Lokakuun juttuja

Tällä kertaa lokakuun alun kuvia. Olen kuvaillut siellä sun täällä, esimerkiksi kotikulmilla, Laajalahdessa ja Harrbådassa. Vain pieni siivu kuvista päätyi tänään tänne. Vähemmän tekstiä, annetaan kuvien puhua. 

Kotikylän keltakultaiset pellot näkyy mun keittiön ikkunasta. On suorastaan  luxusta seurailla pellolle laskeutuvia lintuja - milloin kurkia, milloin hanhia tai milloin joutsenia. Aamuisin töihin lähtiessä on useana aamuna kiirinyt ilmoille ihana kaakatus lintujen joukosta. Tiedä, mitä juttelevat. 

Omenia tuli tänä vuonna sopivasti. Ne on jo poimittu ja lähes syötykin. Vain latvaoksiin jäi muutama  täydellisen punakka omena. Ehkä  pihan linnut minua  taitavampina kiipeilijöinä saavat  loput omenat tällä kertaa omikseen. 

Kylätien varrella on joka vuosi ihana keltakultainen haapojen lauma. Tässä  kuvassa ei näy koko kultaloisto kauneimmillaan, mutta livenä ohi ajaessa näky on järisyttävän kaunis. 

Tänä syksynä työpaikan tyhy-päivä pidettiin Laajalahdessa. Minä en lähtenyt luontopolkua kiertämään, vaan keskityin kuvailemaan lähimaaston ihanuuksia. 

Metsä oli täynnä kosteudesta pullistelevia hämähäkinseittejä. Voi ja wau! Että joku eliö luonnossa voikaan kutoa jonkin näin kauniin ansan ja kastepisarat vielä vain lisäävät sen loistokkuutta!

Myös viereisen veden pinta oli mystisen oloinen, etten sanoisi!

Aina haaveilen, että oppisin tuntemaan sieniä. Tiedän, en koskaan opi. Olisi kiva tunnistaa edes nimeltä muutakin kuin punainen kärpässieni tai kanttarelli!

Tuuli on sotkenut solmuille kaiken eteensä sattuneen. On puhallellut koivun lehtiä ja kuusen havuja minne tahtoo. Tulee mieleen hiukset, joita ei aamun jälkeen vielä ole kammattu.

Pihlajanmarjat. Mustanpuhuviksi käpertyneet lehdet ovat karuudessaan kauniit punaisten marjojen kaverina. 

Tässäpä luonnon helminauha...

Kuvailen puuparkaa, joka on jo kukkeimmat päivänsä nähnyt. Tästä saisi jonnekin kelotuvan pihaan ihanan luonnonnaulakon...

Tässä puussa taas voisi nuoruuden innolla kiipeillä ja pitää majaa. 

Aluskasvillisuus vesistön lähellä on jännää...

Tässä heinät huojuvat. Värimaailma on tavattoman rauhoittava ja kaunis. 

Syksyn viime marjat.  pakkanen tuli ja palellutti pienet vadelmat...

Illan hämärtyessä Harrbådassa on hiljaista. Luulen olevani niemessä ypöyksin, mutta hämärän keskeltä  asteleekin mies koiransa kanssa vastaan. Ohitamme toisemme sanomatta sanaakaan. Mietin, että mies ehkä ihmettelee, kuka naispolo  kulkee yksin tuulisella ilmalla takki auki. Mielikuvitukseni meinaa saada jo vallan ja mietin hetkisen, onko yksin turvallista liikkua tällaisessa syrjäisessä paikassa. Näen jo silmissäni lööpit, kuinka naispolo löytyy niemen pusikosta...

Loppumatkan saan onneksi silti kulkea yksin. On jo kuitenkin vähän liian pimeää, jotta nauttisin yksinolosta. Jokainen tuulessa taipuva puu saa minut säikähtämään. Rannalla voisi olla kyltti "Ei iltaseitsemän jälkeen heikkohermoisille," sillä onhan Harrbådasta liikkeellä aina kummitustarinoita. 

Kauempaa kajastavat valot tuovat turvaa. Tuulimyllytkin erottuvat jotenkin pimeyden keskellä paremmin. 

Etäämpää maisemaa halkoo tehtaiden piiput. Pimeässä nekin näyttävät kauniilta ja voimallisilta. 

Metsäautotiellä sen sijaan on  taas turvaisaa ajella ja katsella eteen tarjoutuvia maisemia. 

Metsän laidassa kohtaan hirviherran. Yritän  zoomailla tarkemmin sarvipään sarvien kokoa. Myöhemmin kuvaa suurentelemalla saan laskettua niiden kooksi 5-6 piikkiä. Sonni parhaassa iässä siis. Tuijottelemme toisiamme kauan. Minä auton ikkuna alas ruuvattuna. Hän ojan vieressä. Ei yhtään hätkähdä, vaikka kuvailen. Vartin toisiamme tuijoteltuamme hirviherra sukeltaa metsikköön. Minä jatkan matkaani eteenpäin. 

Syksy, mystisen  kaunista aikaa!