Isälleni...

Tämä on ollut minulle erityinen viikonloppu. Oletin, että blogipäivitys tältä viikonlopulta jäisi väliin. Kun olen stressaantunut, en pysty kirjoittamaan mitään. Aamulla tajusin, ettei tekstiä vain synny, enkä voi sitä silloin kirjoittaa. En voinut klikata mitään valmistakaan tekstiä  jullkiseksi. Isäni oli  loppukesästä asti palliatiivisessä hoidossa ja viimeisen viikon saattohoidossa. Tänään hän nukkui pois. Niin rakas isäni. Olin aina isäni tyttö. Olen edelleen. Ja ikuisesti. 

Minulla ja äidilläni oli onni olla paikalla, kun isä kirjaimellisesti vain hiipui pois. Sisareni ennätti paikalle  vain hetkeä myöhemmin. Lääkäri kysyi myöhemmin, onko kellään tietoa, milloin  kuolema tapahtui. Vastasin "19.02." Kaikki katsoivat ihmeissään, selitin että katsoin heti kelloa, kun ymmärsin. Isä olisi toiminut ihan samoin. Niin isän tyttö...

Isäni; vahva, sinnikäs, erityisesti kielellisesti erityislahjakas  isäni - loppuun asti. Olen miettinyt viime viikoina oikeasti, kirjoitanko hänestä kirjan. Hän ansaitsisi sen. Ja materiaali siihen minulla on jo valmiina, jos jossain vaiheessa sen vain  jaksan tehdä. Tosin en juuri nyt...

Tässä kuvassa olen 6-vuotias - isäni kanssa. Kuvassa isäni on minusta ylpeä.  Näen sen.  Ja ennen kaikkea nuo rakastavat kädet, joita vielä kylminäkin hyväilin. Kuvasta on siis. 46 vuotta, vähän ylikin. Äidin veljen, rakkaan, jo poisnukkuneen enoni ottama kuva vuodelta 1974. Katson noita rakastavia käsiå ja katsetta. Isä oli esikuvani. Isä halusi, että opin soittamaan pianoa, Opinkin, vaikka protestoin ensin pöydän alla mököttämällä, Isä tiesi, mitä oikeasti haluan, vaikka olinkin ujo, Olimme niin samanlaiset.  Olen niin kiitollinen.   Isänikin olisi halunnut oppia soittamaan, muttei koskaan saanut mahdollisuutta. Mielettömän musikaalinen isäni. Miksi minä sain mahdollisuuden ja hän ei? Isän kanssa opin myös sukurakkauden;-  teimme yhdessä  sukututkimusta. Olin alta 2-kymppinen, kun hän opasti minut siihen. Minä jatkan siitä, mihin hän jäi. Me jäimme.

Isä, kaikesta  kiitos. Aina.

ILTALAULU

Varjot kasvavat on tullut ilta

Nurmen kukat jo sulkeutuneet

Karja noudetaan pois laitumilta

Ja hiljaa ovat järvien veet.

Joskus pelkäsin, enää en pelkää

Tyynin mielin nyt ootan mä vaan

Ei heikolle käännetä selkää

Vielä portin mä nään raollaan

Ja kun viimeisen lauluni kuulen

Se on kaunis ja rauhallinen

Ehkä hiljainen hyräily tuulen

Taikka viserrys varpusen.

-Jouko Mäki-Lohiluoma-