Niin se vaan taas saapui, syksy kaikessa kauneudessaan. Lokakuun alku on minulle musta ja peruuttamaton. Ei, en ole melankolinen ihminen, en ollenkaan. Mutta pimenevät illat ja syksyn eteneminen saavat mielessäni tumman kaiùn, vaikka itse asiassa värimaailma näin alkusyksystä on vertaansa vailla.
Uintikauteni loppui tänään. Siippa pumppaa paraillaan vettä pois altaasta. Tähän asti olen urhoollisesti käynyt iltaisin kastautumassa jopa +8-asteisessa vedessä. Hulluuttako? En tiedä. Silti olin ainut perheessäni, joka ei sairastunut kovaan flunssaan ja töissä ehkä ainut viluton... kyllä se kylmä vaan karaisee!
Parin viikon aikana olen seurannut, kuinka viereisillä pelloilla on puimuri niittänyt viljaa kauniissa, aurinkoisessa syyssäässä. mielessäni se on ilonaihe. Isäntä sai korjata hyvän sadon. Tänä vuonna ei juututtu viljapellolla vesivelliin, koska sateita on ollut niin vähän.
Kodin pihassa rakastan katsella muuttuvaa värimaailmaa. Keltakulta kuvaa hyvin viljanpuintikautta. Seuraavassa vaiheessa pellot ovatkin sitten syvän ruskeat, kun maa käännetään. Olisi aika kiinnostavaa kuvata samaa peltoa moneen kertaan eri vuodenaikoina. Värien kirjo vuoden aikana on hurja!
On ihanaa, että meillä on myös havupuut. Männyt, kuuset ja katajat. Ne pysyvät urhoollisen vihreinä ja nostavat päänsä jykevinä vuodenajoista piittaamatta. Tuijotan kaukaisuuteen. Vanha sanonta "ei näe metsää puilta," tuntuu sopiva tähän hetkeen. Vihreät puut ovat etäämpää katsottuna kaunis kokonaisuus.
Yhtenä iltana naapuri soittaa minulle. "Nyt, Minna mene ulos, siellä on upeat revontulet. Innostun. Lähden ajelemaan sinne ja tänne. En näe yhtään revontulia, tai ehkä jossain aavistuksen verran.. Ne ovat sammuttaneet lamppunsa. Ajelen silti ja kuvailen vastarantaa, jossa näkyy paljon valoja.
Kun palaan takaisin kotipihaan, näen vilauksen revontulista. Näppään pikaisesti muutaman otoksen ja poistun nukkumaan. Aamulla kuulen, että revontulet olisivat olleet tuntia myöhemmin uljaimmillaan. No, unikin tuli minulle tarpeeseen.
Veden pinta on kuin peili, joka toistaa kaiken värin...maailma on oikeastaan aika käsittämätön paikka!
Rannalla on myös pieniä pihlajia, puita, joita rakastan. Jään silti tuijottamaan yksinään pienessä koivussa kieppuvaa keltaista lehteä. Kauanko se vielä jaksaa siinä olla?
Maassa on kumollaan useampia sieniä. Kuvaan niistä yhden.
Jos kuvista voi käyttää sanaa värikylläiset, niin ne ehdot toteutuvat varmaan näissä pihlajissa.
Kotimatkalla pysäytän auton kylätien varteen ja kuvaan aittaa ja keltaisia haapoja. Kuinka kaunista!
Lauantaina lähdenuudelle reissulle, vuorostaan kuljeksimaan kaupunkiin. Minulla on oikeastaan mielessä yksi kuvauskohde, mutta jätän sen suosista reissuni viimeiseksi kuvattavaksi.
Kävelen Pekka Jylhän tekemän J.V. Snellmanin muistomerkin ohitse. Teoksen nimi on "Lukeva poika." Jään miettimään, kuinka tätä teosta voisikaan hyödyntää koulussa sen teeman mukaan nyt, kun lukemiselle täytyy saada uutta nostetta. Tulen vielä kehittelemään jotain tähän yhteyteen, uskokaa pois!
Huvittuneena katselen taideteosta. Siinä oleva omenapuu näyttää nyt aivan erilaiselta kuin muina vuodenaikoina. Lukevalla pojalla on näämmä upeaa väriloistoa seuranaan näin syksyllä! Aika ihanaa!
Hetkeä myöhemmin kuljen huumaavan kauniin vaahterakujan alla. Lapsenomaisesti ajattelen, että olen nyt huvimajassa, jossa on keltainen lehtikatto. Voisin uppoutua tällaisiin mielikuviin. Ryhdistäydyn kuitenkin, sillä huomaan etäämpänä ikäiseni miehen, joka myös tuijottaa ylöspäin. Hämmennyn. Hetkeksi katseemme kohtaa. Tuntuu oudolta, että jolla kulla toisellakin on samat intressit.
Kaupungintalon luona värimaailma on tyystin toinen. Ihailen kaupungin puutarhaosastoa, joka osaa loihtia upeita kokonaisuuksia. Pysähdyn näiden kahden kasvin eteen. Eikö olekin lumoava ja erikoinen väriyhdistelmä!
Kaupungilla kuljeksiessani löydän myös punaista. Ahh, mikä väriruiske!
Ajelen eteenpäin. Täytyy vielä hankkia isän haudalle syyskukat. Kaupan pihassa vielä autossa istuessani minun on pakko veivata ikkuna alas ja kuvata. Kaupan pensasaidassakin on lumoavat värit.
Kukkien hankinnan jälkeen vielä viimeiseen kuvauskohteeseen. Perjantaina ajoin Torikatu 7 ohitse. Pysäytin auton. Minulle tuli silloin pakonomainen halu kuvata rähjäistä autiotaloa ja sen vieressä olevaa vaahteraa. Joskus ei vain osaa selittää asiaa kenellekään, miksi joku kohde valtaa mielen. Tämä on yksi sellaisista. Hetki ei ollut kuitenkaan kuvaukseen sopiva. Aivan liikaa vilinää kadulla. Päätin palata viikonloppuna tänne uudelleen. Ajoitus olikin mainio, katu oli lähes tyhjä.
Talo on kuin syksy itssessään. Kurkin ikkunoista sisään. Siellä näyttää mustalta, synkeältä. Kotiin päästyäni kysyn siipalta, tietääkö hän talon historiaa. Ei tiedä, mutta kun totean, että viereinen rakennushan oli aikanaan Hakapub, niin siippa naurahtaa. "Joo, tuttu kertoi, että tuolla autiotalossa isot pojat kävi joskus ryypiskelemässä. Paikkaa kutsuttiin epäivirallisesti nimellä Takapub. Hakapub jaTakapub. Nauramme.
Silti jotenkin iso harmi, että näin kaunis rakennus on kokenut elämänsä syksyn keskellä kaupunkikeskustaa. Olisi kiva tietää talon kukkeammista päivistä lisää.
