Konsertissa kotiseutumuseolla

Oi että! Olipas pieni  nostalginen elämys minulla tänään! Pääsin osalliseksi konsertista kökkäpalkalla. Kuulun nykyään Kaarlelan kotiseutumuseon hallitukseen - no se enempi kuin pitkä tarina, mutta tämä konsertti siis järjestettiin sieltä käsin. 

Konsertti oli ruotsinkielinen. Esiintyjänä oli Jacob Sundström. Hän  kertoi heti alkuunsa, että tämä ei ole mikä tahansa konsertti, vaan olennainen osa sitä on tarinankerronta. "Berättarkonsert" på svenska. En oikein tiedä sille suomeksi sanaa, mutta soittoa ja tarinointia sen lomassa, voisi kai sanoa. Väkeäkin oli sopivasti tuvan täydeltä. Uskon, että ihan jok`ikinen oli tyytyväinen kaikkeen kuulemaansa!

Jacob  on pelimanni ja  opiskellut musiikkia jo nuorukaisesta lähtien kotikaupungissamme Kokkolassa - onhan hän täysverisiä Kokkolan kasvatteja. Kotona kun kerroin tästä konsertista jälkeenpäin, tuumasi nuorimmaiseni "Ai, Jacob, kävin hänen kanssaan monta vuotta konsalla musiikin teorian tunneilla. " Ai jaa, no hienoo, että selkisi tässä vaiheessa. 

Minulle tämä nuorukainen oli aiemmin tuntematon, mutta voin kertoa, että kerrassaan vaikutuin hänen esityksestään!

Sundström opiskelee musiikkitieteitä ja varmaankin juuri siitä näkökulmasta ja hänen lopputyöhönsä liittyen konsertin sävelet ja tarinat oli sisäistetty niin hyvin, että oli ilo kuunnella. Vaikka puhe ja laulut olivat ruotsiksi, nautin tarinoinnista ja laulujen sanoista. Esiintyjä oli niin selkeä sanainen, että oli helppoa ymmärtää. Ja musiikin historia avautui ilmeikkäästi ja kiinnostavasti meille kuuntelijoille. 

Sundström kertoi, että kun puhutaan keskipohjalaisesta kansanmusiikista, yleensä saa vastaukseksi, että niin joo, sitä kaustislaista. Hän kertoi kuitenkin, että Kokkolan seudulla on oma, uskomattoman rikas kansanmusiikkitraditio, jossa on aivan oma poljentonsa. 

Tarinoinnissa liikuimme muun muassa Kaarlelan kirkon rakennusvaiheissa. Miksi kirkko oin rakennettu juuri sinne, missä se nykyään on? Sundström mainitsi kuulleensa myös, että Kaarlelan kirkon länsipuolella kuuluu  jossain olevan  kivi, joka hehkuu punaisena juhannusöisin. Hehku johtuu siitä, että paikalla on joskus kauan sitten ollut syytettynä ihminen keskiajalla, joka on ollut murhasyytöksiin täysin syytön. Kivi, joka hehkuu, on toistaiseksi tunnistamaton, joten Jacob ehdottaa, että kotiseutumuseon väki voisi lähteä sitä etsiskelemään.

Sundström kertoi, että viulua on seudullamme soitettu aina 1600-luvulta lähtien. Sillä on siis pitkät perinteet. 

Jacob Sundström avasi avioliiton alkamisen riittejä mielenkiintoisella tavalla. Hän kertoi häätauluista, joita kotiseutumuseon seinilläkin on. Kuinka läheiset kirjoittivat ja piirsivät onnittelutauluja  hääparille onnea toivottaen. Olen näistä aikaisemmin itsekin kirjoittanut. Minullakin on onni saada pitää tällaista aarretta kotonani. 

Oli myös traditio, että laulettiin hääonnittelulauluja hääparille. Laulu tehtiin nimenomaiselle parille ja esitettiin siis aivan ainutkertaisena esityksenä  hääjuhlassa. 

Sokojalla kuuluu olleen Jacobin mukaan ainoastaan yksi henkilö, joka on osannut lukea ja kirjoittaa. Nimittäin Hans Björk 1800-luvulla.:) Björk oli syntynyt 1789. Björk on kirjoittanut useita runoja hääpareille, niitä on myös koottu kirjaseksi asti. 

Sundström esitti meille yhden hänen mielestään hienoimmista hääonnittelulauluista, jonka Björk oli kirjoittanut ja Johan Benelius  säveltänyt. Beneliuksen kuva muuten on kotiseutumuseon seinällä. Kuvassa on kuusi miestä ja tämä Johan istuu kuvassa eturivissä suuri avain kädessään. Wau! Kuvilla on aina tarinaa vaikka kuinka paljon, kunhan vain joku osaa niitä avata. 

Jacobin esittämä, aivan ihastuttava rakkauslaulu oli nimeltään "Du sköna, du ljuva, du eviga..." tai jotain sinnepäin - olisi pitänyt heti kirjoittaa muistiin, niin vielä kotonakin muistaisi...laulu oli kaunis, herkkä ja rauhallinen. 

Kuultiin myös vauhdikkaampia lauluja. Mieleen jäi erityisesti "shottis" "Ska he vara "Kokkola flickona! Valitettavasti laulun säveltäjän nimi katosi mielestäni, kun en heti päässyt kirjaamaan muistiin. 

Olipahan vetävä ralli! Me yleisössä kuuntelimme, poljimme jalkaa ja ilakoimme sanojen mukana. Tietysti paikallisella Karlebysprååtsilla. 

Sanat meni jotenkin näin (öö, murretta on aika vaikee kirjoittaa):

Ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsci, är he för mytsi?

Ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi.

Får int ja, får int ja Kokkola flickorna, vill int ha jag nanting, vill int ha jag nanting.

Får int ja, får int ja Kokkola flickorna, vill int jag nating tess. 

Ja, ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi, äre he för mytsi?

Ja, ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi nu. 

Tilaisuus päättyi perinteiseen kotiseutumuseon tapaan yhteislauluun "Slumrande toner. " Oi, olipa upeasti laulettu, taisi olla yleisössä mukana useampia laulun taitavia!

Kyllä on nätti!

Tänään en ole malttanut naputella mitään isompaa juttua blogiini. Meille tuli upouusi koiranpentu ja enempi ja vähempi on päivä kulunut koiruutta ihastellessa. Tämä on meidän perheen neljäs suomenpystykorva. Eka samanmoinen  koira hankittiin tasan kolmekymmentä vuotta sitten. 

Jännää, miten pieni pentu samaistuu johonkin kovasti. Pojanpoikani 6v tuli meille tietenkin koirulia ihastelemaan. Koira seurasi pikkuepelin puuhia tosi tarkasti. Juoksi perässä, minne poika menikään ja kun poika heittäytyi maahan, koira kävi nuolemassa pojan korvat ja hiukset. Olivat kuin ylimmät ystävät. Poika totesikin minulle, että hassua, että kolme tuntia sitten me ei edes tunnettu ja nyt se haluaa vain olla minun kanssani. Riehakkaat leikit lopulta uuvutti molemmat sankarit. 

Tunnustan, en ole mikään koiraihminen. Oikeastaan en ollenkaan. Mutta kun kolmas koiramme talvella kuoli, yllätin siipan sanomalla, että ei tule elämästä mitään ilman pystykorvaa. Niinpä sellaista hankkimaan. Ja tänään olen sitten  tonnin köyhempi. Ehkä vanhuus hiipii salakavalasti tällä tavoin elämääni. Alan ostella asioita, joista ennen en ole niin piitannut. No, onpa räksyttävä kippurahäntä ainakin turvaamassa pihapiirini tungettelijoilta. Tämä rotu haukkua räksyttää hetimmiten, kun joku pikkuisenkin pihassa liikahtaa. 

Tämä on tyttökoira. Sen nimi olisi virallisesti Elisabeth, mutta nimi  ei oikein istu meidän suuhun. Niinpä päätin, että koiran nimeksi tulee Nätti. Se on helppo sanoa. Pari sekaannusta nimen kanssa on jo päivän mittaan ennättänyt tulla. 

Ensimmäisenä lankomies katseli kännystään koirulin kuvaa ja kysyi, mikä koiran nimeksi tuli. 

Minä:  "Se on Nätti. " Jatkoin vielä, että "virallisesti se on Elisabeth, muttei me sillä nimellä sitä aiota kutsua. "

Lankomies: " No siitä tulee sitten varmaan "Betti."

 Minä:  Eikun edelleen  Nätti:)

Sitten soitti äitini. Kerroin, että koiruus on saapunut tänään kotiimme. Äidin kanssa käytiin puolestaan tällainen vuoropuhelu: 

Äiti:  "Onko se nätti?" 

Minä: "Joo, se on Nätti. "

Äiti: Mikä sen nimi on? 

Minä: Se on Nätti. "

Koiran nimi muuten saikin alkunsa siitä, kun ajattelin, että kuitenkin joku toteaa, että onpas se nätti. Nyt voi sitten todeta, että nii-in, se on Nätti. Meidän aikaisemmilla koirilla on ollut jokaisella tarina nimensä takana. Meillä on asustaneet Vappu, Humppa ja Voltti. Edelleen pihakoirana meillä on ajokoira ja se on Häijy.

Metsästyskoiraksi siipallehan tämä koira on suunniteltu. Tykkään kuitenkin siitä, kun pystykorva on luonteeltaan eloisa ja nopeasti reagoiva, vähän kuin itsekin. Ja täällä luonnon helmassa koiran räksytyskään ei ketään häiritse.

Äitienpäivänä

Kevät koittaa ja äitejä juhlitaan. Oppilaani pujottelivat äideilleen puuhelmiä kuminauhaan. Saatiin aikaan rannekorut, joihin voi myös kietaista avaimet kiinni. Kätevä, jos ei ole taskuja. Totesin tämän itsekin, kun testasin etukäteen suunnitelmaani. 

Yhtä ihanaa kuin itse lahja, on aina sen paketointi ja myös kortin väsääminen. Se on juurikin se alakouluaika, kun äiti näitä perinteisiä pikkupaketteja saa. Tärkeitä!

Pojan pihassa kukki taas jo valkovuokot. Entinen talon asukki oli melkoinen puutarhataikuri. Pihassa oli upeasti suunniteltu kukkivien kasvien kavalkadi. Seuraavaksi puhkeavat kukkaan kielot koulujen päättyessä. 

Me kävimme perinteiseen tapaan koko suvun voimin syömässä äitienpäivälounaan. Niin oli menossa mukana minun ja siippani kanssa äitini, anoppini, poikani miniöineen ja pojanpoikani. Lisäksi siipan veli vaimoineen, lapsineen ja anoppeineen. Pois lähtiessä otettiin hieno kuva kolmesta iäkkäästä naisesta. Viimeinenkin heistä jäi juuri leskeksi. Oli liikuttavaa, kun kuvassa kaikki kolme leskinaista kävelivät käsikynkkää. Jäin miettimään kuinka tärkeitä pienet kohtaamiset ovatkaan! Ruokakin oli hyvää ja seura kaikkinensa piristävää. 

Lopun päivää olen rapsutellut kukkapenkkiäni. Rikkaruohot on sinnikkäitä, ne johtaa mua 1-0. Mutta periksi ei anneta! Omakotitalon pihapiiri on näin keväisin melkoinen työmaa. Nytkin pitäisi maalata terasseja, korjata pihalaatoitusta ja ahtaa vielä loput klapit latoon. Ja sitten laulaakin jo ruohonleikkuri...

 Vielä - tai enää  - on kolme viikkoa koulua. Se tulee menemään yhdessä hujauksessa. Kesän ajan olen luvannut hoitaa pojanpoikaa.  Mitähän kaikkea kesän aikana keksitäänkään yhdessä! :) Viimeinen kesä hänellä, ennen kuin koulu syksyllä alkaa. Mihin nämä vuodet menee?

Johan - poika Isovihan pyörteissä

Taasen kerran kiinnostus kuljettaa minut Isovihan aikoihin. Tällä kertaa viipyilemme Lohtajalla. Tarinan olen lukenut yli sadan vuoden takaisesta  lehdestä. Sinne tarina on kulkeutunut 1776 ja 1789 vuosina julkaistuista  Åbo Tidningar`ìn artikkeleista, jotka pohjautuivat  Kokkolan silloisen raatimiehen,  Jaakko Fahlanderin ja toisen, nimeltä tuntemattomaksi jääneen henkilön  muistiinpanoihin. 

Eräs kokkolalainen kaupunginpalvelija oli paennut kahden poikansa ja vaimonsa kanssa Himangalle tiheään metsikköön Isovihan tuoksinassa vihollisia. Harmillisesti kasakat löysivät heidän piilopaikkansa ja yrittivät saada perheen kiinniotetuksi. Kävi niin kurjasti, että muu perhe pääsi pakoon, mutta nuorempi pojista, joka oli vielä alle 11-vuotias, joutui kasakkain käsiin. Poika oli nimeltään Johan Hagberg. 

Yllä: Piilopirtti. Kuva otettu Kälviän eläinpuistosta. 

Kasakoita oli kaikkiaan seitsemän. He poistuivat paikalta Johanin kanssa, mutta pelkäsivät, että joku väijyisi heitä yön pimeydessä. Niinpä he päättivät jättää hevosensa maihin ja soutaa Parkkihaudan rannasta pienelle saarelle Vähälän luodon luona. Tämä paikka on ilmeisesti nykyään Himankaan kuuluva. 

Yllä: Piilopirtti Kälviän eläinpuistossa. 

Jaettuaan päivän ryöstösaaliin paneutuivat kasakat pitkäkseen. Johan-poika laitettiin kasakkain keskelle nukkumaan. Mutta voi vain kuvitella, ettei poika-rukalla uni tullut silmään. Hän makasi hiljaa paikallaan kasakkain nukkuessa ja kuulosteli ympäristönsä ääniä miettien, kuinka voisi päästä pakenemaan.

Johan-poika kuulikin, kuinka veden noustessa yön aikana vene kalahteli rantakiviin. Hän päätti ottaa riskin ja juoksi kohti venettä ja tuuppasi sen vesille hypäten  venhon kyytiin. Kasakat kyllä heräsivät pojan karattua veneen ääniin, mutta  ketteränä poika ennätti päästä jo sen verran kauaksi rannasta, että kasakat eivät saaneet häntä kiinni. Poika istui urhoollisesti veneessä, kunnes se aikanaan karahti rantaan. Seitsemän kasakan  kohtalona oli  menehtyä luodolle. 

LÄHTEET: Otava kuvallinen kuukauslehti. 1.10.1917. N:o 10. Toimittaja Helmi Krohn.  [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/599885?term=Kokkolan&term=pakenivat&page=3] Luettu 23.3.2025.