sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Suntia ruopataan

Nyt joutaa jorinat pois! Monessa kuuluisa kaupunginsalmemme, Suntti, on kokemassa muodonmuutosta. Suntin ruoppaustyöt aloitettiin  Helmikuun alkupuolella. Nyt  ruoppauksen ensimmisessä vaiheessa parannetaan Suntin virtausta ja veden laatua ruoppaamalla sekä rakentamalla  pohjapatoa.







 Nyt tehtävät ruoppaustyöt on keskittyneet Pohjois- ja Eteläväylien väliselle alueelle. Keskeisimpinä alueina on  Suntin siltojen läheisyydessä olevat  vesialueet. Työ lähti käyntiin Falanderinkadun ja Vesiveijarin kohdilta ja etenee  silta sillalta kohti Eteläväylää. Ruoppaajana toimii pedersöreläinen Sundström Oy. 




Sorsia ei kuvaushetkellä näkynyt. Ehkä ne ovat  viisaina eläiminä ottaaneet hieman etäisyyttä ...Mutta toivotaan, että ne palailevat kesän koitettua. Loppukesästä kun valmistuu vielä istuskelualue betonisen  pohjapadon  ja Hollihaan puiston lähettyville, niin mikäs sen hienompaa.... 



Ruoppauksen on määrä jatkua  kevään mittaan ns. toisen vaiheen kunnostustöillä Suntin yläjuoksulla.



Koska ruoppauksessa syntyy  väistämättä maamassojen siirtotarvetta, työt vaikuttanevat myös  liikennejärjestelyihin, kun maa-ainesta siirretään pois raskailla ajoneuvoilla. 



Maa-ainesta poistetttaneen arvion mukaan n, 8000 m3 koko alueelta. Ruoppaamisella vähennetään myös vesikasvillisuutta. 




Ruoppausurakan on määrä valmistua kesäkuuhun 2019 mennessä ja näin  kaupunki ennättää kirkastaa vesireittinsä ilmeen ennen tulevaa 400-vuotisjuhlavuotta. 




Sunti on ollut aikaisemminkin haasteellinen nimenomaan värinsä ja tuoksunsa vuoksi. Aikanaan sinne laskettiin jopa jätevesiä. 1600-luvulla Suntia pitkin pystyi purjehtia Kirkonmäelle saakka. Maankohoaminen on vaikuttanut Suntin  kapenemiseen ja mataloitumiseen. Ensimmäisen kerran Suntia on tiettävästi ruopattu 1730-luvulla! Kaikkineen sitä on ruopattu parisenkymmentä kertaa.






Valitettavasti nykyinen ruopppaus ei tuo lopullisen kaunista Suntia kaupunkilaisille. Salmi on matala ja veden väri tummaa maaperästä ja virtauksista johtuen. 
Vaikka kuinka kurkin suuntaan jos toiseenkin, en nähnyt yhtään Suntista nostettua polkupyörää, joita sieltä yleensä nousee. Yksi lasipullo kellui jäälautan päällä. Viikonlopun uutisissa oli lisäksi maininta, etä joku urho oli lauantain vastaisena yönä pelastettu palokunnan toimesta Suntista...

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Haaste:Sivu ystävänkirjasta; hyvää tulevaa ystävänpäivää!


Kaikki läheiset lapsuuden- ja nuoruudenystävät asuvat minusta etäällä. Yksi Ruotsissa, toinen Amerikassa, pari kaveria Hesassa ja yksi Etelä-Pohjanmaalla. Tapaan heitä harvoin. Parin kanssa pidän harvakseltaan yhteyttä. Lapsena minun oli helppo saada kavereita. Nykyään olen niin omissa oloissani, että vähän jopa huvitti esikoiseni sarkastinen kysymys "onko sulla edes kavereita?" Työni on sen verran sosiaalista, että vapaa-aikana en kontakteja juurikaan kaipaa.

Mutta nyt haasteeseen.

1. Pituutesi ilman korkkareita? Se on 167. Joka kerta kun ostan housuja,toivoisin olevani 5 cm pidempi. Silloin lahjepituus olisi just eikä melekeen. 

2. Lempinimesi ja mistä se on peräisin? Minzu. Meitä oli yläkoulussa vuosikurssillani 7 Minnaa. Vanhempani voivottelivat jälkeenpäin, että ajattelivat keksineensä harvinaisen nimen -no,olin toiseksi vanhin Minnoista paikkakunnallani...Ja nimeni juontaa itse asiassa isän isän äitiin, Miinaan, joka oli melkoinen persoona. Sain lempinimen Minzu rippileirillä,kun rippipappini ei erottanut meitä Minnoja. Lempinimi on käytössä vieläkin nuoruudenystävilläni, mutta nykyiset tuttuni eivät sitä tiedä..Työpaikalla minua kutsutaan Piipariseksi. Tällä nimellä on pitkä tarina, mutta jonkinlainen yhteys sillä on Tv-sarjaan Peräkamarin pojat. Myöhemmin Piiparinen lyheni vielä Piippikseksi.

3. Minkä ruuan valitset lauantai-illalle, jos ei tarvitsisi miettiä kaloreita? Siis rakastan kaikkea suolaista ja tulista. Täytteitä tursuava valkosipulipizza höystettynä aurajuustolla saa hyvälle tuulelle, mutta periaatteessa käy ihan purkista popsien suolakurkkuviipaleetkin. En ole ranttu. Olen nykyään kaikkiruokainen. Suuri nautinto on myös kouluruokailu arkipäivisin. . Turhaan parjattu. Ainakin omassa yksikössäni ruokailu on usein elämys parin piimälasillisen kera. Makean ystävä en niinkään ole,mutta toki joku ihana leivos uppoaa kahvin kera.

4. Top 4 asiaa, joita arvostat ystävyydessä? Kuten sanottu, en ole mikään seurapiirikukkanen nykyään. Rakastan itsekseni oloa,kun ei ole kiire mihinkään ja saan puuhailla omiani. Nuoruudenystäväni paljastuivat lähes kaikki aikuistuttuaan opettajiksi,joten puheenaiheet on aika lailla omien intressien mukaisia nykyäänkin, kun tapaamme. Tosin enemmän pidän yhteyksiä netin tai kännyn kautta. Välimatkat on aika pitkät. Se joskus harmittaa, ettei lapsuupaikkakunnalla asu enää ketään läheistä ystävää. Mutta vastaus kysymykseen: rehellisyys, kielellinen ja tilannesidonnainen huumorintaju, hyvät keskustelut ja se, että toinen muistaa,mitä on sovittu.

5. Telkkarista: Pärjäisin mainiosti ilman telkkaria. Toisaalta se on usein kotona päällä samassa huoneessa, missä paljon oleilen. Joskus suorastaan ärsyynnyn telkusta, kun äänet jatkuu ja jatkuu. Nautin rauhasta työn vastapainona. Toisaalta silloin kun juutun jotain seuraamaan, haluan, että äänet kuuluu. En juurikaan katso elokuvia enkä suomalaista lauantai-iltojen viihdettä. Ei vaan uppoa. Pidän dokumenteista, luonto-ohjelmista,uutisista...Ja jos elokuvaa, niin draamaa tai historiaa, kiitos. Ja on minulla yksi pahe: Nautin viikonloppuisin yömyöhään itsekseni katsella ikivanhoja "Kumman kaa"-ohjelmia. :))) En tiedä ketään muuta,joka katsoo.:)

6. Rakkaimmat harrastuksesi, ja onko sinulla haaveissa aloittaa jotain uutta harrastusta? Hassua, mutta moni rakkaista harrastuksista kulminoituu tietsikkaan. Kirjoittelen paljon- blogia, mutta myös muutakin. Valokuvauksesta pidän ja kuvat käsittelen tietysti läppärilläni. Yksi tärkeimmistä on sukututkimus. Minussa asuu tutkijasielu ja arkistojen ystävä,. Tämä on aikaa ja näkökykyä verottava harrastus. Sitä ei jaksa tehdä kiireisenä eikä stressaantuneena tai väsyneenä.Pidän myös lukemisesta. Minulla olisi tuhat ja sata asiaa, joita voisin haluta kokeilla, muttä tällä hetkellä elämäntilanteeni ei jätä aikaa millekään uudelle. Tai ajattelen, että haluan paneutua hyvin vanhempieni hoivaamiseen ja fammun roolini. Jälkimmäinen voi tuoda mukanaan monta uutta asiaa.

7. Haaveita, joita toivot toteutuvan lähitulevaisuudessa? En haaveile mitään isoja. Kantapään kautta olen tajunnut sen,että jos lähipiirissä on asiat hyvin, niin on vapaata hengittää. Ympärilläni on asioita joihin en voi vaikuttaa ja jotka on otettava vastaan, vaikka ei haluaisi. Toivon, että pystyn olemaan mukana läheisteni elämässä niin,että heillä levollinen olo.Ja että arki olisi pitkästä aikaa tasaista sitten joskus.

8. Hattaraa vai pehmistä? Ehdottomasti pehmistä,bvaikka onnistunkin todennäköisesti sotkemaan sitä jonnekin. Kyllä hattaraakin voi palan maista,muttei se oikeen koukuta.

9. Ripsiväri, kestoripset vai au naturel? Ripsiväri on kaunis hyvin laitettuna. Ja sitäkin harvakseltaan,yleensä au naturel. Herkät silmäni eivät tahdo kestää meikkausta ja nykyään meikkaan ainoastaan erityisiin tilaisuuksiin. En esim. töihin. Onneksi itsetuntoni kestää...

10. Mottosi? Mikä ei tapa, niin se vahvistaa.Tätä olen hokenut itselleni pahimpina päivinä.No,ei se ihan niin taida mennä,mutta eipä tuu nyt muutakaan mieleen.


Ps.Tällä kertaa ei kuvan kuvaa- otin ja rikoin vuoden vanhan läppärini...




Hyvää ystävänpäiväviikkoa!











sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Kokkolan tulipalot, osa 6, kurkkaus 2000-luvulle

Sarjani Kokkolan tulipaloista oli suunniteltu 5-osaiseksi, mutta niin siinä sitten kävi, että  Kokkolan kaupungin uusin tulipalo ryösti siitä vielä siivun itselleen ja pääsee  oikeutetusti sarjani kuudenteen osaan. 

Menneellä  viikolla työkaverini whatsuppasi minulle aamuvarhaisella "Kieppi palaa!" Tuijotin kännykkäni näyttöä epäuskoisena osaamatta vastata mitään. Kieppihän on Kokkolan museokorttelialueella oleva 1800-luvulta peräisin oleva rakennus, jossa on  Kokkolan luonnnontieteellinen museo. Museossa on säilytetty kolmea suurempaa kokonaisuutta; Armas Järvelän perhoskokoelma, Viljo Nissisen mineraalikokoelma ja Veikko Salkion elämäntyön mittaista luontokokoelmaa. 

Että juttu tästä täytyi kirjoittaa. Jotenkin ironista, että olin pyöritellyt tekstin kirjoittamista luontomuseosta jo viime keväästä lähtien, mutta en ennättänyt lähteä kuvaamaan rakennusta päältäpäin, joten teksti viivästyi. Tarkoituksena oli tehdä isompi "minne mennä millä kelillä  vaan"-turistin silmin kohdeblokkaus... Muistoksi jäi muutama sisältä otettu kuva toukokuulta 2018 lasivitriineistä, jotka tosin onnekkaasti säilyivät palolta. 

Ensijärkytystä tulipalosta ei voi edes  kuvailla. Sijaitseehan Kieppi  mielettömän arvokkaalla museokorttelin alueella, jossa on esimerkiksi Pedagogiotalo 1600-luvulta. Niin, ja kirkkokin ihan liki. Itse Kiepin talon vanhin osa on 1800-luvulla rakennettu. Erikoista, että tulipaloja on ollut niin moneen otteeseen juuri noilla kulmilla. 



Aamulla  29.1.-19 töihin kaupungin halki ajaessani iso osa keskustan kaduista oli  suljettu liikenteeltä. Pakkasta oli paljon, ei mikään  keveä keli sammuttaa paloa. Aamun eka tunti käytiin oppilaiden kanssa tulipaloa keskustellen läpi. Muutama oppilaistani oli palosta kuullut kouluun lähtiessään ja  osa oli  hyvin hämmentyneitä, koska paikka oli luokalle tuttu ja rakas.  Juuri piti varata aika mineraalikokoelman ihasteluun - nyt se jäi. Moni suri aidosti  museon kokoelmien mahdollista tuhoa. 


Palo sai luultavasti alkunsa sähkökaapin liepeiltä. Rakennuksen yläosa on mennyttä, vaikka automaattihälytys pelastikin nopeudellaan paljon. Vanhassa rakennuksessa eristeinä käytetyt jäkälät ja sammalet ovat työläitä sammuttaa - etenkin muutoinkin vanhassa rakennuksessa. Täältä näkyy oivallinen video jälkitöistä. Uskomatonta, miten äkkiä paikan raivaus tapahtui. Nyt viikonloppuna kadulla kulkiessa kaikki kadulla oli siistiä...

