sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Kruununvouti Christian Willinghusen

Kokkolassa vaikutti 1600-luvulla varsin värikäs mies. Hän oli  alun perin kruununvallesmanni Christian von  Willingshusen, jonka rahvas "korotti" nimismieheksi vuonna 1667. Hän asui Närvilän Hakalaxissa, jossa pidettiin myös  käräjiä vuosina 1667-1670. Willingshusen hyötyi käräjätoiminnasta siten, että sai  ns. käräjäkestitysvarat. 


Willingshusen  rakennutti kruununvoudintalon vuonna 1667. Vaikka talo nykyisellään näyttääkin olevan lähellä kaupunkikeskustaa, oli se noihin aikoihin vielä  kaupunkirajojen ulkopuolella. Willingshusenin alkuperäisen suunnitelman mukaan talon paikka olisi ollut  Isollakadulla, mutta  hänelle ei annettu lupaa siihen.  Toisaalta nykyinen kruununvoudintalo lieneekin ollut mainio sijoittumisensa kannalta, sillä se sijaitsi hyvin lähellä Suntin vesistöä, koska  kaupunginsalmemme oli tuolloin vielä paljon nykyistä leveämpi. Onpa väläytelty sitäkin mahdollisuutta, että kruununvoudintalon yhteyteen oli rakennettu salakäytäviä, joista salakauppaa oli  helpompi harjoittaa. 

Vuoden 1670 kesäkäräjillä ilmoitettiin, että lainlukija Gustav Gabrielsson  oli saanut nimismiehenviran. Willingshusen sopeutui asiaan, mutta vaati silti  käräjäkestitysvaroja jatkossakin itselleen. Rahvas väki uskoi Willingshusenin pitävän paremmin heidän puoltaan  ja olikin kirjoittanut vapaaherralle pyytäen, että käräjienpito siirrettäisiin Willingshusenin taloon.

Vuonna 1673 Willingshusenista tuli hauptman eli hopmanni. Sana merkitsee saksan kielessä johtajaa. Vaikka talonpojat alkujaan suosivat Wilingshusenia, kääntyi heidän kelkkansa ajan myöten häntä vastaan.

En löydä Willingshusenista juurikaan henkilötietoja, jostain ongin esille, että hänen vaimonsa nimi oli Ingrid.

Willingshusen lienee saanut Hakalaxin tilan haltuunsa vuosina  1665-1667. Kesäkäräjillä  1673  väittää lainlukija G. Gabrielsson  lahjoittaneensa Willingshusenille residenssitalon maan. Willingshusin mukaan tämä ei pitänyt paikkaansa, mutta lautakunta puolestaan myönsi Gabrielssonin omistaneen maata Hakalaxin puolella. Käräjätalo eli residenssi oli rakennettu jo ennen vuotta 1667, jolloin Willingshusenista tuli nimismies.


Tilan omistajuus oli sekava, sillä  Per Mattsson - niminen henkilö oli ollut  suurten kruununrästien vuoksi pakotettu  luovuttamaan tilan vallesmanni  Anders Månssonille, joka taas oli myynyt sen Hans Hurcerumille. Gustav Gabrielssonin isä puolestaan oli  avioitunut Gunilla - nimisen lesken kanssa, jonka aikaisempi puoliso oli ollut Hans Hurcerum. Tämän vuoksi Gabrielsson  kesällä 1670 koki, että hänellä oli suurempi oikeus  tilaan kuin Willingshusenilla.

Gabrielsson oli kuitenkin myynyt tilan Per Matsonille ja ja Olof Christoffersonille. Willingshusen puolestaan oli ostanut jälkimmäiseltä mieheltä  osuuden 1/3 manttaalia. Per Matsson velvoitettiin maksamaan hyvityksiä Willingshusenille, josta syystä Matsson esitti talvikäräjillä 1671 ja valitti vielä myöhemmin Willingshusenin anastaneen hänen kuhilaitaan ja heiniä.

Hakalaxin tilalla oli jo Willingshusenin aikana 1667-1670  vastarakennettuja vilja-aittoja. Willingshusenistä on jäänyt jälkipolville mielenkiintoisia tietoja. Hänet tunnettiin hyvin pahamaineisena miehenä, joka ajoi kylmäpäisesti omaa etuaan. Hän harjoitti salakauppaa. Lupa kaupankäyntiin oli tuohon aikaan ainoastaan porvareilla. Christian olikin vakivieras käräjillä. 

Willingshusen olisi kiihkeästi halunnut porvariksi, juurikin kaupankäyntioikeuksien vuoksi. Mutta tuohon aikaan porvariksiottaminen selvitettiin raastuvankokouksissa, joissa myös muulla porvaristolla oli sananvaltaa. Porvaristo valvoi tiukasti omia etujaan, joten oli tärkeää valita porvareiksi sopivia tyyppejä. 

Willingshusen pyrki vuonna 1669 kaupungin asukkaaksi, kauppiaaksi ja porvariksi. Porvaristo ei suostunut tähän, vaikka hänellä olikin oma talo kaupungissa. Willingshusenin tiedetään vastanneen, ettei hänellä ollut tekemistä tässä asiassa yhteisen porvariston, vaan raadin ja pormestarin kanssa, jotka kyllä tulisivat kirjoittamaan hänet porvariksi. Mutta koska Willingshusen oli kruunun virkamies, ei porvaristo pyyntöön taipunut. Mitä ilmeisemmin Willingshusen joa haittasi muiden porvareiden kauppaa häikäilemättömyydellään. 

Eräs porvareista oli epäillyt Willingshusenin kauppataitoja. Kiukkuspäissään Willingshusen oli huudahtanut "kukaan teistä porvareista ei osaa tai ymmärrä käydä kauppaa ja vaikka teitä on niin monta minua vastaan, tulee minusta kuitenkin porvari ja toisista kaikista minun alaisiani. "

Porvaristo oli todennut "Kuulkaa nyt, millaisen porvarin me hänestä saisimme ja missä tarkoituksessa hän tavoittelee porvarioikeuksia. "Tämän jälkeen Willingshusen oli vielä solvannut koko kaupungin hallintoa ja oli syntynyt yleinen hälinä ja sekasorto.

Kruununvoudintalo, jota Kristian Willingshusen aikanaan asutti, elää ja voi hyvin. Talon omistaa  kruunuinvoudintalon yhdistys ja se on suojeltu.


LÄHTEET: Halila, Aimo. Suomen kaupunkien kunnallishallinto 1600-luvulla. Historiallisia tutkimuksia. Suomen historiallinen seura. helsinki 1942. [https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/167612/HT028_1_opt.pdf;jsessionid=DE1DE34F6AB31A5EB2D9F5412F6B5891?sequence=1] Luettu 31.10.2021.

Kokkolan kaupunki. Kansallinen kaupunkipuisto-hanke/.Esiselvitys. Osa III. /LUONNOS.S. 43. [file:///C:/Users/Minna/Downloads/KLA_KKP_Esiselvitys_Osa_III_SUOMI_20161006.pdf] Luettu 13.4.2020.

Kulttuuriympäristön palveluikkina [https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/mjreki/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1000027132] Luettu 12.4.2020.

Salakäytävä vai ei? Kokkola-lehti 27.1.2021. Luettu 30.1.2021.

sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Lokakuun lopussa

"Lomaviikkoni"ei ole oikein lomaviikon tunnelmaa tavoittanut. Olen joutunut urakoimaan  työasioita, jotta saan kaiken ajalleen hoidettua ja toisaalta olen vielä tehnyt viimeisiä opiskeluesseitä. Joskus loppumattomalta tuntuvassa urakassakin alkaa pohja ihanasti häämöttämään. Vaan on tässä tietty vielä hommia, ennen kuin lopullinen maali on käsillä. 

Pikkuepeli on ollut kaikki päivät viikolla meillä hoidossa, kun tarha on ollut kiinni. Tällaista kotoilua tämä on kuitenkin ollut ja kiva niin. 

Loppuviikosta olimme hautajaisissa kammottavassa vesisateessa. Muutoinkin oli kaikenlaista vastusta, ennen kuin arkku oli haudassa asti. Haudankaivaja oli kaivanut meidän isossa sukuhaudassa montun väärään paikkaan. Selvisi hautajaisia edeltävänä iltapäivänä, kun haudalle vietiin valmiiksi havuja. Tyrmistys oli melkoinen. Eipä paikalla muutoin olisi ollut niin tarkkaa merkitystä, mutta kun vainaja on vuosikausia muistuttanut hautapaikastaan. Hän halusi ehdottomasti edesmenneen lapsensa viereen. No, eipä siinä muuta, kuin urakoitsija kaivamaan kiireellä uutta kuoppaa seuraavana aamuna aikaisin. Onnistui lopulta. Siipan kanssa naureskeltiin, että aika outo tunne, kun taidettiin nähdä oma hautapaikka valmiiksi kaivettuna...


Eilen olin lopulta yksin. Tiedän, että silloin pääsen parhaiten rentoutumaan. Yöllä oli ollut pakkasta, oli sellainen kauniin kuulas syksyilma. Lähdin Päiväjärvelle katselemaan syksyn menoa. 

Rannalle vievän polun viereinen metsä on juuri harvennettu ja suomalaisuus näkyy mielestäni hienosti puissa jos missä. Siinä ne pystyyn jääneet pitävät metsää pystyssä säntillisen suorina. Hyvin harvennettua metsää on kiva katsella. Puiden rungot muodostavat ihania värikollaaseja.


Lehtipuissa viimeiset keltakultaiset lehdet rimpuilevat syksyn käsissä.  Syksyn lehtiä voisi tuijotella loputtomiin. 

Rannalle vievä polku on paikoitellen märkä. Tällaisella polulla on kiva kuljeskella viipyillen. Seuraan muutamaa kuusitiaista, kun ne suhahtavat ristiin rastiin, ees ja taas äännellen "piitsyy -piitsyy-piitsyy." Näppäisin kuvan, mutta nämä  lintuset ovat minulle tänään liian nopeita kuvattaviksi. 

Polkua astellessani huomaan, kuinka harvennus saa koko maiseman muuttumaan. Jo kaukaa puiden välistä pilkottaa vettä. Pidän näkemästäni. 

Myös laavupaikka näkyy jo kaukaa...tällä kertaa siellä ei ole ketään, kun saavuin. 

Rantaan vievät pitkospuut risteilevät siksakkia. Niitä pitkin on rentoa kävellä. Ranta on muutoin sen verran soistunut, että nämä palvelevat tällaisia sunnntaikävelijöitä kivasti.

Rannalla on mittaamaton rauha. Vain yksinäinen varis vaakkuu jossain etäämpänä. 

Kodalle vievä rannimmainen polku on veden peitossa. Viime aikoina on sadellut sen verran rankasti, että vettä on paljon. 

Lähden kulkemaan kapeampia pitkospuita etäämmälle pitkin rantaviivaa. Pitkospuut on paikoitellen jääneet vedenpeittoon. Reitti on minulle  niin tuttu, että tiedän varoa kosteampia paikkoja reitin sivussakin. Saapaskeli kuitenkin. Totean ilokseni saappaideni sentään olevan ehjät, vaikka varren yläpuolella farkut vähän kastuvatkin. 

Yön pikkupakkanen kertoilee vielä jäisiä ja hyisiä terveisiä, vaikka onkin jo iltapäivä. Jään kuvioita on upeaa tuijotella...

Saavun laavulle. Jo kaukaa haistan savun tummanharmaan hajun. Joku on käynyt kodalla grillailemassa. pienen pieni hiillos on enää jäljellä ja korkeuksiin katoava savuvana kiemurtelee vaitonaisena pikkuisessa tuulenvireessä. 

Etäällä metsikön takana näkyyy pari ihmistä koirineen ja ämpäreineen. Näyttävät poimivan suonsyrjästä karpaloita. Ämpärinsä näyttävät liikkeistä päätellen köykäisiltä. Ehkä joku on ehtinyt poimia jo ennen heitä. Kesällä, kun rannalla viimeksi käveleskelin, näin paljon karpalonraakileita. Tietäsin myös paikan, mistä karpaloita vielä löytäisin, mutta jääköön salaisuudeksi...Pitäisi olla astetta pidemmät saappaanvarret, jotta sinne pääsisi. 

Omaan silmääni sattuu ainoastaan muutama yksittäinen karpalo. Poimin jokaisen suuhuni ja syksyn kirpeys maistuu suussani  ihanalta. Vähän kaiholla  muistelen entisvuosien marjareissuja. Täällä samalla suolla kävin joskus isänkin kanssa, kun hän oli jo iäkäs. Pystyi silloin vielä kuitenkin liikkumaan. Vanhempieni intohimona oli poimia marjoja ämpärikaupalla. Aika monella karpaloreissullakin olen ollut mukana. Tänä vuonna aika ei ole sellaiseen riittänyt. Ehkä ensi vuonna taas!

Mutkan takana odottaa harmittava yllätys. Oma veneeni - se pieni rähjäinen, peritty venhoni, jonka joskus toin tänne järvelle eläkepäiviään viettämään  - on solmittu puunnokkaan ja on puolillaan vettä. 

Olen antanut veneen olla järvellä toistakymmentä vuotta ilman lukkoja. Olen ajatellut, että ei ole  minulta pois, jos joku sitä lainaa. Venettä on kohdeltu vuosikaupalla kuuliaisesti. Kunnes viime kesänä joku oli katkonut lähes uudet airot. Veimme siipan kanssa vuosi sitten syksyllä tarkoituksellisesti veneen suvun maille vähän etäämmäs ja käänsimme sen nurinpäin. Tiesimme, ettei aika riittäisi tänä vuonna sitä  kunnostaa tai soudella. 

Poika käväisi syyskuun lopussa järvellä ja lähetti silloin kuvan veneestämme, joka oli sellaisenaan edelleen  talviteloilla nurinpäin. Olimme tosi helpottuneita, ettei tarvitsisi erikseen tänä syksynä lähteä venettä enää talvisijoille laittamaan. 

Vaan nyt---ärtymyksen määrä on suhteellisen suuri. Toinen airo on jätetty hankaimeen, toinen paiskottu suohon.  Penkit on kadonneet...vene on puolillaan vettä...Jostain nousee äitini hokema  mieleen "tavara ei lainatessa parane. " Taitaa olla totta.:( Olisiko ollut iso vaiva kääntää vene takaisin, jos tajuaa, että se on jo talviteloillaan ja talvi tekee kovaa kyytiä tuloaan?)

Lähetän kuvan venevanhuksesta kotijoukoille ja poika lupaa jonain iltana käydä kääntämässä sen. Ehkä viemme sen kokonaan pois järveltä ja poika saa kunnostaa sen omaan käyttöönsä...Pitää vaan ensin tulla talvi ja lunta, jotta se on helpompi hinata mönkkärillä tienposkeen...

Käännyn polkua pitkin takaisin päin. Taivas on kauniin sininen. Se saa harmitukseni vähenemään, kun katselen karuja ja kuivia puunrunkoja taivaansineä vasten. 

Muutama urhea kasvi törröttää vedestä. 

Lahoon puunrunkoonkin keskelle koloa on yksi kasvi harhautunut kuin pesäänsä. 

Lahoissa puissa on lintujen tekemiä koloja. Olisipa aikaa jäädä pidemmäksi ajaksi paikalleen seurailemaan. Ehkä näkisi eläimiä enemmän. Nyt ohitse suhahtaa pari sorsalintua, mutta niin nopeasti, etten ennätä lajia määrittelemään. 

Järvellä on  ollut näköjään myös joutsen. Se jätti tervehdyksensä  sammalikkoon. 

Kota häämöttää jo edessäni. Etäämpää kuuluu kovaa koiran haukuntaa. Joku tai jotkut paukuttavat kodan  sisäpuolella kovaäänisesti seiniä. Ei ihme, jos lintuja ei juurikaan näy...Nainen useamman lapsen kanssa lähestyy kotaa. Ovat menossa grillaamaan, mutta kuulen, kuinka nainen toteaa, että eihän tänne pikkukengissä pääsekään...He poistuvat samantien ja kuulen korviini lasten pettyneet äänet, kun makkaraa ei voitukaan grillata. 

Kodan vieressä kuvailen vielä pieniä, jäisiä lätäkköjä uudelleen. Tekisi mieli astua lätäköiden päälle vain kuullakseen sen risahduksen, kun jää rikkoutuu. Mutta maltan mieleni ja jätän syystalven tilataiteen paikoilleen. Ehkä seuraava kulkija jälkeeni haluaa sitä myös ihastella. 

Aurinko luo järven ylle ensisäteet lokakuisena iltapäivänä. Kaislikko hehkuu kuin kullan väreissä.







Saavun autolle. Kopistelen kuraiset saappaat ennen autoon istumista. Retki piristi. Kotiin saavun hyvillä mielin virkistyneenä ja lopun iltaani reissusta muistuttaa syyssäässä punertuneet posket. 

sunnuntai 17. lokakuuta 2021

Juhannustarina - morsiamenvientiä Tankarista

Tämä kiva  ja  romanttinen tarina nousi silmieni eteen lukiessani Annikki Wiirilinnan kirjoituksia. Tarinan on kauan sitten tallentanut panimonomistaja, konsuli  kaupunginvaltuutettu Carl  Johan Forsén. Hänellähän oli Kokkolassa olutpanimo ja limsatehdas.  Tarinan tytön kerrotaan olleen hänen vaimonsa sisar, Maria Ahlstrand,  joten tuskin tarina on ihan tuulesta temmattu. 

Kertomuksen mukaan elokuun 28. päivänä vuonna 1868 saapui Kokkolan Vanhansatamanlahdelle kuunari Ruotsinmaalta. Aluksen nimi oli Walfrid. Laivan päällikkönä ja myös omistajana  toimi nuori merikapteeni Ohlsson. 

Laiva saapui Kokkolaan  ja tarkoituksena oli  ottaa tervalasti kauppias Julius Löwenmarkilta toimitettavaksi Tanskan Horseniin. Luonnonvoimat kuitenkin pistivät risunsa likoon. Oli kova etelätuuli ja se kuunari oli pakotettu rantautumaan lähelle eteläistä Trutklippania ankkuroituen redille eli sen eteläpuolella olleeseen suojaiseen satamaan. 


Kohtalo puuttui seuraavana yönä peliin, kun nousi kova myrsky ja tuuli kääntyi luoteeseen. Kuunarin molemmat ankkurit olivat pohjassa, mutta myrskyn valtava voima katkaisi kettingit ja laiva joutui myrskyssä tuuliajolle. Myrsky paiskoi aluksen lopulta lähelle Morsiussaarta, sen luoteisen niemen lähelle. Aluksen mastot katkesivat ja koko komeus jäi kiinni  karikkoon. Kuunarin irroittamisessa oli kova työ ja kun se lopulta saatiin irti, se hinattiin varvilahteen. Alus oli telakalla siellä kauan aikaa. Talven aikana siihen rakennettiin uudet mastot ja pohjakosketuksen saaneet osat paikattiin. 


Talven aikana tietysti kaupunki ja myös sen riennot alkoivat tulla tutuiksi. Lähinnä Ohlsson tutustui muiden merenkävijöiden perheisiin ja niinpä kauniit  merimieskotien tyttäretkin  alkoivat olla tuttuja. Kapteenin kerrotaan ihastuneen erityisesti yhteen tytöistä, mutta kaikki olettivat, että ihastus sammuisi merivesien mukana, kun laiva pääsi jatkamaan matkaa keväällä 1869. 

Merikapteeni  lähti  mailtamme tervaa kuskaamaan kohti Horsenia. Tanskan satamasta kapteeni Horsen saikin paluurahdin Ruotsin Skellefteåån viedäkseen sieltä puutavaralastin Saksan Holtenauhun. Rakastunut kapteeni lähetti jo  Tanskasta tytölle sähkösanoman, jonka viesti kuului näin:

"Järjestä kuulutukset ja muut viralliset asiat kuntoon, kokoa kapiosti ja muut tavarasi ja ole valmiina: kun tulen Skéllefteåsta, otan Sinut "purjeiden alle"  Tankkarin ulkopuolella. Päivänä ja ajankohtana jonka tarkemmin ilmoitan myöhemmin. " 

Tyttösen perheeseen tuli kova kiire valmistella kapiot sun muut kuntoon ajoissa. Ja niin vain uuden kevään koittaessa saapuikin tuore sähkösanoma, joissa kerrottiin päivämäärä, jolloin tyttösen tulisi olla valmiina laivaa odottamassa Tankarin ulkopuolella. 

Kuinka niin mun tuleekaan  mieleen tästä tarinasta tämä Arja Saijonmaan upea ruotsiksi laulama "Höstvisan. "Se pitää olla ehdottomasti juuri tämä versio ja på svenska...

Sovittua tapaamista edeltävänä päivänä tyttö nousi äitinsä ja parhaan ystävättärensä kanssa  vanhalta lastaussillalta  Björmanin rannasta luotsivanhimman veneeseen suuntana Tankar. Aamun koittaessa jännittynyt morsian kipitteli edestakaisin ulos ja sisään luotsituvasta  kiikaroiden  kohti luodetta ja armastaan. Lopulta - pitkän ja raastavan odotuksen jälkeen - tyttö huusi riemuisasti "Purjelaiva näkyvissä!" Luotsivanhin varmensi saman näkymän - kuunarin, jossa oli ruotsalaisnorjalainen unionilippu kahvelin alla!

Niin asteli morsio veneeseen kapioineen päivineen  ja luotsivanhempi ohjasi purjeveneensä kohti kuunaria. Lähemmäksi kuunaria päästyä kiiri kannelta korviin kapteenin ohjeet:

"Lova stick i stäv, brassa seglen back, styr så, fira fallrepstrappan, håll taljor klar." (Luovi vastatuuleen, ahtakaa purjeet pakkiin, ohjaa näin, laske köystikkaat, pitäkää taljat selvinä.)

Ja niin sai morsian pian jo tuntea olevansa halattavana laivan kannella  ja antautua voimakkaiden kapteenin käsivarsien syleilyyn. 

Morsiammen tavarat nostettiin taljojen avulla veneeseen. Onnistuneen toimituksen jälkeen laskettiin Walfrid- laivasta köyttä pitkin luotsiveneeseen  puupytty, jonka sisällä oli viinipullo. ja näin pääsi upouusi anoppi seuralaisineen skoolaamaan nuorelle parille. Kun maljat oli onnekkaasti tyhjennetty, kaikui komentosillallata kapteenin voimakkaat sanat: "Fäll två sträck, stir nord 1/2 vest" (Laske kaksi piirua, ohjaa länsipohjoiseen). Näin sai kuunari lähtökäskyn ja laiva lipui kauas silmänkantamattomiin kahta onnellista keinuttaen.

Nuoripari vihittiin avioliittoon Ruotsissa, Tukholman ulkosaaristossa  Furusundin ja  Nortäljen välillä, mistä nuori kapteeni oli kotoisin. 


LÄHTEET: 

Wiirilinna, Annikki. Tankkari-morsian.Porstua-kirjasto.17.6.1981. [http://81.209.83.96/files/original/0959731cb751d9ec2934f09a8759f44c.pdf] Luettu 21.8.2021. 


sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Sattumuksia viikon varrelta

Tämä viikko on ollut järjettömän kiireinen. Sain lopulta  päätökseen  viiden viikon opetusharjoitteluni. Tämä on ollut melkoinen rutistus oman, uuden työn kanssa vuorotellen. Mutta kaikesta näköjään selviää. Viimeinen viikko oli kyllä melkoista sinnittelyä flunssan kourissa. Onneksi ihan joka päivä ei ollut opetustunteja, niin pystyi vähän palautumaan. 

Pikkuepeli on ollut meillä pari viikkoa päivisin  toipumassa samaisesta flunssasta. On kyllä sitkeää tautia - ei koronaa, mutta perusflunssaa...Melkoista hulabaloota, mutta ollaan saatu pyöritettyä siipan ja nuorimmaiseni kanssa kolmessa vuorossa pojan hoito meillä päivisin. Olisi ollut melkoinen haaste vanhemmilleen saada järjestymään töistä pois olo noin pitkäksi aikaa...

Kun lähdin viimeistä aamua harjoittelukoululleni vetämään tunteja, sain maailman parhaan neuvon pian 3-vuotiaalta:"Hei, hei, muista olla sitten koulussa kiltisti!" Noin hyvää neuvoa en ole opettajan uran aikana tainnut ennen saadakaan!:)))



En tiedä, mitä pikkumies ajattelee koulun olevan. Nuorimmaiseni on taas ollut aika paljon etäopiskelussa tänä syksynä läppärinsä ääressä. Pikkuepeli käy istumassa hänen tietsikkatuolissa ja huutelee "Shh, mä oon nyt koulussa!" Tietynlainen ajankuva tämäkin...

Viikko on ollut myös surullinen. Perjantaina olimme siipan sedän poisveisuussa. Tuntuu käsittämättömältä, että joku kuolee ja katoaa elämästä niin  äkillisesti. Huomaan katsovani ikkunasta kylätielle ja miettiväni, että hän kohta kävelee talomme ohi. Vaan ei häntä  enää näy. 

Viikkoon mahtuu myös iloa ja yllätyksellisyyttä! Kesän kirjoitin tosi sitkeästi esseitä opintoihini liittyen. Ihan loppukesästä olin jo aika kierroksilla ja päätin palkita itseni. Aika outo juttu, että kun olin kirjoittanut ihan uuvahtamiseen asti, niin rentoutuskeinoni olikin kirjoittaminen! Bongasin nimittäin sukutarinakirjoituskilpailun ja sormet syyhyten aloin kirjoittaa. 

Olin jo jonkin aikaa  pyöritellyt teemaa mielessäni ja teksti tuli kuin itsestään. Sysäys kirjoittamiseen tuli uudehkolta ystävältäni, jonka kanssa meillä on omaperäinen ystävyyssuhde. Meillä on nimittäin jännä yhteys esivanhempiemme talon kautta. Ystäväni sanoi minulle parisen vuotta sitten, että tästä voisi kirjoittaa tarinan, mutta että voiko tarinan päähenkilö olla talo. No voi se näköjään, siitä nimittäin kirjoitin.

Olin jo unohtanut kirjoitukseni, kun sainkin tietää, että se on valittu yhdeksän kirjoituksen joukossa kisan loppukilpailuun. Olin aika mykistynyt. Kirjoitin tarinan lapsuusseutuni murteella. Harmittelin jälkikäteen, kirjakieli olisi ollut helpompaa lukea, mutta en vain pystynyt kirjoittamaan sitä niin. Ehkä se oli tarkoitettu näin toteutettavaksi sittenkin. Kirjoittamani tarina on siis tosi, se kertoo isovanhempieni elämästä. Nimet muutin kirjoitukseen, etten vaan satuta ketään tekstilläni. Nyt on vielä äänestysaika menossa. Jos haluat lukaista kirjoitukseni "rakkaasta rötisköstäni", pääset sen TÄSTÄ linkistä lukemaan ja äänestämään samalla sitten yhdeksästä ehdokkaasta itsellesi mieluista!

Jäin miettimään eilen, että tarinani tapahtumat on tapahtuneet -40-luvulla, mutta ne on vaikuttaneet vähintään neljän sukupolven elämään vahvasti. Kyllä sodalla on pitkät seuraukset...

Nyt palaan arkeen ja lähden naputtelemaan harjoitteluraporttiani valmiiksi. Ajatella, opintoja on jäljellä enää  puolitoista kuukautta! 

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Matts Andersson Kotkamaa käräjillä

Törmäsin parin  historian aiheisen opinnäytetyön jäljiltä  mielenkiintoiseen käräjätapaukseen Kokkolan ja Kälviän syyskäräjillä  vuodelta 1696. Oli ihan pakko lähteä tutkimaan asiaa lisää...

Kokkolan ja Kälviän käräjillä vuonna 1696 tuli nimismiehen esittämänä syytöksenä esiin, että jo yli 70-vuotias Matti Antinpoika Kotkamo oli puheillaan herjannut Jumalaa. Nenonen mainitsee tutkimuksessaan  Kotkamon  asuneen Kuoppalahdella, mutta jäin itse miettimään, onko nimi mahdollisesti käännetty  väärin. Saankin asialle vahvistuksen, kun Immosen  väitöskirjassa asiaa sivutaan käyttäen ilmeisen samasta henkilöstä nimeä Matts Kotkamaa ja kerrotaan hänen olleen kotoisin Korpilahden kylästä - näin itsekin olin päätellyt!



Nimismiehen syytökselle löytyi todistajaksi kaksi kunnialliseksi mainittua talonpoikaa, jotka kertoivat kuulleensa karkeita herjauksia ja pilkallista puhetta. Matts ei tietystikään myöntänyt syytöksiä tosiksi, vaan väitti miesten vihastuneen,  olevan kateellisia ja pahantahtoisia, koska eivät kerran olleet saaneet häneltä piimää. Todistajat vastasivat tähän, etteivät he koskaan olleet moisesta pahastuneet. Matts oli heidän mukaansa manaillut vastikään  sattunutta katoa,   kertonut "Pirun vieneen kaiken. " Todistajien roolissa esiintyivät  närviläläinen Mickel Andersson ja  linnusperäläinen Daniel  Hansson Wefwar. He  kertoivat oikeudessa Mattsin vastanneen: "Ennen oli antaa yhdelle ja toiselle, korkealle ja alhaiselle, mutta nyt on piru ottanut kaiken. "

Todistajat kertoivat myös, että palattuaan pellolta he olivat yöpyneet Mattsin luona ja yllättyneet aamulla Mattsin vastattua heidän hyvän aaamun toivotukseen "Fahnen har tagit bort godh Morgon " (piru on vienyt hyvän huomenen). Matts oli heidän mukaansa puhellut muutakin sopimatonta. 

Todistajat kertoivat ihmetelleensä ääneen  "Mihin nyt kulkisi meidän köyhien ihmisten tie" ja Matts oli siihen heille vastannut "Hwart annarsän till hellfwetia alla i hoop"  (Minnekä muualle kuin helvettiin kaikki yhdessä).Matts oli myös valittanut, että kaikki asiat olivat menneet paljon huonommin  sen jälkeen, kun papit olivat alkaneet ankarasti tutkia ja kuulustella heitä.  Todistajamiehet kielsivät olevansa Kotkamaan vihamiehiä ja kertoivat päinvastoin olevansa tämän ystäviä. Immonen mainitsee kuitenkin, että Kotkamaa oli suomenkielinen ja todistajat ruotsinkielisiä. Koska miesten maine oli kunniallinen, ei  oikeus halunnut evätä heidän todistustaan. 

Myös Mattsin vävy, Anders Olfsson, todisti käräjillä ja kertoi isännän  toisinaan käyttäytyvän  "kuin hänellä ei olisi kaikki kotona, kuten tavataan sanoa. "

Paholaisliitto oli  vakava rikos ja tarkoitti myös sitä, että oli tehty sopimus paholaisen kanssa ja ihminen oli luopunut kasteyhteydestä Jumalaan. Pahantahtoisessa  ihmisen kirouksessa ajateltiin olevan sanojen  kohteen konkreettista voimaa. Paholaisen mahti oli tilanteeessa läsnä.

Vaikka Matts aluksi kielsi aluksi kaikki häneen kohdistuneet syytökset, selitti hän sitten, että oli heikkopäisyytensä vuoksi puhunut moisia. Lautakunta totesi, etteivät he olleet aikaisemmin  moisia puheita kuulleet Mattsista. Tosin yksi saman perheen jäsenistä oli ollut samansuuntaisesta asiasta myös aikaisemmin käräjillä kuultavana.  Oli tyypillistä tuon ajan käräjöinnille, että yksi syytös herkästi johti lisäsyytöksiin. Matts äityi pyytelemään armoa polvillaan käräjämiesten edessä, ettei häntä tuomittaisi ankarimman mukaan. 


Papisto esiintyi yleensä melko aktiivisesti käräjillä. Myös Kokkolan kirkkoherran Jaakko Westzynthius oli paikalla käräjillä ja hän kertoi, että Mattsin väki oli kärttyisää ("bitter") ja vihaista ja kirkkoherran mukaan he elivät jumalattomasti ("godlöös"). Kirkkoherra kertoi myös, että Mattsin talon väki kävi kirkossa harvoin. Matts puolustautui kertomalla, että hän käy vanhuutensa ja pitkän matkan vuoksi Kälviän kirkossa.  Kälviän pastori todisti myös tämän Mattsin puolustuksen. 

Westzynthius oli Immosen mukaan ollut Kaarlelan  kirkkoherrana tällöin vasta parisen vuotta ja totesi tutkimuksessaan, ettei hän ymmärtänyt suomea, eikä   hän mitenkään voinut tuntea  syrjäisessä kolkassa seurakuntaa asuvaa Kotkamaata, joka tapasi käydä Kälviän kirkossa. Immonen myös pohtii, kuinka kirkkoherra tiesi kuvailla koko Kotkamaan sukua  "katkeran ja vihaisen tyyppiseksi väeksi", kun käräjillä todistaneet kuitenkin kertoivat  Kotkamaan väkeä "kunniallisiksi ja luotettaviksi sekä  hyödyllisiksi ja rauhallisiksi. "

Immonen käsittelee opinnäytetyössään  Kokkolan kieliryhmien  välisiä asenteita ja kuvailee, kuinka eri kieliryhmien asenteet  ja edut joutuivat myös  usein vastatusten. 1600-luvulla molemmille kieliryhmille pidettiin  erillisiä jumalanpalveluksia Kaarlelan kirkossa.  1600-luvulla kivikirkon viereen  nousi  puinen suomalainen kappeli, jonne päästiin Immosen mukaan pääkirkkoa ympäröivän  kirkkotarhan eteläportista. Immonen kuvailee, kuinka vaatimaton puurakennus komean kivikirkon vieressä  alleviivasi suomenkielisten talonpoikien vähämerkityksellisyyttä. Korpilahdesta ainakin Matts Kotkamaan tiedetään käyneen Kälviän kirkossa jumalanpalveluksissa, koska tästä on  kirkon asiakirjoissa maininta.  
.
Joka tapauksessa Matts tuomittiin kuolemantuomioon "Jumalan lain" eli Raamatun  ja vuoden 1687 kirkkolain määräysten pohjalta.  Hänet  todettiin syylliseksi halventavaan puheeseen sekä jumalanpilkkaan. Oikeus katsoi, ettei se voinut vapauttaa Mattsia kuolemantuomiosta, vaan perusteli päätöstä useilla lain kohdilla, kuten viittaamalla "Jumalan lakiin eli Mooseksen 3. kirjan  24. lukuun, jossa todetaan:

 "Se, joka pilkkaa herran nimeä, surmattakoon. Kansa kivittäköön hänet kuoliaaksi, olipa hän maahan muuttanut siirtolainen tai syntyperäinen israelilainen. "

Lisäksi tuomin perusteena käytettiin  5. Mooseksen kirjan 5. lukuun. Tämän lisäksi vedottiin myös Uuden testamentin Paavalin kirjeeseen roomalaisille  ja sen 1. lukuun  sekä jakeisiin 30 ja 32. Maallisista säädöksistä löytyi tuomioon oikeuttavia kohtia uskontosäädöksestä.

1600-luku tunnetaan erityisesti luterilaisen puhdasoppisuuden aikana, jolloin kirkko ja kruunu kontrolloivat vahvalla kädellä alamaisien käyttäytymistä ja ajattelua, johon osallistui sekä maallinen että hengellinen esivalta. Kirkossa käynti ei ollut yksilön asia, vaan kollektiivisen ajattelun mukaisesti kirkossa käymättömyyden ajateltiin  langettavan Jumalan vihan koko yhteisön päälle. Jumalanpalvelukseen osallistuminen oli laissa määritelty velvollisuus ja luvaton poissaolo johti sanktioihin. Vaatimus kirkonmenoihin osallistumisesta esitettiin myös  vuoden 1686 kirkkolaissa  sekä  siihen liiitetyssä asetuksessa  vala- ja sapattirikoksista. Lisäksi sota-artikloissa, jotka olivat vuodelta 1683 ja Kaarle XI_N säädöksiä,   oli syytettä puoltavia seikkoja. 

Matts Andersson Kotkamaa oli aviossa Walborg Mattsdotterin kanssa ja heillä oli ainakin tytär Anna Mattsdotter. Pikaisesti netin sukutauluja katsastellen löysin  heille tähän päivään saakka eläneitä jälkeläispolviakin. 


Yllä: Pohjanmaan läänintilien tositekirja vuodelta  1680, jossa Matts mainitaan vasemmassa ylänurkassa perheineen. 

Lopullinen päätösvalta tuomiosta jätettiin hovioikeudelle. Tiedetään, että kaikista suomalaisten noitaoikeudenkäyntien  kuolemantuomioista hovioikeuden tiedetään vahvistaneen noin puolet. Löysin Mattsista tietoja vielä myöhemmältäkin ajalta, hän on kuollut vasta vuonna 1702, joten  hänen tuomionsa näyttää  lieventyneen. 


LÄHTEET: 

Immonen, Perttu. Drengpoikia ja hurrikkaita. Kielirajavyöhyke ja sen vaikutukset Keski-Pohjanmaan suomen- ja ruotsinkieliseen  maaseutuväestöön 1600- ja 1700-luvuilla. Pro gradu-tutkielma. helsingin yliopisto. 2014. [https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/136149/drengpoi.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 6.1.2021. 

Kuha, Miia. "Jumalan sanan ylenkatsojat. "Rahvaan kirkossakäynti  Savossa vuosina 1660-1710. Jrgonia 19/2012. [http://research.jyu.fi/jargonia/artikkelit/jargonia19_kuha.pdf] Luettu 6.1.2021. 

Kuronen, Miia. Onnea tavoitellen, vaaraa välttäen.  kansanomainen uskonnonharjoitus sekä noituus- ja taikuuskäsitykset  phdasoppisuuden ajan kuopion pitäjässä.pro gradu-tutkielma. Jyväskylä, 2009. [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/22902/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-201002051189.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 6.1.2021. 

Nenonen, Marko. Noituus, taikuus ja noitavainot.Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla vuosina  1620-1700.  Historiallisia tutkimuksia 165. Suomen historiallinen seura.  Helsinki, 1992.  s. 305-307.[https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/162471/HT165_opt.pdf?sequence=1]  Luettu 6.1.2021.