Ohtakarin keväässä kulkien

Lohtajan Ohtakari on minulle yksi rakkaista paikoista. Olin varmaan vain  15-kesäinen, kun vietin siellä  viikonlopun syyskuisella  Myrskyleirillä. Tyttökaverin kanssa yövyttiin pikkumökissä.  Syksyisten elosalamien välkkyessä meren yllä yönmustalla  taivaalla  kokoonnuttiin uusien  samanikäisten tuttavuuksien kanssa ahtaaseen mökkiin iltaa istumaan.  Yksi joukosta oli muuten myöhemmin telkusta tutuksi tullut julkkispappi. :)  Joka kerta naurattaa tämä muisto, kun näen hänen naamansa telkussa. 

No, tällä kertaa keskityn niihin rakkaisiin maisemiin enemmän. 

Lähdin kuljeskelemaan  ensin uimarannalle. Siellä on niin upean vaivatonta liikkua hiekkadyyneille rakennettuja pitkospuita pitkin. Lumi oli dyynin harjalta jo sulanut. Tuntui lähes kesäiseltä, kun talvikenkineni ja toppatakkeineni  tepsuttelin  dyyniä ylös. 

Nuuhkin ilmaa paikallani seisoen. Meri oli täysin tyyni.  Lumenrippeitä näkyi vielä rantaviivassa. Itse meri oli jo  sula tältä puolelta saarta. Toinen puoli oli vielä jään ja lumen hyväilemä. Harmaa penkki nököttää ylhäisesti yksin vailla istujaa. 

Tämä oli taas maisemia, johon voisi sulautua. Sinistä, valkoista ja vaalean ruskeaa. Minun värini. En tahtonyt päästää niistä irti. Rantaviivan lumeen oli kuin ripoteltu hiekkaa, joka olisi jäätynyt jäähän kiinni. Jäähiekan väritys näytti kuin riekon selän  väritykseltä kesällä. 

Samat kaislat, jotka lämpöisenä kesäpäivänä huojuivat kesän tuulissa seisoivat  dyyneillä langanlaihoina. 

Rantakivikon keskellä oli vielä vaaleaa lumensekaista jäätikköä. Tällä kertaa aallokko ei jäätä hivellyt. Oli niin tyyntä. 

Maisema oli niin kaunis. Vesi lorisi keveästi  jossain jään alla. Kun kävelin  jäisistä kohdista rantaa, jää paukkui allani. 

Rannalla oli  vielä myös jäätikköä. Se oli vekkulisti jäätynyt sekaisin hiekan kanssa.  Tuli mieleen leopardikuvio. 

Jää on myös muotoilun mestari. Teki mieli kurkistella pikkulapsen lailla jokaiseen jäähän ään. muovautuneeseen koloon. Nyt ranta ja sen jäätikkö näytti kiltiltä, kun ei tuullut. Laineet nukkuivat vielä kesäajasta hämillään. 

Dyynin takaa kuului ääniä. Siellä käveleskeli perhe pienten   lasten kanssa. Tulkin iloiseksi ajatuksesta, että tämä oli varmaan koko perheelle rentouttava ja kaunis  retki. Seurasin etäämpää heidän kuljeskeluaan. He liikkuivat vieretysten huolettoman ja kiireettömän oloisina.

Rakastan vuodenaikojen vaihtelua. Tässä samassa paikassa kuvasin loppukesästä. Silloin värimaailma oli aivan erilainen.  Merikin oli silloin aivan eri värinen, syvänsininen. Mikä rikkaus!

Muutama yksinäinen jäälautta harhaili itsekseen. Miksi toiset sulavat ennemmin kuin toiset? 

Toisessa suunnassa oli vielä enemmän jäärakennelmia. Niin kauniita!

Muutama vuosi sitten muistan kierrelleeni Ohtakarin rannoilla juuri tällä kohdin. Silloin siellä väki ihaili mielettömiä jäämuodostelmia. Vuodet eivät ole veljeksiä, tuumin. 

Kävelin kauniin kevätauringon innoittamana pidemmälle. Seurakunnan leirikeskuksken rannassa ollut risti oli sekin jäiden syleilyssä. Jotenkin koskettava kaikessa karuudessaan. 

Lopulta oli aika palata autolle. Kuljeskelin vielä tovin aurinkoisella dyynillä, sitä pitkin oli ihana nousta ylöspäin. Pehmeässä hiekassa erottui monenlaisen kulkijan jälkiä. Jokainen jättää jälkensä, mietin. 

Hetken mielijohteesta peruutin vielä  takaisin  dyynin alle.  Koskematon hiekka. Yritin etsiä katseellani risua, jotta voisin piirtää jotain hiekkaan. En löydä. Siksi päädyin sormeeni. 

Tule pian, kesä

Toivoin, että tyyni sää jatkuisi, ja ehkä joku näkisi tekstini silloin. Ehkä kesän koittaminen pian  olisi ollut jonkun toisenkin toive. 

Kun käännyin kuvaamaan tekstiäni, huomasin rannan penkille asettuneen nuorenparin.  Ehkä he ilahtuivat myöhemmin tekstistäni...