Syyskuvia viikon varrelta sieltä sun täältä

 Vuosi 2023 on kääntynyt jo    lokakuun puolelle. Syksyn merkkejä voi lukea joka puolelta.   

Viikolla olen joutessani kulkenut ja kuvannut sen vähän mitä olen ehtinyt. Hämärän hyssy yllättää jo liian aikaisin, ettei tahdo ennättää oikein mitään valoisaan aikaan töistä tultua.     Viikolla olen´ kuitenkin vielä uinut piha-altaassa. Ensi viikolla se valitettavasti on aika laittaa jo talviteloille.       

Tänä vuonna olen bongannut punaista ruskaa varsin vähän. En tiedä, olenko kulkenut väärissä paikoissa vai onko sitä vain ollut vähemmän. Joka tapauksessa värien muutosta on ihanaa seurata, vaikken syksyihmiseksi tunnustaudukaan. 

Tämä koivikkokuja vie merensuussa olevaan ojaan. Kävelin sitä aika pitkästi, mutta en loppuun saakka. Ehkä      olisi     pitänyt jatkaa vielä.

Moni varmaan tietääkin, että rakastan ajella yksikseni metsäautoteitä. Mitä rauhallisempaa, sen parei. Kaiken kruunaa, jos näkyy metsäneläviä. Aina ei kuitenkaan näy.  No, ruskaa näkyy kumminkin.

Katselen myös usein metsiä metsänhoidolliselta puolelta. Siippa on opettanut minut siihen. Hyvin harvennettu metsä on ilo silmälle tasaisen kokoisin rungoin.

Mietin, miksi joku oksa on kiinni lujemmin rungossa, kuin joku toinen. Vähän niin kuin ihmisten psyyke...jotkut vain ovat vähän sinnikkäämpiä ja    ovat         pyörityksessä loppuun saakka.

Pihlaja on    minulle monimerkityksellinen puu ja pidän siitä juurikin sen monipuolisuuden vuoksi. Ei riitä, että sen     kukinnot ja marjat ovat upeat. Lehden rakenne on tyystin muut peittoava. Ja sitten nämä iloisenkirjavat värit! Kun täytin aikoinaan tasavuosia, istutin kotipihani reunaan pihlajan. Nyt se alkaa olla jo minua pidempi. Niin se aika vaan rientää!

Tykkäisin poimia sieniä, mutta olen surkea tunnistamaan niitä. No,   ehkä kanttarellin voisin  hyvässä lykyssä tunnistaa. Suosista jätän kuitenkin poimimisen muille ja tyydyn niiden kuvailuun. 

Vesi kuuluu syksyyn. Tämä  kuva taitaa     olla  marjareissuni varrelta. Siippa mainitsee joka syksy, että hänen esipolvensa muistivat syksyisin sanoa "Veden  pitää nousta3 kertaa metsään, ennen kuin tulee talvi."

Eli tulee myrskyjä, etelätuulta ja vettä...se kuuluu syksyyn ja talveen valmistautumiseen. Etelätuulellahan  vesi nousee. Nyt on jo pohjoistuuli ja silloin vesi laskee. Pohjoistuuli puolestaan tuo mukanaan syksyn kylmyyden. 

"Lehti puusta variseepi,

päivä yötä pakenee..."

Jotenkin noin lauleskeltiin jo lapsena syksyisin koulussa. Voi että, kuinka ne silloin lauletut laulut ovatkaan syöpyneet ihan selkäytimeen saakka. Monet minulle rakkaimmista koululauluista laulettiin mollissa. Toivon, että sama laulujen selkäytimeen jäämisen saisivat kokea monet lapset tulevaisuudessakin. Mutta vähän pahoin pelkään, että niin ei enää useinkaan käy.

Mutta kyllä havut, nuo ikivihreät, ovat ihanaa katseltavaa,vaikkeivat väriä vaihdakaan. Viikon varrella vein perinteiseen tapaan havunoksia syysistutusten lomaan sukuhaudoille. Vaikka katsoo kuusenhavuja ja näkee niissä vihreän, on eri yksilöissä silti monen sävyistä vihreää.

Vielä vedet virtaavat. Yksi iltapäivä käveleskelin Perhonjoen rannoilla. Veden seassa virtasi vaahtoa. Se kiiruhti eteensä katsomatta nopeasti pois silmistäni.

Viikonloppuna Kokkolassa koettiin jo kunnon syysmyrsky. Lähdin pojanpojan kanssa ajelemaan kohti Trullevia. Aikomuksenamme    oli kiivetä katsomaan torniin myrskyävää merta. Poika, joka yleensä on rohkea ja tottunut merenkävijä, käänsi kovassa tuulessa selkänsä päin merta ja huusi "ei mennä lähelle."

Kuvissani myrsky näyttää enemmän kuin viattomalta. Tosiasiassa aallot tyrskähtelivät rannan korkeaan kivivalliin niin voimallisesti, että vesi pärskähteli kivien ylitse. Se tuntui oikeasti pelottavalta.

-Ajattele, jos joku olisi veneellä tuolla kalastelemassa, huusi poika minulle.

Niin, olisi kyllä karmivaa. Onneksi merenselkä oli tyhjä aluksista, niin isoista, kuin pienistäkin. Kuvista ei tietystikään voi aistia sitä tuntemusta, miltä tuntuu olla meren armoilla -heh, turvallisesti kuitenkin rannalla.

Poika innostui tuulen mekkalasta ja huusi niin  isoon ääneen, kuin kykeni. Sanoin, ettei ehkä kannata, ettei kukaan luule meidän olevan hädässä. Vaikka poika seisoi vieressäni, en saanut hänen huutelustaan selvää. Tuuli ja meri ovat melkoinen combo.

Minulla oli mukana järjestelmäkamera, mutta pystyin ottamaan sillä ainoastaan neljä kuvaa. Aallot pärskivat merta kohti suunnannutta kameranputkea niin kovalla voimalla, että minun oli pakko pelastaa kamerani turvaan autoon. 

Vaikka luulin pukeutuneeni syyssäähän hyvin, totesin alta aikayksikön olevani läpimärkä. Samaan matkaan suunniteltu kauppareissu oli pakko jättää väliin, sillä olin läpimärkä. Pojalla sentään oli kelvolliset Goretexit yllään.

En halunnut jatkaa kuvausta. Vettä valuvana luovutin. Epätoivoisesti etsin autosta paperipyyhettä, jotta olisin saanut edes silmälasini niin kuivaksi, että näin ajaa kotiin. Kotiin päästyä auton penkkikin oli läpimärkä.

Viime yönä oli sitten siipan mukaan sadellut lumiräntää ja jopa ukkonen oli jyrissyt jossain lähimain.   Minä olen nukkunut kuulematta mitään...

Päivällä lähdin  pahimman sään lakattua viimeistelemään maalle vielä  viimeiset sukuhaudat. Ehkä joku ohikulkija mietti, mitä mahdoin kuvata...kiviaidan kauneutta!

Enää viisi työpäivää ennen syyslomaa. En ole suunnitellut lomalle mitään. Paras loma on minulle tarpeeksi impulsiivinen ja aikatauluton. Ensi viikonloppuna meillä miesväki lähteekin sitten jo hirvijahtiin. Saa nähdä, saavatko he saaliiksi tätä pari viikkoa sitten kameraani etsiytynyttä ukkohirveä.