lauantai 30. tammikuuta 2016

Tammikuussa

Tammikuu, sydänkuu. Se on jo lopuillaan.

Kuukauteen mahtuu todella monenlaista säätä. Reilu viikko sitten pakkanen paukkui. Taisi olla enimmillään  reippaat -32 astetta. Auton starttausääni töistä lähtiessä tuppasi olemaan kankeahko moottorilämmityksestä huolimatta. Liikkeelle sentään päästiin.
 
Tuttavan kodin ikkuna oli täynnä jääkukkia. Upeaa!

                              

Pakkaspäivänä oppilaiden kanssa  pohdittiin, onko Suomen  talvi kylmä. On ja ei ole.  Luimme nimittäin tekstiä venäläisestä Oimjakonin kylästä, jota pidetään maailman kylmimpänä asuttuna paikkana. Keskilämpötila huitelee tammikuisin -50 asteen tienoilla.  Kutosluokkalaisten mielestä sen vielä kestäisi, että silmälasit jäätyvät kiinni kasvoihin tai että kynien muste ei toimi, mutta se, että kännykkää ei voi käyttää talvisin...Hämmennystä herätti myös, että koulut suljetaan vasta kun pakkanen laskee -52  asteen alle...

Lunta sateli parisen viikkoa sitten kivasti. Ei tosin päästy Kokkolassa ihan samanlaisiin mittaustuloksiin, kuin Merikarvialla Tuorilan kylässä (Josta muuten on kotoisin äitini isän suku, joten siksi varmaan jäi mieleen...). Siellä taisi mittausennätys olla peräti 73 cm:ä. Näen sieluni silmin sukulaiseni lumihommissa:) No vähän vähempi määrä täällä oli ihan okei.


                               
 
                              

Entisaikoina sanottiin, että kovien lumisateiden jälkeen tulee kova pakkanen. Kyllä vanha kansa tiesi. Tässä oma lämpömittari, joka päräytti tasan -30 astetta lukemiksi. Oli ihan pakko ikuistaa. Taisi se vähän isommissakin luvuissa käväistä, muttei ollut kameraa koko ajan käsillä.

                               

Viime viikolla sää lauhtui  nautinnollisiin talvilukemiin. Lähdin ekaluokkalaisten kanssa hiihtelemään. Samalla korkkasin itsellekin  käyntiin ekat hiihdot tälle talvelle. Aamukahdeksalta tunnin alkaessa oli vielä hämärää. Latu oli hyvä, keli enemmän kuin luistava. Lapset olivat innoissaan. Opekin. Suksetkin saatiin kiinnitettyä monoihin suuremmitta vaikeuksitta.

Siinä monoja kiinnitellessä hymähdin itsekseni, kun muistelin jotain mennyttä talvea. Hampaat irvessä punnersin pienelle oppilaalle monoja kiinni suksiin. Ei onnannut. Kymmeniä yrityksiä hikikarpalot otsalla. Lisää epätoivoisia yrityksiä.  Ei vaan onnistunut. Seuravana päivänä lapsen äiti pahoitteli, että olikin tullut toisen  sisaruksen monot mukaan, joissa oli  pohjassa vääränlaiset urat...Jälkeenpäin jo naurattaa.


                              

Ladulla hiihtelen leppoisasti oppilaiden perässä. Sitä kuulkaa tekee työnsä eteen uskomattomalta tuntuvia juttuja. Vapaa-ajalla minua ei saisi mistään hinnasta aamukahdeksalta ladulle. Sen verran unipallo olen. Töissä  olleessa en osaa edes kyseenalaista asiaa. Tämä tuntuu jopa ihanalta!

Tunnelmointini keskeyttää pienen tytön huuto "Mee ope äkkiä tonne!" Kiilaan jonon ohi. Toinen oppilas on kompuroinut, eikä arvatenkaan pääse ylös. Kun pääsen paikalle, suoraan sanottuna ensireaktiona naurattaa.  Sauvat sojottavat  kauempana hangella eri suuntiin. Keskellä latua on sukset, joissa on monot suloisesti kiinni. Missä on oppilas?
 
                                  
 
Pieni oppilas myllertää umpihangessa vatsallaan jalkaterät kohti taivasta. "Sukat on ihan märät,"  toteaa ensisanoikseen. Vähän aikaa tuumailen, miten tyttö saadaan takaisin monoihinsa. Tunnin vaativin osuus nähdään, kun sukset jalassa taituroiva ope hämärän hetkillä  kannattelee pientä oppilasta kainaloista  takaisin monoihin, jonka nauhat on ja pysyy tiukasti umpisolmussa. Oppilas kun on kaaduttuaan kiskonut nauhoja suuntaan jos toiseen ja siksi lopulta repinyt jalat irti monoista. Mutta tästäkin lopulta selvitään taas yhtä kokemusta rikkaampana. Hiihto on edelleen ihanaa!         

"Januari bliido." Näin siippa muistelee menneiden polvien todenneen Kokkolan ruotsin murteella. Eli aina tulee suojakeli tammikuussa. Ja tulihan se loppukuun kunniaksi. Tänäänkin oli +3. Hanki kimmelsi kilpaa auringon alla. Porraspäästä nappasin kuvan siivoilujeni lomassa.

 
 Päivemmällä intoudun lähtemään meren rantaan yksikseni.  Kylänmiehen vene on optimistisesti jätetty talven tultua rantavesiin. Moottori perässä ja kaikki. Lumet on säntillisesti lapioitu pois veneen ympäriltä. Tiedän, tämä mies  vie venhonsa avovesille heti kun se vaan  on mahdollista. Ihailen ihmisiä, joiden toiminta on näin määrätietoista ja suunnitelmallista! Vahva usko  ja luja luottamus siihen, että kyllä se kevät pian tulee.
 
 
Meren rannalla on kaunista. Etelätuuli on puhallellut kohti Perämerta ja rannan tuntumassa jään päälle on noussut vesi.
 
 
Toisella suunnalla  etäämpänä näkyy sukulaismiehen verkkokepit. Madetta ja siikaa on noussut viime viikkoina  aika hyvin.
 
 
Rakastan sinisen sävyjä luonnossa. Ei kahta samanlaista sineä. Aurinkokin paistaa.  Pakostakin  luonto tuntuu ensimmäisen kerran keväiseltä.
 

Tarkoituksena on kiertää rantojen tuntumassa kauemminkin kuvaten, mutta pian esikoinen soittaa, että olisi tulossa kyläilemään. Pakkaan kamerani ja kiirehdin talven seasta takaisin kotiin. Annetaan talven vielä jatkaa touhujaan.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Kälviän vanha saarnastuoli

Kansallismuseoon palailen jälleen.  Kälviän vanhan kirkon alttaritaulun lisäksi sieltä löytyy samaisen kirkon  vanha saarnastuoli. 


Kuvat ovat sumeahkoja, koska ne on näpsitty ilman salamaa. Saarnastuoli  sijaitsee museossa  luterilaisessa kirkkosalissa. Taustalla  alla olevassa kuvassa näkyy oikeassa reunassa  myös Kälviän vanha alttaritaulu.

Tekijäksi saarnastuolilla mainitaan sama kuin vanhalla alttaritaulullakin, eli kirkkomaalari Thomas Kiempe.Netistä löydän lisäksi  tiedon, että kirkkomaalareihin kuulunut Olof Ekelund (k. 1740) on maalannut evankelistojen kuvat vuosina  1726-1727 Kälviän kirkon saarnastuoliin. Ekelund oli erikoistunut juuri saarnatuolien, kuorikaiteiden ja lehtereiden koristeluun. Ekelund toimi Isonvihan jälkeisinä vuosina Kemistä Kristiinankaupunkiin välisellä alueella.

Saarnastuoli on näköjään rakennettu  leveistä laudoista ulkopuolelta. Niihin on sitten maalattu aiheita.   Eri aihealueita rajaa puiset, veistetyt lehdykkäkuvot, joiden yläosissa on  enkeliveistokset.



Saarnastuoli on mielestäni yksinkertaisuudessaan liikuttavan kaunis. Huone ympärillä on hämärähkö, joten saarnastuolin maalausten kovin tarkka tutkiskelu ei ole mahdollista.

Saarnastuolissa on  teline, johon raamatun on voinut asetella. Telineen taustalla on samanlainen enkelihahmo kuin  lehdykkäkuvioidenkin päissä.

Saarnastuolin muoto on tulppaanimainen, melko tyypillinen 1700-luvun rakennelma.


Saarnastuolissa on kiinnitettynä jonkinlainen tiimalasisysteemi. Olisi kiva tietää, kauanko hiekan laskeutuminen laseissa kestää. Siitäkö pappi tiesi, milloin saarna on sopivan mittainen? Saarnastuolin yllä on katos, jonka sisäpinta kuvaa  nähdäkseni vaaleansinistä taivasta valkeiden pilvien kera.


Saarnastuolin katoksesta en onnistu saamaan hyvää kuvaa. Katoksessa ylimmäisenä  on kuitenkin karitsa.


Jännä vuosisatojen kohtaaminen. Saarnastuolin takana vasemmalla, tiimalasin takana,  näkyy pieni osa Lappajärven kirkosta tuodusta votiivilaivasta. Katselen sitäkin kauan ja hartaasti. Esivanhempani ovat varmastikin katselleet sitä kotikirkossaan...Minä katselen  sitä  täällä. Jonkinlainen pienen hetken sielunyhteys:)


Kuvien alapuolella on tekstiä, josta en hämäryyden vuoksi saa selvää.



Tässä lähempi kuva saarnastuolin kirjatuen enkelihahmosta. Karulla tavalla kaunis.


Saarnastuolin katto-osa, jossa muotoiltuja koristepuita.



Miten Kälviän ensimmäinen saarnastuoli sitten joutui Kansallismuseoon? Muinaistieteellinen toimikunta, eli nykyinen Museovirasto  oli saanut tietoonsa, että arvokasta kirkkoa oli ryhdytty purkamaan ilman lupia. Museovirasto lähetti tästä suivaantuneena Arkkipiipalle kyselyn koskien asiaa. Päädyttiinkin siihen, että Museovirasto hiljennettiin  lahjoittamalla sille sekä saarnastuoli että alttarimaalaukset.

Hienoa, että nämä  Kälviän vanhat kirkkoaarteet on saatu talteen otetuiksi.  

LÄHTEET:

Geocaching. Kälviän kirkko. [https://www.geocaching.com/seek/cache_details.aspx?wp=GC5BVB6&title=kalvian-kirkko] Luettu 3.1.2016.

Maalaustaide [http://www.nikkemedia.fi/ivailu/nettikurssit/taidehistoria1/1700maalaustaide.html] Luettu 3.1.2016.


lauantai 16. tammikuuta 2016

Paulin kanssa Pihlajan alla

 Ystävän kanssa varattiin jo  viikkoja sitten liput Pauli Hanhiniemen sekä kokkolalaisten Vox Pihlajan , Gamlakarleby Hornorkesterin ja Ykspihlajan Työväensoittajien  yhteisesitykseen "Pihlajan alla." Ei tippaakaan liian aikaisin, sillä kaikki  neljä viikonlopun konserttia olivat lähempänä h-hetkeä loppuunmyytyjä.  

Tungos Ykspihlajan Toimitalon eteisaulassa oli perjantai-iltana melkoinen, kun ängimme itsemme sisään. Katsomokin pullisteli viimeistä paikkaa myöten. Lopun tilan täytti kupliva odotus. Olihan luvassa esiintyjiä lavan täydeltä.

Kokonaisuuden johdosta ja sovituksista vastasi jyväskyläläinen Esko Eirola. Soittajia kokoonpanossa oli peräti kolmisen kymmentä, laulajia vielä  sitäkin enemmän.

Illan sana oli ruutu. Muusikoilla kun näytti ensimmäisellä puoliajalla olevan Hanhiniemen tyylille uskollisesti mukailtuna ruutukuosia.

Konsertti alkoi orkesterien ja kuoron esityksellä Maailma on tyly. Ei ihan niitä tunnetuimpia kappaleita, mutta juontaa juurensa Hanhiniemen Kolmas nainen-ajoilta.

Heti alkupaloiksi saatiin kuulla niitä Hanhiniemen isoimpia biisejä, kuten "Äiti pojastaan pappia toivoi" ja "Tästä asti aikaa." Koska kyseessä oli  ensiesitys, saattoi selvästi vielä huomata, kuinka artisti etsi katseellaan varmistusta, milloin on soolo-osuuksien vuoro. Ihailtavasti kuitenkin onnistui, kun harjoituksia oli takana tosiaan vasta yksi ainut. Veikkaan, että ote paranee esitys esitykseltä!
  

Tällainen usean kokoonpanon massaesiintyminen vaatii jokaiselta yksiköltä oman kentän treenausta valmiiksi ennen kuin yhteisharjoituksiin saakka päästään. Orkesterien ja laulajien ensimmäiset yhteistreenit saatiin polkaistua käyntiin marraskuun lopulla. Hanhiniemi toi oman osuutensa ensimmäisiin harjoituksiin konserttia edeltävänä iltana. Mutta kaiken kaikkiaan tällainen prosessi on pitkä. Jo kesän korvilla sain korviini hiljaisia supatuksia  suunnitelmista allekirjoittaa diili Hanhiniemen kanssa.

"Pihlajan alla piilossa
satelliitin katseilta.
Pihlajan alta maailma
meitä löytäis ei...."

Tämä Hanhiniemen säveltämä "Ikävä" oli minulle ennestään tuntematon. Pidin laulun melodiasta. Myös sovitus oli kiva. Ja klarinettisoolo. Ja erityisesti lyömäsoittimet. Mikä olisikaan sopinut paremmin Pihlajaan:))) 


Muutoinkin esityksissä oli tarjolla useita soolo-osuuksia sekä laulaen että soittaen. Pidin myös kovasti jossakin lauluissa taustalla soineista kellopelin äänistä.


 
  
Koska kokoonpano oli massiivisen iso  lavalle, olisi pitänyt tajuta valloittaa katsomosta paikka keskikohdalta. Nyt emme päässeet juurikaan näkemään oikean reunan puolikasta esiintyjäkaartia.  Ystäväni kanssa muutoinkin  saavuimme saliin tungoksen takaa sen verran hilkulla, että saimme peräkkäiset paikat reunimmaisesta rivistä - toki onnekkaasti aika edestä.

Lauluja kuultiin kaikkiaan reilut 20. Omaan mieleen oli mm. laulu "Vanhanaikainen." No heh, en  tällä kertaa tehnyt konsertista ainuttakaan muistiinpanoa (ja kuvat sekä videotkin ovat poikkeuksellisesti ystäväni otoksia...), joten en enää muista minkä takia siitä pidin. Laulu ei ollut minulle kuitenkaan entuudestaan tuttu. Ilmeisestikin koko kokonaisuus miellytti:)))

Toinen suosikkini illan lauluista oi "Siipeen jos sain."  Kaunis melodia ja pidän myös laulun  sanoista. Myös kuoro oli siinä kiva.  Melankolia puree aina...

"...sinä mahdoitko tuntea koskaan
sitä sellaista ikävää
joka lähtevän laukussa painaa
mitä tuntee se joka jää..."

Hanhiniemen ulkoasu on hellyyttävän nuhruinen. En tiedä onko se ollenkaan oikea sana kuvaamaan, mutta tarkoitan sympaatisen nallekarhumaista olemusta, jossa on ripaus taiteilijamaista boheemiutta. Hyvin empaatinen, tavallinen ja aito kaveri. Osasi ottaa myös yleisönsä lavalla.


Orkesterin nuorimmat pääsivät stagelle haastattelemaan illan artistia. Haastattelu oli kiva lisä illan kulkuun. Hanhiniemi kertoi haastattelijoille koulutodistuksessaan komeilevan kympit sekä kuviksesta että musiikista, mutta matikasta vain nelosen. Siksi hän perusteli liikuntanumeronsa  (7) olevan ihan kohtuullisen hyvä.

 

Lopun raivoisien aplodien jälkeen saatiin Hanhiniemi taustajoukkoineen lavalle vielä kaksi kertaa. Jälkimmäinen esitys oli ex tempore -esitys, sillä Hanhiniemi luikautti suustaan, eikö voitaisi päättää samalla millä orkesteri aloittikin, eli "Maailma on tyly"-biisillä. Tähän illan kapellimestari sutkautti, että vain, jos Hanhiniemikin lähtee lauluun mukaan. Niinpä saimme kuulla  illan kruunuksi railakkaan "Maailma on tyly", jossa Hanhniemi jakoi  soolo-osuudet Kai Ruotsalan kanssa. Aivan olisi luullut, että tätä oli tällaisenaan  treenattu, wau:) Tässä pääsi hyvin esille sekä kuoro, soittimet että solistit! Vox Pihlajan "Maailma tyly on"-lauseet kuulostivat mielessäni kuin revontulien ilottelulta.  Vitsit, omassa mielessäni olisin yhdistänyt tähän vielä vaikka beatboxauksen:)

 

Kiitos taas erilaisesta konserttielämyksestä!

LÄHTEET: KP24.fi. YTS, Voxpihlaja, GHO ja Pauli Hanhiniemi yhteiskonsertissa tammikuussa. [http://www.kp24.fi/uutiset/teemat/1480/402433/YTS-Voxpihlaja-GHO-ja-Pauli-Hanhiniemi-yhteiskonsertissa-tammikuussa] Luettu 16.1.2016.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Kälviän vanha alttaritaulu


Kesällä Hesassa. Yksi käyntikohde oli suunnitellusti Kansallismuseo. Olen nimittäin jo pidemmän aikaa haaveillut näkeväni Kälviän vanhan kirkon alttaritaulun, jota säilytetään Kansallismuseossa. No nyt se on nähty!


Aikaisemmassa päivityksessä olen kirjoittanut Kälviän toisesta kirkosta.

Aikani kierreltyäni pitkin ja poikin museota löydän etsimäni Kansallismuseon luterilaisesta kirkkosalista. Alttaritaulu täyttää koko salin seinän.

On oikeastaan silkkaa tuuria, että alttaritaulu on säilynyt. Sitä ei aikanaan juurikaan arvostettu. Uusi kirkko Kälviälle valmistui 10.12.1905. Vasta  marraskuussa 1905 arkkipiispa Gustav Johanssonille  valkeni, että aikaisempi Kälviän kirkko oli  jo ennätetty purkaa luvattomasti. Muinaistieteellinen toimikunta oli tästä informoinut tuomiokapitulia.

Johansson kirjoitti asiasta näin: "- - - koska Kälviän seurakunnan vanha kirkko on revitty ilman että siitä oli asianmukaista tiedonantoa toimitettu Muinaistieteelliselle toimikunnalle, on Tuomiokapituli katsonut tarpeelliseksi tänne saada ilmoituksen siitä, kenen luvalla on ryhdytty mainitun kirkon repimiseen ja otteet niistä pöytäkirjoista - - -".

Muinaistieteellisen toimikunnan mielestä kirkko oli erinomainen esimerkki suomalaisesta 1700-luvun kansanomaisesta rakennustaiteesta. Mutta niin kun usein käy, eivät aikalaiset tällaista arvostaneet, vaan pitivät vanhaa kirkkoa vain ränsistyneenä rakennuksena ja siellä olleita kirkkomaalauksia töherryksinä.

