keskellä metsää päääsevät myös auringon syleilyyn. Metsä on hiljainen, lintujen laulua ei vielä juurikaan kuulu. On niin talvi.



Pihlajassa riippuu vielä sinnikkäästi muutama marja. Koruttoman keskellä jotain näin korullista. Lintujen ystävä tämä puu. 

                     

Viereisessä puussa joka oksa puolestaan riiputtaa naavaa. Kaunista ja taiaomaista...


Metsäretkeni päätteeksi ajelen vielä meren rantaan. Ilta on jo saapumassa.  Auringon keltainen pallo värjää koko taivaanrannan punertavaksi. Rannan koivuihin joku on  köyttänyt kiinni kelkkansa. Rannan  lumi välkyttelee timanttejaan. Päivä vaipuu mailleen, oli antoisaa liikkua talvisesessa ympäristössä.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Vaalipäivänä

Tammikuun kahdeskymmeneskahdeksas. Isoisäni isän syntymäpäivä. Myös Suomen ensimmäisen presidentin, K.J. Ståhlbergin syntymäpäivä.  Kallen ja Kaarlon nimipäivä. Sata vuotta  Suomen sisällissodan alkuhetkistä. Presidentinvaalit, tänään. 


Itsenäisyytemme aikana Suomella on ollut 12 presidenttiä. Ennen  äänestämään lähtemistä surffailen netissä. Löydän mielenkiintoisen sivuston, jossa esitellään kaikki 12 presidenttiämme Kiinnostava katsaus samalla Suomen 100-vuotiseen historiaan.

                        

Intoudun etsimään lisää tietoa äänestykseni tueksi. Haluan vähän erilaisen näkökulman presidenttiyteen, sillä tällä kertaa tiedän aika varmasti, ketä tulen äänestämään. Löydänkin mielenkiintoisen blogin, jossa miesbloggari, vuoden 2016 suosituimman blogin tittelin saanut ja jopa vuoden graafikoksi aikoinaan valittu, Kasper Strömman ruotii presidenttiehdokkaiden nettisivut. Tämä oli hauska!

Uppoudun lisäksi etsimään tietoja ehdokkaiden entisistä ja nykyisistä heiloista ja puolisoista. Onpas kirjavaa taustaa! Presidentin puolison osa on mielenkiintoinen, koska heille  tietty status osittain lankeaa pakosta. Palkkaa tästä  edustustyöstä heille ei makseta, vaikka oma elämä tuleekin  heitettyä aika lailla likoon. Kun katselee aikaisempien presidenttien puolisoiden taustoja, sieltä löytyy uskomattoman yllättäviä juttuja. Kyllä  ovat  puolisotkin olleet kovin yhteiskunnallsia vaikuttajia. 

Yllä: Kuva vuodelta 2012, kun  silloinen tuore presidenttipari käväisi virallisella vierailulla Kokkolassa. 

Hurautan auton käyntiin. Vain kerran elämässäni olen äänestänyt ennakkoon. Jotenkin itse vaalipäivä luo äänestämiselle arvokkaammat puitteet. Oma äänestyspaikkani on koulu. Niin kuin aika monella suomalaisella. Auto kaartaa pihalle. Kaivan käsilaukusta  esille postissa saapuneen ilmoituskortin. Kun nousen autosta,  näen pihan lipputangossa siniristilipun. Ei tuule, joten se lepää tällä kertaa  ylväänä  korkeuksissaan valkeassa pakkassäässä. 

                                 

Koulun pihan parkkirivi on täynnä autoja. Oma auto löytää paikan aivan oven vierestä. Kävelen pääovea kohti ja samaan aikan viisi jo äänestänyttä kävelee vastaani. 



Vaalipaikkani on  liikuntasali, jossa olen joskus tehnyt töitäkin. Kuvaaminen ei kuulu vaalietikettiin, joten en kuvaa edes  tyhjää lippuani, vaikka se  helposti onnistuisikin.  Haluan säilyttää osan  arvokasta vaalisalaisuuden kunnioitusta.

Itse salissa olen ainukainen äänestäjä siippani kanssa. Ei tarvitse jonottaa. Lyijykynä vaalikopissa  on terävä ja numero  piirtyy kauniisti sille varattuun tilaan.  Kävelen pois  ruskeasta kopista. Kengät kopisevat lakatulla salin  lattialla.  Leimautan lappuseni. Kurkottelen kohti vaaliuurnaa, jonka päällyspaperi tömähtää omaan vaalilippuuni. Mies  uurnan takana sanoo "oho", mutta homma sujuu muuten oikein mallikkaasti. Tämä hetki tuntuu aina arvokaalta. 

Velvollisuus suoritettu!


Äänestyspaikalta pois ajaessa pyydän siippaa  toviksi pysäyttämään auton. -Otan vielä kuvan ehdokkaiden rivistöstä blogiini, selitän. -Ja haluan samaan kuvaan Suomen lipunkin...

Sen saankin ja ajattelen zoomata seuraavia kuvia vähän lähemmäksi. Siippa avaa samassa  auton ikkunan ja huikkaa, että kuviahan puuttuu! No niinpä! Pikainen laskutoimitus osoittaa, että näitähän onkin vain kuusi. Vähän harmitaa, kun olisi ollut kiva saada kuvaan koko rivistö. Mutta joku on katsonut asiakseen olla nokkela...


Haatainen ja Niinistö on poljettu  kasaksi  paperia maahan:/ No, kestän tämän ja  lähden kotiin valmistautumaan illan vaaliohjelmaan.


Hyvää vaali-iltaa kaikille!

lauantai 20. tammikuuta 2018

Koulupinnaaja jalkapuussa

On mielenkiintoista suhteuttaa ajatuksia koulumaailmasta ennen ja nyt. Usein siunaillaan, että koulumaailma on nykyään melkoinen verrattuna entisaikoihin, mutta onko se  sittenkään niin?  Vai mitä olette mieltä näistä:


Kokkolan pedagogiossa (rakennettu 1696) eli koulutalossa  oli opettajana vuosina 1660-1668  Uudessakaarlepyyssä syntynyt koulumestari Kasper Markusson Neostadius. Hän ei ollut koulun ensimmäinen opettaja, mutta varhaisin, josta on jäänyt jälkeen tallennettua tietoa. Neostadiuksen nimi tulee tuomiokirjojen merkinnöissä vastaan useita kertoja. Yleensä syytösten motiivina oli se, että Neostadius käsitteli oppilaitaan liian kovakouraisesti. Koulukurihan oli muutoinkin tuolloin hyvin ankaraa, joten voi vain kuvitella mitä se on ollut silloin, kun se on mainittu liian kovakouraiseksi...

Oppilaita rangaistiin pienimmistäkin rikkomuksista, jopa ruumiillisin kurituksin. Kaikki rangaistukset tapahtuivat julkisesti, joten ei ollut harvinaista, että vitsaa annettiin luokassa paljaalle ruumiille, kun läksyä ei osattu. Oli näet tapana, että opettaja antoi ensin oppilaalle tehtävän, jonka hän palasi lukemaan paikalleen. Kun oppilas oletti osaavansa läksyn, hän meni opettajan luokse kuulusteltavaksi. Ellei oppilas osannut läksyään, annettiin heti selkään tai vaihtohtoisesti nappaistiin sormille. Siinä taisi huutaa sekä oppilas että opettaja.  Myös puutteellisesta käsityskyvystä rangaistiin. Oppilas otti yleensä rangaistuksen vastaan kovaäänisesti valittaen.

Aina eivät oppilaiden vanhemmatkaan olleet rangaistuksista yksimielisiä. Myös viranomaiset joutuivat riitoja selvittelemään. Vuonna 1663 Olof Matssonin (vai Mårtenssonin -en pääse eri lähteistä yksimielisyyteen...) poika jäi kiinni koulupinnauksesta. Koulumestari Neostadiuksen kerrottiin lyöneen ja potkineen poikaa ja vieneen lopulta jalkapuuhun.  Oikeuden edessä myöhemmin Kasper Neonstadius kertoi Olof Mattssonin vaimonsa kanssa tunkeutuneen aseistautuneena - puukoin ja kirvein - kouluun. Heidän tarkoituksenaan oli ollut vapauttaa poikansa jalkapuusta. Oikeus määräsi vanhemmat ruoskittaviksi. Olisin ehkä halunnut olla kärpäsenä katossa...

Yllä: jalkapuu, jota säilytetään Kaarlelan kotiseutumuseossa. Tämä kyseinen jalkapuu tosin on ollut käytössä Kaarlelan kirkossa. 

Neostadiuksen seuraajaksi valittiin Jaakko Laxenius viimeistään vuonna 1671. Eipä hänenkään aikana vältytty kiivailta kohtauksilta. Kerran Laxeniuksen aikana kaksi koulupoikaa jätti tulematta kouluun. Pojat olivat koulumestarin mielestään laiskureita ja Laxenius määräsi kaksi teinipoikaa noutamaan heidät kouluun. Toisella kerralla puolestaan koulusaliin tunkeutui nuorukaisia. He kertoivat etsivänsä kadonneita köydenpunojan työkaluja, mutta itse asiassa hyökkäsivätkin koulupoikien kimppuun lyöden ja iskien heitä. Tässä tapauksessa tunkeutujat tuomittiin jalkapuuhun. 

Ylioppilas, studiosus Kustaa Snabb, syntyperäinen kaupunkilainen, valittiin ensin kouluapulaiseksi ja sittemmin pedagogiksi kouluun 1698. Mutta hänkään ei ilmeisesti ollut suuressa huudossa. Jo 1700 valitettiin koulun olevan tyhjä ja kaupungin koululaisten ja muunkin nuorison juoksentelevan kaduilla öin ja päivin samalla häiriten matkustavaisia ja muitakin kulkijoita " vimmallaan ja kepposillaan." Maistraattti varoitti tästä vanhempia, mutta myös Snabb kutsuttiin kuultavaksi. Snabbia kehotettiin pitämään koulupojat tarpeellisessa kurissa. Jalkapuu tuntuu olleen perusrangaistus moneen asiaan myös Snabbin aikana. Vuonna 1709 nimittäin maistraatti uhkasi vanhempia, että kirkonvahtimestari panisi jalkapuuhun sellaiset pojat, jotka eivät käyneet koulua, mutta siitä huolimatta tunkeutuivat kirkossa koulun penkkiin istumaan. 


Koulu sai apuopettajaksi vuonna 1691 Johannes "Juhana" Falanderin. Hänen aikanaan lähetettiin kaksi poikaa noutamaan kouluun erästä laiskuria. Kävikin niin, että pojat saivat tästä hommasta lopulta kirouksia osakseen. Yksi isä päätti ottaa pojan pois koulusta, koska hänen mielestään poikaansa oli kuritettu liian kovasti. Oikeusjuttuhan siitä kehkeytyi ja Falander totesi oikeuden edessä, että poikaa täytyi kurittaa, koska hän vain harvoin osasi läksynsä ja oli lisäksi huonotapainen. Isähän tästäkin joutui tuomiolle - hänet tuomittiin varoitukseksi sekä itselleen että muille toistaiseksi kaupungin vankilaan.

LÄHTEET:
Koulu ja opettajat. Kokkolan kaupungin historia, osat 1-2, s. 161-165. 

Neostadius, Casparus Marci (1636–1679). Turun hiippakunnan paimenmuisto 1636-1679). Biografiakeskus. [https://kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/henkilo/1783] Luettu 10.12.2017.

Ole kunnolla tai pyöveli tulee. Yle uutiset. [https://yle.fi/uutiset/3-6161658] Luettu 10.12.2017. 

Vanha pedagogio yhä paikallaan (Kokkolan koulujen historiaa 1). Annikki Wiirilinna. Keskipohjanmaa 14.3.1970. [https://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/vanha_pedagogio_yha_paikallaan/] Luettu 10.12.2017. 

lauantai 13. tammikuuta 2018

Harrbådan neitoa katsomassa

Blogin kautta olen saanut elää monta hienoa hetkeä. Niin kävi taas! Sähköpostiini kilahti viime kesänä maili tuiki tuntemattomalta. Mies, Manu Kerola, oli etsinyt netistä tietoja Harrbådan neidosta ja kummitustarinoista. Siinä yhteydessä hän oli löytänyt myös blogini, johon olin vuosia aikaisemmin kirjoitellut Harrbodan legendoista.

                      

Mies kertoi harrastavansa lyhytelokuvien tekoa amatööripohjalta ja hänellä oli haaveenaan kuvata kaitafilmille mustavalkoinen mykkäelokuva Harrbådan kummitustarinoista. Eräs näistä blogissani olleista tarinoista oli kiinnostanut Kerolaa kovin ja hän kyselikin siitä minulta taustatietoja. Teksti oli lyhykäisyydessään tällainen:

”Olen kuullut myös kerrottavan, kuinka seurue olisi ollut matkalla Ykspihlajasta kaupunkiin. Seurueeseen kuului miehiä ja yksi nainen. Tarina kertoo, että yhtäkkiä nainen katosi. Kerrotaan, että miehet olisivat surmanneet naisen ja haudanneet hänet alueelle. Selvännäkijä oli kuuleman mukaan nähnyt kahvinporoista meren pohjalla makaavan neidon.” 

Näin pienestä tekstistä voi luoda näköjään vaikka mitä! Vaihdoimme Manun kanssa maileja useampaan otteeseen. Hänen ideansa oli hyvä. Etenkin kun tietää, että    nimenomaan Harrbådan neidosta kertova blogikirjoitukseni on kautta aikain luetuin tekstini. Lukijoita sillä on vähän alle 7000 tällä hetkellä! Eli mysteeritarinat kiinnostavat -miksei siis myös elokuvana...

Ihailen ja pidän ihmisistä, jotka lähtevät toteuttamaan rohkeasti omia intohimojaan ja unelmiaan. Ei lyhytelokuvien tekokaan ihan jokapojan harrastus ole...Manu kertoi, että hullaantui elokuviin nuorukaisena opiskellessaan Kokkolassa. Ja kun opiskelijabudjetti tuppaa olemaan mikä on, keksi Manu, että elokuvia saa katsottavaksi ihan ilmaiseksi kaupunginkirjastosta. Ja mitä sieltä ei löydy, voi aina esittää hankittavaksi. Niin, jos joku ihmettelee, miksi Kokkolan kaupunginkirjastossa on hulppea kokoelma Kaurismäen veljesten elokuvia, voi sormella varmaankin osoittaa Manua.:)

Kuinka elokuviin sitten hurahtaa niin, että niitä lähtee itse kuvaamaan ja ohjaamaan? Kokkola on siitä upea kaupunki, että elämme täällä melkoisessa kulttuuricoktailissa. Jokaiseen genreen löytyy omat taitajansa. Elokuva-alalla Manu sai lisäkipinää kokkolalaislähtöisen Juho Kuosmasen lyhytelokuvista. Ei ihan huono esikuvaksi tällainen Cannesin elokuvajuhlillakin voittanut!:)))

Manun kuvausprojekti sai niin sanotusti vettä myllyyn loppukesästä, kun kävi ilmeiseksi, että Harrbådan lähistölle on nousemassa loppusyksystä useampi tuulimylly, jotka tulevat valmistuttuaan muuttamaan maisemakuvaa lähtemättömästi. Harrbådan lisäksi Manu halusi tallentaa elokuvaan ainutlaatuista suomalaista sielunmaisemaa. Sitä löytyikin keskioluen kera tarjoilemaan kannuslainen Annelin Kahvi-baari, jonka uniikki miljöö, maisema ja tunnelma lienee jo muutaman vuoden kuluttua historiaa -nyt sen pystyi vielä tallentamaan!

                                                          Kuva yllä: Minna Koivula

Harrastelijapohjalta kun tehdään kuvauksia, ei budjetti ole suuren suuri ja siksi kaikki otot piti saada purkkiin yhden päivän aikana. Se toi kuvauksille ja näyttelijöille haastetta ja vaati luonnon armoille heittäytymistä. Kun aamuyöstä ikkunasta katsoessa tuulee ja vettä vihmoo, saattaa kuvaajan mieleen hiipiä pieni ahdistus. Helpomminkin voisi päivänsä viettää. Kaikesta huolimatta kuvauspäivä onnistui hyvin, vaikka keliolosuhteet olivat haastavat vesipisaroineen. Itse asiassa syksy vuodenaikana oli mielestäni juuri täydellinen tähän elokuvaan. Elokuvaa kuvattiin kaikkiaan kolmessa paikassa; Harrbådassa, Ykspihlajassa Lahdenperässä ja Kannuksen Kahvi-baarissa. 


Lyhytelokuvaan valittu kuvausformaatti - 8-millinen, mustavalkofilmille vanhalla kaitafilmikameralla kuvattu otos on nykyään hintava ja harvinainen formaatti. Kuvaukset oli siksi pakko suunnitella hyvin etukäteen ja tähän projektiin Manu teki myös kuvakäsikirjoituksen. Kuvausten jälkeen oli tietysti edessä filmin leikkaus. Tuotettu filmi lähetettiin Englantiin asti kehitettäviksi ja se saapui puolentoista kuukauden kuluttua valmiina kuvaajalle. Siinä vaiheessa Manu pääsi esikatselemaan jo tehtyä ja sai todeta, että kuvaukset olivat kuin olivatkin onnistuneet. 

Manua kiehtoo mykkäelokuvissa dialogittomuus. Se tarjoaa kuvalle suuren roolin. Myös musiikin osuus on mykkäelokuvassa huomattava. Teos syntyy Kerolan mukaan musiikin ja kuvan yhteisestä liitosta. Se on se mykkäelokuvan juju. Jazzmuusikko, vibrafonisti Ilkka Uksila löytyi Kerolan elokuvan musiikin tekijäksi Karkkilan Kino Iglu- elokuvafestivaalien kautta. Uksila kiinnostui välittömästi produktiosta Kerolan sitä ehdotettua. 


Ja niin tuli hetki, kun sain kutsun Manun lyhytelokuvan tammikuiseen ensi-iltaan. Se toteutui Keski-Pohjanmaan konservatorion suuressa salissa 12.1.2018. Ja kuinka ollakaan- katsomo oli täynnä kiinnostunutta yleisöä!

Vaikka puhutaan ensi-illasta, ei se tässä tapauksesssa vielä tarkoittanut ihan lopullisesti valmista tekelettä. Nimittäin vasta ensi-illassa tallennettiin musiikki ja se liitetään ensi-illan jälkeen elokuvan ääniraidaksi. Siksi Kerolan harras toive olikin, ettei kenenkään kuulijan kännykkä riehaantuisi soittamaan Säkkijärven polkkaa äänityksen aikana. Luojan kiitos ei riehaantunut!


Täytyy todeta, että kokkolalaisen silmin aihevalinta on upea. Tässähän olisi ainesta Kokkolalle vaikka mainokseksi ja alkufanfaariksi monenlaiseen tilaisuuteen. Kymmenminuuttinen johdatuksena keskipohjalaiseen mystiikkaan... Eräänlainen kulttuuriteko - ja hieno sellainen - tällaisen vanhan tarinan tallentaminen uuteen muotoon. 


Elokuvan juoni kaikessa lyhykäisyydessään menee niin, että alussa istuskellaan Kahvi-baarissa, jossa tuopit täyttyvät oluesta. Selvännäkijä käy kauppaamassa kuppilassa jutusteleville satamajätkälle ja merimiehelle ennustuksiaan, mutta miehet kieltäytyvät. Merimies kertoo olevansa jo  huomenna lähdössä merille.

Kun Anneli sulkee kuppilansa, käy jätkien tie ovien ulkopuolelle. Viinaa tekisi vielä mieli ja samassa porraspäässä nojaileva valkeamekkoinen neito vinkkaakin miehille tietävänsä, että juominkeja voisi löytyä ostettavaksi Harrbådan suunnalta. Siispä sinne. Neito vie äijät mukaansa veneelleen ja niin matka alkaa. Tässä vaiheessa erityisesti syksy vuodenaikana nostaa päätään erinomaisena kuvausajankohtana merikaislojen hulmutessa tuulten myötäileminä. Kaunista ja myös jännitystä luovaa.

                                                      Kuva yllä: Minna Koivula

Vene vedetään rantaan. Neito jää veneen keulaan odottelemaan, kun miehet lähtevät pullonhankintaan. Ja niin vain löytyy lähistöltä kalastajaukko, jolla on jemmoissaan pari pulloa kirkasta. Tavara vaihtaa omistajaa ja kaikki vaikuttavat tyytyväisiltä. Meripojat palaavat soutuveneen ja neidon luokse ja niin lähdetään jälleen tupakka huulilla soutamaan. Viinan noustessa päähän äityy pientä riidanpoikasta miesten kesken ja vene keikkuu vaarallisesti käsirysyn keskellä. 

                                  Kuva yllä: Minna Koivula

Vain hetkeä myöhemmin neito on kadonnut. Meripojat päättävät palata rantaan ja sinne he hetkeksi sammahtavatkin rantahiekan suloiseen syleilyyn. Vaan missä on neito? 

                                        Kuva yllä: Minna Koivula

Äijät palaavat Kahvi-baariin kysymään selvännäkijältä povausta, minne neito on kadonnut. Eukko ennustaa kahvinporoista ja kertoo neidon makaavan meren pohjassa...Elokuva päättyy siihen, kun neito valkeine mekkoineen kahlaa salaperäisesti paljain jaloin eteenpäin Harrbådan rantavedessä...

                                                                      Kuva yllä: Minna Koivula. 

Mielestäni elokuva on hienosti onnistunut ja filmille on tallentunut Manun hakema näkemys mystisestä ja kiehtovasta tarinasta. Taustalla piirtyvä Harrbådan rähjäinen majakka yhdistää katsojan mielen selkeästi oikeaan paikkaan. Musiikin värit vaihtelevat hienosti tilanteiden muuttuessa. Alun baarin ilkamoivasta ja ilottelevasta viulu-lautaset-svengistä soudetaan seesteisessä tunnelmassa laineiden liplattaessa ja utuisen saksofonin puhaltaessa usvaa ilmoille. Merivesi läikehtii vibrafonin kilahdusten tavoin. Kun lähdetään pullonhankintareissun jälkeen uudestaan vesille, on musiikkikin vähän venyvää, niin kuin soutajien olemuskin. Bassollahan saadaan juuri sopivia äänikuvia tähän. Vähitellen musiikki on muuttunut mollivoittoiseksi. Siellä on kivoja sävelkulkuja, jotka johdattavat tarinaa mukaanaan eteenpäin. Taas kun palataan kuppilaan, löytyy myös alun ilkamoiva musiikki. Ja tarinan loppu haipuu poikkihuilun kimakkaan kahlailuun yhdessä rantavedessä loittonevan neidon kanssa. 



Lyhytelokuvalle Manu sai tukea työnantajaltaan Boliden Kokkolalta, Kokkolan kaupungilta sekä Keskipohjanmaa-säätiöltä. 

Lyhytelokuvan käsikirjoituksesta, ohjauksesta, kuvauksesta, leikkaamisesta sekä tuottamisesta on vastannut Manu Kerola. Harrbådan neidon roolissa toimi Hanni Rättö, merimiehen roolissa Antti Kerola, satamajätkänä Reijo Meri, selvännäkijänä Minna Koivula, kalastajana Reijo Pahkamäki ja baarinpitäjänä Anneli Vihanta. Musiikin elokuvaan on säveltänyt vihtiläinen Ilkka Uksila. Ensiesityksessä Ilkka Uksilan Film Ensemble vastasi musiikista live-säestyksellä mykkäelokuvien tapaan. Ilkka Uksila Ensemblessä soittivat Uksilan (vibrafoni, rummut) lisäksi Silva Kallionpää (viulu), Ilmari Rönkä (saksofoni, poikkihuilu) ja Joonas Tuuri (kontrabasso).

                          Kuva yllä: Manu Kerola

On ollut kiva ulkopuolisena, elokuvatekniikkaa sen paremmin tuntematta seurata, miten elokuva on edistynyt. Tämä oli hyvin mielenkiintoista. Eikä ollut yhtään hassumpaa ensi-illassa bongata blogistinkin nimi isolta näytöltä elokuvan lopuksi kiitoksen saaneiden listalta!:) Lienee elämäni ainut hetki, kun meikäläisen nimi komeilee elokuvassa:)))

Kiitos Manu tästä!👏👏👏 



LÄHTEET: Manu Kerola teki lyhytelokuvan Harrbådan linjaloiston tarinasta. KP24 uutiset. [https://www.kp24.fi/uutiset/525022/manu-kerola-teki-lyhytelokuvan-harrbadan-linjaloiston-tarinasta] Luettu 7.1.2017.