sunnuntai 21. toukokuuta 2023

Kaatuneiden muistopäivänä


Te lähditte tuntemattomaan
Te ette palanneet kotiin
Niin raskaat olivat nuo askeleet
Kiitos vapaasta Isänmaasta
Me emme unohda...

Tässä pieni kuvatarina isoisäni elämästä. Kuvia ei ole paljon. Siihen on syynä sekä sota, jonka jälkeen ei ollut enää kuvattavaa, että myös sukutilamme tulipalo vuonna 1952, jossa vähätkin kuvamuistot tuhoutuivat.

Vihki-ilmoitus on vuodelta 1937. Ainoa kerta, kun isovanhempamme mainittiin lehden sivuilla yhdessä. Samana kesänä heinäkuun 24.  tanssittiinkin jo häitä.  Vuoden päästä  isovanhempieni kihlauksesta oli jo esikoinen syntynyt. Kaikki näytti enemmän kuin onnelliselta.


Sitten tulikin jo talvisota ja jatkosota. Kuvassa isoisäni eturivissä toinen oikealta. Kuva on otettu kesällä 1941. Isäni oli kuvaa otettaessa  puolivuotias. On niin vaikea tunnistaa isoisää kuvasta.  Emmehän koskaan saaneet tavata. Suvun näöstä silti löytyy aavistus jotain tuttua. Pidän hänen ryhdikkäästä olemuksestaan  ja suorasta katseesta! Varmaan hänen pikkuveljensäkin on samassa kuvassa, mutta häntä en osaa varmuudella tunnistaa.

Geenit on jänniä - jos minun pitäisi valita lempparityyppi kuvan perusteella, hän olisi kuvasta juurikin isoisäni! Itsevarman näköinen, suoraselkäinen tyyppi!


Toukokuussa -42 pikkuveli katosi. Isoisä sai ylimääräisen loman, jotta pääsi kertomaan katoamisesta kotiin. Se loma jäi hänen viimeisekseen. Kun tieto isoisän kuolemasta oli jo tullut vaimolle, saapui vielä sen jälkeen hänelle  isoisän kirje, jossa hän lohduttavasti  kirjoitti vaimolleen "Älä huoli, etsin Matin." Etsintä päättyi, kun isoisäni kaksi viikkoa myöhemmin kuoli. 

Isoisäni sodanaikaiset kirjeet ei ole  valitettavasti säilyneet. Mummoni pelkäsi kuolleiden kummittelevan ja muutoinkin muistot ahdistivat. Hän pyysi isääni polttamaan sodan jälkeen kirjeet. Isä poltti ne äitinsä pyynnöstä, mutta katui sitä koko aikuisuutensa. Oli lukenut kirjeet läpi ennen polttoa ja kertoi minulle , kuinka kaunis käsiala isällään  olikaan. 

Isoisän äiti  puolestaan näki vuosikausia painajaisunia kadonneesta pojastaan. Unissa poika huhuili aina  jossain järven takana, mutta etäältä. Epätietoisuus, se oli pahin kaikista. En koskaan kuullut, että isoäiti olisi nähnyt painajaisia kahdesta muusta menehtyneestä pojastaan. Monen vuoden taistelun jälkeen isoisän veljelle lopulta myönnettiin paikka sankarihaudoista. Mutta hauta, se on edelleen tyhjä. 

Vuodelta -47 löysin  lehdestä ilmoituksen jossa myös isoisäni veljeä vielä etsittiin. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä oli hänen kohtalonsa. Ainakaan taistelussa hän ei menehtynyt. Voi, kunpa tämä vielä joskus selviäisi!

Alla olevassa  lehtileikkeessä vuonna 1947  etsitään isoisäni veljeä, Matias Einoa eli Mattia. 


Surun päivä kesällä 1942 Lappajärven Tarvolassa. Isoisä oli pitänyt noutaa arkussaan Kauhavan asemalta. Arkun päällä oli kiinnitettynä lappu, jossa oli ilmoitettu, ettei arkkua saa avata. Tämän vuoksi mummoni elätteli vuosikymmenet toivetta, että jos puoliso ei olisikaan ollut arkussa vaan vielä palaisi.

Isäni on kuvassa tuo pienokainen äitinsä sylissä. Isoisänihän kuoli Mannerheimin 75-vuotisparaatista palatessa, kun kuorma-auto ajoi ojaan ja miehet sinkoilivat lavalta. Isoisän pää osui kiveen ja hän kuoli Äänislinna kenttäsairaalassa. Niin turha kuolema!


Isoisäni on minulle vain muutama kuva ja kultakirjaiminen nimi taulussa. En tiedä, missä hän oli hyvä, millainen hän oli luonteeltaan. Oliko hänkin vasenkätinen, kuten minä, siskoni ja isäni? Mitä hän ajatteli sodasta? Miltä tuntui jättää vaimo kotiin kahden pienen kanssa? Miltä ajatteli, kun veli katosi sodassa? Miten asetteli sanansa, kun kirjoitti vaimolleen kotiin? Ehkä yritti hälventää pelkoa, kaipuuta ja rauhoittaa kotona pelkääviä. Sen tiedän, että viimeistä kertaa rintamalle lähtiessään, hän oli itkenyt siskolleen. Tiesi kuolevansa. Pelkäsi, miten vaimo selviää pienten poikien kanssa. Tämäkin keskustelu aukeni vasta kymmeniä vuosia hänen kuolemansa jälkeen. Lähtiessä piti esittää, että kyllä kaikki järjestyy, pian palataan kyntötöihin kotiin. Mummoni oli vain 26-vuotias leskeksi jäädessään. Hän ei enää koskaan sen jälkeen avioitunut. Hoiti lapset yksin ja eli kovan elämän.



Talvisodassa ja jatkosodassa kuoli noin 90 000 sotilasta. Useat heistä heistä olivat perheellisiä, sotaleskeksi jäi noin 30 000 ja noin 55 000 lasta jäi sotaorvoksi. Isäni yhtenä heistä.

Kolmas kuva on otettu ihmisikä myöhemmin. Kuvassa jo edesmennyt isäni katsoo pientä hautakiveä, jossa lepää hänen isänsä. Hän muistaa isästään vain lähtiäisvilkutuksen. Isäni oli 1,5-vuotias, kun hänen isänsä kuoli. Isäni aina lohdutti itseään kertomalla, että isällään on yksi Suomen kauneimmista hautapaikoista rakkaan Lappajärven rannalla,



Miten erilainen olisikaan ollut meidän kaikkien elämä, jos isoisä olisi saanut jäädä eloon! Vaimonsa ja poikiensa talo oli pakko myydä, elämä asettui ihan toisaalle. Yhteydenpito isän sukuun väljähtyi yli 70 vuodeksi. Viime vuosina olen pakonomaisesti etsinyt pikkuserkkujani, joita en koskaan lapsena oppinut tuntemaan. Elämä ja sota kuljetti esipolvemme erilleen. Toisenlaisessa tarinassa olisimme olleet ystäviä ja tuttuja lapsesta lähtien.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti