Aina sanotaan, ettei vuorokauteen saa loihdittua lisää tunteja. Että aika on vakio ja sen kanssa on vain pärjättävä. Mutta tänäänpä onnistui sekin! Kellojen siirtäminen talviaikaan antoi minulle lahjaksi sen yhden upean lisätunnin, jota olen viime viikkoina kaivannut enemmän kuin koskaan.
Tämä extratunti ei olisi voinut osua parempaan saumaan, sillä viimeiset viikot ovat olleet hurjan hektisiä. Koulun suuren juhlan organisoiminen ja toteuttaminen oli palapeli, jossa ei riittänyt pelkkä kylmä suorittaminen. Se oli henkisesti työtä, joka vaati aivoilta ja sydämeltä täyttä kapasiteettia joka sekunti.
Joskus parhaat viikonloput ovatkin niitä, jolloin kalenteri on vihdoin tyhjä ja ainoa tavoite on hengittää samaan tahtiin luonnon kanssa. Nyt olen saanut viettää sellaista, kaukana kaikesta kiireestä.
Pohdin tätä vapaapäivien rauhaa niin syvästi, että päätin selvittää, mitä ihmisen kapasiteetille oikein tapahtuu tällaisessa paineessa. Erityisluokanopettajan arki on nimittäin jo itsessään henkistä suoritusta. Sensorit on pidettävä auki koko ajan: luokkaa on luettava sekunneissa, kriisejä on ennakoitava ja ilmapiiriä säädeltävä. Tekoälyn mukaan mukaan se vie jo valmiiksi noin 75–85 % ihmisen henkisestä kapasiteetista. Ohhoh! Tavallinen arkeni on siis tekoälyn mukaan tila, johon moni muu yltää vain poikkeustilanteissa.:)))
Mutta kun tämän valmiiksi raskaan arjen päälle lyödään suuren juhlan vastuu, siirrytään biologisessa kuormituksessa aivan omalle planeetalleen Silloin ihminen elää puhtaasti ylivaihteella ja tulevaisuuden energianvarastoista.
Kyse ei ollut vain aikatauluista, vaan siitä, että tähän juhlaan vuodatettiin valtavasti luovaa, logistista ja inhimillistä energiaa. Sävelsin juhlaa varten laulun, astuin 70-päisen suurkuoron eteen ja kirjoitin viisi erillistä näytelmää erityisoppilaille. Hankin roolivaatteet ja harjoitutin ryhmää viikkokausia ja kuukausitolkulla, jotta jokainen oppi osansa ulkoa.
Valtava työ, vaivannäkö ja pitkä harjoittelu! Mutta pelkkä pakko ei kannattele sellaista puskemistilaa. Tämä puserrus oli minulle äärettömän merkityksellinen, ja se teki kaikesta vaivasta sen arvoista. Yksi juhlan tärkeimmistä sydämenasioista oli se, miten kohdata oppilaat. Erityisoppilaita ei piilotettu takahuoneeseen tai jätetty sivuun, heidän roolinsa ja loistonsa nostettiin esiin! Kun kuulin, että juhlan suunnittelu on pitkältä harteillani, päätin jo silloin, että haluan nostaa esille erilaisuuden merkityksen koulutyössä. Uhkarohkea idea, mutta tällainen olen. Kun mieleen tupsahtaa yltiöpäinen idea, on pakko kokeilla, kantavatko siivet loppuun asti.
H-hetkellä seisoin aivan siinä vieressä. Pitelin oppilasta hartiasta, että hän sai taustalta turvaa ja rohkeutta ja niin hän tohti juontaa oman osuutensa upeasti. Se oli herkkä hetki. Nähdä heidän onnistuvan, ylittävän itsensä ja loistavan lavalla. Se ojs mikä oli palkitsevaa.
Kun sali tyhjeni, sain kokea jotain, mikä vetää edelleen sanattomaksi. Työyhteisöni palkitsi minut hyväksynnällä, kiitoksella ja liikuttavan kauniilla sanoilla. Se tunne, kun oma työ ja siihen laitettu sydän nähdään ja sille annetaan arvo, kantaa uskomattoman pitkälle.
Ja sitten tuli viikonloppu. Se tunne, kun huomaa adrenaliinitason laskevan ja kehon vaativan takaisin kaiken sen energian, minkä se antoi lainaksi. Tänä viikonloppuna kalenterini oli tarkoituksellisesti tyhjä, ja suuntasin ulos kameran kanssa. Paikoilla ei ollut väliä, vain sillä, että sain olla täysin omassa rauhassani, ilman aikatauluja tai vastuuta kenestäkään muusta. Tarvitsen aina välillä tällaista nollausta.
Kävelin Perhonjoen vartta Rödsön kohdilla. Joki virtasi tummana, hiljaisena ja tasaisena. Täydellisenä vastakohtana viime viikkojen hulinalle. Joen rannalla seisoessa ja syysilmaa hengittäessä tunsin, miten oma sisäinen puskemistila alkoi vihdoin purkautua. Luonnolla on ihmeellinen kyky maadoittaa ihminen silloin, kun aivot käyvät vielä ylikierroksilla. Vesi vain virtaa, kysymättä tai vaatimatta mitään.
Joki virtaa tähän aikaan vuodesta tummana. Veden pinnasta heijastuu syystaivaan harmaus ja rantapuiden viimeiset lehdet. Joen rannalla seisoessa tuntuu, kuin ajantaju katoaisi hetkeksi kokonaan. Veden tasainen liike rauhoittaa ja muistuttaa siitä, että kaikella on oma luonnollinen syklinsä. Ei ole kiire mihinkään.
Kun palasin kotiin, pysähdyin pihatien varteen. Pelto oli täynnä joutsenia, kuten aina tähän aikaan vuodesta.
Keltaisella, puidulla viljapellolla lepäsi suuri joutsenparvi. Siinä ne olivat, valkoisina siluetteina sänkipellon keskellä, täysin omassa maailmassaan. Nuorimmat yksilöt tunnisti kivasti niiden harmahtavasta ulkoasusta. Äidit ja isät lapsineen valmistautumassa matkaan. Ne söivät rauhassa, keräsivät voimia ja tankkasivat energiaa tulevaa muuttomatkaansa varten. Lintujen hiljainen jutustelu ja siipien havina olivat ainoat äänet syksyisessä maisemassa. Oli etuoikeutettu olo saada seurata niiden tankkaushetkeä vähän matkan päästä, häiritsemättä.
Katsoessani lintuja tajusin, miten samanlaista sykliä me ihmisetkin elämme. Et voi olla jatkuvassa lennossa ja puskemistilassa. On pakko tulla välillä alas, laskeutua omalle "sänkipellolle" ja vain tankata varastoja tyhjyydessä. Tämän viikonlopun teemana onkin ollut nimenomaan syysrauha ja ne omat, hiljaiset hetket. Kotiin palattua kuppi kuumaa kahvia ja muistikortillinen hiljaisuutta. Se riittää juuri nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti