Kiire viikko, vaikka muka lomalla ollaan. Tunnen oloni kuitenkin jo rentoutuneeksi. Tiedän sen aina siitä, että minuun iskee pakonomainen tarve kirjoittaa jotain novellityyppistä. Tunne iski tällä viikolla, vaikka olin ajatellut, että tänä kesänä oleilen enemmän, enkä kirjoita. Mutta minkäs teet. Minulla kipunoi mielessä loistava aihe - todenperäinen sukutarina. Siinä olisi ainesta kirjaankin, mutta tällä hetkellä rahkeet ei kyl riitä sellaiseen.
Tänään esikoiseni täytti 28 vuotta. Olin itse saman ikäinen hänet saadessani. Sunnuntailapsi. Minulla on tapana edelleen järjestää synttärit pojilleni, vaikka täysi-ikäisiä ovatkin. Molemmilla on merkkipäivä kesällä, niin on ihana pyytää aina lähisuku kesänkin kunniaksi paikalle. Tällaisella säällä suvun nuorimmat - niin, ja myös äitini - pulikoivat antaumuksella altaassamme.
Pari päivää meni kokkaillessa. Olen Etelä-Pohjalaiseen tapaan aina niin suureellinen, kun johonkin alan. Tein mansikkakakkua ja uunipellillisen kokoisen voileipäkakun - kuten aina. Uskokaa tai älkää, ne on jo lähes syöty!
Nuorimmaiseni kysyi tänään, miksi en hommaa kesäksi töitä itselleni. Katsoin suu auki, että oletko tosissasi, kun aikani hädin tuskin riittää neljän sukupolven hoitamiseen. Toisaalta olisipa joskus ihanaa tehdä kesäisin jotain ihan omaa. Toisaalta taas arvostan lapsuutta niin paljon, että haluan ehdottomasti viettää mahdollisimman paljon aikaa lapsenlapseni kanssa kesällä, kun minulla on siihen mahdollisuus. Kunpa useampi tajuaisi, että se, jos mikä on rikkaus!
Tänään, juhlien jälkeen, on kuitenkin uuvahtanut olo. Ehkä siihen avitti myös helle, vaikka joka päivä uimassa olenkin käynyt ja vedessä virkistäytynyt. Pari viimeistä päivää olen kuitenkin leikkinyt pullantuoksuista (mihin en koskaan yllä...) ja se varmaan verotti voimiani.
Illan kruunuksi kiertelin maita ja mantuja. Räpsin rauhoittavia kukka- ja merikuvia. Rentoudun aina noin. Paitsi hyttyset, hämärän rengit, meinasivat piinata minua kyllä aivan liiaksi.
Viikonloppuna sain kuulla vanhan sukulaismiehen kuolleen. Se oli todella surullinen asia minulle. Olen tehnyt viimeiset vuodet sukututkimusta erityisesti hänen ja minun sekä äitini yhteisestä sukuhaarasta. Esi-isämme oli venäjänjuutalainen.
Olin todella hämmentynyt, kun sain eilen aamuna kuulla hänen kuolemastaan. En tiennyt hänen olleen viimeisen viikkonsa sairaalassa. Olin paria tuntia ennen kuolemaansa nähnyt ihan selkeän enneunen hänen menehtymisestään. Unessa oli myös jo edesmennyt isäni. Unessa yritin pelastaa sukulaismiestä, pyysin isältä apua, mutta hän ei jotenkin pystynyt auttamaan, tuli tunne, ettei edes halunnut auttaa, vaan jo tiesi kohtalon.. seisoi vain kuolleen luona.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun isä tuli uniini. Ehkä hän on seurannut yritystäni tutustua tähän vanhaan mieheen ja suvun tarinoihin. Isä ja minä harrastimme sukututkimusta yhdessä. Ehkä hän otti sukulaismieheni vastaan ja halusi sen kertoa näin minulle. Sellainen tunne minulle jäi. Olen liikuttunut, kiitollinen ja otettu koskettavasta unesta.
Pehmeälle niittyvuoteelle
saan hetkeksi painaa pään,
kun aurinkoiselle nurmelle
jään toviksi lepäilemään.
Tunnen olon onnellisuutta,
ei kiire ole mihinkään
tätä suvisen luonnon ihanuutta
nyt hetkeksi ihailemaan jään.
-Birgit Ahokas-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti