Tammikuussa

Tammikuu, sydänkuu. Se on jo lopuillaan.

Kuukauteen mahtuu todella monenlaista säätä. Reilu viikko sitten pakkanen paukkui. Taisi olla enimmillään  reippaat -32 astetta. Auton starttausääni töistä lähtiessä tuppasi olemaan kankeahko moottorilämmityksestä huolimatta. Liikkeelle sentään päästiin.

 

Tuttavan kodin ikkuna oli täynnä jääkukkia. Upeaa!

                              

Pakkaspäivänä oppilaiden kanssa  pohdittiin, onko Suomen  talvi kylmä. On ja ei ole.  Luimme nimittäin tekstiä venäläisestä Oimjakonin kylästä, jota pidetään maailman kylmimpänä asuttuna paikkana. Keskilämpötila huitelee tammikuisin -50 asteen tienoilla.  Kutosluokkalaisten mielestä sen vielä kestäisi, että silmälasit jäätyvät kiinni kasvoihin tai että kynien muste ei toimi, mutta se, että kännykkää ei voi käyttää talvisin...Hämmennystä herätti myös, että koulut suljetaan vasta kun pakkanen laskee -52  asteen alle...

Lunta sateli parisen viikkoa sitten kivasti. Ei tosin päästy Kokkolassa ihan samanlaisiin mittaustuloksiin, kuin Merikarvialla Tuorilan kylässä (Josta muuten on kotoisin äitini isän suku, joten siksi varmaan jäi mieleen...). Siellä taisi mittausennätys olla peräti 73 cm:ä. Näen sieluni silmin sukulaiseni lumihommissa:) No vähän vähempi määrä täällä oli ihan okei.

                               

 

                              

Entisaikoina sanottiin, että kovien lumisateiden jälkeen tulee kova pakkanen. Kyllä vanha kansa tiesi. Tässä oma lämpömittari, joka päräytti tasan -30 astetta lukemiksi. Oli ihan pakko ikuistaa. Taisi se vähän isommissakin luvuissa käväistä, muttei ollut kameraa koko ajan käsillä.

                               

Viime viikolla sää lauhtui  nautinnollisiin talvilukemiin. Lähdin ekaluokkalaisten kanssa hiihtelemään. Samalla korkkasin itsellekin  käyntiin ekat hiihdot tälle talvelle. Aamukahdeksalta tunnin alkaessa oli vielä hämärää. Latu oli hyvä, keli enemmän kuin luistava. Lapset olivat innoissaan. Opekin. Suksetkin saatiin kiinnitettyä monoihin suuremmitta vaikeuksitta.

Siinä monoja kiinnitellessä hymähdin itsekseni, kun muistelin jotain mennyttä talvea. Hampaat irvessä punnersin pienelle oppilaalle monoja kiinni suksiin. Ei onnannut. Kymmeniä yrityksiä hikikarpalot otsalla. Lisää epätoivoisia yrityksiä.  Ei vaan onnistunut. Seuravana päivänä lapsen äiti pahoitteli, että olikin tullut toisen  sisaruksen monot mukaan, joissa oli  pohjassa vääränlaiset urat...Jälkeenpäin jo naurattaa.

                              

Ladulla hiihtelen leppoisasti oppilaiden perässä. Sitä kuulkaa tekee työnsä eteen uskomattomalta tuntuvia juttuja. Vapaa-ajalla minua ei saisi mistään hinnasta aamukahdeksalta ladulle. Sen verran unipallo olen. Töissä  olleessa en osaa edes kyseenalaista asiaa. Tämä tuntuu jopa ihanalta!

Tunnelmointini keskeyttää pienen tytön huuto "Mee ope äkkiä tonne!" Kiilaan jonon ohi. Toinen oppilas on kompuroinut, eikä arvatenkaan pääse ylös. Kun pääsen paikalle, suoraan sanottuna ensireaktiona naurattaa.  Sauvat sojottavat  kauempana hangella eri suuntiin. Keskellä latua on sukset, joissa on monot suloisesti kiinni. Missä on oppilas?

 

                                  

 

Pieni oppilas myllertää umpihangessa vatsallaan jalkaterät kohti taivasta. "Sukat on ihan märät,"  toteaa ensisanoikseen. Vähän aikaa tuumailen, miten tyttö saadaan takaisin monoihinsa. Tunnin vaativin osuus nähdään, kun sukset jalassa taituroiva ope hämärän hetkillä  kannattelee pientä oppilasta kainaloista  takaisin monoihin, jonka nauhat on ja pysyy tiukasti umpisolmussa. Oppilas kun on kaaduttuaan kiskonut nauhoja suuntaan jos toiseen ja siksi lopulta repinyt jalat irti monoista. Mutta tästäkin lopulta selvitään taas yhtä kokemusta rikkaampana. Hiihto on edelleen ihanaa!         

"Januari bliido." Näin siippa muistelee menneiden polvien todenneen Kokkolan ruotsin murteella. Eli aina tulee suojakeli tammikuussa. Ja tulihan se loppukuun kunniaksi. Tänäänkin oli +3. Hanki kimmelsi kilpaa auringon alla. Porraspäästä nappasin kuvan siivoilujeni lomassa.

 

 Päivemmällä intoudun lähtemään meren rantaan yksikseni.  Kylänmiehen vene on optimistisesti jätetty talven tultua rantavesiin. Moottori perässä ja kaikki. Lumet on säntillisesti lapioitu pois veneen ympäriltä. Tiedän, tämä mies  vie venhonsa avovesille heti kun se vaan  on mahdollista. Ihailen ihmisiä, joiden toiminta on näin määrätietoista ja suunnitelmallista! Vahva usko  ja luja luottamus siihen, että kyllä se kevät pian tulee.

 

 

Meren rannalla on kaunista. Etelätuuli on puhallellut kohti Perämerta ja rannan tuntumassa jään päälle on noussut vesi.

 

 

Toisella suunnalla  etäämpänä näkyy sukulaismiehen verkkokepit. Madetta ja siikaa on noussut viime viikkoina  aika hyvin.

 

 

Rakastan sinisen sävyjä luonnossa. Ei kahta samanlaista sineä. Aurinkokin paistaa.  Pakostakin  luonto tuntuu ensimmäisen kerran keväiseltä.

 

Tarkoituksena on kiertää rantojen tuntumassa kauemminkin kuvaten, mutta pian esikoinen soittaa, että olisi tulossa kyläilemään. Pakkaan kamerani ja kiirehdin talven seasta takaisin kotiin. Annetaan talven vielä jatkaa touhujaan.