Talvisen Elban luonnossa

Nämä kuvat tulevat viikon takaa. Lähdin  silloin kävelyretkelle talviseen luontoon. Sää oli mitä parhain. Parkkeerasin autoni nuorisokeskus Villa Elban pihaan. Siellä oli tungosta, parkkipaikka tupaten täynnä. Moni muukin oli lähtenyt meren tuntumaan nauttimaan talvisesta ja aurinkoisesta säästä. Ihmisiä kuljeskeli ristiin, rastiin rantajäätiköllä. Osa suksineen, osa käveleskellen, näyttipä joillakin olevan potkukelkkakin  kulkuvälineenä. Minä suuntasin  hieman toiseen suuntaan, luontopolulle, jossa oli vähemän ihmisiä. 

Kävin alueella viimeksi syyskuussa, kun kuvasin Kokkola 400 vuotta-kuvia.  Silloin kulku pitkospuiilla oli esteetöntä. Nyt lumi peitti tienoot ja oli aivan kuin olisi kulkenut tyystin  eri paikassa. 

Kaislat rannan tuntumassa viipyilivät vielä viime kesässä. Yritin katsoa, näkyisikö  siellä viiksitimalia, joka on useamman kerran bongattu alueelta. Kuulin ehkä sen äänen, mutta itse lintu pysyi  visusti piilossa. 

Jatkoin kulkua kohti rantametsikköä. Puiden rungot  taipuivat valkoisen lumen  kera. Aurinko pilkotti puiden välistä. Kaunista!

Luontopolun leveä puista rakennettu kulkuväylä oli  lumen peitossa ja talloutunut kulkijoiden kengistä hyvin. Sitä oli vaivaton kulkea. 

Muutamia ihmisiä tuli vastaan tai ohitti minut. Kuljin kameroineni sen verran hitaasti.  Ohitustilanteet olivat haastavia, kun ei mahtunut väylällä kahta ihmistä vierekkäin ohittamaan toisiaan. Pomppasin yleensä suosista umpihankeen ja  viipyilin kuvailemalla samalla  puita ja talvisia maisemia. 

Viimeisiltä sadoilta metreiltä minulla ei ole kuvia - arvaatteko miksi! Rannan tuntumassa on kaksi lankkua pitkospuina. Nyt kun lumi oli pakkautunut niiden päälle, oli lumipinta muovautunut kulkijoiden alla liukkaaksi ja  kuperaksi. Oli todellinen taidonnäyte selviytyä niitä pitkin eteenpäin. Pari kertaa horjahdin ja humpsahdin  päistikkää umpihankeen. Minulla oli pitkäputkinen kamera mukana ja elämäntehtävänäni oli suojella sitä kastumiselta. Viis muusta!

Lopulta saavuin rantaan, jossa on lintutorni. Kapusin varovasti niin ylös kuin vain  portaita riitti. Ylhäällä tornissa olin aivan yksin. Minua ympäröi ihana rauha ja rauhaisa merituuli. Hengitin ilmaa sisääni ja  vain katselin. Etäämmällä kuljeskeli ihmisiä, mutta sen verran kaukana, etten tunnistanut ketään. Sinnikäs pariskunta harppoi kaislikon seassa. Ehkä siellä oli jonkinlainen polku, jota pitkin he kulkivat. 

Naureskelin itsekseni, että tässä jos missä näyttäytyy suomalaisuus ja jostain tulvahti mieleen Aaro Hellaakosken runonpätkä

 "Tietä myöten tien on vanki, vapaa on vain umpihanki. " 

Hieno filosofinen juttu purtavaksi!

Etäämpänä meren jäätiköllä kulki sekä kävelijöitä että hiihtelijöitä. Olisin voinut tuijottaa heidän loitontumistaan kauan, kauan.

Värimaailma talvisessa rantakasilikossa oli ihastuttava. Hiihtäjistä taas nousi esiin Eino Leinon runo:

"Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun ystävä häll' on myötä,

kun latu on aukaistu edessään -

mut parempi hiihdellä yksinään,

tiens' itse aukaista itselleen

ja yksin uhmata yötä. "

Tuossakin on jotain niin perisuomalaista...:)

"

Aurinko alkoi jo laskea. Tuli heti viileämpi. Rannikko peittyi saman tien uskomattoman sakeaan sumumereen. Tuntui, kuin ei merta ja jäätä olisikaan, vaan että seisoskelisin pellon reunassa...

Lähempänä äiti ja poika hiihtivät. Poika kaatui ja äiti kuului ohjeistavan, kuinka nousta itse ylös. Se onnistuikin. 

Rannalla on aitaukset, sillä kesäisin alueella pidetään ylämäänkarjaa. Aidat näyttävät kauniilta ja jotenkin istuvat maisemaan. 

Oli aika palata kohti autoa. Juuri kun pääsin niille kapeille pitkospuille, tuli vastaani perhe. Oli melkoinen taidonnäyte, että pääsimme ohittamaan toisemme.  En ennättänyt edes katsoa kasvoihinsa, kun piti niin keskityä tasapainoilemaan. Vastaan tullut rouva vuorostaan humpsahti pois pitkospuilta ja naurun säestämänä punnersi ylös umpihangesta. Jatkoin matkaani eteenpäin tyytyväisenä, etten tällä kertaa itse keikahtanut hankeen. 

Runosuonesta  pulppuaa jostain vanhoja runonpätkiä mieleen - kyllä luonto tekee tehtävänsä, rentouttaa ja lataa ajatuksia!

"Ihan turhaan tuotakin tuskailet,

jos päivä ei pilkota polkusi yllä.

Se valo, jota muualta löydä et,

sehän rintasi luolassa loimuu kyllä."

-A. Hellaakoski -

Olin  vähän kylmissäni, sillä kompuroinnerista johtuen  housut olivat aika lumiset. Silti en malttanut olla pysähtelemättä  paluumatkallakin. Naavaa on alueen puissa paljon. Se kertoo seudun ilman hyvinvoinnista. 

"Sinne, missä kesä kuluu nopeasti.

Sinne, pajujen ja lepikoitten taa,

missä ruostehiset rannat aukeaa

alastonna aina mereen asti.

Sinne, sinne missä luodon hieta antaa

vaivoin pajupensahalle ravinnon.

Sinne, missä yllä yksin pilvet on,

ympärillä meri vailla rantaa.

-A. Hellaakoski-

Naureskelen itsekseni - onkohan Hellaakoski käveleskellyt tätä samaa polkua, kun soinnahtaa niin hienosti ajatuksensa reissuuni?

Muutamia lehtipuiden lehtiäkin oli sinnikkäästi jäänyt kiinni puihin. AIka kauniita, vaikkakin hyvin haperoita jo. Jos niihin koskisi, ne ehkä varisisivat lumeen. 

"Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella.

Tuntee olevansa kyllin pieni

ollakseen varma

ja levollinen.

Tuntee olevansa tarpeeton

tarpeettomassa maailmassa,

jota aurinko paistaa.

Tuntee elämän

niin lapsekkaan avuttomana

haparoivan,

kompastelevan,

kapealla laudalla, kahden tyhjyyden välissä."

-A Hellaakoski-

Lopulta  leveämpää väylää loppumatkasta. Olen selviytynyt pahimmasta ja mieli on hyvä. Tuntuu aivan luksukselta kävellä tällä leveämmällä reitillä. 

Pysähdyn taas kaislikon reunaan ja kuuntelen lintujen ääniä. Yhtään lintua en silti harmikseni näe. Värimaailma on joka tapauksessa täydellinen. 

Tuijottelen  puita yläilmoihin. On niin kaunista kaikkialla!

Alla unisen oksiston

valoa kummallista on,

metsän sisällä taikatie

ei mistään tule, ei mihinkään vie.

Varjoni karkasi. Vailla oon

ruumista. Liuonnut kuutamoon.

Askel jää ilmaan irralleen.

Käteni koskee tyhjyyteen

-A. Hellaakoski-

Saavun autolle. Ranta ja parkkipaikka ovat jo lähes tyhjät. Ihmiset ovat kukin palailleet koteihinsa, niin teen minäkin.