Seurakunta oli ottanut talteen ainoastaan vanhan saarnastuolin (siitä myöhemmin lisää) sekä Thomas Kiempen maalauksen, alttaritaulun, vanhasta kirkosta. Nämä sitten lahjoitettiin hyvityksenä salassa tehdystä purkutyöstä Muinaistietelliselle toimikunnalle. "Ylimääräinen" paikkakuntalaisten perimätiedon mukaan vanhan kirkon puutavara käytettiin uuden kirkon lämmittämiseen...

Maalaus oli tallella irrallisina lautoina. Toisin sanoen maalaus on kokonaisuus, joka on tehty lautapohjalle puoliympyrän muotoon.Tämä vanha alttaritaulu on valmistunut vuonna 1802. Kuvat ovat sumeita, koska ne on otettu ilman salamaa.


Alttaritaulun maalannut Thomas Kiempe (1752- n.1812) tunnetaan kirkkomaalarina, joka teki Kälviän kirkkoon maalauksia seurakunnan lahjoitusvaroilla. Suurin osa näistä töistä valitettavasti  tuhoutui kirkon purkamisen yhteydessä. Useissa kohtia kirkkoa tiedetään olleen Kiempen koristemaalauksia.
  

Kiempen taiteelle on tunnusomaista kansanomaisuus ja primitiiviys 1700-luvun tapaan. Kuvien tehtävä oli kirkon koristamisen lisäksi  myös keskiaikaiseen tapaan valistaa kirkkokansaa.



Kirkko- ja muotokuvamaalarina tunnettu Thomas Kiempe oli syntynyt Ylitornion Matarengissä. Nuorukaisena hän liittyi  nimellä Thomas Thomason Lönnbom "piipariksi" Länsipohjan rykmentin volontäärinä eli vapaaehtoisena. Hänet ylennettiin toiseksi rumpaliksi 1771 nimellä Kiempe. Armeijasta hän erosi 1776.

Kiempe avioitui Piitimen porvarin Olof Horteliuksen Helena- tyttären kanssa  1783 Normanligissa.  Elämänsä Kiempe vietti vaeltavana maalarina ja kiertävänä kisällinä, koska hänellä ei ollut virallista mestariasemaa, joka olisi taannut  pysyvän asuinpaikan.

Varhaisimmat työnsä Kiempe maalasi Ruotsissa. Hän oli ilmeisesti saanut  maalarinkoulutuksen joltakulta pohjoisruotsalaiselta mestarilta. Myöhäisempiä öljy- ja temperamaalauksia Kiempe maalasi Pohjanmaalla. Hänen vanhimmat työnsä Suomessa ovat Vöyrin kirkon seinämaalaukset vuosilta 1786-1788.  Kiempen muita säilyneitä töitä on mm. Uudessakaarlepyyssä (Kuninkaiden kumarrus), Soinissa (Ehtoollinen, 1794), Merijärvellä (puulle maalattu ristiinnaulittu), Ylihärmässä sekä Rautiossa (Ristiinnaulittu, 1804) ja Lapualla (Paimenten kumarrus, 1971). Lisäksi kiempe teki tapettimaalauksia ja huonekaluja. Osa töistä on tuhoutunut, kuten kookas maalaus vuodelta 1795 Alavieskan kirkon palossa ja Virtain kirkkomaalaukset.

Kesällä 1811 Kiempe aloitti kirkkomaalaukset Hinnerjoen kirkossa, mutta työ keskeytyi Kiempen kuolemaan maaliskuussa 1812.

Alexandre Kouprianov konservoi alla olevassa kuvassa  seinämaalausta. Alun perin Kälviän kirkossa sijainneen maalauksen on maalannut Thomas Kiempe 1802. Alkuperäinen kuva  löytyy täältä.

                                          Konservaattori konservoi Kansallismuseon luterilaisen kirkkosalin seinämaalausta. Kuva: Leena Tomanterä.


Yllä: Kuva alttaritaulusta Kälviän historian sivuilta.

LÄHTEET:
1700-luvun taidehistoriaa. [http://www.nikkemedia.fi/ivailu/nettikurssit/taidehistoria1/1700maalaustaide.html] Luettu 31.7.2015.

Geocaching. Kälviän kirkko. [http://www.geocaching.com/geocache/GC5BVB6_kalvian-kirkko?guid=838eba75-4229-4171-8b94-6306d70aef29] Luettu 31.7.2015.

Thomas Kiempe. Alavieskan kirkon alttariseinän maalari [http://www.kolumbus.fi/annsan/kiempe.htm] Luettu 31.7.2015

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Taikatalvi

 
Taianomainen tammikuu...
 
 
Luonto on kaikessa kylmyydessään enemmän kuin kaunis.
 
 
Eräänä päivänä  minulla oli kiire. En voinut silti  vastustaa talvista hetkeä. Pysäytin auton, nousin sivummalle seisoakseni Perhonjoen rantapenkereellä. Vain seisoin ja katselin. Talletin mieleeni  talven tuulet, pakkasen  tuoksun,  kasoihin puskeutuneet valkeat hyydejäät ja vielä  hetken sulana virtaavan veden äänen.
 
Tajusin olevani kuin Tove Janssonin kirjan kannessa "Taikatalvi."
 
Se oli ensimmäinen lumisade uudenvuoden jälkeen, ja Muumipeikko oli hyvin hämmästynyt. Hiutale toisensa jälkeen laskeutui hänen lämpimälle kuonolleen ja suli. Hän pyydysti niitä käpäläänsä ihaillakseen niitä hetken, hän katseli ylöspäin ja näki niiden leijuvan kasvojaan kohti. Niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, pehmeinä ja kevyinä kuin untuvat. Näinkö se käykin? mietti Muumipeikko. Ja minä kun luulin, että lumi kasvaa alhaalta päin! Ilma oli muuttunut leudommaksi. Lumihiutaleiden keskeltä ei voinut nähdä ympärilleen, ja Muumipeikon valtasi sama hurmio, jota hän tunsi aina kesällä kahlatessaan mereen. Hän heitti kylpyviitan yltään ja heittäytyi pitkin pituuttaan kinokseen. Talvi! hän ajatteli. Siitähän voi pitää!
 
Taikatalvi
 
Ette usko, kuinka voimaannuin  siitä kaikesta! Joskus täytyy osata antaa aikaa itselleen...
 
 
 


Ps. Ja aivan ihanaa palata huomenna loman jälkeen töihin - oikeasti odotan:)
LÄHTEET:
 Tove Jansson. Taikatalvi 1958, s. 93-94.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Uusi vuosi 2016


                                                         Hyvää uutta vuotta 2016!

Vuosi vaihtui, omalla kohdalla tosin eri tavalla kuin yleensä. Jäi ruokaostoksetkin tekemättä, kun suunnitelmat muuttuivat. Istuin  vuoden viimeisen päivän   sairaalassa vanhukseni kanssa epäselvyydessä. Kotiin ajelin rakettien räiskyessä  juuri ennen vuoden vaihtumista  noustakseni taas aamusta uuteen vierailuun...

Jos jotain olen matkan varrella  oppinut, niin sen, että suuria lupauksia ja suunnitelmia tulevaan on turha tehdä. Unelmoida voi ja pitääkin... kuten tavoitteitakin pitää olla.

Alla oleva kuva tulee viime kesältä Hesasta. On itse asiassa Robinin lavashown päätösnumerosta - hopeanauhoja ja tulituksia - eikö näytäkin  ihan uuden vuoden räiskeeltä! :)



Parasta mahdollista uutta vuotta jokaiselle tuntemattoman runoilijan sanoin:


Anna katoavalle vuodelle rauha,
laske harteiltasi taakat
joita olet mukanasi raahannut...
Ota uuteen vuoteen vain sanat,
jotka olet sydämeesi kätkenyt
ja teot,
jotka saivat hymyn kasvoillesi.
Ystävät isolla Yyllä kuljeta alkavaan vuoteesi
kullatuissa vaunuissa-
he ovat elämäsi arvovieraita.