Runon ja suven sekä Eino Leinon päivä

Ihanaa Runon ja suven sekä myös Eino Leinon päivää!

Tiesittekö muuten, että Runon ja suven päivä ilmaantui suomalaisiin kalentereihin vuonna 1998, kun kokkolalainen kirjallisuuden harrastaja, Elvi Löhönen, ehdotti sitä liputuspäiväksi! Löhönen on eläkkeellä oleva opettaja. Ja hauska kiinnekohta minuun on se, että myös Elvi työskenteli aikoinaan Ykspihlajan punatiilisessä koulussa, kuten minäkin!

Heinä polvia halasi,

pohkehia poimulehdet, 

horsman latvat lantehia; 

uumenta uninen valmu;

itse ruusuna rusotti,

ylpeä ylinnä muita.

-Eino Leino-

Syystä tai toisesta valikoin tähän kesärunon rinnalle syksyisen runon, molemmat on kauniita ja taattua Eino Leinoa,  ei sen kummempaa perustetta. 

Tätä kirjoittaessa haarapääsky kujertelee pihassa. Vielä se ei ole aikeissa muuttaa etelämmäksi, vaikka koko kesä onkin ollut kolea. Sillä on vielä  liitelyaika Suomen taivaalla.

Siippa totesi viikolla, että kohta vilja on tähkällä ja käki lakkaa kukuntansa. Alkuviikosta käen äänen vielä kuulin.

Rannalla päivemmällä kuvailin jotain kahlaajaa...se ei pelännyt, vaikka kävelin ihan liki. Ehkä sekin jo pohti tulevaa syksyä.

Ja koska se syksy kuitenkin sieltä hiljalleen joskus hiipii, päivät ainakin jo lyhenee, niin vielä tähän tämä kaunis syysrunokin. 

SYYSMETSÄSSÄ

Astelin metsässä syksyisessä,

pikkulintuja kuulin,

jotka jo ammoin vaienneiksi

viimahan, viluhun luulin.

Eivät ne soinehet enää laulut

elämän myrskymielten,

soi joka oksalta onnellinen

pilpatus pienten kielten.

Käyskelin, kuuntelin kummakseni,

seisahduin sekä mietin:

Mitä ne laulavat pienet linnut

vaieten vaiston ja vietin?

Mitä ne miettivät pienet linnut

metsässä syksyisessä,

kun pilvet riippuu ja mätäs on märkä

ja kuuset on kyynelessä?

Sitä ne miettivät pienet linnut:

”Pois meni kevät ja kesä,

mennee syksy ja mennee talvi,

tullee päivä ja pesä.”

Ja sitä ne laulavat pienet linnut:

”Syksy kun rinnan riittää,

jää elon pieniä iloja paljon,

joista voi Luojaa kiittää.”

Vielä ne virkkavat pienet linnut:

”Kellä on sydämensuru,

hänelle laulu on lahja kallis

kuin joka onnen muru.”

Astelin metsässä syksyisessä,

pikkulintuja kuulin,

tunsin ma rintani riemahtavan,

jonka jo kuolleen luulin.

– Eino Leino-

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

 Onnea, Suomi 107 vuotta alla olevan runon sanoin! Sinun päiväs koittaa. Siinäpä se!

Suomi on suota ja kuokka ja sisu,

Suomi on pettu ja pottu ja nisu.

Suomi on kuusi ja koivu ja petäjä,

punainen tupa ja polku ja veräjä.

Suomi on sauna ja lauantai-ilta,

Suomi on järvellä kuutamon silta.

Suomi on riiuu ja hääyöaie,

totinen mies ja hiljainen nainen.

Suomi on Lapua, Kollaa ja Karjala,

Suomi on Marski ja Rokka ja Koskela.

Suomi on perkele, puukko ja Alko,

sininen risti ja valkoinen salko.

Suomi on itä ja länsi ja pohjoinen,

Suomi on kylmä ja lämmin ja sohjoinen.