Ikkunoissa näkyi  sammutuksessa käytetty vesi itkevinä jääpuikkoina...




Palo saatiin hyvin rajattua. Viereiset rakennukset - Pedagogio ja Lassanderin talo sekä ns. Vohvelikahvila eivät vaurioituneet, eikä  edes kiinteistön uudempi osa savuvaurioita lukuun ottamatta.







Taustalla näkyy Kokkolan kaupunkikirkon tornit. Herrströmin talo oli rakennettu 1823. Talo on ollut tulen nuoltavana jo vuoden 1860-luvun suurpalossa.


Luontomuseon palanut osa on suojeltava rakennus. Kokonaisuudessaan koko museokorttelihan on  luettavissa valtakunnallisesti merkittäviin  rakennettuihin kulttuuriympäristöihin. Itse palanut talo on alun perin kauppiasperhe Herraströmin talo. 

Otto Draken (1841-1911) säilyneissä muistelmissa kerrotaan rakennukseen sopiva muistellus:

"Eräänä päivänä olin auttamassa Ferdinandia herrasväki Herrströmille kuuluvan rakennuksen maalaamisessa. Yksi vintin ikkunoista oli rikki, ja aivan sen lähellä oli suuri laatikollinen lakritsia, aivan ulottuvillani kun seisoin telineellä. Koska isä usein käytti yskänlääkkeenään lakritsia, arvelin minä, että nyt oli taas hyvä tilaisuus saada ilmaista yskänlääkettä ja niin vein pari tankoa kotiin. Mutta kun isä kuuli, millä tavalla olin lakritsin saanut, suuttui hän kauheasti ja vain äidin väliintulo pelasti minut selkäsaunalta. Minut velvoitettiin ankarasti viemään lakritsi heti takaisin herra Herrströmille ja tunnustamaan rötökseni. Mutta koska herra Herrström oli tunnettu ankarana ja jokseenkin saitana miehenä, pyysin itkien, ettei minun tarvitsisi sitä tehdä. Mitkään pyynnöt tuskin olisivat auttaneet ellei äiti taas olisi tullut väliin ja myöntänyt pelkäävänsä, että herra Herrström voisi hakata minulta sekä kädet että jalat poikki. Sovittiin lopuksi, että veisin lakritsin huomaamatta pois ja kävisin sitten kertomassa, että vintin ikkuna oli rikki ja että oli parasta antaa korjata se, ettei vain kukaan varastaisi lakritsia... Niin sitten teinkin ja sain herra Herrströmiltä paljon kiitoksia ja tunnustusta siitä, että olin niin rehellinen ja kelpo poika. Palkkioksi siitä kaikesta sain palan lakritsia - noin sormustimen suuruisen murusen tosin vain - mutta olin iloinen, että olin päässyt asiasta niin vähällä."

Mikähän se rikkoutunut ikkuna noista kaikista  ikkunoista ikinä lie ollutkaan? Nyt lakritsin sijaan siellä oli paljon muuta arvokasta säilössä...Kiinteistössä on muuten  toiminut myös lastentarha. 




Tähän vielä alle muutama otos Veikko Salkion upeasta eläinkokoelmasta, joka avattiin yleisölle 1980-luvulla. Minulla oli kunnia tavata Salkio  useamman kerran 1990-luvulla silloisessa  Hagströminkulman kiinteistössä. Ihailin jo silloin hänen otettaan työhön. Vaikutuksen teki myös mm. se, kuinka hän hän jaksoi usein ottaa vastaan erään tuntemani pojan, joka oli haltioitunut hänen työstään. Harva viitsisi nähdä vaivaa jakaa työnsä lomassa 7-vuotiaan kanssa päivä toisensa perään...









Täytyy tehdä uusi juttu, kun museo joskus tulevaisuudessa uudelleen avataan!

LÄHTEET: Wiirilinna, Annikki. Otto Draken muistelmia II: Viime vuosisadan elämäntyyliä kaupungissa. Keskipohjanmaa-lehti 7.10.1982. [https://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/otto-draken-muistelmia-II-viime-vuosisadan-elamantyylia-alakaupungissa/] Luettu 3.2.2019.