perjantai 19. heinäkuuta 2019

Rodenin talossa


Ykspihlajan kulttuuriviikolla aukeni eteeni mielenkiintoinen tapahtuma - tutustuminen vastasiirretyn Rodenin talon pihapiiriin.


Rodenin huvila - vanhojen pihlajalaisten suussa se taipuu edelleen muotoon Ruteenin talo - rakennettiin  ahtaustoimintaa varten Kokkolan Ykspihlajan  satamaan.  Rakennus  valmistui vuonna 1884. Rakennus oli alkujaan Otto Waldemar Rodenin bisneksiä ja nimettykin hänen mukaansa. Myöhemmin rakennus siirtyi Rauanheimon omistukseen satamakonttoriksi. Rauanheimo lahjoitti rakennuksen Ykspihlajan Pienkiinteistöyhdistykselle jo vuonna 2004.



Alun perin rakennus oli matalampi, yläkerran ikkunatkin olivat vain kapeat viirut. Rakennusta korotettiin 1930-luvulla ja nyt 2019 kesällä rakennusta siirrettäessä siitä 1/3 jäi sataman alueelle eli vuonna 1927 rakennettu lisäosa. Rakennusta on ilmeisesti levennetty 1932.


                                 

Ykspihlajan satama oli 1900-luvun alkupuoliskolla Suomen suurin puutavaran  vientisatama. Otto Roden oli hyvin vaikutusvaltainen mies. Hänen  poikansa, Astley Roden,  oli konsuli ja vaikuttaja, joka perusti Ykspihlajan sahan. Toinen poika, olikohan Poju, ei ollut liiketoimista kiinnostunut, mutta hänen ansioikseen voidaan laskea innostus mustavalkokuvien ottamiseen. Kuvia on säilynyt nykypäiviin saakka.
'
                                

Ykspihlajan satamassa oli jatkosodan jälkeen aina 1960 - luvulle saakka vielä runsaasti pitsihuviloita - alueella oli paljon vaikutusvaltaisten kokkolalaisten kesähuviloita. Valitettavasti suurin osa niistä on tuhoutunut. Tehdasalue itsessään  syntyi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Tehtaiden tulon jälkeen asutusta pyrittiin hävittämään ja antamaan teollisuudelle tilaa.


Rodenin rakennus oli alun perin peräti 600m2 suuruinen, nykyisellään se on 400 m2. Onpa talossa koettu 1950-luvulla tulipalokin, Rakennusta on tietystikin rempattu moneen otteeseen, viimeksi 1991. Silloin sinne asennettiin 3-kertaiset ikkunat, levytettiin seiniä ja laitettiin muovimattoa lattiaan.

Rakennuksen siirtotyö oli valtaisa urakka.  Siitä vastasi Ykspihlajan asukasyhdistys. Purkutyötä oli paljon, kuten purkujätettäkin ja työ tehtiin talkootyönä Rakennus siirrettiin neljän nosturin ja lavettiauton avustuksella. .Alueella on nyt muodostettu perinnekorttelikaava. Se ei mahdollista uutta,  pysyvää asutusta, mutta väliaikaismajotuksen kylläkin. Rakennus itsessään siirtyi alkuperäiseltä paikaltaan vain 300 metrin verran.

                                  

Nykyiselle paikalle saa siirtää  vielä kaksi rakennusta. Rakennus aiottiin rakentaa ensin julkisivu satama-alueelle päin, mutta lopulta se päätettiin  kääntää  meren suuntaa, jotta mahdollistuu näyttävä merimaisema. Aikeissa on jatkossa siirtää rakennus samaan linjaan viereisen Kalastajatorpan kanssa. Rakennustoimet alkanevat  vasta seuraavan vuoden puolella, talvea vasten työ olisi haasteellisempaa.



Suunnitelmissa on perustaa asiasta innostuneiden kesken yhtiö, joka ei tavoittele voittoa, vaan ennemminkin vaalii rakennusta. Tämänhetkinen visio on rakentaa majatalo-tyyppinen rakennus, vähän kuten Havannassa. Rakennuksen pihapiiri ja ehkä osa talosta olisi puolijulkisesti käytettävissä, osa taas maksullisessa  majoituskäytössä. Varsinaiset päätökset puuttuvat vielä, nyt ennättää vielä visoida käyttötarkoitusta.

Rodenin talosta on tällä hetkellä olemassa muutama piirrossuunnitelma, joiden lopullisuus on vielä auki. Visiona voisi olla esim. 3-kerroksiset majoitustilat, joissa yläkerran matalammat tilat tarjoaisivat idyllisen merinäköalan; pikkuparveke ja kattohuoneistot merelle päin. Suunnitelmissa on myös siirtää satama-alueella olevat, talon historiaan kiteytyvät kivilohkareet talon pihapiiriin.

                                   

Työskentely ei ole halpaa; pelkkä järeän rakennuksen siirto maksoi 20000 euroa. Kaikkinensa kuluja on  nyt  jo ollut 35000 e. Tarkoitus on, että yhtiö lunastaa rungon ja maksaa syntyneet kulut.

                         

                         



Yllä: Tuomisen talo eli Kalastajatorppa

Viereinen rakennus on ns. Tuomisen talo, Kalastajatorppa, jonka 50-vuotinen  vuokrasopimus kalastajien käyttöön on voimassa vielä vuoden. Tavoitteena on, että rakennus pysyy jatkossa kunnossa, nyt se on huonokuntoinen.

                                
                                           
Pääsimme kapuamaan rakennukseen tikapuita pitkin omalla vastuulla. Rakennuksessa liikkumisessa on riskinsä; ylin kierreporras ei kestä painoa ja ylimpään kerrokseen pääsee ainoastaan seinää pitkin kapuamalla. Järki sanoo ensin, ettei kannata lähteä kiipeilemään kipeällä, naulan lyömällä jalalla, mutta en voi vastustaa tilaisuutta ja niinpä huomaan kömpiväni muutaman muun perässä rakennukseen.

                                

Rakennuksessa on jo nyt nähtävillä kauniita yksityiskohtia, kuten sisällä olevat pyöreät kaariholvit. Kapuamme ensimmäiseen kerrokseen metallisia A-tikkaita pitkin. Vähän heiluu ja horjuu ja osa kierroksen kävijöistä ei lähde tästä pitemmälle. Minulla uteliaisuus ei anna periksi ja huomaan kapuavani kohti korkeuksia. Ystävällinen mies ojentaa ylhäällä käden. Toiseen kerrokseen astellaan vähän varmemmin askelin - pitkin kierreportaita. Tosin saatesanoina, ettei ylin astinlauta kestä astumista.



                             

                           

Kolmaskin kerros olisi mahdollinen saavuttaa, mutta tässä tulee jo itsesuojeluvaisto vastaan. Pitäisi kavuta seinälautaa pitkin. Vain yksi urhoollinen mies ottaa haasteen vastaan. Minä tyydyn katselemaan välikatossa pilkottavasta aukosta ylemmäs. Katonharjalla näkyy kaunis salmiakkikuvioikkuna. Vision jo itseni makoilemassa kolmannen kerroksen sviitissä tähtitaivasta katsellen...


Jossakin tilassa näkyy kaunis lankkulattia. -Tätä ei saa ainakaan tuhota, toteaa eräs  mukana kulkeva.  Enimmäkseen lattioissa näkyy muovimattoa - lienee lankkulattiat niidenkin alla.
'
                               

Joidenkin huoneiden seinillä roikkuu repeytyneitä ja jo hieman haalistuneitakin tapetteja. Ehkä aikanaan valmistuvan majoitusliikkeen seinältä voikin bongata tätä kuosia kehystettynä tauluna...


Kaksikerroksinen kuisti aukeaa sisäpihalle päin. Siitä saa hienon, kun se  rempataan. Osa  kuistin kaiteista on paikoillaan, osa näkyy olevan rakennuksen sisäpuolella.

                              

Huoneita on hyvin erinäköisiä ja -kokoisia. Niihin on kiva kurkistella, vaikkei kaikkiin tiloihin tohdikaan kulkea.

                               

                               

Ikkuna-aukkoja on moneen suuntaan. Tästä Sahalkadun puoleisesta aukosta näkee sekä merelle että satamarakennuksiin.

                                

Parvekkeen oviaukosta on puolestaan näkymä Kahvila Sahan suuntaan.

                                 

Vanhassa talossa on oma tunnelmansa, sen voi aistia nytkin, vaikkei pystyssä ole kuin seinät.

                                


Kierreportaikko on keskellä taloa ja aikanaan se lienee hyvin  edustava...


Myös Potin rantaan päin talon ikkunasta on kivannäköinen merimaisema veneineen kaikkineen.


Kierros talon sisällä on käyty. Kaikki mukana ollet pääsevät ehjin nahoin rakennuksesta pois. Monenlaisia visioita entisöintikohteesta  heitetään ilmaan. Kaikki kuitenkin ovat samaa mieltä, että rakennus on erikoinen, sopii perinnekortteliin ja että se varmaan löytää paikkansa Kokkolassa. Jo talon julkisivu on sellainen, että se jää kerralla mieleeen.

                             


Selailin vanhoja lehtiä. Vuodelta 1990 löytyi Helsingin Sanomista artikkeli koskien tätä samaista kiinteistöä. Siinä mainitaan, että Vaasan lääninhallitus on silloin päättänyt suojella satamakonttorin lähiympäristöineen. Artikkelissa mainitaan rakenuksen arvosta sataman seudun maamerkkinä, sen vanhimpana ja ainoana juklkisena rakennuksena ja maiseman hallitsijana. Rakennusta pidetään hyvänä oman aikansa tyylin edustajana. Museovirastonkin mielestä rakennus on sekä rakennus- että kulttuurihistoriallisesti erityisen huomattava ja suojelun arvoinen. Tietystikään rakennuksen siirtäminen eri paikkaan  ei anna sille enää samaa arvoa Museoviraston silmin. Pihlajan alueelle rakennus on kuitenkin  arvo jo sinänsä historian havinaa uhkuen. 



Tutustumiskäynnin  jälkeen innostun etsimään  lisätietoja Otto Rodenista. Löydänkin hänen kuolinilmoituksensa. Se tuntuu jotenkin hyvin henkilökohtaiselta.


                           

Otto Waldemar Roden  syntyi  Kokkolassa 25.5.1860 styyrmanni Mickel Fredrik Rodenin  (Ruten) ja Anna Magdalenan Selinin  pojaksi. Oton isänpuoleiset isovanhemmat olivat merimies Michel Ericson  Rotainen/Ruten ja Lena Sophia  Christorherintytär Passanen.

Mielenkiinnolla jään odottamaan Rodenin talon puhkeamista uuteen kukkaan!


 LÄHTEET: 

Outi Airolan selostus Ykspihlajan kulttuuriviikolla 14.7.2019 [https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000002963128.html] Luettu 17.7.2019. 

Suomen sukututkimusseura. Hiski. [http://hiski.genealogia.fi/hiski/afpj19] Luettu 15.7.2019.


Vaasan lääninhallitus suojeli satamakonttorin Kokkolan Ykspihlajassa. Helsingin sanomat 21.2.1990. 


perjantai 12. heinäkuuta 2019

Kesällä kerran...





Sevverran hektinen hässäkkäviikko takana, että isoihin kirjotuksiin en ny sitte joutanu kotoo lähtöön. Kaks kertaa oon notkunu viikov varrella ensiavussa; kerran itteni vuoks ja toisen kerran läheisen. Mää itte astuin naulaan viikko sitte ja jalaka on ollu enemmän ku kipee. Ei oo palijo kuljeksittu tällä kintulla. Ja muutoonki ollu kaikellaista. Aamusta tulee pikkupoika tänne mu hoitoon - saa nähä, kontitaanko sitte kumpainenki toistamma perässä.:)

Siispä tällä kertaa muistelua ajasta, joka on mulle tosi rakasta. Siks kirjotan tän sillä ittelleni omimmalla Järviseuvun murteella.♥

                       

Heinäntekoaika. Isommat lähti pellolle jo eeltä. Mummo keittää mulle puuroo ja mää nousen sitte kusse on valamista. Mummo herättää mut nii, että se tuloo istuun muvviereen sängylle ja silittää jaloista. Siihe on nii ihana herätä. Ratio om päällä. Me kuunnellaan aina aamusin ratiota. Tuloo aamuhartautta summuuta, jokka ommummolle tärkeitä. 

Mummo on ollu jo aamusta navettahommissa, äiti oli ollu siihe asti mun kans sisällä. Mummo ei enää ite lähe heinähommiin, sillon niimpalijo kaikkee muuta. Se hoitaa mua ja pikkusiskoo ja teköö heinäväellä ruokaa. Illemmalla se menöö taas navettaan ja mää meen sen kans sitte tillaamaan vasikoita.

Melassia, jauhoja, perunoita ja kouralline suolaa, niitä laitetaan isommille lehemille. Mummo sanoo, että melassi on lehemille ku karkkia. Mää saan monasti tehtäväks sekottaa lehmien ruuat. Siin on viis ämpäriä perätyste ja mä laitanniihin ämpäreihi kaikki sasseet ja sekotan sitte puukepillä. Mummo vie ne sitte lehemille, kummää en oikee tohi. Joku lehemä vois puskeaki, Raita ainaki. Mää pelekään sen sarvia. Tai jossevaikka potkasis. 

Aamusta on heiniä käännelty ja nynne on kuivia. Sitä aina jännätään sataako pahimmoikseen vai ei. Säistä on oikeestaan kiinni maataloujessa iha kaikki. Tulooko heinää ja jos tuloo, niin tulooko hyvää vai huonoo. Jos sataa väärässä kohin, niin pieleen menee, eikä voi mitään. Kaikki työ vaavvaluu hukkaan. 

Aurinko porottaa ihanan lämpösesti. Mummo antaa mulle tehtäväks viijä pellolle kahavia heinäväelle. Mua ihaj jännittää. Mummo sanoo, että heinäväki taitaa oottaa jo kahaveja. Me kiehautetaan ensin sumpit mummon kans pannussa ja laitetaan kahavit sitten lasiseen viinapulloon. Mummo laittaa kirkkaitten pullojem päälle isot harmaat villasukat, miesten kokoo. Kahavin pitää pysyä lämpösenä. Se lasipullo on kaunis, kussiinä on kahavia. Sokeria pakataan pieneen lootaan ja kahavimaitoa mukaan tietysti kans. Mummo on aamusta jo leiponu korvapuustia ja niitä tietysti laitetaan mukaan kans.





Kummä lähen korin kans pellolle, tuntuu, että matka on pitkä, vaikka pääsen aika hyvin kulukeen kärrypolokua pitkin. Kärmeitä mummo on käskeny varoon ja niitä mä kyllä pelekäänki. Saappaat jalassa mää meen ja tömistelen varuilta. Heinämiehet näkee mun tulon jo kaukaa ja tuloo mua vastaan. Mää huuan, että nyttulee kahavia! Tulukaa juomaan!.







Kaikki istuu siihem matalalle ojarreunalle. Jalat on siellä ojan pohojalla. Mesimarijoja kukkii siinä reunalla. Onniinku luonnon tuoli. Myö istutaan sinä kaikki vasten toisiamme. Miehet kertoo toisille juttuja. Niitä on lystiä kuunnella. Mää em puhu mitään, kuuntelenv vaa. Pari haravaa on siinä ojavvarressa kumollaan. Mummon veli sanoo, että mitään ei saa mennä haaskiolle. Ojanpientareetki pitää haravoijja hyvin, rapsia. Ottaa kaikki heinä talteen,





Mää ylypeänä esittelen eväitä. Ja aikuset ottaa ne hyväntuulisina vastaan. Tuloo semmonen tunne kummää oisin iha itte kaikki teheny. Ja niinkö ne ei osais arvata, mitä siellä mun korissa on. Määkin saan kahavia ja pullaa. Äiti kaataa sitä kahavia mun kuppiin. Voijjettä kusse maistuu hyvältä. Ku kahavitauko on ohi, niimmulle annetaan tehtäväks laittaa heinäseipäisiin niitä välitappeja. Mää oon kuus vuotta ja tunnen olevani tosi tärkeä.




perjantai 5. heinäkuuta 2019

Kälviän kirkkopitäjä 380 vuotta -juhlanäyttelyssä


                               

Mikäpä olisi kirkkohistoriafriikille oivallisempi käyntikohde, kuin Kälviän kirkkopitäjän  juhlanäyttely. Kälviän kirkkopitäjä täyttää 380 vuotta ja juhlistaa sitä  viikon  mittaisella, Kälviän  seurakunnan ja kotiseutuyhdistyksen toteuttamalla näyttelyllä. Myöhemmin näyttely on auki vielä heinäkuun viikonloput ja siirtyy sitten pienempimuotoisena seurakuntakodille.  Osaltaan näyttelyn mahdollistajana on ollut myös Kokkolan kulttuuripalvelut. 



Näyttely on sijoitettu Kälviän kotiseutumuseon tiloihin, minne se istuukin hyvin museon vakituisten esineiden oheen. Hyvä idea, sillä samalla tulee katsastettua museon muutkin  esineet ja myös kytkettyä niitä Kälviän  seurakunnan historian eri aikakausiin. Näyttely on siististi toteutettu; kehystettyjä valokuvia ja tekstejä kirkon eri vuosisadoilta. Niistä käy hyvin ilmi, kuinka keskeinen osa kirkolla on ollutkaan tavallisenkin ihmisen elämässä. Ilman kirkon mittavia arkistoja esimerkiksi sukututkimus olisi aika laihaa... Tavallisetkin ihmiset ovat saaneet tietojaan tallennettua kirkon mittavien arkistointikäytänteiden vuoksi. 


Kälviä itsenäistyi Kaarlelasta omaksi kirkkopitäjäksi 1639 Kristiina-kuningattaren vahvistuksella 14.10.1640. Toiminta pääsi nopeasti vauhtiin, sillä ensimmäinen kirkko Kälviälle nousi jo 1640. Kirkossa naisille ja miehille oli paikat keskikäytävän eri puolilla. Seurakunnalla on tallessa 258 nimeä käsittävä nimiluettelo , josta selviää kyseisen seurakunnan naimisissa olevien  ja leskien istumapaikat kirkossa. 

1600-lukuun kohdistuivat muutamat hyvin vaikeat katovuodet, mikä aiheutti paljon kuolemia. Esimerkiksi vuonna 1697 kuoli kadon seurauksena 359 seurakuntalaista. Heitä ei voitu haudata kirkon lattian alle, jossa muutoin oli kahdeksan talon yhteishaudat molemmin puolin käytävää. Lisää hautapaikkoja oli tapulin alla ja kirkkopihassa kaikkiaan kuudentoista talon yhteishaudoille. Tässä alla on  pätkä  Kälviän  ensimmäisen kirkon lautapenkkiä kaiketikin vuodelta 1640. 


Alla olevassa valokuvassa on puolestaan kuvattuna Kälviän vanhimman kirkonkirjan aloitussivu. Kirjanpitohan sai alkunsa vuoden 1686 kirkkolaista, jonka mukaan täytyi pitää väestökirjanpitoa. 


Museossa oli esillä mielenkiintoisia esineitä vanhoista Kälviän  kirkoista. Alapuolen kuvassa on Kälviän vanhimmassa kirkossa olevat tiimalasin kehykset 1640-luvulta. Itse tiimalasi on hyvässä tallessa Kansallismuseossa. Hämärähkö kuva tiimalasista löytyy täältä samoin kuin  kuvia vanhasta saarnastuolistakin. Kannattaa muuten käväistä Helsingissä Kansallismuseossa näitä aarteita bongaamassa! Sieltähän löytyy myös saarnastuoli ja alttaritaulu! Minulle niiden  paikan päällä katsominen jokunen vuosi sitten oli elämys!


1700-luvulle siirryttäessä uusi vuosisata alkoi sotaisasti. Isonvihan karmeudet koettiin 1715 Kälviälläkin. Rahvaat ihmiset  pakenivat piilopirtteihin ja äveriäämpi kansa suuntasi Ruotsiin pakoon. Kälviän seurakunnalta puuttuu väestökirjanpitokin tyystin   vuosilta 1714- 1721, koska pappikin pakeni Ruotsiin ja menehtyi siellä. Sodan melskeissä kidutettiin ja raiskattiin kiinni saatuja ja peräti 80 kälviäläistä joutui Venäjälle orjaksi. Heistä vain kaksi palasi. Suhteutettuna siihen, että Kälviällä oli Isovihan jälkeen noin 670 henkeä, orjaksi joutuneiden määrä on hurja. 

Tekstikylteissä on maininta myös kirkkoherra Erik Esseviuksen pojista, Erikistä ja Jaakosta, joiden ympärille  kokoontunut hengellinen liike joutui luterilaisen kirkon kanssa ristiriitaan. Antti Tuurihan on tehnyt näistä veljesten toimista kirjojakin, kannattaa lukea!

                      
                                  Yllä: Karttakuva Erikinpoikien matkoista. 

Kälviän toinen kirkko valmistui 1765, eikä uuden kirkon alle enää haudattu ruumiita. Kirkkopihassa oli sijoitettuna 38 yhteishautaa riveittäin  ympäri pihaa. Tuntuu aika hurjalta lukea infolapusta tieto, että jälkeenpäin mädäntyneet ruumiit kerättiin hautojen tyhjennyspäivinä yhteiseen joukkohautaan. En tiedä, olisinko halunnut olla näkemässä...

Ullavan kirkko valmistui 1783 ja se irroitettiin omaksi saarnahuonekunnaksi tässä vaiheessa. Sitä aikaisemmin Ullava oli siis osa Kälviän seurakuntaa. 

On myös mielenkiintoista  tuijotella museossa olevia jalkapuita ja mustapenkkiä. Jalkapuu oli rangaistusmuoto miehille. Kyllä siinä riitti kirkokansalla katseltavaa ja siunattavaa. Tämä alla oleva jalkapuu on löydetty kirkon tapulista ja lahjoitettu museolle. 



Mustapenkki puolestaan toimi häpeärangaistuspenkkinä naispuolisille  muun kirkkokansan katsellessa. Tämä penkki on vuodelta 1646. Kuinkahan moni meistä nykyisistä tallustajista olisi saanut nämä rangaistukset osakseen silloisilla säännöillä? Häpeärangaistus kirkossa lopetettiin vasta vuonna 1864. 



Museohuoneen seinällä on  kiinnostavia kuvia myös nykyisessä kirkossa säilytettävistä esineistä. Alla olevassa kuvassa on arvokas kirkon kastemalja, joka on vuodelta 1748. Painoa sillä on 805 grammaa. 


Seinällä on kuva myös ehtoollisastioista; ehtoollisviinikannusta vuodelta 1740, ehtoollisleipäastiasta vuodelta 1779. Ne ovat kullattua kalkkia ja  saatu entisaikojen  tyypilliseen tapaan lahjoituksena Kristoffer Carlbomilta. Carlbom oli syntynyt vuonna 1695 Kokkolassa. Hän oli varakas kauppias ja kaupunginvaltuutettu. Samainen Carbom on lahjoittanut myöäs Kaarlelan kirkkoon  yhden lampetin


Sukutukijana palan aina intoa vanhoja kirkonkirjoja kohtaan. Tässä alla olevassa kuvassa on katkelma kuolleiden kirjasta vuodelta 1868, jolloin menehtyi paljon torppareita ja vähävaraisia seudullamme. 

Kälviällä haudattavia oli vuoden aikana 421 ja Ullavassa 186. Nämä kirjathan näkee nykyään loistavasti isolta osalta netistä. Kun katsoin juuri tuota kuvan sivua netistä, tammikuussa  vuoden ensimmäisenä vainajana mainitaan Rimbilän maatilan isännän vaimo, Helena Jacobsdotter. Hän on menehtynyt keuhkotautiin 63 vuoden 5 kuukauden  ja 7 päivän ikäisenä Kuolleita löytyy niin torpparintytöstä, leskivaimosta kuin sylilapsistakin. Muina kuolinsyinä samalla sivulla  näkyy esim. yskä ja kuume, vanhuuden heikkous ja vatsakipu...


Lassilan suvun pöydän päälle on laitettu esille vanhoja raamattuja ja virsikirjoja. Valo ikkunasta loistaa raamatun aukeaman päälle ja ikään kuin kultaa sivun.  Teksti on vanhaa, vaikeaselkoista ja kirja paksu. Raamattu - biblia -  on vuodelta 1758  ja painettu Turussa,



On kiinnostavaa vertailla vanhaa virttä numero  21  "Enkeli taivaan," sanoitusten osalta. Hyvin vanhassa virsikirjassa se oli virsi numero 121. Kielen muuttuminen on uskomatonta...Vaikka kuinka yritän hyräillä tuttuakin tutumpaa melodiaa noilla vanhemmilla sanoilla, en saa sanoja sopimaan paikoilleen...Vanhat virret on kyllä melkoinen aarrearkku!

"ENgel paimenill puhui sanoill näill: Sangen hywän sanoman sanon teill, ilon teill Ihanan ilmoitan, Cuin Jumalald julki teill suodan..."



Näyttelyssä on niin paljon katseltavaa, ettei huomiota tule kiinnitetyksi samalla tarkkuudella ihan joka asiaan. Mielenkiintoinen on kutenkin taulu, "Monument tafla", jossa mainitaan Kälviän kirkkoherrat, kappalaiset ja apulaiset aina vuoteen 1767 saakka. Taulun on koonnut Martinus Gabrielis Peithzius, joka myös oli kälviäläinen kirkkoherra. Siis aivan aarre koko taulu tietoineen!

1800-luvun iso asia Kälviällä oli Heikki Kuorikosken johdolla rakennettu uusi tapuli. Tapulihan on edelleen tunnettu kauneudestaan ja toimii kuin itseoikeutettuna maamerkkinä keskellä Kälviää. 

Ilman sotaa ei selvitty 1800-luvullakaan, sillä Suomen sotaa käytiin Kälviälläkin 1808-1809. Näiltä ajoilta löytyy tietoa esimerkiksi Peltokorven taistelusta. Katovuosien vuoksi Kälviän väkiluku laski. Myöhemmin samalla vuosisadalla koettiin vielä nälkävuosien karut kohtalot, jolloin kuolleisuus tällä alueella oli normaalimäärään verrattuna kymmenkertainen. Kokonaisuudessaan Kälviän seurakunnan väkimäärä kasvoi kuitenkin huomattavasti johtuen lapsikuolleisuuden vähentymisestä 

1865 kirkolliset asiat ja maallinen hallinto määrättiin erotettavaksi  kunnallisesta hallinnosta asetuksella. 

Nykyisin käytössä oleva hautausmaa perustettiin Komosalon rämeeseen kirkon läheisyyteen.Seutu on alun perin hyvin kosteaa ja siippa toteaakin siitä mainitessani, että joka kerta, kun hän on ollut Kälviällä jotain hautaan laskemassa, on haudan pohjalla ollut vettä...Talonpojat määrättiin maanajoon, tehtävänä  kullakin oli tuoda  2 kyynärää maata  paikalle. Kyynärä vastannee noin 45-70 senttimetriä. Myös hautaustavat muuttuivat, sillä kirkkoon hautaaminen kiellettin ja asetuksella määrättiin perustamaan   hautausmaita maaseudulle vuonna 1879. Siunauskappeli hautausmaalle rakennettiin 1903 Juho Pernun piirustusten mukaan. 

Alla olevassa näyttelyn valokuvassa on hautaristi, jossa on Kälviän ensimmäinen hauta vuodelta 1889.


1900-luku on jo meille tutumpaa aikaa. Ullavan kappelikunta anoi itsenäiseksi pääsyä vuonna 1904 ja nykyisin käytössä oleva kirkko rakennettiin Kälviälle vuonna 1905. Sodat koituivat jälleen monien kohtaloksi tälläkin vuosisadalla. Käytiin sekä Kansalaissotaa, Jatkosotaa että Talvisotaa. Kirkon toiminta on sankarivainajien kohdalla ollut näin jälkeenpäin tarkastellen erittäin merkittävää. 

Vuonna 1996 Kälviä sai toimia valtakunnallisten  Herättäjäjuhlien isännöijänä. Alapuolen kuvassa on herättäjäjuhlayleisöä kuvattuna Kälviän hautausmaan tien suunnassa. Juhlien teemana oli  silloin "Tulkaa ristin juurelle. "


Ullavan osuudesta näyttelyssä on vastannut Olavi Keski-Rahkonen. Ullavastakin löytyy paljon tietoa infokylteistä. 

1900-lukuun ajoittuu tekstien mukaan melkoinen farssi koskien Ullavan kellotapulin kelloa. Kuulemma on mennyt ihan käsirysyksikin. Tarinan taustalla on vanhanpojan halu testamentata omaisuutensa nimenomaan kirkonkelloon. Mutta kun tämä Israel Jaakonpoika Haapaniemi sattuikin kuolemaan yllättäen, ei hän ennättänyt tehdä testamenttia. Lopulta vuonna 1908 hovipikeus vahvisti suullisen testamentin. Lopputuloksena oli saksalainen kirkonkello, alun perin suunnitelmissa oli ollut Friisin konepajan valama kello, mutta paikallinen papisto sai kateudenpuuskassaan kellon tilatuksi Saksasta...

                      

Alapuolen kuvassa on Martta Vähälän maalaama taulu Ullavan  kirkosta ennen  vuoden 1900 peruskorjausta. Idyllinen työ!


Pöydällä on myös eri aikakausien  leimasimia. Kiva yksityiskohta. Vanhimmat sinetit ovat kauniita ja  näyttäviä. Ihan toista sarjaa kuin nykyiset kumileimasimet. Kälviän vanhin  sinetinpainanta on tallennettuna Kansallismuseossa ja se  on noin vuodelta 1640.


Kiitokset näyttelyn järjestäjille kovasta työstä ja erittäin mielenkiintoisista aihepiireistä! Ja tietysti onnittelut seurakunnalle pitkästä iästä!:) Ehdottomasti tutustumisen arvoinen käyntikohde!


LÄHTEET: Infotekstit Kälviän seurakunnan 380-vuotisjuhlanäyttelyssä sekä omat  aikaisemmat muistiinpanot.