Suomi on lapsi ja kehtolaulu,

velka ja mökki ja tikkataulu.

Suomi on Nurmi ja jääkiekkohalli

Suomi on keihäs ja formularalli.

Suomi on Elmo ja voittoa toivoo

eukkoa kantaa ja suksitta sauvoo.

Finland är finska och Finland är svenska

Finland är sami och också fingelska.

Finland är fjärran och Finland är nära,

mobil och global och digi och kära.

Suomi on finska ja suomi on svenska,

suomi on saame ja hieman fingelska

Suomi on kaukana, Suomi on liki,

mobiili, globaali, hitech ja digi.

Suomi on alus ja maine ja infinitiivi,

Suomi on paikka ja verbi ja imperatiivi.

Suomi on koto ja Suomi on vento

ulkotulento ja sisäolento.

Suomi on vapaa, puhdas ja turva,

Suomi on taidetta, metsiä ja puita.

Suomi on sävel, rytmi ja runo,

kunnialla seisoo maa vankka ja sulo.

Suomi on äiti ja isä ja koulu,

Suomi on Muumi ja Rölli ja joulu.

Suomi on netti ja mese ja tsätti,

ihku ja fantsu ja namu ja nätti.

-Jukka Ukkola-

Kiannon kesälaulu

Tässä alkaneen kesälomani kunniaksi ihana Ilmari Kiannon Kesäruno!

Ja nyt on kesä ja nyt on lämmin
Ja kuusessakin on kukka,
Ja nyt on heinässä hilpeät helpeet
Ja kahleitta impeni tukka.

Ja nyt on lintujen liiton aika
Ja kielojen kukinta-aika,
Ja vetreän metsän läpitse käy
Nyt vanamon tuoksun taika.

Ai auterepilvessä aurinko paistaa,
Ja tuulet ne lahdella untuu,
Ja karja se kaahlovi kaihloja syöden,
Ihan ihmeitä ilmassa tuntuu.

Ja nyt on kesä ja nyt on lämmin
Ja tyttö on avojalka —
Ja ei tällä poijalla paijat paina,
Kun kulkee se uima-rantaan!

Kiantohan  muuten liittyy lapsuuspaikkakuntaani Evijärveen siten, että hänen Eva-sisarensa oli naimisissa Evijärven kolmannen kirkkoherran, Rurik Calamniuksen, kanssa!

Kesälomasuunnitelmia, onko niitä? Ehkä jokusia, mutta loman merkki on se, ettei mitään pakkoaikataulutettua juurikaan. Lukuvuosi on ollut rankka ja työntäyteinen. Nyt on aika ladata akut.

Aina joku kysyy, mites ne open kevätjuhlalahjat. Tuli niitä, kaikki ihania. Mutta liikuttavin - ehdottomasti - oli meidän aikuisten silmissä se arvottomin.

Jo perjantaina osa luokan oppilaista tuli pikkupaketteineen luokseni ja ojensi toinen toistaan ihastuttavampia pikkukasseja täynnä kaikkea kivaa. Eräs pikkuoppilas oli vähän harmistunut aamulla koulun pihassa, kun näki, että joillakin oli muistamisia ja hänellä ei mitään.

Mutta maalaisjärki ja luovuus, se on mielestäni sitä parasta aatelia! Niinpä hän kaivoi kouluoven luota aarteen opelleen.

Oppilas tuli muiden jälkeen luokseni, avasi nyrkkiin puristetun kätensä, katsoi silmiini ja halasi sanoen "Hei ope, mä toin tän kiven sulle. Hyvää kesää"

Voiko enää olla mitään liikuttavampaa. Tämä tuli täydestä sydämestä. Arvoa ei mitata rahassa, taas kerran oivalsin sen!"

Kevätjuhlapäivänä sama oppilas tulla tupsahti sitten uudestaan luokseni. "Tässä ope ruusu sulle. Me käytiin se äsken ostamassa. Viis euroa, aattele mitä kiskontaa! Siis VIIS EUROA!"

Niinpä, lapsen suusta kuulee sen totuuden...minulle olisi kyllä kelvannut se kivikin!

Kiviminna juhannusfiiliksissä!

Tänään vietän jussia. Kotona toistaiseksi. Pikkupoika tulee yökyläilemään ja huomenna mökkeillään hieman  aikuisemmassa porukassa  rannalla hyttysten suristessa surutta ympärillä.  

Tällä kertaa vähemmän omaa tekstiä, annan kesän puhua nyt  Eeva Heilalan runon sanoin ja omin valokuvineni. Hyvää juhannusta sinulle, lukijani!

Kun viimeiset vasikat oli haettu haasta

istahti Vattuska pihalle pienelle kivelle,

nyppi kuollutta koivunlehteä

ja vielä kerran kertasi kesäänsä,

joka tuli, oli ja meni.

Ja Vattuska nauroi.

Miksi Vattuska nauroi?

No, kun Vattuska muisti juhannuksen:

juusto oli juuri valmistumaisillaan,

Vattuska makasi pirtinpermannolla,

tuoksuivat tuomet ja pihlajat.

"Sua vain yli kaiken mä rakastan", lauloi Leif

ja saunassa seinän takana Vattunen:

"Oi Herra jos mä matkamies maan."

Ja sitten Vattuska itki.

Miksi Vattuska itki?

No, kun Vattuska ajatteli:

taas talven jälkeen tulee uusi juhannus

jos tulee

vähän jo vanhentuneille Vattusille,

taas tuoksuvat tuomet ja pihlajat

ja laulavat Wager ja Vattunen.

-Eeva Heilala,  Hyvä on maa, 1976-

Kutsui latu...

Tänään on ollut huisin paljon kiireitä; äänestysjuttuja, sukututkimusta, kodin ylläpitoa sun muuta pakollista, joten postailua vain  lyhyesti, mutta ei siltikään mitenkään  vähäisempänä. 

En ole vielä päässyt hiihtelemään, sillä teloin koiran kanssa   liukkailla  jalkaani.  Ei onneksi kovin pahasti, mutta ei nyt ensimmäisenä ole ollut hiihto mielessä kuitenkaan! Mutta hiihtoajatuksissa kumminkin jo...

Tänään tuli vastaan kälviäläinen runoilija, josta en ollut aikaisemmin kuullutkaan. Hän on mitä ilmeisimmin  Kälviän Ridankylästä lähtöisin olevan Raija Rita. Googlaamallakin löytyi vain huonosti tietoa. Sen verran kumminkin, että Raija Ritalta on ilmestynyt runoteos "Hiljainen huuto vuonna 1998. Sen on julkaissut Kälviän Vapaa-aikalautakunta. Aion etsiä sen kirjastosta käsiini. Nyt takerruin tammikuun ja runsaiden hankien myötä näihin kahteen hänen talviseen runoseen. Ovat kumpikin mielestäni kauniita.

"Pakkaspäivä tammikuinen,

auringossa lumet hohti.

Kutsui latu - eilen tehty -

hiihtäjää nyt käymään kohti.

Niinpä kulkee suksen tie,

minne latu myötään vie."

"Ja kuinka kauniita ovatkaan,

lumen peittämät maisemat,

jotka auringon kohotessa pakkaspäivinä kimaltavat.

Kuin hopeatiu’ut hauraat,

joit’ ei hennoisi koskettaa,

ovat oksilla joka koivun, joka pensasta koristaa."

Hyvää alkavaa viikkoa itse kullekin!

Talvisen Elban luonnossa

Nämä kuvat tulevat viikon takaa. Lähdin  silloin kävelyretkelle talviseen luontoon. Sää oli mitä parhain. Parkkeerasin autoni nuorisokeskus Villa Elban pihaan. Siellä oli tungosta, parkkipaikka tupaten täynnä. Moni muukin oli lähtenyt meren tuntumaan nauttimaan talvisesta ja aurinkoisesta säästä. Ihmisiä kuljeskeli ristiin, rastiin rantajäätiköllä. Osa suksineen, osa käveleskellen, näyttipä joillakin olevan potkukelkkakin  kulkuvälineenä. Minä suuntasin  hieman toiseen suuntaan, luontopolulle, jossa oli vähemän ihmisiä. 

Kävin alueella viimeksi syyskuussa, kun kuvasin Kokkola 400 vuotta-kuvia.  Silloin kulku pitkospuiilla oli esteetöntä. Nyt lumi peitti tienoot ja oli aivan kuin olisi kulkenut tyystin  eri paikassa. 

Kaislat rannan tuntumassa viipyilivät vielä viime kesässä. Yritin katsoa, näkyisikö  siellä viiksitimalia, joka on useamman kerran bongattu alueelta. Kuulin ehkä sen äänen, mutta itse lintu pysyi  visusti piilossa. 

Jatkoin kulkua kohti rantametsikköä. Puiden rungot  taipuivat valkoisen lumen  kera. Aurinko pilkotti puiden välistä. Kaunista!

Luontopolun leveä puista rakennettu kulkuväylä oli  lumen peitossa ja talloutunut kulkijoiden kengistä hyvin. Sitä oli vaivaton kulkea. 

Muutamia ihmisiä tuli vastaan tai ohitti minut. Kuljin kameroineni sen verran hitaasti.  Ohitustilanteet olivat haastavia, kun ei mahtunut väylällä kahta ihmistä vierekkäin ohittamaan toisiaan. Pomppasin yleensä suosista umpihankeen ja  viipyilin kuvailemalla samalla  puita ja talvisia maisemia. 

Viimeisiltä sadoilta metreiltä minulla ei ole kuvia - arvaatteko miksi! Rannan tuntumassa on kaksi lankkua pitkospuina. Nyt kun lumi oli pakkautunut niiden päälle, oli lumipinta muovautunut kulkijoiden alla liukkaaksi ja  kuperaksi. Oli todellinen taidonnäyte selviytyä niitä pitkin eteenpäin. Pari kertaa horjahdin ja humpsahdin  päistikkää umpihankeen. Minulla oli pitkäputkinen kamera mukana ja elämäntehtävänäni oli suojella sitä kastumiselta. Viis muusta!

Lopulta saavuin rantaan, jossa on lintutorni. Kapusin varovasti niin ylös kuin vain  portaita riitti. Ylhäällä tornissa olin aivan yksin. Minua ympäröi ihana rauha ja rauhaisa merituuli. Hengitin ilmaa sisääni ja  vain katselin. Etäämmällä kuljeskeli ihmisiä, mutta sen verran kaukana, etten tunnistanut ketään. Sinnikäs pariskunta harppoi kaislikon seassa. Ehkä siellä oli jonkinlainen polku, jota pitkin he kulkivat. 

Naureskelin itsekseni, että tässä jos missä näyttäytyy suomalaisuus ja jostain tulvahti mieleen Aaro Hellaakosken runonpätkä

 "Tietä myöten tien on vanki, vapaa on vain umpihanki. " 

Hieno filosofinen juttu purtavaksi!

Etäämpänä meren jäätiköllä kulki sekä kävelijöitä että hiihtelijöitä. Olisin voinut tuijottaa heidän loitontumistaan kauan, kauan.

Värimaailma talvisessa rantakasilikossa oli ihastuttava. Hiihtäjistä taas nousi esiin Eino Leinon runo:

"Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun ystävä häll' on myötä,

kun latu on aukaistu edessään -

mut parempi hiihdellä yksinään,

tiens' itse aukaista itselleen

ja yksin uhmata yötä. "

Tuossakin on jotain niin perisuomalaista...:)

"

Aurinko alkoi jo laskea. Tuli heti viileämpi. Rannikko peittyi saman tien uskomattoman sakeaan sumumereen. Tuntui, kuin ei merta ja jäätä olisikaan, vaan että seisoskelisin pellon reunassa...

Lähempänä äiti ja poika hiihtivät. Poika kaatui ja äiti kuului ohjeistavan, kuinka nousta itse ylös. Se onnistuikin. 

Rannalla on aitaukset, sillä kesäisin alueella pidetään ylämäänkarjaa. Aidat näyttävät kauniilta ja jotenkin istuvat maisemaan. 

Oli aika palata kohti autoa. Juuri kun pääsin niille kapeille pitkospuille, tuli vastaani perhe. Oli melkoinen taidonnäyte, että pääsimme ohittamaan toisemme.  En ennättänyt edes katsoa kasvoihinsa, kun piti niin keskityä tasapainoilemaan. Vastaan tullut rouva vuorostaan humpsahti pois pitkospuilta ja naurun säestämänä punnersi ylös umpihangesta. Jatkoin matkaani eteenpäin tyytyväisenä, etten tällä kertaa itse keikahtanut hankeen. 

Runosuonesta  pulppuaa jostain vanhoja runonpätkiä mieleen - kyllä luonto tekee tehtävänsä, rentouttaa ja lataa ajatuksia!

"Ihan turhaan tuotakin tuskailet,

jos päivä ei pilkota polkusi yllä.

Se valo, jota muualta löydä et,

sehän rintasi luolassa loimuu kyllä."

-A. Hellaakoski -

Olin  vähän kylmissäni, sillä kompuroinnerista johtuen  housut olivat aika lumiset. Silti en malttanut olla pysähtelemättä  paluumatkallakin. Naavaa on alueen puissa paljon. Se kertoo seudun ilman hyvinvoinnista. 

"Sinne, missä kesä kuluu nopeasti.

Sinne, pajujen ja lepikoitten taa,

missä ruostehiset rannat aukeaa

alastonna aina mereen asti.

Sinne, sinne missä luodon hieta antaa

vaivoin pajupensahalle ravinnon.

Sinne, missä yllä yksin pilvet on,

ympärillä meri vailla rantaa.

-A. Hellaakoski-

Naureskelen itsekseni - onkohan Hellaakoski käveleskellyt tätä samaa polkua, kun soinnahtaa niin hienosti ajatuksensa reissuuni?

Muutamia lehtipuiden lehtiäkin oli sinnikkäästi jäänyt kiinni puihin. AIka kauniita, vaikkakin hyvin haperoita jo. Jos niihin koskisi, ne ehkä varisisivat lumeen. 

"Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella.

Tuntee olevansa kyllin pieni

ollakseen varma

ja levollinen.

Tuntee olevansa tarpeeton

tarpeettomassa maailmassa,

jota aurinko paistaa.

Tuntee elämän

niin lapsekkaan avuttomana

haparoivan,

kompastelevan,

kapealla laudalla, kahden tyhjyyden välissä."

-A Hellaakoski-

Lopulta  leveämpää väylää loppumatkasta. Olen selviytynyt pahimmasta ja mieli on hyvä. Tuntuu aivan luksukselta kävellä tällä leveämmällä reitillä. 

Pysähdyn taas kaislikon reunaan ja kuuntelen lintujen ääniä. Yhtään lintua en silti harmikseni näe. Värimaailma on joka tapauksessa täydellinen. 

Tuijottelen  puita yläilmoihin. On niin kaunista kaikkialla!

Alla unisen oksiston

valoa kummallista on,

metsän sisällä taikatie

ei mistään tule, ei mihinkään vie.

Varjoni karkasi. Vailla oon

ruumista. Liuonnut kuutamoon.

Askel jää ilmaan irralleen.

Käteni koskee tyhjyyteen

-A. Hellaakoski-

Saavun autolle. Ranta ja parkkipaikka ovat jo lähes tyhjät. Ihmiset ovat kukin palailleet koteihinsa, niin teen minäkin.