Pappi Peitzius Kälviältä

Tällä kertaa koukutun 1600-luvulla eläneestä Kälviän kirkkoherrasta, Martinus Michaelsson Peitziuksesta. 

Peitzius syntyi Kälviän Ruotsalossa 1610, silloin nimellä Martti Mikonpoika (Mårten Michelsson)  Peitso. Hänen elämäntarinansa on kiinnostava. 

Martti, talollisen poika, joka eli vaurastuneessa Peitson talossa, hyvien kulkuyhteyksien varrella postitien lähellä, pääsi opintielle Uppsalaan. Martin mainitaan koonneen opintorahoja laulamalla. Ylioppilaaksi hän kaiketi valmistui Uppsalassa 24.10.1628, myöhemmin sitten papiksikin.  Uppsalassa hän sai käyttöönsä hienon latinankaikuisen nimen Martinus Michaelin Peitzius.  Papiksi hänet vihittiin  Turun hiippakunnassa noin 1630. 

Pian papiksi valmistumisen jälkeen alkoi 30-vuotinen sota. Martinus vietti Tanskassa ja Saksassa sotilaspappina ja  sielunhoitajana suomalaiselle rykmentille 1640-1647. Tämän jälkeen Martinus valittiin kuningatar Kristiinan valtakirjalla kirkkoherraksi Kalajoelle 1647. Tätä virkaa Martinus ei koskaan vain  voinut ottaa vastaan, sillä hän sai syytteen ja joutui tuomituksi salavuoteudesta. Tämän vuoksi hänet erotettiin kokonaan pappisvirasta. 

Piispa Isaacus Rothovius  palautti kuitenkin Martinuksen pappisvirkaan 1649. Turun tuomiokapituli lupasi hänelle  sopivan "hyvän pastoraatin" avaamista, mutta Martinus joutui odottamaan sitä noin yhdeksän vuotta. Sinä aikana Martinus joutui  palvelemaan apulaispappina  Pohjanmaan eri seurakunnissa. 

Peizius tavoitteli Rothoviuksen tukemana Pietarsaaren kappalaisen virkaa, muttei saanut sitä. 1650-luvulla Martinus oli luultavasti Kälviän  papiston apulainen, koska tiedetään, että hän kirkkoherra Petrus Johannis Prochaeuksen kuoltua  1658 hän haki Kälviällä asuvana  pappismiehenä Kälviän kirkkoherran virkaa. Syksyllä 1658 Peizius vihdoin nimitettiin Kälviän kirkkoherraksi ja pääsi astumaan virkaan, kun edeltäjänsä lesken armovuosi oli päättynyt 1.5.1660. 

Yllä: Kälviän ensimmäinen kirkko. Lainaus Kälviän ja Ullavan kirjasta (s. 390). Alkuperäinen kuva on Maanmittaushallituksen arkiston omistuksessa. Tämä piirros on maanmittari J.J. Wikarin vuonna 1749 laatimastaan kartasta. Korkean tornin harjalla on erotettavissa risti sekä sen alapuolella viiritanko ja itäpäädyssä aumakatto. Sekä kirkkoa että tornia peitti paanukatto. Rakenustyöt kirkossa käynnistyivät noin 1640. 

Peizius oli naimisissa kaksi kertaa. Ensimmäinen puoliso, kälviäläinen Karin Larsdotter kuoli  1662. Toinen puoliso, Pietarsaaren kirkkoherran tytär,  Brita Månsdotter Gammal, oli hänkin leski avioituessaan Peiziuksen kanssa. Molemmat liitot olivat lapsettomia, mutta toisen liiton aikana perheessä oli kasvattipoika, Mårten  Henriksson Peizius (Martinuksen veljenpoika), joka oli syntynyt noin 1655.  Martinus Peizius kuoli noin 1674.

Peiziuksen omaisuuden jakamisesta  löytyy  useita mielenkiintoisia tuomiokirjoja hänen kuoltuaan.Koska Martiniuksella ei ollut lapsia, katsoivat ensimmäisen vaimon veljen pojat olevansa lähimmät perilliset, koska he olivat alaikäisiä tätinsä kuollessa ja  Peiziuksen avioituessa uudelleen. 

Veljesten valtuutettuna käräjillä 1674  toimi kokkolalainen Lars  Andersson. Toinen vaimo Brita oli haastettu asiasta myös käräjille, mutta koska ei saapunut sinne, hänet tuomittiin maksamaan 3 markkaa. Seuraavilla käräjillä maaliskuussa 1675 Brita-leskeä käräjillä edusti luotettu, Anders Kalm, joka esitti sovittelukirjeen toukokuulta 1674, missä mainitut veljekset tunnustavat lesken suoneen heille hänen autuaan miehensä jäämistöstä 700 kuparitaalaria ja 35 tynnyriä viljaa. Veljekset ovat tähän tyytyneet, mutta vielä pyytäneet matkakuluihin 70 kuparitaalaria, mihin Brita onkin suostunut. 

Vaikka sopuun onkin päästy, vaati veljesten  valtuutettu Lars vielä lokakuun 1675 käräjillä hopeatuoppia, joka on aikoinaan kuulunut ensimmäiselle vaimolle. Britan edustaja mainitsee myös testamentista, jonka puolisot ovat tehneet vuonna 1662. Testamentissa kerrotaan mainitun, että leskeksi jääneellä on valta saada ja  pitää kaikki varat sen jälkeen, kun perilliset ovat saaneet 200 kuparitaalaria. Anders Kalm esittää myös todistuksia, josta selviää, että nuo varat on maksettu ensimmäisen vaimon äidille. Loppupäätelmänä oikeus totesi, että veljekset olivat kuin olivatkin jo täysi-ikäisiä Martiniuksen kuollessa, eivätkä  he silloin olleet esittäneet mitään vaateita. Brita lahjoittaa Larsille hopeapikarin ja veljekset saavat pienet rahaosansa. 

Kopion tähän vielä suomennoksen testamentista, joka Martiniuksen puoliso Brita jättää  syksyllä 1675.

  

"Autuaan kirkkoherran herra Mårten Peitziuksen jälkeen jättämä leski, jumalaapelkäävä ja hyveellinen vaimo Brita Månssdotter Gammall antoi raatimiehen, luotetun Anders Kalmin toimesta esittää testamentin, jonka hän autuaan miehensä veljen pojan pojalle (sahl. mans broders sona son) Dn (Pappi) Peitziukselle (Martinum Peitzium) on tehnyt ja vahvistanut, kuuluen sanasta sanaan seuraavasti:

Kuten kaikkein korkein Jumala on armossaan suvainnut puolitoista vuotta sitten vaatia tästä kurjasta ja vaivalloisesta maailmasta autuasta rakasta miestäni, entistä kirkkoherraa täältä Kälviältä, herra M. Peitziusta (Martinus: M: Peitzium) ja minä näin yksin, arvoton leski, olen jäänyt suureen murheeseen ja kun me hyvän aikaa avioliitossamme elimme ja emme saaneet yhtään lasta tai elämänhedelmää (lijffsfrucht) Jumalan armosta, niin autuaan mieheni elinaikana otimme nuoren henkilön, autuaan rakkaan mieheni veljen pojan poika (sahl. mans broders sona son), Peitziuksen (Martinum Peitzium), jota me olemme lapsenamme pitäneet, koulussa sekä muissa opinnoissa tähän saakka. Ja minä nyt huomioon ottaen autuaan rakkaan mieheni sanat, haluan pitää tämän jälkeen, kuten tähänkin saakka, häntä lapsenani ja vanhuuteni lohtuna. Mainittu Peitzius (Peitzium) on siis aina tähän saakka osoittautunut kuuliaiseksi lapseksi ja kohdellut minua hyvin ja kauniisti niin, että minä olen jo hyvää apua ja tukea saanut häneltä murheellisessa leskeydessäni ja vielä tulevaisuudessa todennäköisesti voin saada. Tähän hän on sitoutunut niin kauan kuin minä elän. Tämän vuoksi olen minä harkinnut hänelle tällä etukirjalla kuolemani jälkeen antaa nautittavaksi ja pidettäväksi ilman valituksia ennen kaikkia muita perillisiäni, mikä oli autuaan rakkaan mieheni sopimus meidän kesken ennen kuin hän kuoli, että minä tämän Peitziukselle testamenttaan, nimittäin Penttilän ¾ manttaalin talon kaikkine omistuksineen pelloissa ja niityissä, kaikkine tarvekaluineen sen viljelykseen, mitä ne nimiltään voivatkaan olla. Tämän lisäksi kaikki rakennukset kaikkine sisuskaluineen, mitä ovat sängyt, ikkunat, pöydät ja penkit, sekä tuolit ja ruokakaapit, sekä muut puuastiat mitä Eteläpohjalaiset Juuret Tietoa ja tarinoita 4/4 löytyä voi. Samoin irtain, aloittaen talon omaisuudesta, 20 kappaletta lehmiä, 3 hevosta, 10 kappaletta lampaita, 2 pedattua sänkyä, penkki- ja pöytäliinat tupaan, sekä ruokatavarat, mikä on vilja, joka minun jälkeeni voi jäädä, tusina tinalautasia, 2 kappaletta kuparikattiloita á 1 leiviskä kumpikin, 2 kappaletta rautapatoja, sekä viinapannu ja suuri kattila kivirakennuksessa, jotka molemmat ovat sisään muuratut. Samoin 15 luotia hopeaa. Ja kun kaikki tämä ja vielä muuta on hänen (hans) oikeutettua hankintaansa, autuaan rakkaan mieheni minulle huomenlahjana lahjoittamaa ja antamaa, niin minä arvelen voivani antaa ja lahjoittaa sen kenelle minä haluan, mieluiten sille, jonka minä vanhuuden lohduksi ja syytinkimieheksi olen ottanut. Koskien autuaan rakkaan mieheni vaatteita ja kirjoja, niin lupasi autuas mieheni Peitziukselle ne itse kun hän eli, mitkä minä nyt hänelle sittemmin olen suorittanut ja toimittanut, niin kirjojen, kuin vaatteidenkin osalta. Tämän vuoksi käännyn aiheellisesti korkeasti kunnioitetun kihlakunnanoikeuden puoleen, että tämä minun vahvistamani lupaus ja testamentti voitaisiin laillisesti vahvistaa, niin että mainittu Peitzius (Martinus: Peitzius), kuten täällä on esitetty, voi todella minun kuolemani jälkeen tätä hyväkseen nauttia. Tämän suuremmaksi vakuudeksi vahvistan omalla allekirjoituksellani ja allekirjoitetut luotetut miehet ja Herra minun pyynnöstäni todistajina. Päiväys Kälviällä 2 lokakuuta 1675 Brita Månsdotter Gammall Jacobus Brennerus Precp. Et Pastor Cronebijensis A: Kalm Johan Präst"

Kasvattipoika Mårten Henriksson Peiziuksen elämä kuitenkin kuljetti Raaheen papiksi ja 13-päisen lapsikatraan isäksi. 

LÄHTEET: 

Asiakirjoja koskien Kälviän kirkkoherra Peitziusta.  Markku Pihlajaniemi.Eteläpohjalaiset Juuret Tietoa ja tarinoita 1/4 [https://www.etelapohjalaiset-juuret.fi/wp-content/uploads/2020/05/asiakirjoja_koskien_kalvian_kirkkoherra_peitziusta.pdf] Luettu 6.11.2022.

Kestikievarien aikaan II. Annikki Wiirilinna. [https://digi.kirjastot.fi/exhibits/show/annikki-wiirilinnan-artikkelit/kestikievari-2] Luettu 6.11.2022. 

Peitzius, Martinus Michaelis (1610–1673). Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554- 1721. SKS. Henkilöhistoria. [https://kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/henkilo/1936] Luettu 6.11.2022. 

Maijantyttären matkassa

Sain taannoin yhteydenoton vaasalaiselta Ola Österbackalta. Yhteistyömme seurauksena kirjoitan hänen kirjoittamastaan kirjasta blogijutun. Kirja julkaistiin alkujaan Österbackan äidinkielellä ruotsiksi nimellä Maijasdotter (2020) ja suomennos julkaistiin 2022 nimellä Maijantytär. Kirjan on suomentanut  Liisa Kovero. Kirjan päähenkilö, Alina, on alkujaan suomenkielinen, mutta elämän matkassa hänen kielitaitonsa laajenee ja niinpä hänen jälkeläisensä ovatkin ruotsinkielisiä.

                     

Kirja on kertomus Österbackan isänäidistä, Alina Maijantyttärestä, joka syntyi Soinissa 1878. Alinan elämä aikalaisten silmissä oli tuomittu, ennen kuin ehti alkaakaan, sillä hänen äitinsä synnytti tytön isättömänä. Maija, Alinan äiti, sai kaikkiaan neljä äpärälasta ja avioituu lopulta itsellisen leskimiehen, Jaakon kanssa, joka on puolittain invalidi lapsuusiän palovamman vuoksi.  Säädyllistä tarinaa ei oltu luotu kestämään, sillä sekä Maija, että lapsi kuolivat jo odotusaikana. Alinan äidin kuoltua Jaakko lohduttautuu juomalla ja Alina joutuu pakenemaan pienten sisartensa kanssa moneen otteeseen. 

Kirjan ensimmäisessä osassa  liikutaan Soinissa. Erikoisuutena suomennoksessa on hyödynnetty  Soinissa puhuttua murretta, jonka  kielentämisessä on ollut tukena Annikki Rannanpää. Murteella kirjoitettu teksti elävöittää kieltä kovasti. 

Kirjassa käydään kivalla tavalla läpi entisaikojen työtapoja. Niitä on kiva lukea ja nuoremmille lukijoille entisajan työnteko ehkä aukaisee silmiäkin. 

"Kun heinä oli niitetty, sen annettiin olla päivä  kuivumassa ja sitten se käännettiin ylösalaisin ennen kuin  se laitettiin haasioihin. Usein naiset hoitivat heinien kääntämisen. Miehet löivät  seipäitä maahan, laittoivat poikkipuita niihin ja nostivat sitten heiniä seipäille."

Kirjan kuvauksista heijastuu hyvin, kuinka työnjako entisissä agraariyhteisöissä luonnistui. Jokainen kynnelle kykenevä osallistui töihin taitojensa mukaan. Sukupuoliroolit säätelivät työnkuvia.  Myös kuvaukset koulusta ovat kiinnostavia. Koulua käytiin kiertokouluna muutaman viikon verran vuodessa. On myös kiinnostavaa lukea  yli  sadan vuoden takaisesta rippikoulusta. Kiehtovia ajankuvia ja vaikka niistä kerrotaan yksilötasolla, lienee suurimmalla osalla aikalaisista niistä samankaltainen kokemus. Muutoinkin kirja kuljettaa hengellisiä asioita mukanaan, mikä sopii hyvin ajan henkeen. 

Kirjan tarinat kuljettavat lukijaa Alinan mukana paikasta toiseen. Tapahtumat ovat totta, mutta toki kirjailija on käyttänyt fiktiivisyyttä tukena, koska  ei voi tietää, kuinka kaikki tarkalleen on tapahtunut. 

Tarinassa käy hyvin ilmi, kuinka raakalaismaista äpärälapsien elämä oli. Osaansa ei voinut valita. Sama häpeä seurasi lapset synnyttänyttä äitiäkin.  Kohtalona oli olla hylkiö muiden silmissä.  Ihmiset käänsivät päänsä pois ja suhtautuivat halveksien. Silti kirjassa käy hienolla tavalla ilmi, kuinka rakkaita isättömät sisarukset olivat Alinalle ja Maijalle. Alina, Milja, Alviina, Senja...Heidät vain oli tarkoitettu syntymään!

Alina unelmoi jo nuorena Amerikkaan matkustamisesta. Siellä ei tunnettaisi isättömän taustoja ja olisihan kiehtovaa matkustaa myös junalla ja laivoilla. Mutta rahattomana on aloitettava lähempää. Pian rippikoulun käytyään Alina päättää ottaa 11-vuotiaan siskonsa mukaan matkaansa. He lähtisivät tuttavan perässä  Kaustiselle. Matka Soinista taittuu Alajärven, Vimpelin ja Vetelin kautta määränpäähän pääasiassa kävellen.  Nuorin elossa ollut sisko jää vaarin luokse Soiniin.

Kirjan toisessa osassa elämä kuljettaa Alinan  Kortjärvelle. Pikkusisko pestataan  Alaveteliin. Alina on hyvä työihminen, mutta lähtö Amerikkaan polttelee mielessä. Alina säästää kaiken liikenevän ja löytääkin pian matkalle  kanssaan mukaan  Lydian. 

Kolmas osa vie Alinan lopulta Amerikkaan. Siellä Alina tunnetaan kirjanpidoissa nimellä Lena Andern - nimethän muuntuivat useinkin matkalla.

"Nyt Alina sai ensivaikutelman suurkaupungin vilinästä. Joukko erilaisia ihmisiä, keltaisia, mustia, valkoisia, ja  kaikilla oli kiire. Alina ei koskaan aiemmin  ollut nähnyt tummaihoista. Täällä heitä oli monia. Ja niin korkeita taloja! Ne  olivat niin korkeita, että aurinko meni pois näkyvistä."

On kiva lukea kirjaa, se kuulostaa kovin tutulta, vaikken ole Alinan elämään lähemmin koskaan tutustunutkaan. Alinan piikavuodet Kortjärvellä pitävät sisällä itselleni paljon puolituttuja nimiä. Samoin tuttuja nimiä löytyy uudelta mantereeltakin. 

Alina työskentelee aluksi piikana, mutta etenee  boarding houseen - täysihoitolaan herrasväen  työntekijäksi. Päivät kuluvat lautasliinoja taitellen,  ruokasalissa tarjoillen ja vuoteita sijaten sekä pyykkiä pesten. Alina saa kirjeessä sisareltaan Miljalta kuulla, että rakas vaari Soinissa on kuollut 71 vuoden ikäisenä. Myös Milja muuttaa 16 vuotta täytettyään Amerikkaan Alinan lähetettyä hänelle matkarahat ja näin sisarukset jälleen tapaavat. Alina huomaa kuitenkin etääntyneensä siskostaan.

Yllä: Alinan amerikanarkku. 

Alinan passi on lähes viiden vuoden reissun jälkeen umpeutumassa ja hän päättää palata Suomeen. Matka-arkku pullistelee tavaraa. Kotiseudulla odottelee Matts, jonka kanssa Alina on solminut lupauksen palaamisestaan. Alinaa vain kovasti huolettaa, kuinka talollisen poika suhtautuisi, kun saisi kuulla, että hän on äpärälapsi. Kirjan neljäs osa kuljettaa Alinan Kokkolan aseman kautta takaisin Kortjärvelle. Matts on häntä vastassa ja rohkenee pian kosia häntä.

"-Mulla on asia, josta mun pitää puhua. En ole tienny, miten sanoisin. 

Matts alkoi hermoilla. Oliko Alina lupautunut jollekin toiselle? Ehkä hän oli alkanut odottaa lasta?

-Sinähän et tiedä mitään mun vanhemmista, jatkoi Alina. Minä en tiedä, kuka mun isä on, nyyhkytti Alina. Ja oon niin kamalan surullinen, kun en tiedä.

Nyt se oli sanottu. Alina ei uskaltanut katsoa Mattsia. Hän istui hetken ja mietti."

Morsiuslahjaksi Alina saa Mattsin vuoleman rukinlavan. Mattsin vanhemmat suhtautuvat lopulta kunnioittaen piikatyttöön, koska hän on osoittanut kunnollisuutensa ja pätevyytensä. Ja onhan hänestä New Yorkissa  kuoriutunut hieno nainen. 

Yllä:Mattsin ja Alinan  kihlakuva.

Kuulutuksia otettaessa Alina on päässyt eroon entisestä nimestään eli  Maijantyttärestä ja kirkonkirjoihin hänet merkitään  vihkiessä Alina Antintytär Katajamäkenä Kortjärven kylästä. Kaikki mennyt, johon Alina itse asiassa oli täysin syytön, oli nyt papin toimesta merkitty anteeksiannetuksi. 

Minulla on  yhteiset, kaukaiset juuret kirjailijan ja hänen mummonsa kanssa, kuulummehan molemmat Keisarin sukuun. Siksikin kirja oli kiinnostava lukea. Alina sai kaikkiaan yhdeksän lasta puolisonsa Matts  Österbackan kanssa. Myös Kokkolanseudulla asuu Alinan jälkipolvia. Näin se maailma meitä kuljettaa. 

Kiitos vielä Ola Österbacka kirjan jakamisesta minulle! Voin lämpöisesti suositella kirjaa elämänkerroista, paikallishistoriasta tai laajemminkin Suomen historiasta kiinnostuneille, sillä se kantaa mukanaan loistavasti naisen elämää sadan vuoden takaisessa Suomessa. Pidin myös kovasti visiitistä kirjan matkassa Amerikkaan, koska sinne on omiakin esipolvia mennyt. Kirjan kuvaukset matkasta oli asiantuntevasti kirjoitettu. Jäin  isosti kirjan luettuani miettimään, kuinka valtaisia vaikutuksia ihmisten päätöksillä on heidän jälkeläistensä elämään. 

Jos kiinnostuit, kirjaa pääsee mainiosti tilaamaan  esimerkiksi TÄSTÄ linkistä klikkaamalla! Aika kiva luettava vaikkapa  isäinpäivä- tai joululahjaksi!

Isovihan kauhuja ja paloveroja seudullamme 1714

Pitkästä aikaa pääsen kirjuuttelemaan itseäni niin kovasti koukuttavista Isovihan aikaisista tarinoista. Kamalia, julmia tarinoita, mutta sen  verran sykähdyttäviä, että juutun näihin kerta toisensa jälkeen. Nyt löysin sähköisen version Kustaa Vilkunan teoksesta "Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. "

Olemme vuodessa 1714. On syksy kolmesataakahdeksan vuotta sitten. Tuon ajan sodan mukaisesti venäläiset kasakat ryöstivät maan asukkailta kaiken mahdollisen arvokkaan ja surmasivat vastaan tulleet tai ottivat vangikseen. Suomesta pakeni kaikkiaan noin 30 000 ihmistä Ruotsiin Isovihan julmuuksia. Syksystä 1714 kesään 1715 myös metsiin ja takamaille oli piiloutuneina asukkaita vihollisilta piileskellen.

Yllä: Muistomerkki Kaarlelan kirkon pihassa kohdasta, jossa on Isovihan aikana ollut kirkko. 

Ne  harvat ihmiset, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet Kokkolaan, pelkäävät, että kasakat polttavat ja tuhoavat kaiken, mitä saatavilla olisi. Näin oli käynyt hetkeä aiemmin esimerkiksi Pietarsaaressa.  Niinpä kaupunkilaiset päättävät tarjota kaupungin portille saapuneille kasakoille paloveroksi kaiken liikenevän, esimerkiksi  tapulin- ja raastuvankellot. Palovero tunnetaan myös nimellä sotavero. Se tarkoittaa vihollisen valtaamilta alueilta  verona otettavaa omaisuutta. Ajatuksena oli, että kun vero oli maksettu, ei  vihollinen sytyttäisi taloa tai kylää tuleen. 

Anomuksen  paloverosta esittää kaupunginviskaali Johan Kallström yhdessä vanhan rengin kanssa. Kasakat pistävät heidät kuitenkin hengiltä. Venäläiset tunkeutuvat saman tien kaupunkiin nostaen kaupunkiin johtavan nostosillan ylös, jotta kaupungin läheisyydessä piileskelleet suomalaisjoukot eivät pääse   häiritsemään rosvoamista ja tuhotyötä. 

Kasakkajoukot ovat saapuneet pappilan kautta ratsastaen kaupunkiin. Kun tuhoaminen vain jatkuu, päättää muutama  talonpoika uudelleen tarjota  venäläisille joukoille paloveroa. He tarjoutuvat järjestämään pidot. Talonpojat ovat nimittäin löytäneet  rovastin tyhjille jääneen pappilan ruoka-, viina- ja liköörikätköt. He kattavat pappilan kirjaston pöydälle hulppeat tarjoilut ja rientävät vastaan vihollisia kasakoiden karauttaessa pappilan pihamaalle. 

Kasakat eivät lämpene tarjoilulle, vaan jatkavat matkaansa kaupunkiin, kun ovat ensin piesseet talonpojat. Talonpojat ovat niin kipeitä ja voipuneita, että ryhtyvät lääkitsemään itseään paloveroksi tarkoitetulla viinalla ja liköörillä.

Viholliset poistuvat etäämmäksi muutamien päivien ajaksi. Pitäjänkirjuri Thomas Laiberg on ahdistunut ja hädissään  näkemistään tuhotöistä, kidutuksista ja surmista. Hän päättää koota pitäjäläisiä neuvonpitoon. 

Laiberg esittää talonpojille, että nyt olisi parasta heittäytyä tsaarin armoille ja yrittää laatia venäläiselle esivallalle anomuskirjelmä. Taivutteluista huolimatta talonpojat eivät lämpene Laibergin ehdotukselle. He eivät halua allekirjoittaa asiakirjaa. 

Laiberg päättääkin laatia salaa yksin asiakirjan. Hän varustaa sen sinetillä ja lähtee asiakirjoineen venäläisen esivallan luokse. Kasakkapartio kuitenkin tavoittaa hänet pian matkaan lähdettyään. Kasakat tiedustelevat, millä asioilla pitäjänkirjuri mahtaa olla liikkeellä. Laiberg selventää asiaansa ja  ojentaa kirjeensä kasakoille, jotka repivät sen palasiksi. Lainberg otetaan kasakoiden vangiksi ja hänet ilmiannetaan esikunnalle kivekkäänä. Kivekkäällä tarkoitetaan venäläisten vihaamaa sissiä. Tuo kivekäs -nimitys juontaa juurensa   päällikkö Kivekkääseen, jonka johdolla oli Inkerinmaalta tehty partioretkiä muutamaa vuotta aiemmin Venäjän puolelle. Päällikkö Kivekäs tuli niin kuuluisaksi, että kansa rupesi nimittämään uskaliaita partiomiehiä kivekkäiksi, joskus myös sisseiksi. Thomas Laiberg piestään pahanpäiväisesti. Kasakat pitivät häntä pitkään köysiin sidottuna. 

En tiedä, kuinka pahasti Laiberg loukki itseään tuossa kohtelussa. Joka tapauksesessa Thomasista tulee isä Maria-tyttärelleen vuonna 1723 Palon kylässä Domarsin talossa. Vaimona Thomasilla mainitaan tuolloin toisessa liitossa Brita Scherping. Lapsi on heidän ensimmäisensä. Isä-Thomas kuoli tyttären ollessa vasta 3-vuotias ja toisesta liitosta jäi isättömiksi kaksi nuorempaa tytärtä, kuten myös ensimmäisen liiton kaksi tytärtä. Toisen liiton kaksi nuorimmaista menehtyivät kuitenkin pienokaisina ja Maria elelee kaksistaan äitinsä kanssa, kunnes avioituu Neristaniin Johan Backmannin kanssa ja muuttaa sinne äiteineen päivineen 22-vuotiaana. Johan Backman omistaa Neristanissa kaksi taloa ja pariskunta asustelee siellä vuoteen 1750 saakka, jolloin äiti-Brita on kuollut ja pariskunta muuttaa Alaveteliin Bastubackaan. Siellä Maria elelee vielä 17 vuotta, joista kaksi viimeistä vuotta leskenä. Hänen kaikkiaan kahdeksasta lapsestaan aikuisiksi asti varttuu kaksi tytärtä. 

Thomas Laiberg oli syntynyt 1684. Hän kuoli vasta 1727, joten tämän ikävän tapahtuman jälkeen hän eli vielä useamman vuoden. 

Yllä: Kuolinmerkintä Kaarlelan kuolleiden kirjassa alkuvuodesta 1727. 

LÄHTEET: 

Johnson, S. Historisk  tidskrift för Finland.  Historiska föreningen. 2012:3,  329-330. [file:///C:/Users/kivim/Downloads/3510-79-PB%20(2).pdf] Luettu 23.10.2022. 

Palovero. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Palovero] Luettu 23.10.2022.

Topelius. Maamme kirja: 165. Kajaanin linna ja kivekkäät. Wikiaineisto. [https://fi.wikisource.org/wiki/Maamme_kirja:_165._Kajaanin_linna_ja_kivekk%C3%A4%C3%A4t] Luettu 23.10.2022

Viha. Kustaa, H.J.Vilkuna. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Suomalaisuuden kirjallisuuden seura. Helsinki. 2005.  [https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/182978/HT229_opt.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 23-10.2022. 

Syyslomalla rauhoittumassa

Tarvitsen omaa aikaa. Se on keinoni palautua kaikesta arjen rumbasta. Nyt alkoi syyslomaviikko, mutta tässä on kaikenlaista extraa. Olin haaveillut historiapainotteisesta tekstistä, mutta juuri nyt ei aika anna sille tilaa.

Pitkospuilla kulkiessani pysähdyn. Joku metsän elävä on tehnyt jätöksensä pitkospuulle. Siinä näkyy, kuinka tämä joku on nautiskellut aikaisemmin karpaloita viereiseltä suolta. 

Mulla on juuri 4 vuotta täyttävä epeli täällä kanssani lomailemassa koko viikon. Ja eipä siinä mitään, mutta kun meidän keittiöremonttikin sattui lopulta myös juuri tähän ajankohtaan. Nyt on keittiöstä kaapit irrotettu, huomenna lähtee vanha lattia. Sitten uutta ehoisampaa lattiaa tilalle ja jossain vaiheessa toivottavasti saadaan ne uudet keittiön kaapitkin paikoilleen. Ja sitten vielä sama juttu apukeittiöön. No asennoidun, että vietän aikani kotona - se on ihan jees, mutta kaappien tyhjennyksistä en niin tiedä. 

Saavun järvelle. Lintujen äänet ovat valtaisat. Jo ennen sinne saapumista tiedän, että siellä on joutsenia  - mutta kuinka paljoin, se on yllätys!

Lähimpänä on lintuperhe; isä, äiti ja neljä harmaakylkistä poikasta. Muita poikasia ei järvellä lintujen  joukossa näy. 

Katselen aukealla suota. Siellä täällä mäntyjä.  Mutta suurimmaksi osaksi puutonta. Saappaat ovat tarpeen. 

Siellä, täällä on karpaloita. Itse asiassa myös useita saappaan jälkiä. Joku on viikon aikana käynyt poimimassa karpalot. Syön kuitenkin kaikki näkemäni ja marjoissa  maistuu syksyinen kirpeys.  

'

Etäämpänä näen laudan. Ihmettelen. Se on oudossa kohdassa. Mietin, onko se osa pitkospuita. No ei ole. Oivallan, Se on osa omaa perintöveneeni penkkiä, joka katosi vuosi sitten. Ärsyttää.  Toin aikoinaan perintöveneeni eläkepäiviksi Päiväjärvelle. Se sai vuosia viettää arvoisaansa eläke-elämää, mutta parina viimeisenä vuonna sen osa oli myös kokea kovia. Tämä penkki katosi ja kesän aikana myös kolmet airot katkaistiin. Itse soudin kesän aikana  vain kerran. Silloin tein päätöksen -venhon loppueläkepäivät on sukuni omistuksessa. Esikoiseni entisöi siitä itselleen veneen. 

Ihana kierros. Ilta painaa jo päälle. Kävelen hiljakseen autoni luo. Olipa rentouttavaa!

Kaupunginkaarti

Erästä aikaisempaa tekstiä kirjoittaessani tuli vastaan nimitys "kaupunginkaarti." Asia oli minulle entuudestaan vieras, joten päätinpä sitä vähän tutkiskella. 

Kaupunginkaarti tunnetiin myös nimellä porvarikaarti. Ei ole tiedossa, milloin kaarti oli perustettu, mutta ensimmäinen maininta siitä löytyy jo vuodelta  1674. 

Kokkolan seudun historiassa kaupunginkaarti mainitaan Isonvihan jälkeisinä aikoina, kun järjesteltiin kuningas Adolf Fredrikin vierailua Kokkolaan vuonna 1752. kaupunginkaarti oli ilmeisesti sammunut Isovihan vuosina, mutta rauhan palattua kaarti elvytettiin uudelleen toimintaan. Kaartia ryhdyttiin jopa varustamaan asein ja edustavien pukujen kera. Haluttiin myös liittää siihen ratsuväen osasto. 

Kun kuningas Adolf Fredrik saapui Kokkolaan kesäiltana 31.7.1752, olikin kaupunginkaartin ylväs ratsuväenosasto uudenkarheissa  univormuissaan vastassa kuninkaan saattuetta Kaarlelan  kirkon  luona, paraatiasennossa seisoen, miekat paljastettuina  tien oikealla puolella. Ja kun kuningas yhdesssä ratsuväenosaston parijonon kanssa saapui kaupungin  keskustaan Isollekadulle, oli Raatihuoneen torilla kaupunginkaartin jalkaväki jo odottamassa saattuetta siellä. 

Kahdentoista ratsumiehen  kerrotaan seisseen vartiossa karbiinilamput käsissään kuninkaan yöunta vartioiden nykyisen Chydeniuksenpuiston kohdilla.

LÄHTEET: Kuningas Adolf Fredrikin vierailu. Kokkolan kaupunki. [https://www.kokkola.fi/meresta_noussut_kaupunki/ruotsin_vallanaika/vapauden_aika/kuningas_a_fredrikin_vierailu/fi_FI/kuningas_aadolf_fredrikin_vierailu] Luettu 8.3.2020. 

Kokkolan kaupungin  historia 1-2,  s. 144-145.

Kokkolanseudun puumerkkejä

Nyt perehdytään puumerkkien mielenkiintoiseen historiaan! Puumerkki sanana tulee lähes suoraan ruotsin sanasta "bomärke,", joka tarkoittaa asumus- tai talonmerkkiä. Puumerkkien käyttö perustuu ikivanhaan oikeustapaan. Sitä käytettiin omistussuojana  ja sillä katsottiin olevan lain antama suoja. Jo niinkin aikaisin kuin  keskiaikaisessa Ruotsin maanlaissa on mainittu puumerkin väärinkäyttö rikollisena. Väärentäminen tuomittiin siis yhtä rikollisena kuin meidän aikoinamme nimikirjoituksen väärentäminen. 

Usein näkee puumerkkejä vanhoissa huonekaluisssa. Olikin tapana, että puumerkein varmistettiin omistajuus irtaimiston haltijana. Vuoden 1798 oikeuskauden määräyksessä  puumerkein varustetussa asiakirjassa tuli olla kahden todistajan  nimet. 

Mistä sitten kumpusivat puumerkkien aiheet? Idea  merkille saattoi syntyä oman ammatin kautta. Moni puumerkeistä on tulosta ihmiskunnan pitkäaikaisesta kanssakäymisestä aikojen saatossa. Aivan varhaisimmilla merkeillä on yhteys myös uskontoon. Yleisin niin kutsutuista taikamerkeistä on hakaristimuoto, joka on todistetusti peräisin seuduillammekin jo rautakaudelta. Vasta toisen maailmansodan aikana se liitettiin  valloittajakansan käyttöön. Yksi hyvin tavanomaisista puumerkkimuodoista on ollut myös viiskantamerkki, joka saatettiin liittää ruumisarkkuun tai riihen  ovenpieleen, jotta vainaja ei tulisi öisin häiritsemään elossa olevia

Alla: Kälviän kruununmakasiinin puumerkkejä. Ne ovat rakennuksen kivijalassa - mikä työ onkaan ollut niihin kaivertaa puumerkit ennen rakennuksen kivijalan luomista!

Puumerkkien käyttö väheni muuten vasta 1950-luvulla. vanhin Suomesta löydetty puumerkki on ilmeisesti löydetty Ulvilan hautausmaalta. Merkki on on kyetty yhdistämään 1200-lukuun!

Alla: Tankarin kirkon puumerkit. Näitä löytää Tankarin kirkosta puupenkkien virsikirjatelineistä. Aika veikeän näköisiä, en ole selvittänyt niiden haltijoita. 

Länsisuomessa puumerkit ovat olleet sidoksissa ennemminkin taloon kuin asukkaisiin. Usein merkki säilyi, vaikka talo vaihtoi omistajaa. Usein talokaupan mukana seurasi irtaimistoa, jota olisi ollut työlästä muuntaa toisen puumerkin alle. 

Jos taas kantataloa jaettiin suvun kesken, usein vanha merkki jäi  talon uudelle omistajalle ja siitä erkaantuneet talot herkästi kehittivät vanhaan puumerkkiin jonkin uuden asian. Myös naisella saattoi olla oma puumerkki, vaikka näitä vähemmän tuleekin vastaan. Etenkin, jos kyseessä oli talon omistava leskinainen. 

Oman sukuni puumerkit Etelä-Pohjanmaalla ja Satakunnassa ovat aikojen saatossa suurimmaksi osaksi kadonneet. Isäni suvussa tulipalojen myötä, kun taas äitini suvussa moni asiakirja on kylmäpäisesti tuhottu ei-niin-tärkeänä tai asiakirja on kokonaan puuttunut - välillä ehkä tarkoituksellisestikin. Siippani ruotsinkielisessä  suvussa Kokkolassa - tai silloisessa Kaarlelassa -   kaikki asiakirjat taas on pedantisti tallella vuosisatojen ajalta. Varmaan tämä kertoo jotain tilanpitäjien tunnollisuudestakin. 

          

Sain jokunen vuosi sitten anopiltani lahjaksi ison kasan suvun vanhoja asiakirjoja. Mikä mieletön lahja - sukututkija ei voisi innostua mistään juuri enempää!  Minua hieman pelottaa omistaa niitä - pelkään, että jotenkin onnistun ne tuhoamaan. Ne pitäisi kaikki järjestelmällisesti ainakin valokuvata. Olen vuosien saatossa avannut kirjekasan kolme kertaa. En koskaan pääse selvyyteen kaikkien asiakirjojen luonteesta. Siellä on kauppakirjoja, todistuksia, tilakirjoja, perunkirjoja, ruotusopimuksia, lippusia, lappusia...

Tänään avasin yhden pumaskan. Asiakirjat ovat monelta eri vuosisadalta. Ruotukirjat vanhimpia, mutta niitä en tänään ennättänyt kuvaamaan. Laitan tähän kuvia muutamista suvun asiakirjoista - tai siis niissä olevista puumerkeistä. 

Yllä: Jacob Jacobsson Huchtala ja Maja Johansdotter sekä todistajana Matts Johansson, jonka sukunimestä en ihan ole varma. 

Asiakirja on vuodelta 1806. Jacob Jacobsson  oli syntynyt 1749 ja kuoli pari vuotta tämän puumerkin jälkeen vuonna 1806. Hänen vaimonsa Maja  Johansdotter oli tyttönmeltään Wässe/Wässi.  Hän oli syntynyt 1750. Maja kuoli 1819. Jacob ja Maja olivat pojanpoikani esivanhempia kahdeksan sukupolvea häntä aiemmin. Molemmilla puolisoilla näyttää olevan sama puumerkki. 

Tässä alla asiakirjassa näyttää olevan samainen Maja Johansdotter sekä lisäksi Abraham Jacobsson ja Abraham Abrahamsson. 

Abraham Jacobssonilla on sama puumerkki kuin veljellään ja veljenvaimollaan yllä. Abraham Abrahamsson on puolestaan Abraham Jacobssonin poika ja hänellä on jo omanlaisensa puumerkki. Abraham Abrahamsson Huchta oli syntynyt 1780 ja isänsä Abraham Jacobsson 1747. Hän oli kotivävynä Prestillä ja myöhemmin maanviljelijänä samalla tilalla. 

Vuodelta 1864 Matts Johansson Heikilä. Merkki on selkeä muunnelma aikaisemmista sukupolvista. Merkki on vuodelta 1864. 

Alla olevassa asiakirjassa on itselleni tuntemattoimia nimiä yläreunassa. Henric Johansson ja Anders Mattsson kuitenkin.  

Alimmaisena on Anders Korp. Lienee Korpilaisten sukua? En ole ennättänyt läpikäymään näitä asiakirjoja, joten niiden asiayhteys on toistaiseksi ontuva ja siksi nimiä on vaikea tunnistaa. 

Alapuolen asiakirjassa on vedetty henkseleitä asiakirjatekstien päälle useamman kerran. Ilmeisestikin päivitetty versio asiakirjasta on aina päivitetty samaan paperiin - ainakin 4 kertaa. Puumerkin kuittaajana on Eric Jacobsson Heikelä. 

Alempi asiakirja on melkoinen sutaisu. Teksti on muita sekavampaa eikä niin siistiä. Bongaan sieltä kuitenkin nimen Johan Ericsson Witick puumerkkeineen. 

Vuoden 1810 asiakirjassa on Abraham Hucktalan nimi ja tämän lisäksi uusi puumerkki todistajalta: Henrik Johansson Måttinen. Hän ei liene ainakaan lähisukua. 

Tässä alla olevat kaksi jälleen samaa suvun samanlaista puumerkkiä. Hauskaa katsoa, että niissä oikeasti näkyy kirjoittajiensa erilainen kädenjälki!

Todistajana näyttää olevan Anders Fredriksson Majabacka.  Asiakirja on vuodelta 1850.

Tässä alaopuolen asiakirjassa on jälleen samoja nimiä kolmen henkilön kuittaamana. Taitaa olla kyseessä äitinsä perunkirja tekstistä päätellen.  Todistajina Matts Mikelson Korpe omine puumerkkeineen ja Matts Hauchtonen af dito eli käsittääkseni samasta paikasta. 

Vielä löytyy uutta - todistajana vuoden 1836 asiakirjassa on Eric Jacobsson Hejkilällä Matts Eriksson Kykyri. 

Kerran vielä törmään  lähes samaan Huchtalan puumerkkiin- se on Anders Huchtalalla. Yläosan tähtikuvio vain on muuttunut ristiksi.   Ylempänä mainitaan ilmeisestikin aviopari Abraham ja Anna Lillpeitso, jos nimen oikein tulkitsin näin kuvasta...

Heilläkin on keskenään samanlaiset puumerkit. 

Pahnanpohjimmaisena kuvissani on vielä Anna Elisabeth Hauhtosen ja Abraham Matsson Kottkan puumerkit. Heilläkin näkyy erot kädenjäljessä. Alimmaisena asiakirjassa on  todistajana Maria Andersson Junttilan yksinkertainen risti-puumerkki. 

Näissä riittäisi tutkittavaa ja pähkäiltävää pidemmäksikin aikaa!

LÄHTEET: Sukututkimuksen asiakirjaopas - väestöhistorialliset arkistolähteet. Päivi Happonen. Mikkeli 2004. [https://katiha.xamk.fi/Karjalatk/downloads/Sukututkimuksen_asiakirjaopas_Happonen.pdf]