Veljesten riita hevosista

Tällä kertaa kuljetaan vuoteen 1815 ja käräjille Kokkolaan. Kyseessä oli velkasaatava, jossa kantajana eli asian esille tuoneena oli talollinen Matts Mattsson Bengtilä ja vastaajana eli haastettuna hänen veljensä Johan Mattsson Bengtilä, molemmat Kälviältä. 

Itse kantaja Matts Mattsson Mattsson ei ollut paikalla, vaan häntä edusti hänen kirjallisesti valtuuttamansa asiamies, varavouti herra Johan Fredric Sundberg. Vastaaja Johan Mattsson Bengtilä taasen ei ollut saapunut lainkaan paikalle kuulutuksesta huolimatta. Kihlakunnantuomari Matts Rijpa kuitenkin  todisti, että Johan Mattsson Bengtilä oli  lain mukaisesti haastettu oikeuteen. Sen sijaan todistajaksi kutsuttu talonpojanpoika Johan Abrahamsson Skinnari oli paikalla. 

Kantajan valtuuttama mies, Johan Sundberg kertoi, että kun asianosaiset  riitapukarit 4-5 vuotta aiemmin  olivat purkaneet yhteistilansa,(ns. bolag), he olivat tuolloin jakaneet omaisuutensa, johon kaiken muun lisäksi kuului myös kaksi hevosta. Toinen hevosista oli ilmiselvästi paljon toista hevosta parempi. 

Tämän vuoksi veljekset olivat lopulta päättäneet, että he arpoisivat, kumpi saisi kummankin hevosen. Oli myös ennen arvontaa jo sovittu, että se, kumpi saisi paremman hevosen, maksaisi toiselle  viidentoista riksdalerin ja kahdenkymmenenneljän skillingin verran maksua Ruotsin rahassa. 

Nyt oli ilmennyt, että vaikka Johan Mattsson Bengtilää oli arpa suosinut ja hän oli saanut paremman hevosen,  ei hän kuitenkaan ollut suorittanut veljelleen sovittua maksua. Tätä summaa nyt vaadittiin käräjillä maksettavaksi. Valtuutettu Sundberg vetosi asiansa tueksi myös kahteen todistajaan, jotka olivat talonpojat Johan Jacobsson Bengtilä ja Anders Ericsson Pernu. 

Harmillisesti näitä kahta todistajaa ei kuitenkaan oltu saatu tavoitettua käräjille paikalle.  Heidät tunnettiin kuitenkin yleisesti hyvämaineisina  ja siksi sallittiin vannoa todistajavala, kuitenkin sillä varauksella, että vastaaja  Matts Mattsson Bengtilällä olisi myöhemmin  esittää heitä tai heidän kertomuksiaan vastaan  esteellisyysväitteitä. 

Tämän jälkeen kuultiinkin, mitä nämä todistajat olivat asiasta kertoneet:

Johan Jacobsson Bengtilä kertoi, että oli ollut paikalla silloin, kun  riitapukarit, Bengtilän veljekset, olivat juhannuksen aikoihin  kuusi vuotta sitten  purkaneet yhteisen taloutensa. He olivat siinä yhteydessä myös jakaneet sekä irtaimen omaisuutensa että karjansa. Tilalla oli ollut kaksi hevosta, joista toinen oli selvästi huonompi. Niinpä veljekset olivat sopineet, että se, joka saisi paremman hevosen, sitoutuisi välittömästi maksamaan toiselle osapuolelle  15 riikintaaleria ja 24 skillinkiä. Todistaja kuitenkin kertoi, että  hänen käsityksensä mukaan Johan Mattsson Bengtilä ei ollut tätä summaa maksanut, vaikka Matts  Mattsson oli useaan otteeseen tätä summaa vaatinutkin. 

Vuona 1815 tuo rahamäärä vastasi suunnilleen työntekijän 1-2 kuukauden palkkaa, sillä olisi voinut hankkia esimerkiksi viljaa satoja kiloja. 

Toinen todistaja, Anders Ericsson Pernu, oli kertonut myös olleensa läsnä, kun veljekset jakoivat omaisuutta. Hän oli kertonut kaiken samoin kuin ensimmäinenkin todistaja.

Varavouti Johan Ericsson Sundberg  katsoi että hänen päämiehensä, Matts Matssonin, saatava oli täysin todeksi todettu ja hän toisti aikaisemman vaatimuksensa, vaatien myös laillista korkoa sekä  korvausta oikeudenkäyntikuluista. 

Kun oltiin päästy asiassa tähän saakka, vaativat kruununvouti ja  kolmas maanmittari Gustaf Fredrik Grönors, joka oli paikalla vastaaja Johan Mattsson Bengtilän  edustajana, sakkoa  Johan Mattssonin aiheettoman poissaolon vuoksi. Sen jälkeen käräjäoikeus vetäytyi harkitsemaan asiaa. 

Käräjäoikeus päätyi esittämään, että koska vastaaja Johan Mattsson Bengtilä oli laillisesti haastettu oikeuteen, mutta jäänyt istunnosta pois ilmoittamatta pätevää syytä, hänet tuomittaisiin sakkoon Ruotsin lain 12. luvun 2.  §:n nojalla. 

Tuossa lain kohdassa, joka  oli vuodelta 1734, määriteltiin, että vastaajan jäädessä saapumatta oikeuteen ilman hyväksyttävää syytä, voidaan tuomita sakkoon ja asiaa voidaan käsitellä, vaikkei hän olisi käräjillä paikalla. 

Sakon suuruus olisi  kaksi hopeataaleria tai 96 hopeakopeekkaa, jotka jaettaisiin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa ja Kruunun kesken sekä myös kruununsyyttäjän ja kolmannen maanmittarin, Grönorsin, hyväksi. Sakko voitaisiin maksaa rahassa tai jos tuomittu oli maksukyvytön, niin sakko voitaisiin sovittaa kolmen päivän vankeudella. 

Tuohon aikaan kaksi hopeataaleria olisi voinut merkitä työläisen 2-4 viikon palkkaa tai  esimerkiksi kymmeniä kiloja ruisjauhoja. Hopeakopeekat olivat tuohon aikaan arvossaan ja sillä olisi voinut korvata 1-2 palkan köyhemmälle käsityöläiselle tai  hankkia 5-10 kanaa. 

Oikeus myös katsoi, ettei Johan Matsson Bengtilän poissaolo estänyt asian ratkaisemista. Todistajien lausunnoista oli selvästi ilmennyt, että Matts Johanssobn oli sitoutunut maksamaan veljelleen sovitun summan joko heti tai viimeistään  vuonna 1809. tuomittiin vastaaja  maksamaan tämä summa korkoineen kuusi prosenttia  vuodessa maksu eräpäivästä, 24. kesäkuuta 1809 alkaen siihen saakka, kunnes maksu olisi kokonaan suoritettu. 

Tämän lisäksi vastaaja oli hävinnyt asian, hänet tuomittiin maksamaan kantajan perimiskustannukset kolme ruplaa ja 50 kopeekkaa hopearahana tai setelirahoina kymmenen ruplaa ja viisikymmentä kopeekkaa. 

Oikeus katsoi,, että koska kyseessä oli yksipuolinen tuomio, tuli kantaja Matts Mattsonin ilmoittaa päätöksestä vastapuolelle. Ja mikäli vastaaja Johan Mattsson  katsoi, että hänellä olisi peruste tuomion kumoamiseen, olisi hänen haastettava kantaja uuteen käsittelyyn viimeistään ennen seuraavaa käräjäkautta. 

Lisäksi, koska vastaaja oli hävinnyt asian, hänet tuomittiin maksamaan kantajan perimiskustannukset, kohtuulliseksi arvioidut kolmeksi ruplaksi ja viideksikymmeneksi kopeekaksi hopeassa tai kymmeneksi ruplaksi ja viideksikymmeneksi kopeekaksi setelirahoissa (Banco Assignationer).

3.5 hopearuplaa vastasi  1-2 viikon palkkaa, nykyrahaan muutettuna ehkä  400-800 euroa. banco Assignationer tarkoitti Venäjän keskuspankin painamia setelirahoja, jotka olivat arvoltaan huomattavasti heikompia kuin hopearahat vastaten nykyrahassa noin 200-400 euroa. 

Jos mitään opimme tästä, niin varmaan sen, että velat kannattaa maksaa ajallaan pois!

LÄHTEET: Kansallisarkisto. Keski-Pohjanmaan ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat. 1815-1815 (KO a:13 -490. SS. 124. [https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/#/documents/700490/pages/490?t=kaustar&d=overlay] Luettu 27.4.2025. 

Hyvää pääsiäisviikonloppua!

Täytyy todeta, että neljän päivän pääsiäislomanen tulla tupsahti tänä vuonna todella kiitolliseen aikaan. On ollut sen verran haipakkaa viime viikkoina, että tunsin levon ja rauhoittumisen  tarvetta enemmän kuin pitkiin aikoihin. Loma on ollut todella rauhallinen, olenhan ollut pääasiassa yksin kotona, kun siippa on ollut kiinni työvuoroissa. Televisio pysyy kiinni, kuin olen yksin kotona, taustalla tikittää vain pari seinäkelloa. Aivan luxusta!

                                       

Säät on olleet ihan jees, mutta tunnustan lymyilleeni enimmän aikaa sisätiloissa. Olen pitkästä aikaa uppoutunut kirjan kirjottamiseen. Voi että, kun olisikin tällaisia muutaman päivän lomarupeamia  useammin! Tarvitsen aikaa ensin palautua arjen hässäköistä, ennen kuin kynä lähtee laulamaan. Nyt olen enemmän kuin tyytyväinen itseeni. Tekstiä on tullut loihdittua aika monta arkillista. Mutta koska historiateemaisen kirjan kirjoittaminen on työlästä, eteneminen on enemmän kuin hidasta. Viime aikoina olen keskittynyt Ala-Satakunnan 1850-luvun tuomiokirjoihin. Todella, todella kiinnostavaa, mutta samaan hengenvetoon todeten myös todella, todella työlästä. Mutta summa summarun; todella, todella antoisaa!

Päällimmäisenä on mielessä, kuinka paljon suvun historiaa pyyhkiytykään pois  uusien sukupolvien noustessa esiin. En oikein tiedä, mistä se johtuu. Tällä hetkellä käsittelyssä on suvullani ollut  isohko jahti, jolla on kuljettu Itämerta ristiin rastiin uskomattomia tavaroita kaupitellen, eikä meille kenellekään jälkeläiselle ole jäänyt tietoa tästäkään.  Olen naurellut itsekseni siunattuja tuomiokirjoja ja  sieltä ongittuja tietoja siitä että esi-isäni päätti jättää tullimaksut maksamatta. Muutoin ei olisi tämä tai moni muukaan tarina auennut kirjoitettavaksi. 

                

Lomasta on vielä lähes pari päivää jäljellä. Ajatus tuntuu ihanalta. Pihatyöt kyllä odottavat, ehkä pitäisi jo vähitellen  mennä haravoimaan. Sitä ennen aion vielä kirjoittaa mailin  Kanadaan. Sattuman kaupalla -  taas kerran  - tutustuin netissä  äitini lapsuuskaveriin, joka on asunut viimeiset 60 vuotta Kanadassa. Meillä on ollut aika tiivistä kirjeenvaihtoa ja mikä aarre hän onkaan ollut vanhojen asioiden selvittämisessä sukuani Isojoella koskien! Jostain näitä uskomattomia kontakteja vain tuntuu lentävän eteeni. Olen niistä tosi kiitollinen!

Kirjamessuilla Kokkolassa

Oi pojat, miten virkistävä päivä saada istua kuulemassa kirjailijahaastatteluja! Ennätin  lauantaina  Keski-Pohjanmaan kirjamessuille Tullipakkahuoneelle kahteen todella kiinnostavaan haastatteluun kuulijaksi. Aamupäivälläkin olisi ollut hyviä nimiä, mutta  olin  hyvin kiitollinen tästä loppupäivän annista tällä kertaa, kun aika ei enempään antanut myöten. 

Ensimmäisenä kuuntelin Tommi Melenderin haastattelun. Melender vaikutti päällepäin vakavailmeiseltä, lähestulkoon ikäiseltäni mieheltä, joka ei katsonut yleisöönsä, vaan vastaili kylmän rauhallisesti haastattelija Laura Airolan kysymyksiin vankkumattomalla asiantuntijuudella. En voi kuin ihmetellä maltillista analysointia kirjoista ja koko meitä ympäröivästä yhteiskunnasta.

Melender kertoo, että tämänhetkistä kirjaa tehdessä on joutunut miettimään tarkemmin kirjan hahmoja. Melender virittäytyy romaanin kirjoittamiseen siten, että romaaniaihio alkaa kiinnostaa niin paljon, että siihen haluaa heittäytyä. Alussa vaaditaan inspiraatio, mutta myöhemmin se on tavanomaista työtä siinä missä jokin muukin. 

Romaanissa Rautakausi seikkailee Melender-niminen hahmo. Kirjailija kertoo, että kirjan Melender on eri kuin itse kirjailija,  ennemminkin hahmo, joka muistuttaa kyllä kirjailijaa, mutta jonka ominaisuudet on paljon kärjistetympiä. Tämä on tuottanut kirjailijalle myös hupia - katsoa itseään hieman oudossa valossa.

Melender tuumii, että kirjailijalla pitää olla ennemminkin ideoita kuin mielikuvitusta. Onhan lapsillakin paljon mielikuvitusta, mutta he eivät silti kirjoita kirjoja. Kirjailijalla tulee olla  kuvittelukykyä. Se on tiedonhankintamenetelmä kirjailijalle. Kirjailija luo romaanissa aina uuden maailman joka voi näyttää aivan eriltä kuin meidän maailmamme - mitä olisi ehkä tapahtunut, jos kaikki olisi mennytkin toisin? Kirjan maailman pitää olla mahdollinen maailma, vaikka se olisi kuviteltu maailma. Melender korostaa, ettei meidän maailmammekaan ole loputtoman kiinnostava, vaan vähintään yhtä kiinnostava kysymys on, että maailma voisi olla toisenlainen. On innostava kysymys, että mitä silloin tapahtuisi sellaisessa maailmassa! Aivan loistavaa pohdintaa!

Haastattelija Airola kysyi kirjailijalta kiinnostavan asian. Eikö kirjallisuus välttämättä teekään meitä onnellisiksi? Melender vastaa, että empatiataitoja voi oppia lukemalla kirjallisuutta, mikä on järkeenkäyvää, koska kirjaa luettaessa eläydytään kirjan tapahtumiin ja miten joku kirjassa asian kokee.  Melender pohtii, että on aika kesy näkökulma, jos kirjallisuuden tehtävänä on  tarjota empatiaa. Kirjallisuudella on hienompiakin ominaisuuksia. Empatia kirjallisuudessa on kuin valokeila jotain hahmoa kohtaan, jota kohtaan tunnetaan suurta myötätuntoa. Usein kohteet on hyvin ilmeisiä. Kirjailija nostaa esimerkiksi rahankeruun lastensairaalalle tai alkoholisteille. Kukkaron nyörit ei aukea samalla tavoin kahdelle eri yhteiskunnan joukolle. Sairaat lapset nähdään hyväksyttävämpinä kohteina kuin asunnottomat alkoholistit. Empatia on myös kapeuttavaa ja sokeuttavaa! Tätä jään miettimään. 

Melender kertoo, ettei hän itse järkyty mistään, mitä kirjailija kirjoittaa. Nehän on pelkkää tekstiä, vain sanoja paperilla. Hänen mielestään on  yliarvostettu juttu taiteessa, että sen pitäisi repiä, raastaa ja paljastaa kulmahampaansa. Melender kertoo, että häntä kiinnostaa paljon enempi sisäinen kokemus asiasta, reflektiivinen maailmasuhde. 

Kirjailija itse ei aina huomaa kaikkea mitä on kirjaan kirjoittanut. Lukija voi tajuta jonkin asian, mitä kirjoittaja ei ole kirjoittaessaan ajatellut. Melender mainitsee esimerkkinä  Oscar Wilden, joka sanoo kritiikin tehtävän olevan paljastaa asioita, joita kirjailija ei ole siihen tiennyt kirjoittaneensa. 

Lukijoita on erilaisia, ja voi tekstistä tietysti järkyttyäkin. Mutta kun työkseen kirjoittaa, pilaa jonkin osan itsestään tai turruttaa, kun tekstiä alkaa lähestyä vain tekstinä. On asioita, jotka tapahtuessaan olisivat hyvin ikäviä, mutta nehän ei tapahdu, nehän on vain tekstinä. Samoin kuin aivot tuottaa kaikenlaisia ajatuksia. Ajatukset ei sinänsä itsessään ole vaarallisia, vaan vasta, jos niitä alkaa toteuttaa tekoina. Romaaneissa on sama kuvittelun vapaus kuin ihmisaivoilla.

Melender nostaa esiin hienon ajatuksen siitä, ettei pitäisi jäädä kuvaamaan vain toista ja jättää toinen huomiotta. Hän jatkaa esimerkillä, kuinka metsässä on polku. Polku on syntynyt vasta, kun siitä on monta kertaa kuljettu. Siitä myös pitää kulkea monta kertaa jatkossakin, muuten polku umpeutuu. Mutta kun polku on olemassa, se on myös samalla rakenne, kuinka metsässä liikutaan. Jään  vielä kotonakin miettimään tätä hienoa vertauskuvaa!

Melender pohtii myös keskipohjalaista työmoraalia. Työn vieroksuminen oli kuolemansynti, varma tie helvettiin. Palkkatyö oli pitkään Melenderille alibi olemassaololle. Vasta kun Melender lopetti palkkatyön, hän omistautui kirjoittamiselle. Työpäivät Melenderillä kirjaa kirjoittaessa vaihtelee. Jos romaania kirjoittaa alkuvaiheessa, on neljä tuntia hänelle päivässä maksimi. Melender naurattaa yleisöä kuvaamalla, että kuten yleensäkin työssä ihminen kai pystyy keskittymään työn tekoon vain  tuon verran, loput työpäivästä se häiritsee ennemminkin muita työntekijöitä. Kun romaania viimeistelee, Melender kertoo sen olevan kaikkein nautinnollisinta. Tekstiä vain parantelee nostaen tiettyjä nyansseja ja häivyttäen toisia. Tällaista työtä Melender kertoo  pystyvänsä tekemään vaikka 15 tuntia päivässä. Aurum- kirjaa hän kirjoitti parhaimmillaan 14 tuntia keskeytyksettä. 

Melender kertoo, että hänellä on rikastettu äänikirja tekeillä. Hän kuitenkin toteaa, että äänikirja on eri asia kuin luettava kirja. Äänikirjojen yleistyminen muuttaa odotushorisonttia vaatimalla kirjailijalta tiettyä yksinkertaistamista. Kirjallisuuden yleisö tulee Melenderin mukaan jakaantumaan lukeviin ja kuuleviin. Ne ovat kaksi eri aivoaluettakin aktivoituessaan. Molemmille on tilaa, mutta Melender on hieman huolissaan, miten käy rikkaalla tavalla ilmaisumahdollisuuksia hyödyntävälle kirjalle.

Sitten toiseen haastateltavaan. Hän ei ole minulle entuudestaan tuttu, mutta silti tuntuu,kuin olisi. Kun hän pääsee ääneen, on kuin istuisin olohuoneessani uutisia kuunnellen. Rauhoittavaa. Entinen television uutistoimittaja. Niin tuttu ääni, että unissaankin tunnistaisi! Matti Rönkkä. 

Rönkkä kertoo siitä, että sotien aikana vähemmän on kirjoitettu ns. tappajan syndroomasta. Kuinka vaikeaa on ampua ihminen, vaikka se on teknisenä suorituksen helppo. Vaikeata on kyetä ampua toinen ihminen. Hänen Eino-romaani lähtee ajatuksesta, että sotatila lähtee normaalioletuksena. Rönkkä kertoo, kuinka hänen lapsuudessaan kaikki olivat ns. "soan käyneitä miehiä. "  Siihen sisältyi sankaruutta, selviytymistä, äkkipikaisuutta, tuurijuoppoutta, tarpeetonta julmuutta. Moni tunnistaa tämän omissa sukupolvissaan. 

Rönkkä rakensi intuitiivisesti aisaparin kirjassaan Eino-kirjassa Viktor Kärpälle, jolla on sydän kultaa ja aivot ruostumatonta terästä ja pyrkii pitämään aina hallinnan.  Juopotellaan yksin, turvallisesti, kuin eläin, ettei tule yllätetyksi. Intuitiivisesti  rakennettuna Viktor Kärpän aisapari on Teppo Korhonen, poliisi, jolta mopo karkaa, vaistot ja viestit ohjaa. Yhdessä he muodostavat kokonaisen ihmisen. 

Rönkkä kertoo huomanneensa, että muissakin hänen kirjoissaan on samanlaisia teemoja ja parivaljakoita. Syksyllä 2025 Rönkältä ilmestyy lastenkirja, jossa on Pentti-niminen jähmeä rusakko, ja Kapu-niminen kani, jotka ystävystyvät. Pieni pupu ei paljoa tiedä, mutta häntä tietämättömyys ei paljoa häiritse. Rönkkä kertoo tajunneensa, että taas on samanlainen kaksikko tässäkin tulevassa kirjassa!

Onnen kaukoranta - kirjassa on päähenkilö, josta tulee isä, äiti on ison talo hieno tytär, joka on saanut kanttorin koulutuksen, muttei ole ollut koskaan kanttorin virassa. Tämä Ramin isä on neljäsosaromani, autokauppias ja hevosmies. Epäsuhtaiselle pariskunnalle on syntynyt poika Rami, josta tulee tanssiorkesterin solisti. Rönkkä kertoo, että Ramin tavoin myös hän on ollut enollaan yhden kesän maatalon töissä. Ja myös hän olisi toisenlaisissa olosuhteissa voinut päätyä lauluyhtyeen solistiksi. Rami on Rönkän ikäinen kaveri, mikä auttoi kirjoittamisessa, koska omien ajankuvien muistot avittivat kirjoittamisessa.

Rönkkä kertoo, että hänet lannistettiin musiikillisesti lapsena, mutta hän  on vanhemmiten käynyt  viiden vuoden ajan laulutunneilla yksityisen ylellisesti. Kenenkään muun tunteita ja ajatuksia minulla ei ole kuin omia, täytyy luottaa vain siihe, että joku muukin tunnistaa saman, Rönkkä tuumaa. Kaiken kirjoitan itsestäni, vaikken kirjoita itsestäni. Kaikki on minun ajatuksiani. Omianihan minä käytän, muunnan ja väännän, toteaa Rönkkä.

Rönkän tapa työstää kirjaa on tyystin toisenlainen kuin Melenderin. Rönkkä kertoo, että    hän tekee aluksi suunnitelman kirjastaan. Rönkkä tekee A3-kartan, johon hän suunnittelee 25 kohtausta ja niiden alakohtaukset. Rönkkä tutkii, onko  siinä sopivasti toiminnallisuutta  ja alkaako kohtaus laajassa vai tiiviissä kuvassa. Hän tietää alku- ja loppukuvan, sekä keskeiset kohdat. Sitten vasta alkaa toteutus. Rönkkä kertoo, että hän kirjoittaa suoraan valmista tekstiä, jota ei juurikaan myöhemmin muokkaa. Mutta hän  myös mainitsee, ettei kirjaa pysty juurikaan kirjoittamaan yli neljää tuntia päivässä, koska se on niin intensiivistä. 

Rönkkä kertoo, että esittää  ja puhuu kielellä koko ajan. Lukeminen on äärimmäisen tärkeää ja lukemalla saamme aineksia  ja työkaluja käsitteelliseen ajatteluun. Rönkkä toteaa, ettei tuomitse äänikirjaa. Me opimme kielen kuuntelemalla jo äidin vatsassa. Me opimme kielen puheen ja kuulemisen kautta. Rönkkä tosin mainitsee, että kirjailija saa itselleen kirjasta vain 3-4 euroa myytyä kirjaa kohti ja äänikirjasta ainoastaan 70 senttiä.  Hän väläyttää ilmoille, ettei juurikaan iloitse ajatuksesta, kun hänen kirjallisuusiltaan pölähtää bussilastillinen  kuulijoita, jotka kertovat matkansa ratoksi yhdessä kuunnelleen bussimatkalla  hänen äänikirjansa! 

Rönkkä on selkeästi pohtinut kielen olemusta. Hän sanoo, että me käytämme näitä äidinkielemme rakenteita  horjumatta ja virheettä ilman, että olemme kuulleet jokaista muotoa, vaan meille on muodostunut käsitys kielen syvärakenteesta, jota me toteutamme.  Esimerkiksi sanalitaniat - joksikuksi - jonakuna - jompanakumpana... me käytämme näitä horjumatta ja virheettä ilman, että  me olemme kuulleet jokaista muotoa.  Rönkkä mainitsee myös, että ainoa kieli, joka ei muutu, on latina, koska se on kuollut kieli. Kaikki elävät kielet muuttuvat. Suomalaiset onneksi vaalivat kieltänsä niin, että se uusiutuu. Väännämme lainasanoja - niitä on paljon, sellaisiakin, joita emme edes tajua lainasanoiksi. Pahimmat  kiihkoilijat Röngän mukaan on  niitä, jotka on ylioppilaskirjoituksissa niitä M-arvosanan kirjoittaneita. Päästän naurun. Sellainenhan minäkin. Kielipoliisi... Rönkkä toteaa, että oikeinkirjoitussäännöt on opittuja juttuja. Ihana synninpäästö!

Kotiin lähtee pari kirjaa  omistuskirjoitusten kuorruttamina. Pian pääsen lukemaan!

Ohtakarin keväässä kulkien

Lohtajan Ohtakari on minulle yksi rakkaista paikoista. Olin varmaan vain  15-kesäinen, kun vietin siellä  viikonlopun syyskuisella  Myrskyleirillä. Tyttökaverin kanssa yövyttiin pikkumökissä.  Syksyisten elosalamien välkkyessä meren yllä yönmustalla  taivaalla  kokoonnuttiin uusien  samanikäisten tuttavuuksien kanssa ahtaaseen mökkiin iltaa istumaan.  Yksi joukosta oli muuten myöhemmin telkusta tutuksi tullut julkkispappi. :)  Joka kerta naurattaa tämä muisto, kun näen hänen naamansa telkussa. 

No, tällä kertaa keskityn niihin rakkaisiin maisemiin enemmän. 

Lähdin kuljeskelemaan  ensin uimarannalle. Siellä on niin upean vaivatonta liikkua hiekkadyyneille rakennettuja pitkospuita pitkin. Lumi oli dyynin harjalta jo sulanut. Tuntui lähes kesäiseltä, kun talvikenkineni ja toppatakkeineni  tepsuttelin  dyyniä ylös. 

Nuuhkin ilmaa paikallani seisoen. Meri oli täysin tyyni.  Lumenrippeitä näkyi vielä rantaviivassa. Itse meri oli jo  sula tältä puolelta saarta. Toinen puoli oli vielä jään ja lumen hyväilemä. Harmaa penkki nököttää ylhäisesti yksin vailla istujaa. 

Tämä oli taas maisemia, johon voisi sulautua. Sinistä, valkoista ja vaalean ruskeaa. Minun värini. En tahtonyt päästää niistä irti. Rantaviivan lumeen oli kuin ripoteltu hiekkaa, joka olisi jäätynyt jäähän kiinni. Jäähiekan väritys näytti kuin riekon selän  väritykseltä kesällä. 

Samat kaislat, jotka lämpöisenä kesäpäivänä huojuivat kesän tuulissa seisoivat  dyyneillä langanlaihoina. 

Rantakivikon keskellä oli vielä vaaleaa lumensekaista jäätikköä. Tällä kertaa aallokko ei jäätä hivellyt. Oli niin tyyntä. 

Maisema oli niin kaunis. Vesi lorisi keveästi  jossain jään alla. Kun kävelin  jäisistä kohdista rantaa, jää paukkui allani. 

Rannalla oli  vielä myös jäätikköä. Se oli vekkulisti jäätynyt sekaisin hiekan kanssa.  Tuli mieleen leopardikuvio. 

Jää on myös muotoilun mestari. Teki mieli kurkistella pikkulapsen lailla jokaiseen jäähän ään. muovautuneeseen koloon. Nyt ranta ja sen jäätikkö näytti kiltiltä, kun ei tuullut. Laineet nukkuivat vielä kesäajasta hämillään. 

Dyynin takaa kuului ääniä. Siellä käveleskeli perhe pienten   lasten kanssa. Tulkin iloiseksi ajatuksesta, että tämä oli varmaan koko perheelle rentouttava ja kaunis  retki. Seurasin etäämpää heidän kuljeskeluaan. He liikkuivat vieretysten huolettoman ja kiireettömän oloisina.

Rakastan vuodenaikojen vaihtelua. Tässä samassa paikassa kuvasin loppukesästä. Silloin värimaailma oli aivan erilainen.  Merikin oli silloin aivan eri värinen, syvänsininen. Mikä rikkaus!

Muutama yksinäinen jäälautta harhaili itsekseen. Miksi toiset sulavat ennemmin kuin toiset? 

Toisessa suunnassa oli vielä enemmän jäärakennelmia. Niin kauniita!

Muutama vuosi sitten muistan kierrelleeni Ohtakarin rannoilla juuri tällä kohdin. Silloin siellä väki ihaili mielettömiä jäämuodostelmia. Vuodet eivät ole veljeksiä, tuumin. 

Kävelin kauniin kevätauringon innoittamana pidemmälle. Seurakunnan leirikeskuksken rannassa ollut risti oli sekin jäiden syleilyssä. Jotenkin koskettava kaikessa karuudessaan. 

Lopulta oli aika palata autolle. Kuljeskelin vielä tovin aurinkoisella dyynillä, sitä pitkin oli ihana nousta ylöspäin. Pehmeässä hiekassa erottui monenlaisen kulkijan jälkiä. Jokainen jättää jälkensä, mietin. 

Hetken mielijohteesta peruutin vielä  takaisin  dyynin alle.  Koskematon hiekka. Yritin etsiä katseellani risua, jotta voisin piirtää jotain hiekkaan. En löydä. Siksi päädyin sormeeni. 

Tule pian, kesä

Toivoin, että tyyni sää jatkuisi, ja ehkä joku näkisi tekstini silloin. Ehkä kesän koittaminen pian  olisi ollut jonkun toisenkin toive. 

Kun käännyin kuvaamaan tekstiäni, huomasin rannan penkille asettuneen nuorenparin.  Ehkä he ilahtuivat myöhemmin tekstistäni...