Eläinmaailma on ihmeellinen. Joitakin eläimiä on välillä runsaasti, sitten ne lähäes katoavat muutamaksi vuodeksi palatakseen taas yhtä äkisti kuin katosivatkin. Meidän pihapiirissä ei ole jäniksiä näkynyt moneen vuoteen. Mutta tämä kevät toi muutoksen. Tämä urhea jäns on pomppinut pitkin pihatietä koiriemme kauhuna. Arvatkaa vaan, montako yötä olen kuunnellut pystykorvamme räksytystään ulkohäkissä...
Mistäkö sitten erottaa, onko tämä metsäjänis vai rusakko, kun joku kumminkin miettii. Katsokaapa vaan kohti häntää, siellä on vaalea läikkä. Metsäjäniksen häntä kun on kesät, talvet kuin valkea pumpulitukko, vaikka se muutoin saakin verrattoman suojavärin. Samoin vatsan alla näkyy valkeaa väriä.
Kotipihani ympäristö on kuin luotu jänikselle. Siellä on pitkää heinää, pusikkoa ja asumatonta peltoa ja myös pikkumetsikkö. Sinne on helppo kätkeytyä ja tehdä pesäpainaumia pitkään heinikkoon. Pääasiassa jänis liikkuu päivän jo hämärryttyä, mutta on se ilonani välillä päivisinkin pompahdellut. Mikähän siinä on, että villin eläimen liikehdintää on niin kiinnostavaa seurata?
Eräänä heinäkuisena iltana siippa katseli kuistin ikkunasta illan jo hämärryttyä. Hänellä on metsämiehen silmät - näkee usein sellaista, mitä muut eivät erota. Nyt pysähtyi katsomaan outoa, tummaa möykkyä etupihallamme. "Mikä tuo on?" Haki kiikarin. Aikansa pällisteli ja huudahti "Siellähän on jäniksenpoikanen!"Minä en nähnyt ensalkuun mitään, tosi hyvin kätkeytyi pieni palleroinen vihreään nurmeen loppuillan hämärässä.
Olin kameroineni nopeasti ulkosalla, isompaa salamaa en ennättänyt putkikameraani asentamaan, joten oli pakko päästä niin lähelle, että kameran oma salama valaisisi jäniksen...
Olo oli kuin hippaleikissä olevalla. Hiivin avonaisena hulmuavan saunatakkini kanssa kuin yön vanha keiju...Onnekkaasti auto pihassamme oli oikealla paikalla ja pääsin hivuttautumaan auton takaa lähemmäksi, lähemmäksi...
Oli niin hämärää, etten erottanut jänistä, vaikka se oli automme vieressä kyyryssä samassa paikassa. Niinpä etenin hitaasti askel askeleelta ja kuvasin vähän sinne sun tänne jo kauempaa, kun en tiennyt, milloin se livahtaisi karkuun. Oletin jo jäniksenpojan luikkineen pakoon, kun en sitä nurmella erottanut.
Pääsin lopulta parin metrin päähän jäniksestä. Raukka, pelkäsi varmaan minua. Oli kyyristyneenä paikoillaan pitkän aikaa. Näinhän eläin toimii tietysti minkä tahansa uhan kohdatessaan Lopulta se lähti loikkaan ja katosi pihani viereiselle pellolle.Pienen pieni pallero, pikkuisen kanin kokoinen.
Jäniksillehän on tyypillistä, etteivät ne rakenna varsinaista pesää, vaan jättävät jokaisen poikasen liikkumaan omia aikojaan. Näin pienenee riski, että jokin petoeläin söisi kaikki poikueen poikaset. Niinpä - ketunkin olen nähnyt pihani tienoilla monena iltana. .Jäniksen riski on iso menehtyä ensimmäisenä elinvuonnaan - vain noin joka viides poikanen selvityy ekan vuoden yli.
Tällaiseen poikaseen ei kannata mennä koskemaan. Vaikka tuntuisi, että raukkaparka on hukassa yksinään, asia ei yleensä ole niin. Emo löytää sen kyllä. Alkuviikkoina emo imettää poikastaan hämärän tultua kerran vuorokaudessa. Sen lisäksi poikaset syövät kasvisravintoa jo ensimmäisistä elinpäivistään lähtien.
Jänishän saa useamman poikueet vuodessa. Vanhalla kansalla on niille aivan ihastuttavat nimet. Huhti-toukokuussa syntyneitä kutsutaan hankipojiksi, koska maassa saattaa paikoitellen olla vielä lunta. Kesäkuussa syntyvät poikaset ovat lehti- tai heinäpoikasia. Sellainen taisi olla tämä oma jäniksenikin. Sitten elokuussa syntyvät joskus vielä sänkipojat. Aivan hurmaavat nimet, eikö!
Tässä tämä ihana lehtipoikani juuri ennen kuin se otti loikan ja katosi:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti