Taianomainen tammikuu...
Luonto on kaikessa kylmyydessään enemmän kuin kaunis.
Eräänä päivänä minulla oli kiire. En voinut silti vastustaa talvista hetkeä. Pysäytin auton, nousin sivummalle seisoakseni Perhonjoen rantapenkereellä. Vain seisoin ja katselin. Talletin mieleeni talven tuulet, pakkasen tuoksun, kasoihin puskeutuneet valkeat hyydejäät ja vielä hetken sulana virtaavan veden äänen.
Tajusin olevani kuin Tove Janssonin kirjan kannessa "Taikatalvi."
”Se oli ensimmäinen lumisade uudenvuoden jälkeen, ja Muumipeikko oli hyvin hämmästynyt. Hiutale toisensa jälkeen laskeutui hänen lämpimälle kuonolleen ja suli. Hän pyydysti niitä käpäläänsä ihaillakseen niitä hetken, hän katseli ylöspäin ja näki niiden leijuvan kasvojaan kohti. Niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, pehmeinä ja kevyinä kuin untuvat. Näinkö se käykin? mietti Muumipeikko. Ja minä kun luulin, että lumi kasvaa alhaalta päin! Ilma oli muuttunut leudommaksi. Lumihiutaleiden keskeltä ei voinut nähdä ympärilleen, ja Muumipeikon valtasi sama hurmio, jota hän tunsi aina kesällä kahlatessaan mereen. Hän heitti kylpyviitan yltään ja heittäytyi pitkin pituuttaan kinokseen. Talvi! hän ajatteli. Siitähän voi pitää!
Ette usko, kuinka voimaannuin siitä kaikesta! Joskus täytyy osata antaa aikaa itselleen...
”
Ps. Ja aivan ihanaa palata huomenna loman jälkeen töihin - oikeasti odotan:)
LÄHTEET:
Tove Jansson. Taikatalvi 1958, s. 93-94.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti