Mikäpä kuulostaisi kesäisemmältä touhulta kuin onkireissu heinäkuun kunniaksi. Edellisestä kerrasta onkin aikaa jo vuoden verran. Pikkuepeli muistaa silloisen onkimisen vielä hyvin ja on pitkinä talven iltoina moneen kertaan muistutellut, että kesälomalla meillä on sitten aikaa onkia.
Tuntuu ihmeelliseltä, miten aikuisena arvottaa omia menojaan. Tällaiselle keveälle ja leppoisalle kalastukselle ei oikein koskaan tahdo löytyä aikaa. Aina löytyy jonkinmoisia mukatekosyitä siirtää onkireissu seuraavaan päivään. Ikään kuin silloin olisi paremmin aikaa. Jäljestä päin sitten huomaa, ettei ole koko päivänä kovin kummoista saanut aikaan ja kalastusreissulle kyllä olisi ollut tilaa.
Poika pitää huolen siitä, ettei lupaus unohdu. Silmäilemme seuraavan päivän merisäätä ja päätämme, että on aika lunastaa lupaukset. Onkireissu vain tarvitsee hieman valmisteluja. Siippa ehdottaa pojalle, että lähtisimme kaivamaan matoja jo valmiiksi. Ongelmaksi vain muodostuu se, ettei pihassamme tätä nykyä ole enää kasvimaata tai muuta passelia paikkaa kaivettavaksi. Poika muistaa vielä viime kesän kaupasta ostetut Motomadot. Se sana jäikin silloin pysyvästi kesäsanastoomme. Niinpä käymme pojan kanssa hankkimassa purkillisen matoja.
-4,99, toteaa poika. Edellispäivänä olemmekin tutkineet mainospostista euroja ja senttejä, joten on kiva havaita samoja summia kaupan hyllyiltäkin.
-Siis viisi euroa, poika innostuu.
Myhäilen mielessäni, kun huomaan pojan oivaltaneen senttien pyöristyksen.
Innokkaina poistumme Motomatojen kanssa kaupasta ja poika kätkee kotona takapihan varjoisaan paikkaan madot reissua odottelemaan.
Seuraavana aamuna siippa onkin jo käynyt laittamassa onget ojennukseen. Meillä onkin melkoinen arsenaali onkivapoja, painoja ja kohoja muistona menneistä vuosista. Kun omat poikani olivat kouluikäisiä, innostuin kesäkeskiviikkoisin käymään heidän kanssaan onkikisoissa Evijärvellä. Siitä kehkeytyi ajan mittaan niin kiva kesätekeminen, että nappasimme auton kyytiin myös siskoni lapset ja täyteen ahdetun auton ryydittämänä huruuttelin autolastillisen kera lapsosia tunnin ajomatkan päähän. Mikähän vuosi se viimeisin olikaan? pohdin. Mieleen tulvahtaa, kuinka autoradiossa jumputti Pariisin kevään "Tämän kylän poikia" ja me kaikki viisi hoilattiin sitä samalla kun matkaa taitettiin. Googlailun perustella päädyn vuoteen 2010. Siitäkin on jo aikaa.
Ei mitään tolkkua, jos taloudellisesti ajattelisi onkikisaan tunnin huristelua ja takaisin, mutta se elämyksellisyys, yhdessä puuhaaminen, välillä sadevaatteissa rannalla rymyäminen, katkennet siimat, kadotetut kalat ja kalastuskisan silloiset hulppeat palkinnot tekivät kesäreissuistamme ikimuistoisia. Kaikkea ei tosiaan voi laskea rahassa!
Kiinnitämme oranssia uhkuvat pelastusliivit ylle. Irrotamme veneköyden, ja vene hurahtaa käyntiin. Päätämme ajella melko lähelle rantakivikon tuntumaan. Ihan matalaan veteen veneellämme ei pääsisi.
Kun sopiva paikka on löytynyt, siippa sammuttaa moottorin ja nakkaa metallinkalsean ankkurin veteen. Vettä näkyy olevan kolmisen metriä. Tähän jäämme!
Siippa laittelee pojan onkivapaa kuntoon. Kaivaa matopurkista ensimmäisen madon. Koukku piiloon ja onki veteen. Poika on innosta pinkeänä. Kovin vain ovat laihanlaisia oman maan matoihin verrattuna nämä kaupalliset Motomadot, tuumin.
-Mistä tietää, että siellä on kala?
-Huomaanko varmasti, kun koho nykii?
-Mistä kala tietää tulla sinne?
-Mitä kalat muuta syö?
Poika keskittyy kyselytunnille niin tiiviisti, että hädissään huudahtaa kohtapian:
-Äää, mä en löydä mun kohoa, missä se on?
Kaikki kolme kumarrumme laidan yli ja silmäilemme hiljalleen kevyesti aaltoilevaa vettä.
-Sulla on kala koukussa, vedä ylös! siippa julistaa.
Jännitystä on kuin suuremmassakin tapahtumassa ja lopulta kiiskipahanen kaartaa lentävän siiman perässä mätkähtäen veneen pohjalle.
-Minä sain sen, mulla on ensimmäinen kala! Mikä tämä on? Poika huutelee.
Poika asettelee kalansa ylpeydellä kannelta löytyvään ämpäriin.
-Kunpa pian joku saisi toisenkin, kalani saisi kaverin ja sitten ne voisi taistella tuolla ämpärissä.
Miksi aikuisen maailmassa ei koskaan ajatella näin hupaisasti? Tämähän olisi melkoista elämyskalastusta, jos tämän valjastaisi tällaiseksi ohjelmalliseksi onkitapahtumaksi kalataisteluineen, kaikkineen! Hitti vai huti?
Kala ei ole kovin kummoisesti syönnillä. Silloin tällöin koho nykii, mutta monen monituista kertaa saamme nostaa veden pinnalle pilkistävän koukun, josta vain mato on lyhentynyt. No, sellainen kuuluu asiaan. Olennainen osa onkimista onkin madon asettelu uudelleen koukkuun.
Kerron pojalle, kuinka matoon täytyy sylkäistä sitä veteen heittäessä ja huutaa " Anna Antti ahvenia!"
Poika ihmettelee, kenestä Antista puhun ja mistä kalat silloin tietävät tarttua.
-Kuka sellaisen on muka keksinyt? poika utelee.
Kerron, että tämä taitaa olla sellaista vanhaa perimätietoa. Jo kauan, kauan sitten tavattiin tehdä niin, se on niitä menneiden aikojen hokemia, valjastan poikaa. Poikaa ällöttää sylkeminen. Minua naurattaa, tämähän on, kuin joulupukista esitelmöisi. Asiaan täytyy silti vain uskoa hartaudella.
Kalastus jatkuu. Ohi lipuu pieniä venekuntia. Hienona eleenä jokainen vene hiljentää vauhtia meidät kohdatessaan. Aivan kuin olisimme arvokaloja saalistamassa. Huomiointi tuntuu kuitenkin kivalta.
Poika innostuu kuskailemaan muitakin kaloja ämpäriin. Siellä ne polskuttelevat. Naurelen, että nyt saa kalat sitten taistella. Mitenhän taistelun voittanut kala määritellään?
Katselemme ämpärin pohjalle. Siellä on nyt muutama kala. Kiiskiä, ahvenia ja pojan saama särkikin. Ihan mitä odotimmekin tulevaksi. Kalat ovat kuitenkin sen verran pieniä, että syöntikaloiksi näistä ei ole.
-Kissalle kiisket, koiralle kuoreet, valistan kanssakalastajiani entisaikain sanonnoilla.
Siippa epäilee, että kissakaan tuskin kiiskeen koskisi. No, eihän meillä ole kissaakaan, joten asia jää testaamatta.
Poika ojentaa vapansa välillä minulle ja käy juttelemassa kaloille. Nappaa yhden niistä käteensä.
-Hyiii, mitä limaa tässä on? poika kauhistelee.
-Luulin, että vain etanat ovat limaisia! poika jatkaa.
Tässä oppiikin elämän totuuksia - jos vaikka ja mitä!
Poika käy vaivihkaa pyyhkimässä mullasta mutaisia ja limasta tahmeita käsiään verkkopunkan kylkeen. Totean, että kotona sitten pestään kädet, pieni lika kuuluu asiaan.
Minäkin saan kalan. Se on onnettoman pieni ahven. Iloitsen kumminkin, kun saan sen veneeseen asti. Tärkeintä ei ole koko vaan saalis!
Poika siirtyy siipan viereen veneen takaosaan. Jos sieltä tulisi paremmin. Syönti ei ole tosiaan mikään paras ja siippa jo ehdottaa kotiin lähtöä. Me kaksi olemme kuitenkin sinnikkäitä ja haluamme vielä jatkaa.
-Mulla nykii kohta, poika ilmoittaa.
Siippa ihmettelee, mistä sen voi tietää.
-Musta tuntuu siltä, poika jatkaa.
Poika haluaa kantaa kaikki saamamme kalat itse ämpäriin. Se käy hyvin. Kalat ovat kuitenkin niljakkaita ja yksi kaloista sinkoaa käsistä luistaen veneen pohjalle. Poika konttii pitkin veneen likaista kantta onnellisena kalan perässä ja saakin sen pian kiinni.
-Sinne ämpäriin takaisin, hophop, poika komentaa suu auki ihmettelevälle kalalle.
Välillä siima lentää veneeseen vetäessä riemukkaasti kaaressa ja mätkähtää suoraan - minnekäs muuallekaan kuin verkkopunkassa olevalle verkolle ja istuu siihen tiukasti kiinni. Mikähän on tällaiselle todennäköisyys, että se takertuu juuri sinne, minne ei pitäisi? Siippa valjastetaan koukun irrottajaksi. Pian kalastus taas saa jatkua.
Kesäpäivä on kaunis. Välillä paistaa, toisinaan on enempi pilvipoutaa. Sillä ei ole merkitystä. Viereisestä saaresta tulvii ilmoille taivaallisen ihanaa savun tuoksua. Joku lämmittää puusaunaa. Nuuhkimme tätä huikeaa elämystä ja mielikuvat Suomen kesäidyllistä ovat täydelliset. Heittäydyn oikein runolliseksi, sillä mieleen tulvii savun innoittamana Kaarlo Sarkian runo:
On ehtoo hämäräinen,
ja saunat sauhuaa.
Ruislintu yksinäinen
vain jossain narahtaa.
On luona tuvan seinän
yks valmu punainen,
ja jostain tuoksu heinän
ui yli peltojen.
Soi kaukaa kosken humu
kautt’ illan hiljaisen.
Suoniityn ylle sumu
jo kohoo valkoinen.
Ruislintu yksinäinen
taas jossain narahtaa...
On ehtoo hämäräinen
ja saunat sauhuaa.
Ruislinnun ääntä ei tosin kuulu, mutta olen vielä kuulevinani etäämpää käen kukuntaa. Siippa tosin jo alkuviikosta sanoi, että käki lakkaa taas pian kukkumasta, kun viljaan nousee tähkä. Sekin on sitä vanhaa perimätietoa parhaimmillaan!
Pian alkaa ropsia hiljalleen vettä. Päätämme pakata onkivermeet ja suunnata kohti rantaa. Siippa nostaa vedestä mutaisen ja tummanpuhuvan ankkurin veneen pohjalle. Iso kolahdus ankkurin iskeytyessä veneen pohjalle ja sitten moottori jo taas jo pian käykin. Poika tarkistelee vielä paluumatkalla huikeaa saalistamme ja laskee kaloja olevan kaikkiaan kahdeksan.
Vaikka on kesäloma, opettaja minussa pilkistelee väkisin päätään silti. Annan pojalle tehtäväksi järjestää kalat pituusjärjestykseen. Poika tekee työtä käskettyä ja varmistaa vielä asiaa.
-Siis toiseen reunaan lyhyin ja toiseen pisin, onko väliä, laitanko lyhyimmän vasemmalle vai oikealle? poika kysyy.
Hymyilyttää, sillä pedagoginen puoleni olisi heti valmis vaikka millaisiin tehtäviin. Miten kaikilla muilla tavoilla kalat voisikaan järjestää? Matematiikkaa parhaimmillaan tällainen!
Pojan pelastus taitaa olla lähestyvä ranta. Veneen kolahdettua rantalaituriin kömmin hytistä pikaisesti kiinnittämään veneen takapoijua.
Heti rannalle päästyään poika jo kysyykin:
-Mennäänkö taas huomenna ongelle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti